Katolinen kirkko

Katolinen kirkko
Paaviuden tunnus: kolmikerroksinen tiara ja taivasten valtakunnan avaimet.
Hallinto	episkopaalisuus
Johtaja	Paavi Franciscus
Perustaja	Jeesus Kristus (katolisessa perinteessä)
Perustettu	1. vuosisata, Jerusalem, Rooman valtakunta
Kirkkoon yhdistyneet	Uniaattikirkot Idän katoliset kirkot
Kirkosta irtautuneet	luterilaiset anglikaanit reformoidut anabaptistit vanhakatoliset
Hiippakuntia	Arkkihiippakuntia: 640 Hiippakunnat: 2851
Seurakuntia	221 700
Jäseniä	1,285 miljardia (2017)
Aiheesta muualla
La Santa Sede (italiaksi)
Infobox OKVirheellinen NIMI-arvo

Osa artikkelisarjaa
Kristinusko
Jeesus Kristus Syntymä Ristiinnaulitseminen Ylösnousemus
Raamattu Vanha testamentti Uusi testamentti Evankeliumi Raamatun kaanon
Teologia Jumala Kolminaisuus Isä Poika Pyhä Henki Apologetiikka Kaste Kirkko Kristologia Lähetystyö Pelastus Uskontunnustus
Historia Aikajana Apostolit Pietari Paavali Maria Varhaiskristillisyys Kirkkoisät Konstantinus Kirkolliskokoukset Augustinus Suuri skisma Ristiretket Akvinolainen Uskonpuhdistus Luther
Tunnustuskunnat Läntinen Katolinen Protestantismi Adventismi Anabaptismi Anglikanismi Baptismi Kalvinismi Evankelikalismi Pyhitysliike Luterilaisuus Metodismi Helluntaiherätys Itäinen Idän katoliset kirkot Ortodoksinen kirkko Orientaaliortodoksiset kirkot Restorationismi Jehovan todistajat Myöhempien aikojen pyhien liike Ykseyshelluntailaisuus
Muuta aiheesta Jumalanpalvelus Kirkko Kirkkovuosi Taide Kritiikki Ekumenia Musiikki Rukous Saarna Symbolit
Kristinuskon teemasivu

Katolinen kirkko eli roomalaiskatolinen kirkko on kristikunnan suurin kirkko, jonka jäsenmäärä on noin 1,25 miljardia. Puolet katolisen kirkon jäsenistä asuu Amerikoissa, erityisesti Latinalaisessa Amerikassa. Vuonna 2002 katolilaisista 26 prosenttia asui Euroopassa (etenkin Keski-, Länsi- ja Etelä-Euroopassa), 13 prosenttia Afrikassa ja 10 prosenttia Aasiassa. Monissa Afrikan maissa sekä muun muassa Filippiineillä väestön enemmistö on katolilaisia. Suomessa katolilaisia oli 16 734 vuonna 2023. Paavi on maailman katolisen kirkon ylin hengellinen johtaja.

Katolinen kirkko katsoo olevansa se kirkko, jonka Jeesus Kristus itse perusti, ja joka ei ole koskaan menettänyt ykseyttään, vaikka muita kirkkokuntia on syntynyt eroamalla sen yhteydestä. Kirkon opetuksen mukaan kirkon piispat ovat apostolien seuraajia ja paavi eli Rooman piispa on apostoli Pietarin seuraaja. Paavi ja hänen hallintonsa, Pyhä istuin sijaitsevat Roomassa Vatikaanissa.

Katolinen kirkko tunnustaa ortodoksiset ja orientaaliortodoksiset kirkot todellisiksi kirkoiksi, koska niillä on katolisen kirkon mukaan apostolinen suksessio ja sakramentit. Katolinen kirkko ei sen sijaan tunnusta kirkoiksi siitä 1500-luvun reformaation aikana irroneita yhteisöjä vaan kutsuu niitä ”kristillisiksi yhteisöiksi”. Esimerkiksi luterilaisilta kirkoilta puuttuu katolisen kirkon mukaan apostolinen seuraanto, pappeus ja tästä syystä myös oikea ja pätevä ehtoollinen.

Historia

Pääartikkelit: Katolisen kirkon historia ja Paaviuden historia

Pietarinkirkko, Vatikaani.

Katolisen kirkon historia ulottuu kahden tuhannen vuoden taakse alkukirkon aikoihin. Seuraavina vuosisatoina kristikunnassa vallitsi yhtenäisen kirkon aika, mutta vuonna 1054 katoliset jakaantuivat lännen katolilaisiin ja idän ortodokseihin.

Katolinen kirkko on historiansa aikana ollut voimakas mahtitekijä varsinkin Euroopassa. Sen historiaan liittyy läheisesti myös paaviuden historia.

Oppi

Opin perusta

Katolinen kirkko perustaa oppinsa Raamattuun ja traditioon. Tradition uskotaan perustuvan ennen Raamatun kirjoitusta alkaneeseen aitoon apostoliseen traditioon, joka jatkuu kirkossa. Raamattu ja traditio kuuluvat erottamattomasti yhteen. Kirkolla on Jeesuksen sille antaman opetusviran ansiosta valta tulkita Raamattua ja traditiota. Tradition vaikutus kirkon määrittelemään oppiin on selkeimmin näkyvissä sen historian aikana yhteensä 21 pidettyyn ekumeeniseen kirkolliskokoukseen, joista viimeisin oli Vatikaanin toinen kirkolliskokous 1962–1965.

Katolisen kirkon katekismus on arvovaltaisin esitys kirkon uskosta ja opetuksesta. Suomenkielinen katolisen kirkon katekismus saatiin käännettyä loppuun vuonna 2005 ja se on julkaistu internetissä.

Uskontunnustus

Katolisella kirkolla on muita kirkkokuntia enemmän opinkappaleita eli dogmeja (yhteensä 358) mutta kaksi uskon päätotuutta ovat koko katolisen uskon, kuten muidenkin kristillisten kirkkokuntien uskon perusta:

1) Jumala on kolmiyhteinen ja 2) Jeesus, Jumalan Poika, tosi Jumala ja tosi ihminen, eli maan päällä, kärsi ja kuoli täydellisenä uhrilahjana kaikkien ihmisen syntien sovittamiseksi ja nousi ylös kuolleista kuolemastaan kolmantena päivänä.

Kaikki kirkon opinkappaleet ovat muuttumattomia, mutta muutosta voi tapahtua niiden ymmärtämisessä ja kirkollisessa merkittävyydessä.

»Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan, ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi Neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Ja Pyhään Henkeen, pyhän katolisen kirkon, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän. Aamen. »
(Apostolinen uskontunnustus)

Oppi kirkosta

Kirkko on kaikessa moninaisuudessaan yksi alkuperänsä, perustajansa ja sielunsa kautta. Seuraavat näkyvät yhteyden siteet varmistavat kirkon yhteyden:

Pietro Perugino, Taivasten valtakunnan avainten luovutus, 1482.

• yhden ja saman uskon tunnustaminen
• yhteisen jumalanpalveluksen ja sakramenttien vietto ja hyvin tärkeänä
• usko apostoliseen suksessioon eli siihen, että Jeesus asetti opetuslapsensa Pietarin johtamaan seuraajiaan ja toimimaan sijaisenaan ja että ensimmäisen Rooman piispan eli siis Pietarin jälkeen nimitettiin aina alkukirkosta lähtien seuraava tähän tehtävään. Paavius on kirkon ylin opetusvirka ja paavi voi halutessaan julistaa koko kirkkoa sitovia dogmeja.

Lainaus katolisen kirkon katekismus kohdasta 823: ”Kirkko on uskon silmin nähtynä horjumattomasti pyhä. Sillä Kristus, Jumalan Poika, jota Isän ja Hengen kanssa ylistetään sanoilla ’Sinä yksin olet pyhä’, rakasti kirkkoa kuten morsiantaan ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä pyhittääkseen sen; hän yhdisti sen itseensä omana ruumiinaan ja rikastutti sen Pyhän Hengen lahjoilla Jumalan kunniaksi.’ Näin kirkko on ’pyhä Jumalan kansa', ja sen jäseniä kutsutaan ’pyhiksi’.”

Katolisessa opissa itse katolinen kirkko on tärkeässä roolissa, koska sillä on tärkeä rooli Jumalan ilmoituksen määrittelemisessä. Protestanttisissa kirkoissa usein käytetty käsite näkymättömästä, universaalista katolisesta kirkosta on katolisille vieras.

Katolinen kirkko ei väitä, että ainoastaan katolilaiset voivat pelastua, mutta varmimmin pelastuksen voi saavuttaa olemalla sen piirissä ja elämällä sen opetuksen mukaan. Tähän katoliseen yhteyteen ovat kaikki ihmiset kutsuttuja ja se toivookin siitä eronneiden kirkkokuntien palaavan sen yhteyteen. Pelkkä kirkkoon kuuluminen ei kuitenkaan takaa pelastusta.

Katolinen kirkko ei poissulje ei-kristittyjenkään mahdollisuutta pelastukseen perustaen sen lähinnä ihmissuvun alkuperään ja päämäärään. Tämän lisäksi juutalaiset pelastuvat heille Jumalan antaman lupauksen johdosta, muslimit yhteisestä uskontunnustuksesta Luojaan pitäessään kiinni Abrahamin uskosta.

Kirkko on apostolinen, koska sen perustana ovat apostolit. Apostolit välittivät Jeesukselta saamaansa opetusta ja jotta heille uskottu lähetystehtävä jatkuisi heidänkin jälkeensä, antoivat he lähimmille työtovereilleen tehtävän täydentää ja lujittaa heidän aloittamaansa työtä. Apostolit siis asettivat tällaisia paimenia ja määräsivät, että näiden poismenon jälkeen taas toiset koetut miehet jatkaisivat heidän virkaansa. Tämä ymmärretään katolisessa kirkossa apostolisena suksessiona.

Ja apostolinen kirkko on myös sen saaman lähetyskäskyn kautta. Kaikki sen jäsenet, siis myös maallikot, ovat velvoitettuja apostolaattiin, mikä tosin saa mitä moninaisimpia muotoja Pyhän Hengen moninaisten lahjojen ja uskovien kutsumusten, ajankäyttömahdollisuuksien ja tilanteen mukaan.

Pyhimykset

Pyhä Tuomas Akvinolainen käsissään kirkko ja Raamattu. Carlo Crivelli, 1476.

Katoliset kunnioittavat hartaasti pyhimyksiä esikuvinaan kristillisestä elämästä mutta katolinen kirkko on kuitenkin tarkka opettaessaan, että ainoastaan kolmiyhteistä Jumalaa on lupa palvoa. Tämä on kirkon mukaan täysin sopusoinnussa Raamatun kanssa

”Palvomme Kristusta, koska hän on Jumalan Poika. Mutta marttyyreita rakastamme Herran opetuslapsina ja seuraajina, koska he vertaansa vailla olevalla tavalla ovat antautuneet Kuninkaalleen ja Mestarilleen. Tulisipa meistäkin heidän matka- ja opiskelutovereitaan!”

Pyhimyksille osoitettu kunnioitus ”eroaa olennaisesti siitä palvonnan kultista, joka osoitetaan lihaksi tulleelle Sanalle, samoin Isälle ja Pyhälle Hengelle”

Pyhimyksiä ei myöskään rukoilla kuten Jumalaa rukoillaan, vaan heiltä voi pyytää esirukousta. Tätä verrataan kirkossa siihen, kun uskova pyytää ystävää pyydetään rukoilemaan puolestaan.

Kirkko on ”pyhien yhteys”: Lainaus katekismuksesta kohta 962: ”Uskomme kaikkien Kristukseen uskovien yhteyden: niiden, jotka ovat pyhiinvaelluksella täällä maan päällä; niiden, joita puhdistetaan maallisen elämän päätyttyä; ja niiden, jotka nauttivat taivaan autuutta; he kaikki yhdessä muodostavat yhden kirkon. Samoin uskomme, että tässä yhteydessä Jumalan ja hänen pyhiensä laupias rakkaus aina kuulee rukouksemme.”

Maan päällä vaeltavien yhteys edesmenneisiin uskon sisaruksiin ei katkea, vaan kirkon uskon mukaan se pikemminkin vahvistuu hengellisten rikkauksien keskinäisen vaihdon kautta.

Maria

Fatiman Neitsyen juhlan kulkue New Yorkissa.

Marian, Jeesuksen äidin kunnioittamiseen pätee samat säännöt kuin muidenkin pyhimysten kunnioittamiseen mutta hänellä on aivan erityinen asema katolisessa kirkossa ja sen tunnustamassa opissa. Kirkko kunnioittaa häntä Herransa Äitinä ja omana Äitinään Teologian aluetta, joka tutkii Neitsyt Mariaa ja hänen asemaansa pelastusjärjestyksessä kutsutaan mariologiaksi.

Eevan jälkeläisistä Jumala on valinnut Neitsyt Marian Poikansa äidiksi. Maria on vapaassa uskossa ja kuuliaisuudessa myötävaikuttanut ihmisten pelastukseen. Hän on lausunut myönteisen vastauksensa koko ihmisluonnon edustajana. Kuuliaisuudellaan hänestä on tullut uusi Eeva, elävien äiti.

”Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi” (Luuk. 1:48). Kunnioitus autuasta Neitsyt Mariaa kohtaan kuuluu katolisen jumalanpalveluksen olemukseen. Jo kristinuskon varhaisimmista ajoista lähtien autuasta Neitsyttä on kunnioitettu arvonimellä ’Jumalansynnyttäjä’. Tämä kunnioitus on tosin katolisen kirkon mukaan täysin ainutlaatuinen, mutta eroaa olennaisesti siitä palvonnan kultista, joka osoitetaan Jeesukselle sekä Isälle ja Pyhälle Hengelle, jota Marian kunnioittaminen edistää sitä suuresti. Kunnioitus saa ilmauksensa Marialle omistetuissa liturgisissa ja rukouksissa Marialle – esimerkiksi ruusukossa, joka on koko evankeliumin yhteenveto.

Ruusukkorukous

Ruusukon rukoileminen ei kirkon mukaan ole mitään muuta kuin Kristuksen kasvojen katselua Marian kanssa. Se on yksi perinteisistä kristillisen rukouksen teistä, jotka soveltuvat Kristuksen kasvojen kontemplaatioon. Näin sitä kuvasi paavi Paavali VI: ”Koska ruusukko perustuu evankeliumiin ja pitää keskuksenaan ihmiseksi tulemisen ja ihmisten pelastuksen salaisuuksia, on sitä pidettävä täysin kristologisia tunnuksia kantavana rukouksena. Sen luonteenomainen piirre, litaniamainen enkelin tervehdyksen ’Terve Maria’ toistaminen, tuo lakkaamatta kunniaa myös Kristukselle, johon viime kädessä kohdistuu enkelin sanoma ja Kastajan äidin tervehdys: ’siunattu sinun kohtusi hedelmä’ (Luuk. 1:42). Sanojen ’Terve Maria’ toistaminen on enemmänkin – se on kuin kangas, jolla salaisuuksien mietiskely kehittyy. Kristus, johon jokainen enkelin tervehdys viittaa, on nimittäin sama Kristus, jonka peräjälkeen lausutut salaisuudet osoittavat Jumalan Pojaksi ja Neitsyen Pojaksi.”

Mariaaniset dogmat

Ikuinen neitsyt

Kirkko on tunnustanut jo ensimmäisiä uskonlausumia muodostaessaan, että Jeesus sikisi Neitsyt Marian kohdussa pelkästään Pyhän Hengen voimasta. Samalla tuli sanotuksi myös tämän tapahtuman ruumiillinen aspekti: Maria on vastaanottanut kohtuunsa Jeesuksen Pyhästä Hengestä ilman siementä.. Enkeli sanoo Joosefille hänen morsiamestaan Mariasta: ”Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä” (Matt. 1:20). Kirkko näkee siinä sen lupauksen täyttyneen, jonka Jumala on antanut profeetta Jesajan välityksellä: ”Neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan” (Jes. 7:14)

Kirkko myös opettaa, että Maria pysyi aina todellisesti neitseenä, myös ihmiseksitulleen Jumalan Sanan syntymässä. Syntymällään hänen poikansa ”ei ollut vähentänyt hänen neitseellistä koskemattomuuttaan, vaan päinvastoin pyhittänyt sen”. Kirkon liturgia ylistää Mariaa ”ainaisena Neitsyenä” (semper Virgo; Aeiparthenos).

Tähän väitetään monesti vastaan ja sanotaan, että Raamatussa puhutaan Jeesuksen veljistä ja sisarista. Katolinen kirkko on ymmärtänyt nämä kohdat niin, etteivät ne tarkoita Marian muita lapsia. Jaakob ja Joosef, joita kutsutaan ”Jeesuksen veljiksi” (Matt. 13:55), ovatkin tosiasiassa erään Marian lapsia, joka oli Jeesuksen opetuslapsi ja jota kutsutaan kuvaavasti ”toiseksi Mariaksi” (Matt. 28:1). Vanhasta testamentista tutun ilmaisun mukaan näissä kohdissa on kyse Jeesuksen läheisistä sukulaisista.

Jeesus on Marian ainoa lapsi. Marian hengellinen äitiys sen sijaan ulottuu kaikkiin ihmisiin, joita pelastamaan Jeesus tuli.

Jumalansynnyttäjä

Maria on kirkon mukaan todellisesti ”Jumalanäiti”, sillä hän on Jumalan ihmiseksitulleen, ikuisen Pojan äiti, ja Poika on Jumala itse. Evankeliumeissa Mariaa kutsutaan ”Jeesuksen äidiksi” Pyhän Hengen innoittaessa hänestä lausutaan Raamatussa riemuiten jo ennen lapsen syntymää: ”Herrani äiti” (Luuk. 1:43.).

Marian perisynnitön sikiäminen

Lukuisat kirkkoisät ja kirkon opettajat näkevät Kristuksen äidin, Marian, ”uutena Eevana”. Hän on tullut ensimmäisenä ja ainutlaatuisella tavalla kirkkoisien mukaan osalliseksi voitosta, jonka Kristus sai synnistä: hänet varjeltiin puhtaana kaikista perisynnin tahroista ja Jumalan erityisestä armosta hän ei tehnyt koko maallisen elämänsä aikana yhtään syntiä.

Kirkko näkee, että sen takia kun Maria oli valittu Vapahtajan äidiksi, Jumala tätä arvokasta tehtävää varten varusti hänet tarvittavilla lahjoilla. Marian luokse tullessaan enkeli tervehtii häntä sanalla ”armoitettu”. Marian täytyi olla täysin Jumalan armon kantama voidakseen antaa vapaan uskonmyöntymyksensä kutsumukseensa, jonka enkeli hänelle ilmoittaa..

"Se, että sikiämisensä ensimmäisestä hetkestä lähtien Maria varustettiin ainutlaatuisella pyhyyden loistolla, koituu hänelle yksinomaan Kristuksen tähden: 'Poikansa ansioiden perusteella hänet ylevämmällä tavalla lunastettiin'. Isä on siunannut häntä kaikella Hengen siunauksella, taivaallisilla aarteilla Kristuksessa enemmän kuin ketään muuta luotua persoonaa. Jumala on valinnut hänet ennen maailman luomista, jotta hän eläisi pyhänä ja moitteettomana Jumalan edessä rakkaudessa." Vatikaanin II kirk.kok.,

Vuosisatojen kuluessa katolisessa kirkossa alettiin ymmärtää, että Maria, Jumalan ”armon täyttämä”, oli lunastettu jo sikiämisessään, minkä takia paavi Pius IX julisti tahrattoman sikiämisen dogmiksi vuonna 1854: ” ... autuas Neitsyt Maria on sikiämisensä ensimmäisestä hetkestä alkaen kaikkivaltiaan Jumalan erityisen armon ja etuoikeuden kautta Kristuksen Jeesuksen, ihmiskunnan Vapahtajan ansioiden tähden tullut varjelluksi kaikesta perisynnin tahrasta.”

Marian taivaaseenottaminen

Marian taivaaseenottaminen on katolisen kirkon mukaan ainutlaatuista osallisuutta hänen Poikansa ylösnousemukseen ja toisten kristittyjen ylösnousemuksen ennakointia. Kun Marian ajallinen elämä päättyi, hänet otettiin ruumiineen ja sieluineen taivaan kirkkauteen, jossa hän jo on osallinen Poikansa ylösnousemuksen kunniaan ja ennakoi siten Kristuksen ruumiin kaikkien jäsenten ylösnousemusta

”Lopuksi tahraton Neitsyt, jonka Jumala oli varjellut kaikelta perisynnin tahralta, otettiin maallisen vaelluksen päätyttyä ruumiineen ja sieluineen taivaan kirkkauteen, ja Herra korotti hänet kaikkien kuningattareksi, jotta hän yhä enemmän tulisi Poikansa, herrain Herran sekä synnin ja kuoleman voittajan, kaltaiseksi.

Sakramentit

Kirkko opettaa, että Kristus on asettanut uuden liiton seitsemäksi sakramentiksi kasteen, vahvistuksen, eukaristian, parannuksen eli ripin, sairaanvoitelun, vihkimyksen ja avioliiton. Nämä sakramentit koskettavat kristityn tärkeitä elämänvaiheita; ne synnyttävät, antavat kasvun, parantumisen ja lähetystehtävän. Nämä sakramentit muodostavat elimellisen kokonaisuuden, jossa eukaristian sakramentilla eli ehtoollisella on erityisasema sakramenttien sakramenttina.

Katolisessa kirkossa painotetaan voimakkaasti sakramenttien tärkeyttä ja uskovaisia kannustetaan osallistumaan sakramentteihin mahdollisimman usein. Aktiivisesti uskontoaan harjoittavat katolilaiset osallistuvat jopa päivittäin messuun (eukaristia) ja käyvät viikoittain ripillä.

Kreikankielinen sana mysterion on käännetty latinaksi sacramentum, josta myös suomenkielinen sana sakramentti periytyy.

Kasteen sakramentti

Pappi toimittaa kastetta vastasyntyneelle lapselle.

Katolinen kirkko uskoo kasteen olevan kristillisen elämän perustus, joka avaa oven muille sakramenteille. Kastevesi siunataan pääsiäisyön liturgiassa. Kasteen voi toimittaa piispa ja pappi, sekä latinalaisessa riituksessa myös diakoni. Kirkon opin mukaan myös kaste on välttämätön pelastukselle, mutta esimerkiksi kastamattomina kuolleiden lasten tapauksessa kirkko painottaa luottavansa Jumalan suureen armahtavaisuuteen. Kirkon opin mukaan kaste on myös häviämätön ”Herran sinetti” eli Dominicus character ja siksi kerran toimitettua kastetta ei voida toimittaa uudestaan. Katolinen kirkko katsoo myös muiden kristillisinä pitämiensä yhteisöjen kuten ortodoksisten ja protestanttisten kirkkojen kasteen päteväksi, eikä tällaisen kasteen saanut saa uutta kastetta katoliseen kirkkoon liittyessään.

Vahvistuksen sakramentti

Latinalaisessa riituksessa vahvistuksen sakramenttia eli konfirmaatiota vietetään kasteesta erillään, kun taas bysanttilaisessa riituksessa vahvistus vietetään välittömästi kasteen jälkeen. Ennen varsinaista vahvistusta toimitetaan pyhän krisman vihkiminen kiirastorstain krismamessussa. Vahvistuksen sakramentissa uudistetaan kastelupaukset ja tunnustetaan usko. Latinalaisessa riituksessa krismalla voidellaan otsa ja bysanttilaisessa riituksessa otsan lisäksi esimerkiksi silmät ja selkä. Vahvistuksen jakaa ensisijaisesti piispa, kuitenkin joissakin erityistapauksissa myös pappi voi sen toimittaa.

Eukaristian sakramentti

Katolinen piispa toimittaa messua.

Ehtoollinen eli eukaristia on katolisen elämän keskeisin tapahtuma ja kaikki muut sakramentit ovat sidottuja siihen. Eukaristia on keskeisin osa katolista messua ja sitä pidetään Jeesuksen ainutkertainen ristiuhrin läsnä olevaksi tekemisenä. Lainaus katolisen kirkon katekismuksesta:

”Viimeisellä ehtoollisella sinä yönä, jona hänet kavallettiin, meidän Vapahtajamme asetti ruumiinsa ja verensa eukaristisen uhrin. Hän teki sen jatkaakseen ristin uhria kautta aikojen siihen asti, kunnes hän tulee, mutta myös uskoakseen kirkolle, rakkaalle morsiamelleen, muiston kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan: laupeuden sakramentin, ykseyden merkin, rakkauden siteen, pääsiäisaterian, jolla Kristus nautitaan, mieli täyttyy armolla ja meille annetaan tulevan kirkkauden pantti”.

Katoliset uskovat ehtoollisen asettamisessa eli konsekraatiossa viinin muuttuvan niin kutsuttussa transsubstantiaatiossa, kirjaimellisesti Jeesuksen vereksi ja ehtoollisleivän kirjaimellisesti Jeesuksen ruumiiksi vaikka niiden ulkoiset muodot eivät muutu. Lainaus katolisen kirkon katekismuksesta: ”Kristus itse on leivän ja viinin konsekroiduissa muodoissa läsnä elävänä ja kirkastettuna, todesti, todellisesti ja substantiaalisesti, ruumiissaan, veressään, sielussaan ja jumalallisessa luonnossaan.”

Papit ovat hyvin huolellisia, ettei pisarakaan siunattua viiniä putoa maljasta, mistä syystä on yleistä, ettei katolisella ehtoollisella jaeta viiniä seurakuntalaisille. Pitkään viiniä ei jaettu ollenkaan, mutta Vatikaanin toisesta kirkolliskokouksesta lähtien sitä on alettu jakamaan uudelleen. Siunattu ehtoollisleipä on Jeesuksen ruumis ja sitä käsitellään hyvin huolellisesti ja kunnioituksella ja säilytetään kirkossa sitä varten varatussa tabernaakkelissa. Tästä siunatun ehtoollisleivän, nyt Jeesuksen ruumiin, tabernaakkelissa säilyttämisen johdosta katolilaiset näkevät Jeesuksen olevan ruumiillisesti katolisessa kirkossa ja tästä syystä he myös polvistuvat tai kumartavat kunnioitusta osoittaen tabernaakkelin suuntaan.

Joskus ”alttarin kaikkein pyhin sakramentti” voidaan asettaa esille hyvin näyttävässä kehyksessä, jotta uskovaiset voivat rukoilla ja palvoa siinä fyysisesti läsnä olevaa Jeesusta

Katolilaiset vastaanottavat ehtoollisen ensimmäisen kerran normaalisti noin 11–12-vuotiaana eli kyetessään jo ymmärtämään kasteen ja eukaristian merkityksen. Tämä poikkeaa esimerkiksi ortodoksisesta käytännöstä, missä eukaristia annetaan heti kasteen jälkeen. Katolinen kirkko ei tuomitse tätä käytäntöä, vaikka on itse valinnut toisen käytännön. Ensimmäinen ehtoollinen on katolisen lapsen elämässä suuri asia ja lapset puetaan sitä varten parhaimpiinsa. Jossain kulttuureissa tytöt puetaan näyttämään lapsimorsiamilta.

Ainoastaan katolisen kirkon silmissä papiksi vihitty voi suorittaa eukaristian uhrin eli käytännössä vain katolisen papin asettama ehtoollinen on pätevä. Koska ortodoksikirkolla myös on apostolinen jatkumo ja täysin sama oppi transsubstantiaatiosta on katolisella oman kirkkonsa lupa käydä ortodoksisen kirkon ehtoollisella, tosin piispan luvalla erityisistä syistä. Sen sijaan katolinen kirkko kieltää jäseniään osallistumalla reformoitujen kirkkojen ehtoolliselle.

Ehtoollisen voivat vastaanottaa ainoastaan armon tilassa (eli ilman kuolemansyntiä) olevat katolilaiset. Käytännössä tämä tarkoittaa, että uskovaisen on käytävä säännöllisesti ripillä osallistuakseen ehtoolliselle.

Ehtoolliselle on valmistauduttava paastolla (vähintään 1 tunti ennen messua) ja siihen osallistuvan ulkoinen olemus tulee ilmaista tilaisuuteen sopivaa kunnioitusta, juhlamieltä ja iloa Jeesuksen vieraaksi tulemisesta.

Ei-katolilainen, ortodoksia lukuun ottamatta, ei saa osallistua katolilaiselle ehtoolliselle useasta syystä.

Pohjoismaissa käytössä oleva käsimerkki, jolla ehtoollisjonossa oleva ei-katolilainen osoittaa papille laittamalla oikean kätensä vasemmalle olkapäälleen, ettei osallistu ehtoolliselle mutta pyytää papin siunaavan häntä ei ole tunnettu Pohjoismaiden ulkopuolella.

Kirkko velvoittaa katolilaisia osallistumaan messuun joka sunnuntai sekä juhlapäivinä mutta se ei velvoita vastaanottamaan ehtoollista kuin kerran vuodessa, sillä ripille kirkko velvoittaa jäsenensä vain kerran vuodessa eikä ehtoolliselle voi osallistua kuin ripittäytymisen jälkeen.

Velvoitteen lisäksi kirkko kuitenkin suosittelee ”painokkaasti”, että jäsenensä ottaisivat ehtoollisen vastaan joka kerta messuun osallistuessaan eli vähintään joka sunnuntai ja pyhäpäivä tai vieläkin useammin, jopa päivittäin.

Parannuksen ja sovittamisen sakramentti

Giuseppe Molteni, Tunnustus, 1838.

Tätä sakramenttia kutsutaan myös ripiksi eli synnintunnustuksen sakramentiksi, koska syntien eli kristillisen moraalin vastaisten tekojen tunnustaminen papille on keskeinen osa tätä sakramenttia. Se on kuitenkin myös anteeksiantamuksen sakramentti, sillä pappi antaa ripittäytyjälle ”anteeksiannon ja rauhan”. Tämän sakramentin tarkoitus on tuoda synnin kautta etääntynyt ihminen takaisin Jumalan luo. Rippisalaisuus on ehdoton, eikä katolinen pappi voi missään tilanteessa rikkoa sitä. Tähän sakramenttiin liittyy myös parannuksen tekeminen, jonka ilmenemismuotoja ovat esimerkiksi rukous, paasto ja almujen antaminen. Kirkko korostaa kuitenkin, että pappi ei anna syntejä anteeksi vaan Jumala, ja näin ollen pappia pidetään Jumalan rakkauden välikappaleena. Tähän sakramenttiin liittyvät myös aneet.

Sairaiden voitelun sakramentti

Pääartikkeli: Sairaiden voitelu

Tämä sakramentti on säädetty vahvistamaan sairaita, ja koska usein tämä sakramentti tulee ajankohtaiseksi vasta kun ihminen alkaa olla sairauden tai iän puolesta kuolemanvaarassa, se tunnetaan usein nimellä ”viimeinen voitelu”. Sakramentti toimitetaan voitelemalla otsa ja kädet erityisesti tätä tarkoitusta varten vihityllä niin kutsutulla sairasten öljyllä. Sakramenteissa käytettävät pyhät öljyt vihitään krismamessussa Pyhän Viikon torstain eli kiirastorstain aamuna. Suomessa krismamessua vietetään Pyhän Viikon tiistaina, käytännön syistä. Vain papit ja piispat voivat toimittaa sairaiden voitelun sakramentin. Katolisia suositellaan ottamaan vastaan tämä sakramentti esimerkiksi ennen leikkausta.

Vihkimyksen sakramentti

Vihkimys käsittää kolme astetta: diakonaatin, piispuuden ja pappeuden. Latinalaisessa riituksessa sakramentin voivat vastaanottaa ainoastaan miehet, jotka elävät naimattomina. Kuitenkin pysyvän diakonin vihkimyksen voi saada myös jo naimisissa oleva mies. Kirkossa käytiin keskustelua aiheesta sen jälkeen kun anglikaaninen kirkko oli vihkinyt naisia papeiksi, ja paavi Johannes Paavali II julisti naispappeuden olevan kirkon erehtymättömän opetuksen mukaan mahdotonta kirjeessään Ordinatio sacerdotalis vuonna 1994. Bysanttilaisessa riituksessa myös papit voivat, ortodoksien tapaan, olla naimisissa mikäli ovat solmineet avioliiton ennen vihkimyksen vastaanottamista. Kuitenkin myös bysanttilaisessa riituksessa piispan täytyy olla selibaatin valinnut mies. Näin ollen selibaattivaatimus perustuu nimenomaan kirkkojärjestykseen.^lähde?

Avioliiton sakramentti

Katolinen kirkko tunnustaa eri uskontokuntien avioliiton pätevänä mutta ainoastaan kahden kastetun, miehen ja naisen välinen avioliitto voi olla myös sakramentti

Mikäli katolinen haluaa mennä muuhun uskontokuntaan kuuluvan henkilön kanssa naimisiin tulee hänen saada siihen nimenomainen lupa kirkolliselta auktoriteetilta (piispalta). Tämän luvan edellytys on lupaus lasten kasvattamisesta katoliseen uskoon

Tämän sakramentin jakavat puolisot toisilleen ilmaisemalla kirkon edustajien edessä aviosuostumuksensa. Avioliiton solmiminen ei vaadi papin toimitusta, vaan sen jakamista voi avustaa myös diakoni mutta normaalioloissa avustajana on pappi sillä normaalisti katolisen avioliiton solmiminen suositellaan viettämään messun yhteydessä. Katolinen vihkimisseremonia onkin messun takia selkeästi pitempi, kuin esimerkiksi luterilainen ja vihkipaikkana on katolinen kirkko.

Koska avioliiton liturginen solmiminen on pyhittävä sakramentti suositellaan aviopuolisoita vastaanottamaan parannuksen sakramentti eli käymään ripillä. Itäisissä kirkoissa on sakramentin pätevyyteen saatava papin siunaus.

Kirkko painottaa, että tämän aviosopimuksen on synnyttävä puolisoiden täysin vapaasta suostumuksesta eikä esimerkiksi pakosta tai pelosta. Ilman tätä suostumusta avioliitto voidaan katsoa pätemättömäksi.

Katolinen avioliitto on purkamaton, eikä kirkko tunnusta avioeroa, eikä siten myöskään voi hyväksyä avioeronneen uudelleen avioitumista vaan pitää tätä moniavioisuutena.

Lainaus katekismuksesta kohta 1649: ”On kuitenkin olemassa tilanteita, joissa aviollinen yhteiselämä käy hyvin erilaisista syistä käytännössä mahdottomaksi. Näissä tapauksissa kirkko sallii aviopuolisoille eron fyysisestä yhteiselämästä ja heidän yhdessä asumisensa päättymisen. Erillään elävien puolisoiden avioliitto pysyy kuitenkin Jumalan edessä voimassa; he eivät ole vapaat solmimaan uutta avioliittoa. Tällaisessa vaikeassa tilanteessa paras ratkaisu olisi sovinto, jos se vain on mahdollinen. Kristillinen yhteisö on kutsuttu auttamaan näitä ihmisiä elämään tässä tilanteessa kristillisesti, uskollisina avioliitolleen, joka on purkamaton.”

On myös olemassa tilanteita, jolloin katolinen avioliitto joudutaan mitätöimään. Avioero ei siis ole mahdollinen mutta hiippakunnan tribunaali voi mitätöidä solmitun avioliiton jos sen ehdot eivät ole solmimisen hetkellä täyttyneet. Vuonna 2013 mitätöitiin maailmanlaajuisesti 47 150 avioliittoa. Näistä yli puolet eli 24 600 USA:ssa

Kirkon organisaatio

Paavi Franciscus.

Katolinen kirkko katsoo olevansa se kirkko, jonka Jeesus Kristus itse perusti, ja joka ei ole koskaan menettänyt ykseyttään, vaikka muita kirkkokuntia on syntynyt eroamalla sen yhteydestä. Jo ensimmäisellä vuosituhannella muusta kristikunnasta erosivat eräät nestoriolaiset ja monofysiittiset kirkot, muun muassa Egyptin koptilainen kirkko. Vuonna 1054 katolinen ja ortodoksinen kirkko erosivat toisistaan pääasiassa erään Pyhää Henkeä koskevan oppiriidan (filioque) vuoksi. Protestanttiset kirkot erosivat katolisesta kirkosta reformaation aikana, vuodesta 1517 lähtien.

Katolisella kirkolla on näistä kirkoista nykyisin parhaat yhteydet ortodoksiseen kirkkoon, jonka kanssa oppierot ovat vähäisiä. Erot 1500-luvulta eteenpäin eronneisiin ”kristillisiin yhteisöihin”, kuten luterilaiseen kirkkoon ovat suurempia, koska niillä ei muun muassa katolisen opin mukaan ole vihkimyksen sakramentissa apostolista seuraantoa, eivätkä ne siten ole katolisen kirkon näkemyksen mukaan voineet säilyttää täydellistä eukaristian salaisuuden todellisuutta. Protestanttisilta liikkeiltä puuttuu lisäksi sakramentaalinen pappeus. Kuitenkin ekumenian avulla on löydetty yhteisiä näkemyksiä keskeisistäkin uskonkysymyksistä kuten vanhurskauttamisesta.

Katolinen kirkko on yhtenäinen verrattuna protestanttisiin kirkkoihin, ortodoksiseen kirkkoon tai orientaaliortodoksiseen kirkkoon. Yksi keskeisimpiä ajatuksia katoliselle kirkolle on ajatus siitä, että Jeesus uskoi apostoli Pietarille kirkon ylimmän esipaimenen tehtävän, jota paavi tämän seuraajana hoitaa. Kirkon ykseyden tärkeimpänä takaajana on tämän vuoksi paavi. Vuonna 1870 Vatikaanin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa paavi julistettiin erehtymättömäksi, kun hän puhuu viran puolesta (ex cathedra) uskon tai moraalin asioista. Kirkon oppi, seitsemän sakramenttia ja hallinto ovat kaikkialla samat ja muuttumattomat. Liturgian eli jumalanpalvelustoimituksen luonne kuitenkin vaihtelee maantieteellisesti, ja latinalaista jumalanpalvelusjärjestystä eli riitusta käyttävien paikalliskirkkojen lisäksi katoliseen kirkkoon kuuluu 22 idän katolista osakirkkoa, joiden hengellinen perintö, kirkkojärjestys ja liturginen elämä ovat pitkälti samankaltaisia ortodoksisen kirkon kanssa.

Katolinen kirkko jakaantuu yleensä maantieteellisten alueiden mukaan hiippakunniksi, joiden johdossa on piispa. Kirkossa on yli kaksituhatta hiippakuntaa, kymmenkunta patriarkaattia, kuusisataa arkkihiippakuntaa sekä melkein kolmesataa hiippakuntaan rinnastettavaa paikalliskirkkoa. Tavallisesti maassa toimivien hiippakuntien piispat muodostavat piispainkokouksen, joita kirkossa on runsaat sata.

Katolisessa kirkossa on vuoden 2002 tilastojen mukaan 405 058 pappia ja 4 695 piispaa.

Katolisen uskon mukaan piispoilla on Kristuksen pappeuden täyteys ja he ovat apostolien seuraajia, koska itse piispuus palautuu piispanvihkimysten katkeamattoman ketjun kautta suoraan apostoleihin. Kirkon opetuksen mukaan sitä johtavat apostoli Pietarin seuraaja, Rooman piispa eli paavi, sekä hänen yhteydessään olevat piispat. Perimätiedon mukaan Pietari kärsi marttyyrikuoleman Roomassa ja hänen erityistehtävänsä on siitä lähtien välittynyt aina seuraavalle Rooman piispalle, jota kutsutaan paaviksi. Paavi ja hänen hallintonsa, Pyhä istuin sijaitsevat Roomassa Vatikaanivaltiossa.

Katolinen kirkko katsoo tunnusmerkeikseen yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen. Kirkko katsoo olevansa yksi ainut perustettu kirkko, pyhä, koska se on pyhyyden lähde ja sakramenttien vartija, katolinen (”yleinen”, ”yleismaailmallinen” kreikaksi) ja apostolinen apostolisen perimyksen perusteella.

Kannatus ja tukialueet

Katolilaisten osuus maailmassa.

Katolinen kirkko on suurin kristillinen yhteisö. Katoliseen kirkkoon kuuluu yli miljardi ihmistä, mikä on lähes puolet kaikista kristityistä. Katolisen kirkon merkittävin tukialue on Latinalainen Amerikka. Yhteensä Pohjois- ja Etelä-Amerikan väestöstä yli 60 % kuului vuonna 2004 katoliseen kirkkoon.

Katso myös

• Katolinen kirkko Suomessa
• Luettelo pyhimyksistä
• Tomismi ja uustomismi
• Vastauskonpuhdistus
• Seksuaalisen hyväksikäytön tapaukset katolisessa kirkossa

Lähteet

• Arffman, Kaarlo: Kristinuskon historia. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4183-4

Kirjallisuutta

• Havard, Alexandre: Johdatus katolisen kirkon yhteiskuntaopetukseen. Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus, 2004. ISBN 952-9627-34-3
• Katolisen kirkon katekismus. Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus, 2005. ISBN 952-9627-37-8
• Kecskeméti, Outi: Katolista terminologiaa. Kirkon liturgiaa, rakenteita ja elämää. Valkeakoski: Amanda-kustannus, 2010. ISBN 978-952-99709-5-7
• Orlandis, José: Katolisen kirkon historia. ((Historia breve del Cristianismo, 1999.) Kääntäjät: Tuomo Lahdelma, Hannu Kaivonen) Helsinki: Okeanos, 1999. ISBN 952-9804-05-9

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta katolisuus Wikimedia Commonsissa

• Katolinen kirkko Suomessa.
• Katolinen.net (Arkistoitu – Internet Archive).
• Pyhän Istuimen virallinen kotisivu. (englanniksi) (saksaksi) (ranskaksi) ja usealla muulla kielellä.
• The Catholic Encyclopaedia (1907). (englanniksi)
• Kathpedia. (saksaksi)
• Katolista hapatusta.