Sigismundin ja Kaarlen valtataistelu

Sigismundin ja Kaarlen valtataistelu
Osa kuusikymmenvuotista sotaa
Sigismundin matka vuosien 1598 ja 1599 välillä.
Päivämäärä: 1597–1599 Paikka: Ruotsi (myös nykypäivän Suomen alueella) Lopputulos: separatistien voitto Vaikutukset: – Sigismund suistiin vallasta – Puolan ja Ruotsin välinen personaaliunioni lakkautettiin – Puolan sota alkoi
Osapuolet
protestanttiset ruotsalaisseparatistit	Puola-Liettua  Ruotsi
Komentajat
Kaarle-herttua	Sigismund

Sigismundin ja Kaarlen valtataisteluksi kutsutaan vuosina 1597–1599 käytyä Ruotsin sisällissotaa kuningas Sigismundin ja Kaarle-herttuan (myöhemmin Kaarle IX) kannattajien välillä. Sota oli ensimmäinen osa kuusikymmenvuotisessa sodassa (1598–1660) Puola-Liettuan ja Ruotsin välillä. Sisällissotaa käytiin myös Suomessa, joka oli Sigismundin tukialuetta.

Taustaa

Ruotsin kuningas Juhana III kuoli 17. marraskuuta 1592. Laillinen kruununperijä oli Puolan kuningas Sigismund (vuodesta 1587, Puolassa nimellä Sigismund III), Juhana III:n poika. Sigismund saapui Ruotsiin syksyllä 1593 ja hänet kruunattiin Ruotsin kuninkaaksi, jolloin syntyi periaatteessa voimakas personaaliunioni Ruotsin ja Puola-Liettuan välille.

Sigismund oli kasvatettu katoliseksi, koska hänen äitinsä oli katolinen. Ruotsi oli ollut protestanttinen vasta Kustaa Vaasan uskonpuhdistuksesta lähtien. Ruotsalaiset halusivat Sigismundilta vakuutuksen, että Ruotsi pysyisi protestanttisena maana, eikä katolinen Sigismund ryhtyisi ajamaan vastauskonpuhdistusta. Sigismund allekirjoittikin helmikuussa 1594 Uppsalan julistuksen, jossa hän lupasi Ruotsin pysyvän protestanttisena.

Sigismund ei voinut hallita Ruotsia kunnolla, sillä sejm (Puolan parlamentti) vaati häntä palaamaan Puolaan. Hän palasikin Puolaan heinäkuussa 1594 jättäen Ruotsia hallitsemaan valtaneuvoston yhdessä Kaarle-herttuan kanssa. Kaarle-herttua oli Sigismundin setä, Juhana III:n ja Eerik XIV:n veli, Kustaa Vaasan poika. Vahvasti protestanttisena hän oli Sigismundin vastustajien luonnollinen valinta johtajaksi.

Kaarle syrjäyttää Sigismundin

Kaarle-herttua nousi avoimesti Sigismundia vastaan 1595 kutsumalla kokoon Söderköpingin valtiopäivät ilman kuninkaan lupaa. Valtiopäivät julistivat Kaarlen valtionhoitajaksi, vaikka Sigismund oli nimenomaan torjunut tämän aikaisemmin. Kansa jakautui kahtia: Sigismundin kannalla olivat aatelisto, katoliset, Tukholma ja Suomi, kun taas Kaarlea kannattivat protestantit ja alemmat säädyt.

Kaarle-herttua pyrki ajamaan omaa asiaansa voimakeinoin, mutta valtaneuvosto ei tukenut häntä. 1597 hän kutsui kokoon Arbogan valtiopäivät, jälleen ilman Sigismundin suostumusta, saadakseen sieltä tukea voimatoimille vastustajiensa lyömiseksi. Tämä ei onnistunut, mutta siitä huolimatta Kaarle alkoi nujertaa vastustajiaan sotilaallisesti Ruotsissa. Kaarle nousi maihin myös Turkuun syyskuussa 1597 kukistaakseen Sigismundin suomalaiset kannattajat, mutta joutui palaamaan pikimmiten Ruotsiin, sillä Sigismundin maihinnoususta liikkui huhuja. Pian Turun linna oli taas Sigismundin kannattajien hallussa. Osa valtaneuvostosta pakeni Ruotsista Puolaan, missä he koettivat saada Sigismundin puuttumaan asioihin. Sigismund koetti saada Kaarlen neuvottelupöytään, ja aluksi näyttikin siltä, että se onnistuisi, mutta Kaarle pelasi vain aikaa kooten armeijaa.

Sisällissota 1598–1599

Uppsalan valtiopäivillä 1598 käytiin taas taistelua siitä, kenen pitäisi johtaa maata, mutta Kaarle-herttua sai lopulta säätyjen tuen. Suomalaiset edustajat asettuivat kuitenkin Sigismundin kannalle, ja kieltäytyivät hyväksymästä valtiopäivien päätöksiä. Suomessa alettiin valmistella Sigismundin armeijan kanssa yhtäaikaista maihinnousua Ruotsiin Kaarlen lyömiseksi. Suomen armeija nousikin maihin Upplannissa heinäkuussa 1598, mutta koska Sigismundin joukot eivät olleet vielä saapuneet, vetäytyivät suomalaiset takaisin ilman taisteluja.

Puolan sejm kieltäytyi antamasta Sigismundille joukkoja, vaikkakin hyväksyi hyökkäyksen Ruotsiin vuonna 1598. Sigismund palasi Ruotsiin sotajoukon (pääosin saksalaisia ja unkarilaisia palkkasotilaita) kanssa syksyllä, tavoitteenaan lyödä Kaarle ja ottaa Ruotsin kruunu takaisin. Noustuaan maihin Etelä-Ruotsissa hän valtasi Kalmarin, löi kapinalliset Stegeborgin taistelussa 8. syyskuuta, mutta kärsi tappion Stångebron taistelussa 25. syyskuuta, ja oli pakotettu palaamaan takaisin Puolaan. Sigismundilla oli vaikeuksia koordinoida hyökkäyksensä Ruotsissa olevien kannattajiensa kanssa, esimerkiksi syksyllä Suomesta suoritettiin uusi maihinnousu Tukholman lähelle, mutta kun Sigismund oli lyöty Stångebrossa, palasi Akseli Kurjen johtama armeija jälleen Suomeen.

Toukokuussa 1599 Kaarle valtasi Kalmarin takaisin, ja koko Ruotsin ydinalue oli hänen hallussaan. Kesällä Kaarle sai Tukholman valtiopäivien tuen itselleen ja luvan viedä armeijansa Suomeen nujertaakseen loputkin vastustajansa. Loppukesästä 1599 Kaarle nousi maihin Sauvossa, jonka jälkeen hän kukisti vastustajansa Marttilan taistelussa, vallaten sitten ensin Turun ja lopulta koko Suomen.

Suomi sisällissodassa

Pääartikkeli: Nuijasota

Suomen aatelisto ja osa porvaristoa kannatti marski Klaus Flemingin johtamana Sigismundia sisällissodassa. Suomen johtomiesten kallistuminen Sigismundin kannalle johtui perinteisen tulkinnan mukaan käsityksestä, että Puola olisi hyvä liittolainen Venäjän uhkaa vastaan. Toisen tulkinnan mukaan Sigismund oli Suomen herroille mieluisa, koska hän hallitsi kaukaisesta Puolasta käsin eikä käytännön syistä voinut puuttua Suomen asioihin yhtä hyvin kuin ruotsalainen hallitsija. Ruotsin valtataistelun pelinappuloiksi joutuivat ne pohjalaiset talonpojat, jotka Kaarle-herttuan kehotuksen mukaisesti (”Onhan teitä niin paljon, että pystytte karistamaan huovit päältänne, jos ei muuten niin aidaksilla ja nuijilla!”) nousivat nuijasodaksi kutsuttuun kapinaan. Syynä kapinaan oli se, että Fleming oli sisällissodan vuoksi jatkanut Suomessa talonpoikien vihaamaa linnaleiriä eli sotaväen majoittamista talonpoikien koteihin. Käytännön varsinainen perustelu eli sota Venäjää vastaan oli päättynyt Täyssinän rauhaan jo vuonna 1595. Kaarle tiesi aivan hyvin, että avoin kapina Flemingiä vastaan tuskin menestyisi, ja talonpojat lyötäisiin, mutta hänen tavoitteenaan olikin aiheuttaa vaikeuksia vastustajalleen Flemingille. Flemingin joukot kukistivat Pohjanmaalla, Savossa ja Keski-Suomessa syttyneen kapinan verisesti, ja kapinoivien alueiden talonpojat joutuivat kosto- ja rangaistustoimenpiteiden uhreiksi. Kukistettuaan kapinan, Fleming alkoi varustautua yhteenottoon Kaarle-herttuan kanssa, mutta kuoli matkalla Turkuun vuonna 1597.

Sisällissodan aikana Suomi oli irrallaan Kaarle-herttuan vallasta, sillä Sigismundin suomalaisilla kannattajilla oli oma armeija ja oma ulkopolitiikka. Kaarle-herttua sai Suomen takaisin vasta vallattuaan Turun ja Viipurin linnat ja lyötyään Sigismundin kannattajat Marttilan taistelussa 1599.

Kaarle-herttua eteni joukkoineen Turusta kohti Helsinkiä ja Helsingin pitäjää. Pieni Helsingin kaupunki oli tärkeä etappi Turku–Viipuri-rantatien varrella. Helsingin kautta kulki myös yleisesti käytetty reitti Suomenlahden yli Tallinnaan. Helsinginkosken rannalla sijainnut Helsingin kuninkaankartano puolestaan oli Porvoon läänin voudin päämaja, jonne kerättiin veroparseleita. Kaarle-herttua eteni pikamarssia Helsinkiin ja otti kaupungin sekä pääosan laivastosta haltuunsa syyskuun alussa 1599. Voittajana seutua hallinnut Kaarle-herttua viipyi Helsingissä pari viikkoa. Ne Sigismundin kannattajat, jotka eivät olleet ehtineet pakoon, saivat kohdata ankaran rangaistuksen: kahdeksan heistä hirtettiin. Hirtettyjen joukossa oli Huopalahden tilan omistanut maavouti Hans von Oldenburg.

Voittonsa jälkeen Kaarle-herttua teloitutti useita Suomen johtomiehiä Viipurin ja Turun verilöylyissä. Kaikkiaan mestattuja aatelisia oli viitisenkymmentä, ja useita muita tuomittiin vankeuteen.

Sodan seuraukset

Kuningas Sigismund

Kaarle-herttua

Helmikuussa 1600 Linköpingin valtiopäivät tunnustivat Kaarlen valtaannousun ja totesivat, ettei Sigismundilla tai hänen jälkeläisillään ollut oikeutta Ruotsin kruunuun. Epävarman poliittisen tilanteen vuoksi Kaarle kuitenkin uskalsi kruunauttaa itsensä Ruotsin kuninkaaksi (Kaarle IX) vasta 1604, jolloin Juhana III:n nuorin poika herttua Juhana ilmoitti luopuvansa oikeudestaan kruunuun. Puolan kuninkaan Sigismundin, ja hänen kahden seuraajansa, Vladislav IV:n ja Juhana II Kasimirin ulkopolitiikkaa leimasi Ruotsin kruunun tavoittelu aina vuoteen 1660 (Puolan sota 1600–1629, Pohjan sota 1655–1660), jolloin solmittiin Olivan rauha. Tämä oli kohtalokasta, sillä se johti tilanteeseen, jossa Puola-Liettuan ulkopolitiikan suunta ja tavoitteet jakautuivat usein jopa kolmeen eri suuntaan (Puolan, Liettuan ja kuninkaan tavoitellessa eri asioita). Ruotsissa Suomi menetti Kustaa Vaasan aikana saamansa erityisaseman, ja maa otti Kaarle-herttuan aikana tiukan linjan vastauskonpuhdistukseen, joka johti lopulta osallistumiseen kolmikymmenvuotiseen sotaan.

Lähteet

• Kiaupa, Zigmantas: The History of Lithuania. (kääntänyt: Rowell, S.C. & Smith, Jonathan) Liettua: Baltos Lankos, 2004. ISBN 9955-584-87-4
• Enkenberg, Ilkka: Kaarle-herttua valtaa Suomen Maailman Historia 11/2012. 14.9.2012. Web Archive: Maailmanhistoria. Arkistoitu 2.10.2018. Viitattu 25.4.2022.
• 1598-1600 Avsättningskriget mot Sigismund (E01) Krig. 21.3.2016. Föreningen Svenska Militära Minnesmärken (SvMM). Viitattu 17.12.2018. (ruotsiksi)