Viikinkiaika

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Viikinkien retket ja heidän asuttamansa alueet.

Viikinkiaika (n. 793–1066) on Pohjoismaiden esihistoriaan liittyvä ajanjakso, jota leimasivat viikinkien ryöstöretket, valloitukset ja kaupankäynti. Viikingit tekivät monia löytöretkiä käyden Grönlannissa, ja he olivat ensimmäisiä eurooppalaisia Pohjois-Amerikassa. Viikingit asuttivat Färsaaret ja Islannin sekä osia Britanniasta, Irlannista ja Normandiasta. Viikingit perustivat myös useita kuningaskuntia, kuten Jorvikin, Dublinin sekä Kiovan Rusin. Viikinkiaikana pohjoismaiset valtiot alkoivat vähitellen muodostua, ja aikakauden kuluessa kristinusko levisi pohjoismaihin heikentäen vähitellen alueen perinteisiä uskontoja. Viikinkiajan alkuna on usein pidetty tanskalaisviikinkien tekemää ryöstöretkeä Northumbriassa sijainneelle Lindisfarnen luostarisaarelle vuonna 793.[1]

Aikakauden päättymisajankohtana pidetään vuonna 1066 käytyä Stamford Bridgen taistelua, jossa Norjan kuningas Harald Ankara sai surmansa.[2] Myös hänen liittolaisensa Tostig Godwininpoika kaatui tuossa taistelussa.[3] Tutkijat ottivat viikinkiajan käsitteen 1870-luvulla.[4]

Lähdeaineisto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viikinkiyhteiskunnassa tunnettiin kirjoitustaito ja käytettiin riimukirjoitusta, joka oli kehitetty pohjoisgermaanisessa kulttuuripiirissä jo ennen viikinkiaikaa. Riimukirjoitusta käytettiin kuitenkin lähinnä uskonnollisiin tarkoituksiin sekä laskenta- ja kalenterimerkintöihin; asiakirjoja tai muistiinpanoja ei tiedetä laaditun. Yhteiskunta toimi suullisella pohjalla, joten viikingit eivät jättäneet itsestään juuri mitään kirjallista jälkeä.[5]

Viikinkiajasta kertoviin suullisiin tarinoihin pohjautuva saagakirjallisuus syntyi Islannissa vasta vuosisatoja viikinkiajan päättymisen jälkeen. Saagat ovat tästä huolimatta paras viikinkien yhteiskuntaa ja kulttuuria kuvaava kirjallinen aineisto, vaikka monet niiden ajan- ja paikanmäärityksistä ovatkin epämääräisiä. Tietoa on säilynynyt myös kuninkaiden palkkaamien hovirunoilijoiden eli skaldien runoista.[5]

Saagoja ajallisesti ja paikallisesti tarkempia lähdeaineistoja ovat länsimaiset kronikka- ja annaalimerkinnät, jotka tosin kuvaavat lähinnä viikinkien ryöstö- ja hävitysretkien tuhoja. Tietoa on säilynyt Britteinsaarilta, frankkivaltakunnasta ja esimerkiksi Fuldan ja Xantenin benediktiiniluostarien vuosikirjoissa. Näiden merkintöjen lisäksi viikingeistä on säilynyt muutamia historiankirjoitukseksi luonnehdittavia tekstejä, joista laajin ja merkittävin on Adam Bremeniläisen kirjoittama Hampurin piispojen historia (Gesta Hammaburgensis Ecclesiae Pontificum) vuodelta 1075. Merkittävä on myös 1100-luvulla koottu venäläinen Nestorin kronikka, jossa kuvataan viikinkien osuutta venäläisvaltioiden synnyssä. Näiden lisäksi on myös muutamia itämaisia lähteitä, kuten vuosina 913–959 eläneen Bysantin keisarin Konstantinos VII:n valtionhallintoa käsittelevä kirja De Administrando Imperio, jossa kuvataan viikinkien retkiä Venäjän joilla. Kirjallisten lähteiden tieto on jo pitkälti hyödynnetty, mutta arkeologia paljastaa jatkuvasti uutta tietoa viikinkien yhteiskunnasta.[5]

Yleiskatsaus historiaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Skandinavian viikinkikaupungit

Viikinkiaika määrittyi joukosta yhteiskunnallisia, kulttuurisia, taloudellisia, sotilaallisia ja poliittisia kehitysprosesseja ja tapahtumasarjoja. Nämä kehittyivät vähitellen 700- ja 800-lukujen kuluessa ja hiipuivat pois osittain 900-luvulla, loput vasta 1000- ja 1100-luvuilla. Tällaisia viikinkiajan ilmiöitä olivat esimerkiksi:

  • Ryöstöretket ja valloitukset Britteinsaarilla ja Pohjanmeren ympäristössä: Satunnaista ryöstelyä 700-luvulla, 860-luvulta 900-luvun alkuun asti pyrkimystä pysyviin valloituksiin. Britteinsaarille tehtiin uusi valloituskausi 1000-luvun alussa, Irlannissa ja Skotlannissa norjalaisten hyökkäyksiä 1100-luvullakin.
  • Kaupankäynnin vilkastuminen: Skandinaviassa syntyi 700-luvulla kaupunkeja, kuten Birka Keski-Ruotsissa. Useimmat näistä muinaiskaupungeista autioituivat 900-luvulla. 900-luvun lopulla oli uusien kaupunkien perustamisaalto, jolloin perustettiin muun muassa Lund ja Sigtuna. Nämä kuninkaanvallan ja kirkon tukikohdiksi perustetut kaupungit ovat säilyneet nykypäivään saakka.
  • Viikinkien idäntie: Skandinaaveja oli Laatokan ympäristössä jo 700-luvulla, jonne he perustivat nyky-Venäjän vanhimman kaupungin Aldeigjuborgin. 800-luvulta on tietoja skandinaaveista Bysantin keisarikunnassa kauppiaina ja ryöstöretkillä. Ruotsin viikingit perustivat Venäjän edeltäjän eli Kiovan Rusin valtakunnan 880-luvulla. Viikingit perustivat siellä useita kaupunkeja, mutta he sulautuivat siellä paikalliseen väestöön 900-luvun puoliväliin mennessä, minkä vuoksi viikinkien vilkas idänkauppa hiipui 900-luvun lopulla, mutta tiiviit suhteet Ruotsin ja venäläisten ruhtinaskuntien välillä säilyivät tämän jälkeenkin.
  • Yhtenäisten kuningaskuntien synty: Tanskan alueella muodostui jonkinlainen yhtenäinen valtio ehkä jo 600- tai 700-luvulla, mutta selkeämmin 900-luvun lopulla. Samantapaista kehitystä tapahtui myös Norjassa ja vuoden 1000 tienoilla hajanaisemmassa Ruotsissakin.
  • Kristinuskon leviäminen: toden teolla 900-luvun lopulta lähtien, mutta jossain määrin jo aikaisemmin.
  • Viikinkiajalle ominainen esinekulttuuri: parhaiten tunnetaan ase- ja korutyypit sekä koristetyylit arkeologisten löytöjen perusteella.

Viikinkien asutus ja retket

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ennallistettu viikinkiajan pitkätalo Lofooteilla.

Viikinkejä ajoivat retkilleen samat syyt jotka ovat aina motivoineet seikkailijoita: uudet maat, rikkaudet ja kuuluisuus. Viljelysmaan vähyys muodostui helposti ongelmaksi Skandinaviassa, varsinkin Norjassa, mikä ajoi ihmisiä siirtolaisiksi myös 1800- ja 1900-luvuilla. Usein onkin arveltu, että tyypillinen viikinkiretkille lähtijä oli hyvin ravittu perheen nuorempi poika, joka oli jäänyt osattomaksi perinnöstä vanhimman pojan periessä perhetilan, ja joka toivoi löytävänsä itselleen omaa maata ja omaisuuden.

Ruotsin alueen asukkaat eli itäskandinaavit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Viikinkien idäntie, Ruotsit

Ruotsin alueen asukkaat, kuten göötalaiset ja svealaiset, tekivät sota- ja verotusretkiä Itämeren rannikkoseuduille ehkä 500-luvulla. Heidän kulkunsa suuntasi Itämeren yli ja Venäjälle kahta isoa jokea seuraten. He perustivat Laatokan rannalle Aldeigjuborgin hallitsemaan Olhavanjoen vesireittiä. Joen yläjuoksulle he perustivat Ilmajärven rannalle Rurikinlinnan ja tekivät siitä kahden etelään johtavan valtaväylän hallitsevan kauppakeskuksen. Toinen reitti kulki Dnepriä pitkin Kiovaan, jonne perustettiin toinen keskus, ja siitä eteenpäin Mustallemerelle. Reitin päässä sijaitsi Bysantin pääkaupunki Konstantinopoli, jota viikingit nimittivät Miklagårdiksi. Toinen reitti, Volgan-Itämeren jokireitti, kulki lähes 4 000 kilometrin matkan Volgaa Kaspianmerelle, jonka takaa kulkivat karavaanireitit Bagdadiin.

Etelään skandinaaveja veti erityisesti hopea, jota saatiin islamilaisen maailman hopeakaivoksista. Vastineeksi he vaihtoivat turkiksia ja orjia, joita saatiin saaliina tai lahjana slaavilaiskansoilta. Vaihtokauppa muuttui helposti ryöstelyksi. Viikingit tekivät sotaretkiä jopa mahtavaa Konstantinopolia vastaan vuonna 860 ja uudelleen 907. Vaikka molemmat hyökkäykset torjuttiin, jälkimmäinen niistä sai Bysantin keisarin tarjoamaan kauppaoikeuksia pohjanmiehille vastineeksi rauhasta. Myöhemmin keisarin palveluksessa toimi myös skandinaavinen henkivartiosto, kuuluisa varjagikaarti.

Tanskan alueen asukkaat eli eteläskandinaavit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Ruotsin alueen viikingit suuntasivat itään, Tanskan alueen viikingit eli daanit katsoivat etelään. Heidän vaikutuksensa tuntui voimakkaimmin Englannissa ja Kaarle Suuren hallitsemassa Frankkien valtakunnassa. Frankit olivat ensi alkuun tarpeeksi voimakkaita torjuakseen hyökkäykset, mutta vuonna 843 valtakunta jaettiin kolmen kilpailevan perillisen kesken, ja pohjanmiehet tarttuivat tilaisuuteen. Pääsiäispäivänä vuonna 845 viikingit hyökkäsivät Pariisiin matkattuaan 160 kilometriä ylävirtaan Seinejokea pitkin.

Vuodesta 850 eteenpäin daanit muuttivat taktiikkaansa nopeista iskuista valloitustyyppiseksi sodankäynniksi. He alkoivat talvehtia valloittamillaan mailla, ja toimivat jokisuille perustamistaan tukikohdista käsin. Seuraava vaihe kehityksessä oli laaja asutus, ja vuonna 865 ensimmäinen monista tanskalaisarmeijoista saapui Englantiin. Tuohon aikaan maa oli jakaantunut puoleen tusinaan kilpailevaan kuningaskuntaan, eivätkä olleet tarpeeksi vahvoja vastustamaan tunkeilijoita. Vuoteen 880 mennessä vain Wessexin eteläinen valtakunta kuninkaansa Alfred Suuren johdolla oli jäljellä vastustamassa laajentumispyrkimyksiä. Siihen mennessä yli puolet Englannista oli daanien hallinnassa, ja he jättivät alueen kieleen ja lakiin pysyvät jälkensä.

Daanien valloitukset Englannissa toimivat pysyvänä tukikohtana ryöstöretkille Ranskaan, kunnes vuonna 911 kuningas Kaarle III päätti tarjota viikinkien johtajalle Rollolle (Hrolf) maata Seine-joen suulta vastineeksi kilpailevien viikinkijoukkojen torjumisesta. Rollo piti kiinni sopimuksesta, ja lyhyessä ajassa pohjanmiehistä tuli normanneja, jotka kääntyivät kristinuskoon ja puhuivat ranskaa. Normandian herttua Vilhelm Valloittaja, Rollon jälkeläinen kuudennessa polvessa, valloitti vuonna 1066 Englannin.

Norjan alueen asukkaat eli länsiskandinaavit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Tanskan alueen viikingit valloittivat kuningaskuntia, Norjan alueen viikingit keskittyivät tutkimaan vähemmän kartoitettuja alueita. Suurin osa heidän ryöstelystään keskittyi Skotlantiin ja erityisesti Irlantiin, jossa heidän rannikkotukikohdistaan kehittyi vähitellen maan ensimmäiset kaupungit: Dublin, Wexford, Waterford ja Limerick ovat pohjanmiesten perustamia. He myös asuttivat Mansaaren, Orkneysaaret, Shetlandinsaaret ja Färsaaret.

Perimätiedon mukaan vuonna 860 kaksi erillistä ryhmää, joista toinen oli matkalla Hebrideille ja toinen Färsaarille, ajautuivat pois kurssiltaan ja löysivät ennestään tuntemattoman saaren. Uutinen levisi nopeasti, ja pian vuosikymmenen kuluessa uudisasukkaat alkoivat saapua vallatakseen tyhjän maan. Seuraavan vuosisadan kuluessa Islannista kehittyi itsenäinen valtakunta, jolla oli allting-niminen kansankokous. 1000-luvun lopulla Islannissa oli jo 60 000 asukasta, neljännes Norjan asukasmäärästä.

Kun kaikki käyttökelpoinen laidunmaa oli Islannista vallattu, alkoivat uskaliaimmat etsiä uusia maita asutettavaksi. 900-luvun lopulla Norjassa ja Islannissa murhasta tuomittu Erik Punainen matkusti 725 km länteen etsiäkseen maata, jonka olemassaolosta oli huhuttu useiden vuosien ajan. Maata löytyi, ja houkutellakseen uudisasukkaita hän antoi luotaantyöntävälle maamassalle vetoavan nimen Grönlanti ('vihreä maa'). Skandinaavien varhaisissa Grönlannin siirtokunnissa eli vuoteen 980 mennessä useita satoja siirtolaisia maata viljellen ja valaita sekä mursuja pyytäen.

Eräs reitiltään harhautunut uudisasukas havaitsi niin ikään horisontissa matalia kukkuloita, jotka sijaitsivat liian etelässä ollakseen Grönlantia. Hänen tarinansa innoitti Erik Punaisen poikaa, Leif Erikssonia etsimään tätä salaperäistä maata. Lopulta vuonna 1001 eurooppalaiset nousivat Amerikan mantereelle luultavasti ensimmäistä kertaa, kun Leif saapui ensin Baffininsaarelle ja sitten L’Anse aux Meadowsiin lähelle Newfoundlandin pohjoisinta kärkeä. Alueelle annettiin nimi Vinland (muinaisnorjassa vin tarkoitti peltoa tai ketoa). Leifin jälkeen saapuneet asuttajat saivat kuitenkin alkuperäisasukkailta (mahdollisesti inuiitteja tai algonquin-intiaaneja) vihamielisen vastaanoton, ja kaikki 250 uudisasukasta ajettiin takaisin Grönlantiin kolmen vuoden jälkeen. Sen jälkeen grönlantilaiset tekivät lyhyitä puunetsintämatkoja alueelle. Viimeisin muistiinkirjoitettu retki tehtiin vuonna 1347.

Viikinkiajan kaukokauppa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaupan keskuksia olivat muun muassa

Viikinkien kauppatuotteita olivat muun muassa turkikset ja aseet, joita he vaihtoivat esimerkiksi kankaisiin, hopeaan ja lasiastioihin.

Sotaretket

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tanskan alueen asukkaat tekivät matkoja etenkin

Norjan alueen asukkaat tekivät matkoja

Ruotsin alueen asukkaat tekivät matkoja etenkin itään (Austvegr), Itämeren yli

Suomen viikinkiaika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viikinkityylinen talo Rosalan viikinkikeskuksessa Kemiönsaaren kunnassa.

Suomessa viikinkiaika oli myöhäisrautakauteen kuuluva ajanjakso, joka seurasi merovingiaikaa ja edelsi ristiretkiaikaa. Skandinaavista tutkimusta seuraillen viikinkiaika on Suomessakin ajoitettu noin vuosiin 800–1050[6], vaikkakin ainoastaan Ahvenanmaan alueen voidaan katsoa kuuluneen varsinaiseen skandinaaviseen viikinkikulttuuriin.[7] Monet arkeologit ovat kuitenkin alkaneet suosia viikinkiajan takarajana vuotta 1025.lähde? Jälkimmäinen vuosiluku ajoittanee tarkemmin ajankohdan, jona ristiretkiaikaiset korutyypit tulivat käyttöön. Mutta jo 900-luvulla arvonmittana alettiin käyttää hopeaa, jota nykyisen Suomen aluille kulkeutui pilkkohopeana ja itämaisina, 1000-luvulla länsimaisina hopearahoina. Niin sanottua muinaismetallia punnittiin pienillä pronssivaa’oilla.[8]

Suomen viikinkiajalta on hyvin niukasti kirjallisia lähteitä. Arkeologisessa löytöaineistossa viikinkiaikaa määrittävät tietyt koru- ja asetyypit.[9] Jälkimmäiset ovat laajalle levinneitä kansainvälisiä tyyppejä[10], mutta naisten korustossa on myös paikallista suomalaista leimaa. Kupariseoksesta valmistetut korut ja koristeet yleistyivät. Aikakauden vaatetuksessa käytettiin spiraalikoristeita sekä naisten että miesten asuissa. Olkapäiden kohdalla vaatteita kiinni pitäneet pyöreät kupurasoljet ovat aikakauden tärkeimpiä esinetyyppejä eteläisessä Suomessa.[11] Esinetyyppeihin ja myös esimerkiksi linnavuoriin liittyvä tutkimus on osittain vanhentunutta ja kaipaisi uutta tutkimusta. Löytöaineistot ovat peräisin lähinnä kalmistoista, joskin myös asuinpaikkojen arkeologinen tutkimus edistyy vähitellen.[9]

Viikinkiajan kalmistoja tunnetaan lähinnä Varsinais-Suomessa, Satakunnassa, Hämeessä joka tunnettiin viikinkien keskuudessa nimellä Tafstalont, Etelä-Savossa ja Laatokan Karjalassa. Viikinkiajan alun ja keskivaihteen kalmistot olivat pääasiassa maantasaisia polttokenttäkalmistoja ja röykkiökalmistoja.[12] Euran, Säkylän ja Yläneen alueet ovat hautaustavan suhteen poikkeuksia, sillä alueella vallitsevana hautaustapana oli merovingiajalta periytynyt ruumishautakulttuuri.[13][14] Viikinkiajan lopulla, käytännössä 1000-luvulla, siirryttiin koko eteläisessä Suomessa ruumishautaukseen. 1000-luvulla alkoi Suomea sävyttää kristinuskon vaikutus, pakanallinen Suomi muuttuikin 1000-luvulla barbaali-kristilliseksi. Tuohon aikaan Ruotsi omaksui roomalaiskatolisen, mutta Kiova ja Novgorod ortodoksisen uskon. Suomen alueesta tuli täten Rooman ja Bysantin taistelutanner.

Viikinkiaika toi Itämerelle ensimmäiset kaupungit, käsiteolliseen tuotantoon ja sen markkinointiin sekä yleiseen tavaranvaihtoon erikoistuneet tiheästi rakennetut yhdyskunnat, joista tärkein silloiselle Suomelle oli nykyisen Tukholman lähistöllä sijainnut Birka, joka oli todennäköisesti sama kuin inkeriläisten kansanrunojen Koivisto lähde?.

Kirjoitus tuli maassa yleisesti tunnetuksi viikinkimiekkojen merkkien kautta.[15]

Tutkituista ajanjakson kohteista esimerkiksi Tampereen Vilusenharjussa ja Turun Taskulassa ruumis- ja polttohautausta käytettiin ilmeisesti rinnakkain ennen siirtymistä yksinomaan ruumishautaukseen.[12] Skandinaavista Ahvenanmaata lukuun ottamatta kalmistoalueiden väestöä voi pääasiallisesti pitää nykyisten suomalaisten ja karjalaisten kielellisinä ja geneettisinä esivanhempina.lähde?

Kalmistollisen asutuksen alueilla maanviljely ja karjanhoito olivat peruselinkeinot, vaikka tietysti myös metsästyksen ja kalastuksen merkitys oli suuri. Keski-, Pohjois- ja Itä-Suomen erämaa-alueilla arkeologisten löytöjen määrä on aikaisempaa runsaampi. Tämä johtuu uudisasutuksesta tai metalliesineiden ja uusien hautaustapojen leviämisestä erämaita asuttavan kalastaja-metsästäjäväestön keskuuteen. Erämaa-alueiden väestöllä lienee ainakin osittainen yhteys nykyiseen saamelaisväestöön. Turkismetsästys erämaa-alueilla oli ilmeisen vilkasta. Turkiskauppa yhdisti Suomen alueen viikinkien ylläpitämään kauppaverkostoon. Suomeen hankittiin muun muassa aseita ja hopeaa. On mahdollista, että Suomen alueen asukkaita on ottanut osaa viikinkiretkiin ja he ovat liikkuneet Itämerta kauempana. Kaupankäynnin kerryttämästä varallisuudesta kertovat hopearahoja sisältävät kätkölöydöt, joista on peräisin suurin osa Suomen alueelta löydetyistä viikinkiajan kolikoista.[16]

Nykyisin pidetään todennäköisenä, että Suomen asukkaiden suhteet skandinaaveihin olivat suhteellisen rauhanomaiset.lähde? Siitepölyanalyysien perusteella asutus jatkui Länsi-Uudellamaalla[17], mutta Etelä-Pohjanmaalta kalmistolöydöt häviävät viikinkiajan kuluessa, vaikka merovingiajan löydöt näillä alueilla ovat runsaat. Tutkimuksen keskuudessa ei vallitse yksimielisyyttä siitä, tarkoittaako tämä alueiden autioitumista vai uusien hautaustapojen omaksumista. Myös Ahvenanmaalla tapahtuu sama löytöaineiston katoaminen viikinkiajan lopulla.[18] Linnavuorien ajoittaminen on hankalaa, mutta niiden käyttö yleistyy ilmeisesti vasta viikinkiajan lopulla ja ristiretkiajalla eli 1000- ja 1100-luvuilla[19], mikä todistanee lisääntyneestä ulkoisen hyökkäyksen uhasta.

Viikinkien retket Suomeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viikingit tekivät myös Suomeen ryöstöretkiä, joista on jäänyt historiallisia viitteitä. Myöhemmin Norjan kuninkaaksi kohonneen Olavi Pyhän kerrotaan Itämeren viikinkiretkellään ryöstelleen Suomen etelärannikkoa vuonna 1008. Ryöstöretki päättyi Herdalerin taisteluun, jossa Olavi ja hänen miehensä joutuivat suomalaisten väijytyksen kohteeksi menettäen useita miehiä. Olavi pääsi jäljelle jääneiden miestensä kanssa kuitenkin takaisin laivoilleen myrskyn samalla noustessa. Olavi käski tästä huolimatta laivojen purjehtia rannikkoa pitkin. Suomalaisten kerrotaan lähteneen takaa-ajoon ja edenneen saman matkan maata pitkin kuin Olavi eteni laivoineen. Olavin miehineen onnistui kuitenkin päästä lopulta pakoon. Taistelun tapahtumapaikka on epävarma, mutta sen on epäilty tapahtuneen Uudellamaalla.[20][21]

Riimukivissä on muutamia merkintöjä Suomessa surmansa saaneista henkilöistä. Ruotsin Gävlessä sijaitseva riimukivi GS 13 kertoo Egil-nimisen henkilön kuolleen Hämeeseen tehdyllä ryöstöretkellä 1000-luvun alussa. Retkeä johti Freygeirr-niminen päällikkö. Riimukiven tekstin mukaan sen pystytti Egilin muistoksi hänen veljensä Brúsi. Myös riimukivi G 319 on pystytetty Suomessa 1200-luvun alussa kuolleen Auðvaldr-nimisen henkilön muistoksi. Ruotsin Söderby-Karlin kirkossa sijainneen, mutta myöhemmin kadonneen riimukiven U 582 pystyttivät Bjôrn ja Ígulfríðr Suomessa surmansa saaneen poikansa Ótryggrin muistolle.

Viikinkiajan loppu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harald Ankaran tappiota Stamfordin sillan taistelussa Englannissa vuonna 1066 pidetään viikinkiajan loppuna. Muutenkin ajat Englannissa olivat muuttumassa, sillä vain kolme viikkoa myöhemmin Stamfordissa voitokkaasti taistellut Harald Godwininpoika hävisi puolestaan taistelun maahan hyökännyttä Normandian herttuaa Vilhelm Valloittajaa vastaan Hastingsissä. Tämä merkitsi juuriltaan skandinaavisten normannien vallan alkua Englannissa ja Vilhelm Valloittaja kruunattiin Englannin kuninkaaksi joulupäivänä 1066. Normannit olivat alunperin skandinaavisperäistä Normandian seudulle Ranskaan asettunutta väestöä.[22]

Viikinkien ryöstöretket Britteinsaarille eivät kuitenkaan loppuneet heti vuonna 1066. Tämä jälkeenkin tanskalaiset viikingit tekivät vielä muutamia ryöstöretkiä Yorkiin. Tanskalaiset saivat vielä noilta retkiltään saalista, mutta valta pysyi normanneilla. Vähitellen uhka viikinkien hyökkäykstä väistyi, joten viikinkajan voidaan katsoa lopullisesti päättyneen tuolloin.[22]

Haraldin kuolema ja ryöstöretkien tyrehtyminen ei tietenkään merkinnyt muiden skandinaavien ulkomaisten asutuskeskusten ja siirtokuntien loppua, vaan ne sopeutuivat pikkuhiljaa muuttuneeseen tilanteeseen ja sulautuivat ympäristöönsä niin Sisiliassa, Kiovan Rusissa kuin muuallakin.[22]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Cleve, Nils: Skelettgravfältet på Kjuloholm i Kjulo I–II. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 44:2. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 1943, 1978. ISBN 951-9056-31-9
  • Hentilä, Seppo; Krötzl, Christian; Pulma, Panu: Pohjoismaiden historia. Helsinki: Edita, 2002. ISBN 951-37-3614-8
  • Laakso, Ville: The Viking Age in Finnish Archaeology. A Brief Source-Critical Overview. Fibula, Fabula, Fact. The Viking Age in Finland, 2014. Vantaa: Finnish Literature Society. ISBN 978-952-222-603-7
  • Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Luistari I. The Graves Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 82:1. Vammala: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 1982. ISBN 951-9056-47-5
  • Raninen, Sami ja Wessman, Anna: Rautakausi. Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudesta keskiajalle, 2016. Viljandi: Gaudeamus. ISBN 978-952-495-363-4
  • Talvio, Tuukka: Coins and coin finds in Finland AD 800–1200. Iskos, 12. Vammala: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 2002. ISBN 951-9057-45-5

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Hentilä 2002, s. 18
  2. ↑ Toljamo, Eemali: Viikinkikuninkaat pakanallisen Norjan käännyttäjinä – Kristillistämisen ja pakanuuden kuvaus Heimskringlassa Snorrin propagandana 2.11.2015. Oulun Yliopisto, Historiatieteet. Viitattu 28.11.2022.
  3. ↑ Päivälleen 1000 vuotta sitten tanskalaiset valtasivat Englannin – Siitä alkoi tositarina, jonka rinnalla Game of Thrones kalpenee Yle Uutiset. 18.10.2016. Viitattu 22.11.2023.
  4. ↑ Haningen riimukivet Haninge kommun. Viitattu 17.11.2023. (ruotsiksi)
  5. ↑ a b c Hentilä 2002, s. 14–16.
  6. ↑ Laakso 2014, s. 105.
  7. ↑ Raninen ja Wessman 2016, s. 291
  8. ↑ Tampereen Historia (1988), sivu 109.
  9. ↑ a b Laakso 2014, s. 104–107.
  10. ↑ Raninen ja Wessman 2016, s. 297.
  11. ↑ Raninen ja Wessman 2016, s. 296.
  12. ↑ a b Raninen ja Wessman 2016, s. 293.
  13. ↑ Cleve 1943, 1978
  14. ↑ Lehtosalo-Hilander 1982: 7
  15. ↑ Tampreen Historia, sivu 108. Tampereen Kaupunki, Kirjapaino Hermes (1988).
  16. ↑ Talvio 2002, s. 8–9.
  17. ↑ Raninen ja Wessman 2016, s. 300.
  18. ↑ Raninen ja Wessman 2016, s. 299.
  19. ↑ Raninen ja Wessman 2016, s. 360.
  20. ↑ SAGA OF OLAF HARALDSON www.sacred-texts.com. Viitattu 4.6.2016.
  21. ↑ Jarl Gallen: Länsieurooppalaiset ja skandinaaviset Suomen esihistoriaa koskevat lähteet. Suomen väestön esihistorialliset juuret, s. 255–256. Määritä julkaisija! selvennä
  22. ↑ a b c Viimeinen viikinkikuningas oli armoton ja vallanhaluinen – Harald Ankara oli nimensä veroinen yle.fi. Viitattu 22.11.2023.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Viikinkiaika.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Viikinkiaika&oldid=22001789”