Nuorisopsykiatri Anu Raevuori haluaisi rajoittaa lailla älypuhelinten käyttöä – hän on kohdannut työssään iltasatuikäisiä lapsia, jotka ovat olleet riippuvaisia nettipornosta

Itsetuhoisuudesta johtuva alaikäisten nuorten sairaalahoidon tarve on viisinkertaistunut koko maassa vuosien 2006–2019 välillä. Luvut pitävät sisällään kaikki vähintään päivystyskäyntiin johtaneet itsetuhoisuuden aiheuttamat vammautumiset.

Tiedot ilmenevät keväällä ilmestyneestä Helsingin yliopiston tutkimusraportista, jossa selvitettiin nuorten itsetuhoisuuden esiintyvyyttä Tilastokeskuksen ja THL:n koko väestön kattavien rekisteritietojen avulla.

Itsensä vahingoittamisesta johtuvien sairaalajaksojen määrä on kasvanut voimakkaimmin 2010-luvun puolivälin jälkeen, erityisesti naisilla ja tytöillä. Terävällä esineellä itsensä vahingoittaminen on lisääntynyt, mutta yleisin vammatyyppi ovat myrkytykset.

Vastaavanlaista tietoa on saatavilla myös ensihoidon tehtävistä. HUSin alueella nuorten mielenterveyteen liittyvät ensihoitotehtävät ovat lähes kolminkertaistuneet vajaassa 10 vuodessa. HUSin ensihoidon linjajohtaja Markku Kuisma kertoo, että alle 20-vuotiaiden ikäryhmässä tämänkaltaiset ensihoitotehtävät liittyvät pääosin voimakkaaseen ahdistukseen tai itsetuhoisuuteen.

HUS-alueella hoidetaan noin kolmannes Suomen väestöstä. Koko maan kattavaa vastaavaa tilastoa ensihoitotehtävistä ei ole, mutta Kuisma arvioi kehityksen olevan samansuuntainen ainakin suurimmissa kaupungeissa.

Vaikka nuorten mielenterveyskriisi ei ole johtanut vielä itsemurhien määrän kasvuun, on itsemurha kuitenkin nuorten ikäluokkien yleisimpiä kuolinsyitä. Kun samalla tiedetään, että itsensä vahingoittaminen nuoruusiässä lisää myöhemmin toteutettavan itsemurhan riskiä huomattavasti, on olemassa aiheellinen pelko itsemurhien määrän noususta tulevaisuudessa.

Miksi yhä useampi nuori kokee niin sietämättömän pahaa oloa, että päätyy vahingoittamaan itseään?

Nuorisopsykiatrian professori Anu Raevuori näkee nuorten mielenterveyden oireilun lisääntyneen samanaikaisesti sosiaalisen median ja älylaitteiden yleistymisen kanssa. Samalla suomalaisten psykiatrisen hoidon resurssit ovat jääneet lähes vuosituhannen vaihteen tasolle.

Raevuori nostaa esiin somaattisen eli fyysisten sairauksien erikoissairaanhoidon saaman rahoituksen.

– Kun rahoitus on kaikkine indeksikorjauksineen lähes kaksinkertaistunut, psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa eletään liki samoilla resursseilla kuin 20 vuotta sitten. Fyysisten sairauksien hoidon rahoituksen jäädyttäminen kahdeksi vuosikymmeneksi olisi ennenkuulumatonta.

”Jokainen voi miettiä, millaista apua voidaan antaa kahden päivän hoitojaksolla.”

Vaikka psykiatrian erikoissairaanhoidon rahoitus ei ole kasvanut, on hoidon tarve suorastaan räjähtänyt.

– 20 vuodessa avohoitokäynnit ovat moninkertaistuneet ja potilasmäärät kasvaneet. Nuorisopsykiatriassa osastohoitoa saavien määrä on yli kaksinkertaistunut, vaikka samaan aikaan osastolle pääsemisen kriteereitä on kiristetty selvästi.

Tämä on johtanut sairaalahoidon eli osastojaksojen merkittävään lyhenemiseen. Kun vielä vuosituhannen vaihteessa keskimääräinen osastohoitojakso oli 10 päivää, nykyään se on kaksi päivää.

– Jokainen voi miettiä, millaista apua voidaan antaa kahden päivän hoitojaksolla.

Hoidon tarve on valtava. Raevuoren mukaan liki 10 prosenttia HUS-alueen 13–17-vuotiaista nuorista on ollut psykiatrisen erikoissairaanhoidon piirissä. Lisäksi hoidon ulkopuolelle jää iso joukko siitä todennäköisesti hyötyviä nuoria. Professori patistelee päättäjiä ottamaan nuorten hädän vakavasti.

– Juhlapuheet ja pelkkä ennaltaehkäisy eivät auta tilanteessa, jossa yhä useampi nuori on psykiatrisen erikoissairaanhoidon tarpeessa ja hoidon puutteen seuraukset näkyvät yhteiskunnassa laajasti.

Anu Raevuori tekee HUSin ja Helsingin yliopiston professorina potilastyön lisäksi tutkimusta. Hän vastaa myös nuorisopsykiatriaan erikoistuvien lääkärien koulutuksesta. Raevuori kertoo, että kun hän aloitti nuorisopsykiatrialla 15 vuotta sitten, potilaat olivat erilaisia kuin nykyään. Monen elämässä oli osa-alueita, jotka olivat suhteellisen hyvin.

– Oli nuoria, joiden ongelmat näyttävät nykyperspektiivistä lieviltä. Enää sellaisilla oirekuvilla erikoissairaanhoidon kynnys ei ylity.

Tilanteen korjaamiseksi Raevuori näkee kaksi keinoa: ensimmäinen on rahoituksen lisääminen ja toinen olemassa olevien resurssien tehokkaampi käyttö niin, että mielenterveyden ammattilaiset voisivat keskittyä potilastyöhön. Tällä Raevuori viittaa hoitohenkilöstöä kuormittaviin tietojärjestelmiin ja lääkäreiden aikaa vievään lausuntorumbaan.

– Psykiatriset sairaudet ovat nykyajan kansansairauksia. Siis samalla lailla kuin sydän- ja verisuonitaudit olivat joskus 1970-luvulla ja sitä ennen infektiotaudit. Tilanteeseen saatiin muutos vain panostamalla kunnolla sekä hoitoon että ennaltaehkäisyyn.

Raevuori uskoo, että yksi nopeasti ja laajasti vaikuttava ennaltaehkäisevä toimenpide olisi älypuhelimen käytön aloittamisen siirtäminen myöhempään ikään. Koko koulupäivän kattava kännykkäparkki on Raevuoren mielestä vähintä mitä voimme tehdä, mutta hän olisi valmis menemään asiassa pidemmälle.

– Onneksi maailmalla on jo herätty keskustelemaan älypuhelinten ja sosiaalisen median käytön sääntelystä ja niiden ikärajoista. Jonathan Haidtin ajatus 16 vuoden ikärajasta ja Australiassa ehdotettu 18 vuoden ikäraja sosiaalisen median käyttämiseen ovat pohdinnan arvoisia.

Haidt on New Yorkin yliopiston professori, joka otti aiemmin voimakkaasti kantaa lasten ja nuorten lisääntynyttä älypuhelimen käyttöä vastaan. Haidt ei antaisi lapsille puhelinta ennen 14 ikävuotta.

Raevuoren mukaan älylaitteiden, sosiaalisen median ja psyykkisen oireilun yhteys on todettu lukuisissa tutkimuksissa.

– Nuoren identiteetin kehitys vaatii vertailua muihin. Ennen sitä tehtiin lähipiirissä ja koulun pihalla, mutta nyt vertailua tehdään älypuhelimen kautta jatkuvasti läsnä oleviin supermenestyjiin. Ulkonäköä muokataan filttereillä, ja tykkäykset tai niiden puutteet vaikuttavat nuoriin voimakkaasti.

Tällaisessa tilanteessa oman sisimmän kuuntelu ja vakaan identiteetin saavuttaminen on monelle yhä vaikeampaa.

Viimeisimmän kouluterveyskyselyn tulokset kertovat, että jopa 70 prosenttia nuorista tytöistä ja 40 prosenttia pojista kärsii merkittävästä psyykkisestä oireilusta. Vuoden 2021 tuloksissa noin neljännes kyselyyn vastanneista oli vahingoittanut itseään tahallisesti vähintään kerran. Itsemurhaa kertoi yrittäneensä noin 7 prosenttia vastaajista.

Tutkimusten mukaan sosiaalisen median kautta tapahtuu myös mielenterveysoireilun, itsetuhoisuuden ja psyykkisen sairauskäsityksen leviämistä.

– Tytöt ilmeisesti kokevat tiettyjen mielenterveyden häiriöiden oireita poikia herkemmin, ja toisaalta pojilla oireista kertomisen kynnys on todennäköisesti edelleen tyttöjä korkeampi.

Useat sellaiset oireet ja häiriöt, jotka viime vuosina ovat lisääntyneet, ovat lähtökohtaisesti olleet yleisempiä tytöillä ja naisilla. Näitä ovat esimerkiksi masennus, useat ahdistuneisuushäiriöt ja syömishäiriöt. Myös itsensä vahingoittaminen on tytöillä yleisempää, vaikkakin suurempi osa itsemurhista on poikien ja nuorten miesten tekemiä.

Matkapuhelinoperaattori DNA:n vuonna 2022 teettämässä tutkimuksessa todettiin, että lähes jokaisella 7-vuotiaalla on oma älypuhelin. 5–6-vuotiaiden ikäryhmässä älypuhelin oli jo 87 prosentilla suomalaislapsista.

Anu Raevuori vertaa tilannetta autoiluun ennen turvaistuimia ja -vöitä. Hän kaipaa lainsäätäjiltä tiukempaa otetta puhelimien sääntelyyn.

– Kaikesta kertyneestä tutkimustiedosta huolimatta puhelimen käytön rajaaminen on jätetty pitkälti vanhempien vastuulle.

Kun puhelin on jokaisella lähes rajattomassa käytössä, vanhemmilla on suuri kynnys kieltää omalta lapselta laitteen käyttö.

Raevuori tuntee vanhempana piston myös omassa sydämessään. Älylaitteiden hyötyjen ja haittojen punnitseminen arjessa on vaativaa. Nuoret ovat myös riippuvaisia siitä mitä ”kaikki muut” tekevät. Sen vuoksi hän ajattelee, että älypuhelinten, pelaamisen ja somen käytön rajoittamisen pitäisi lähteä lainsäädännöstä ja koskea kaikkia.

Sosiaalisen median koukuttavuuden ja paineen lisäksi lapset altistuvat helposti erilaiselle hyväksikäytölle ja rikoksille. Vaikka sovelluksissa on erilaisia ikärajoja ja suodattimia, ne eivät välttämättä riitä pitämään lasta suojassa vahingollisilta sisällöiltä.

– Työssä on tullut vastaan joitakin ihan iltasatuikäisiä lapsia, jotka ovat olleet jo riippuvaisia nettipornosta.

Raevuori on varma, että jos älypuhelinten käyttöön asetettaisiin lainsäätäjien puolesta ikäraja, aikuiset oppisivat myös lopulta noudattamaan sitä.

– Aika harva käy ostamassa nykyään lapsilleen myöskään alkoholia tai tupakkaa, Raevuori perustelee.

Ongelmia nuorille aiheuttavat myös kasvavat odotukset ja illuusio loputtomista vaihtoehdoista, mikä ymmärrettävästi lisää valinnan vaikeutta ja huolta omasta pärjäämisestä. Tätä pitäisi Raevuoren mukaan lähteä purkamaan määrätietoisesti.

– Oppimisessa se tarkoittaa sitä, että koulussa asiat olisivat mahdollisimman selkeitä ja otettaisiin hiukan takapakkia nykyisestä valinnaisuuden määrästä.

Samalla tulisi kuitenkin huolehtia myös siitä, että koululaisella on mahdollisuus eksyä, epäonnistua ja valita itselleen uusia polkuja. Raevuorta hirvittää kehitys, jossa yhä nuorempana täytyy tehdä valintoja tulevaisuuden työura silmällä pitäen.

– Menin itse lääkikseen vähän vanhempana kuin useimmat muut. Jos minun ei olisi annettu ensin epäonnistua ja haahuilla, eli jos olisin itse ollut tässä nykysysteemissä, niin minusta ei olisi ikinä tullut lääkäriä.

Raevuori ajattelee, että oppivelvollisuuden pidentäminen ei riitä ehkäisemään nuorten syrjäytymistä, jos pakon lisäksi ei ole tarjolla riittävää nuorisopsykiatrista hoitoa. Suomessa jää edelleen paljon oppimisvaikeuksia ja neuropsykiatrisia vaikeuksia tunnistamatta ja hoitamatta.

– Syrjäytyminen ja psyykkiset ongelmat kulkevat sillä lailla käsi kädessä, että syrjäytyneillä nuorilla psyykkiset oireet ja sairaudet ovat hyvin tavallisia. Valtaosa psyykkisiä häiriöitä sairastavista ei ole kuitenkaan syrjäytyneitä, vaan potilaita on kaikista yhteiskuntaluokista.

Syrjäytyneiden osalta iso ongelma on, että vain pieni osa heistä on saanut edes minimikriteerein riittävää psykiatrista hoitoa, vaikka juuri riittävän nuorisopsykiatrisen hoidon avulla syrjäytyminen voitaisiin estää. Tämän johdosta hukataan suuri määrä inhimillisiä ja taloudellisia voimavaroja.

”Nuoret tarvitsevat elämäänsä vakaita aikuisia, jotka ohjaavat ja antavat tilaa oikeassa suhteessa.”

Vaikka nuorten tilanne on nyt haastava, Raevuori näkee tilanteessa syytä myös toiveikkuuteen. Itsetuhoisuuden ja psyykkisten häiriöiden hoito on kehittynyt vauhdilla ja hän näkee nuorissa huimasti toipumispotentiaalia. Erityinen ilon aihe on nuorten miesten edistyneet valmiudet puhua tunteistaan.

– 1990-luvun taitteen jälkeen syntyneissä näkee enemmän uskallusta olla haavoittuva ja kertoa asioistaan ja tunteistaan, kun aiemmin miesten kulttuuriin on kuulunut enemmän sellainen suu ja sydän kiinni -meininki.

Onko nuorten mielenterveyskriisissä lopulta kyse aikuisuuden kriisistä? Emmekö me aikuiset ole luoneet nuorille sen todellisuuden, jossa he nyt kamppailevat?

Ainakin Anu Raevuori toivoo, että näkisimme mullistusten aikakauden jälkeen eräänlaisen aikuisuuden renesanssin. Että ottaisimme aikuisina vastuun lapsista ja nuorista, ei pelkästään perheissä tai kouluissa, vaan koko yhteiskunnassa.

– Nuoret tarvitsevat elämäänsä vakaita aikuisia, jotka ohjaavat ja antavat tilaa oikeassa suhteessa. Ja ulkoisen menestymisen sijaan meidän pitäisi enemmän puolustaa sitä, että nuori saisi ihan rauhassa kehittyä hyväksi ihmiseksi. Hyväksi itselleen, ja sitä kautta myös muille.