Wiik oli kansanedustajana vuosina 1911–1918, 1922–1929, 1933–1941 ja 1944–1946 sekä presidentin valitsijamiehenä vuosien 1925, 1937 ja 1940 vaaleissa.[1]
Wiik syntyi Helsingissä ruotsinkieliseenporvarisperheeseen. Hänen vanhempansa olivat kauppias Frithiof Wiik ja Johanna Sundström.[2][1] Wiik aloitti poliittisen toimintansa varhain. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1900[1] ja liittyi seuraavana vuonna Suomen Ruotsalaiseen Työväenliittoon. Hänet valittiin liiton puheenjohtajaksi vain 19-vuotiaana vuonna 1902. Wiik aloitti toimittajanuransa avustamalla ruotsinkielisiä työväenlehtiä.[3] Hän oli Arbetaren-lehden toimittaja vuosina 1903–1907 ja vastaava toimittaja vuonna 1905 sekä Arbetet-lehden toimittaja Turussa vuosina 1911–1917.[1] Lisäksi hän toimitti Folktribunen-lehteä.[4] Vuonna 1909 hän oli Suomen Ruotsalaiseen Työväenliiton sihteerinä.[1]
Vuoden 1905 suurlakon jälkeen Wiik alkoi esiintyä myös suomenkielisissä järjestöissä.[3] Sosialidemokraattisessa puolueessa hän vierasti aluksi puhdasoppista linjaa ja oli kiinnostuneempi kansallisista harrastuksista.[2] Vuonna 1910 hän valmistui filosofian maisteriksi ja hänet palkattiin Työväen Arkiston hoitajaksi Yrjö Sirolan jälkeen, missä tehtävässä hän jatkoi muiden toimiensa ohella vuoteen 1929.[1] Wiik valittiin samana vuonna myös SDP:n puoluetoimikuntaan. Hän asettui ensi kerran ehdokkaaksi vuoden 1911 eduskuntavaaleissa 1911, ja tulikin valituksi.[3]
Suomen sisällissotaan johtaneessa vuosien 1917–1918 kehityksessä Wiik yritti jarrutella vallankumouslinjaa. Kun Väinö Tannerin kaltaiset oikeistososiaalidemokraatit jättäytyivät sivuun radikalisoituneen puolueen toiminnasta, Wiik yritti estää sodan puhkeamisen pysymällä mukana puoluetoimikunnassa viimeiseen asti. Kun puoluejohto 25. tammikuuta 1918 päätti lopullisesti vallankumoukseen ryhtymisestä, Wiik erosi vastalauseena puoluetoimikunnasta. Hän kieltäytyi ottamasta poliittista vastuuta vallankumoushallinnossa, mutta suostui toimimaan kielenkääntäjänä ja sihteerinä Yrjö Sirolan johtamassa kansanvaltuuskunnan ulkoasiainosastossa. Sodan jälkeen Wiik piilotteli oman turvallisuutensa vuoksi maan alla kevääseen 1919 saakka, sillä valkoiset rankaisivat monia kapinaan syyttömiäkin työväenliikkeessä toimineita. Tänä aikana hän kirjoitti syksyllä 1918 tilityksen Kovan kokemuksen opetuksia: Sananen Suomen työväelle, jossa hän arvosteli sotaan johtanutta kehitystä ja hahmotteli työväenliikkeen uutta, rauhanomaisempaa linjaa.[2]
Wiik palasi politiikkaan ja SDP:n puoluetoimikuntaan vuonna 1919.[2] Hän edusti siellä nyt keskilinjaa; oikealla olivat puoluetta johtaneet ”tannerilaiset”, vasemmalla Eino Pekkalan kaltaiset vasemmistososialistit, jotka siirtyivät vuonna 1920 kommunistien kanssa perustamaansa Sosialistiseen Työväenpuolueeseen (SSTP). Tämän jälkeen Väinö Huplin, J. W. Kedon ja Wiikin johtama ”keskusta” muodosti SDP:n vasemman laidan.
Wiik erosi toiseen kertaan puoluetoimikunnasta vuonna 1920, tällä kertaa protestina puolueen linjaukselle Ahvenanmaan kysymyksessä. Hän kannatti Ahvenanmaan oikeutta erota Suomesta samalla logiikalla kuin oli kannattanut Suomen oikeutta erota Venäjästä.[2] Wiik oli vuosina 1920–1921 SDP:n ruotsinkielisen pää-äänenkannattajan Arbetarbladetin päätoimittaja ja jatkoi sen jälkeen lehden avustajana vuoteen 1939 asti.[1][2] Hän palasi eduskuntaan vuoden 1922 vaaleissa. Kun puolueen ”keskusta” onnistui vuoden 1926 puoluekokouksessa väliaikaisesti selättämään Tannerin, valittiin Wiik puoluesihteeriksi. Puoluesihteerinä hän pyrki pysyttelemään ryhmäkuntien ulkopuolella ja saattoi jatkaa tehtävässä sen jälkeenkin, kun tannerilaiset 1930-luvun alussa palasivat puolueen johtoon. Tannerin johtamaan sosialidemokraattiseen vähemmistöhallitukseen Wiikiä ei otettu mukaan, mutta hän tuki sitä.[2]
Wiikin ja Tannerin välit kriisiytyivät 1930-luvun kuluessa ideologisten erojen vuoksi. Wiik vastusti muun muassa Akateemisen Sosialistiseuran ”soihtulaisten” savustamista ulos puolueesta sekä SDP:n myönteiseksi kääntynyttä suhtautumista maanpuolustukseen. Hän vetäytyi puoluesihteerin paikalta vuonna 1936, mutta ei tällä kertaa eronnut puoluejohdosta. Hän kuului niihin harvoihin ei-kommunisteihin, jotka ennen talvisotaa peräänkuuluttivat Suomen ja Neuvostoliiton keskinäisen luottamuksen rakentamiseen perustuvaa ulkopolitiikkaa varustautumisen sijaan. Sodan sytyttyä Wiik tuki Suomen puolustautumista, mutta hän vastusti sodan jälkeen jatkettua ”kansallisen yksimielisyyden” vaatimusta ja poliittisten vapauksien rajoittamista sen varjolla. Tämä ajoi hänet puolueen kanssa lopulta täydelliseen välirikkoon.[2]
Kesällä 1940 Wiikin johtama SDP:n oppositioryhmä syrjäytettiin puolueen luottamustehtävistä, ja heidän kirjoitustensa julkaisu puolueen lehdissä lopetettiin[2], sillä heidän katsottiin olevan lähellä kommunistien perustamaa Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraa. Wiik piti tosin etäisyyttä ”ryömäläisiin”[2], mutta puolusti tiukasti heidän poliittisia oikeuksiaan, samoin kuin koko SDP oli aikanaan puolustanut kommunistien toimintaoikeuksia Lapuan liikkeen uhatessa.
Saadakseen äänensä kuuluviin Wiikin vasemmistoryhmittymä perusti heinäkuussa 1940 Vapaa Sana -nimisen lehden, jonka päätoimittajaksi Wiik tuli. Sen levikki ohitti lyhyessä ajassa Suomen Sosialidemokraatin.[2] Lehdessä julkaistiin joitain hyväuskoisen ymmärtäväisiä kirjoituksia Baltian maiden neuvostomiehityksestä, minkä vuoksi sen taustalla olevia tahoja ruvettiin SNS:n tavoin pitämään ”vihollisen viidentenä kolonnana”, ja SDP:nkin propagandassa nämä kaksi ryhmää leimattiin samaksi. Kirjapainot kieltäytyivät painamasta Vapaata Sanaa, ja siltä estettiin lopulta paperin saaminen, joten se lakkautettiin vuoden 1941 alussa.
Wiikin johtama ryhmä, jota alettiin kutsua ”kuutosiksi” (siihen kuului kuusi kansanedustajaa), erotettiin SDP:stä ja sen eduskuntaryhmästä jo syyskuussa 1940. He perustivat seuraavan vuoden alussa oman Sosialistisen eduskuntaryhmän. Erinäiset voimassa olleet poikkeustilasäädökset estivät uuden puolueen perustamisen, mutta eduskunnan puhujalavalla saattoi vielä esiintyä vapaasti.[2]Jatkosodan alettua kuutoset muodostivat eduskunnassa ainoan sotaa vastustaneen opposition;[2] kaikki muut eduskuntapuolueet olivat mukana Rangellin hallituksessa. Tällaista kansallisen yksimielisyyden rikkomista ei haluttu sallia, joten eduskunnan ollessa lomalla kaikki kuutosryhmän kansanedustajat pidätettiin. Wiik ja kuusi muuta saman ryhmän johtavaa poliitikkoa tuomittiin poliittisessa oikeudenkäynnissä tekaistujen syytteiden nojalla valtiopetoksen valmistelusta vankeuteen. Wiik sai viiden vuoden vankeustuomion[2].
Kaikki kuutosryhmäläiset vapautettiin heti jatkosodan päätyttyä Moskovan välirauhansopimuksen perusteella, ja heidän jo menetetyiksi tuomitut paikkansa eduskunnassa palautettiin poikkeuslailla marraskuussa 1944. Katkeroitunut Wiik ei ollut halukas palaamaan takaisin SDP:hen, jonka hän katsoi sota-ajan toiminnallaan pettäneen työväen asian, vaan johti muutkin kuutoset perustamaan uutta yhteistyöpuoluetta yhdessä kommunistien kanssa. Hänet valittiin SKDL:n perustavassa kokouksessa lokakuussa 1944 sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Wiik halusi SKDL:stä uuden yhtenäisen marxilais-sosialistisen puolueen, mutta Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) suunnitelmissa oli kommunistien salaa johtama ”yleisdemokraattinen” järjestö, johon voitaisiin houkutella kansanrintamataktiikan mukaisesti edistyksellisiä porvareitakin. Tämä erimielisyys johti siihen, että Wiik syrjäytettiin SKDL:n johdosta jo kuukauden kuluttua hänen ollessaan ulkomaanmatkalla.[2]
Wiik valittiin vielä uudelleen eduskuntaan kevään 1945 vaaleissa SKDL:n listalta, mutta iän ja sairauksien vuoksi hänen panoksensa sodanjälkeiseen politiikkaan jäi lähinnä sotasyyllisyysasian puolesta puhumiseen. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Wiik oli tuomioistuimen jäsenen Eino Pekkalan henkilökohtainen varamies. Viimeisinä aikoinaan hän kirjoitti myös artikkeleita Suomen työväenliikkeen historiasta, kunnes kuoli aivoverenvuotoon kotonaan kesäkuussa 1946.[2][6]
Wiik asui Malmilla silloisessa Helsingin maalaiskunnassa, jonka kunnanvaltuuston puheenjohtajana toimi lyhyen aikaa. Wiikin syntymän satavuotisvuonna 1983 sai Malmin aseman lähellä sijaitseva kadunpätkä SKDL:n kaupunginvaltuutettujen ehdotuksesta nimekseen K. H. Wiikin katu. Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi ehdotuksen vasta kun se perusteltiin valtakunnanpolitiikan sijasta Wiikin roolilla maalaiskunnan kunnallispolitiikassa.[7]
Wiikin päiväkirjat vuosilta 1917–1918 julkaistiin postuumisti vuonna 1978 Sven Lindmanin toimittamina. Erkki Tuomioja on kirjoittanut Wiikistä kaksiosaisen elämäkerran, joka ilmestyi vuosina 1979 ja 1982.[4]
Arbeterskor!. Skrifter utgifna af Finlands Svenska Arbetareförbund n:o 5. Helsingfors 1907.
Berättelse över Helsingfors' svenska arbetarförenings värksamhet 1898–1908. Helsingfors 1908.
Kovan kokemuksen opetuksia: Sananen Suomen työväelle. Kansanvalta, Helsinki 1918, 3. painos 1919. (Kirjan digitoitu versio: HDL:10138/144430. Työväenliikkeen kirjasto: Digitaalinen arkisto.)
Die Arbeiterbewegung in Finnland. Kirjoittajat N. R. af Ursin ja Karl H. Wiik. Leipzig 1926.
Eri maiden sos.-dem. puolueiden keskuselinten kokoonpano: selostus. Sos.-dem. puoluetoimikunta, Helsinki 1930.
Väkivaltaa ja taantumusta vastaan! Sos.-dem. Puolueen vaalikirjanen 1930, n:o 1. Sos.-dem. puoluetoimikunta, Helsinki 1930.
Keskustelua kuolemanrangaistuksesta: Piirteitä kysymyksen vaiheista eduskunnassamme. Koonnut K. W. Omakustanne, Helsinki 1935.
Raittiusliike työväenliikkeen kasvattajana. Suomen sos.-dem. raittiusliitto, Helsinki 1937.
Työväki ja varusteluvimma: Uuden perushankintaohjelman johdosta. Helsinki 1938.
Viktor Brand (oik. Anders Viktor Johansson): En finsk justitieförbrytelse: K. H. Wiiks brev till en bemärkt riksdagskollega, i vilket han fastslår att han och hans kamrater blivit oskyldigt dömda, ingår i denna skrift. Hjälpkommitén för Finlands politiska fångar, Stockholm 1944.
Karl H. Wiiks dagbok från storstrejken till upproret 1917–1918. Utgiven av Sven Lindman. Åbo Akademi, Åbo 1978.
↑ abcAmpuja, Mikko: ”Karl Harald Wiik yksilönä ja marxilaisena ajattelijana”, Demokraattisen kansan kalenteri 1947, s. 102–108. SKDL 1946.
↑ abWiik, (K.H.) hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
↑Ketola, Eino: ”Lokakuun vallankumoukseen 1917 – Suomen kautta ja Suomen avulla”, Lenin ja Suomi II, s. 51. Opetusministeriö ja Valtion painatuskeskus, Helsinki 1989.
↑Yrjö Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla: sotasyyllisyysasian vaiheet 1944–1949, s. 137. Helsinki: Otava, 1956.
↑Manninen, Antti: Kenen kadulla asut?, s. 302-303. Helsingin Sanomat, Helsinki 2009.
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta K. H. Wiik Wikimedia Commonsissa
