Tapoja olla vähän muita parempi ihminen: Tilastoi juoksulenkkisi ja muista kertoa ne muille
Data kiihottaa kuntourheilijoita, koska sen avulla voi kuvitella tietävänsä, mitä tekee, kirjoittaa Tuija Siltamäki.
Syyskuussa Helsingin Sanomissa pohdiskeltiin kiperää kysymystä: miksi ihmiset jakavat netissä juoksulenkkiensä tuloksia? Onko kyse yhteisöllisyydestä vai jostakin muusta?
Joillekin syynä on egoistisuus, arvioi juttuun haastateltu Jyväskylän yliopiston apulaisprofessori.
Niin kuin meillä juoksijoilla on tapana sanoa: No shit.
”Itse liityin palveluun kolme vuotta sitten pelkästään päteäkseni kavereille.”
Strava on erityisesti pyöräilijöiden, juoksijoiden ja triathlon-urpojen suosima amerikkalainen sovellus, joka laskee GPS-paikannusta käyttämällä urheilusuorituksen keston, pituuden ja muut välttämättömät tunnusluvut, kuten nopeuden, askeleet, sykkeen ja korkeuserot. Sovelluksessa voi myös seurata muita urheilijoita ja "urheilijoita" ja kommentoida heidän suorituksiaan. Käyttäjiä on noin 125 miljoonaa yli 190 maassa.
Jotain juoksusomen mentaliteetista kertonee se, että tykkäyksen sijaan Stravassa tukea ilmaistaan samoin sanoin kuin tärkeilevien toimihenkilöiden kansoittamassa LinkedInissä: painamalla nappia, jossa lukee Kudos! Samoin se, että "kiireiset bisneshenkilöt" ovat lehtitietojen mukaan alkaneet palkata ihmisiä juoksemaan lenkkejä puolestaan.
Eräs Laura Green puolestaan kertoo tekevänsä Stravassa yllätyshyökkäyksiä. Hän etsii sovelluksesta paikallisten huippu-urheilijoiden lenkkejä ja yrittää juosta niistä jonkin pätkän niin kovaa, että saa sen osuuden ennätyksen omiin nimiinsä – ihan vain muita urheilijoita ärsyttääkseen. Samalla asialla ovat HS Vision haastattelemat pyöräilijät, jotka yrittävät hauskassa jutussa voittaa itselleen ”Malminkartanon-huippu Direct” -reitin kuninkuuden.
Itse liityin palveluun kolme vuotta sitten pelkästään päteäkseni kavereille.
Kolmen vuoden ajan olen kirjannut Stravaan jokaisen kilometrin ja minuutin, jonka olen uinut, juossut, ratsastanut, joogannut, puntannut tai pelannut sulkapalloa ja jääkiekkoa. Niiden perusteella tulokset ovat kiistattomia: Olen parempi ihminen kuin monet muut.
Erityisen paljon pidän merkinnöistä, joissa sovellus kertoo minun juosseen lenkin jonkun toisen ihmisen kanssa. Niistä Strava-ystäväni (10 kpl) näkevät, että olen paitsi hieman muita parempi ihminen, myös ihminen, jolla on sellaisia kavereita, joiden kanssa käydään juoksulenkeillä.
”Toimen mielettömyyttä alleviivaa se, ettei kukaan muu kuin toinen crossfit-pervo ymmärrä, mitä hienoa saavutuksessa on.”
Treenien kirjaamisessa ylös ei itsessään ole mitään ihmeellistä niille, jotka ovat joskus harrastaneet jotain liikuntaa. Ozempicin mediahuomion perusteella määrä tosin on jatkuvasti pienempi, joten selitetään sen verran, että jos tavoitteena on juosta kovempaa, hypätä pidemmälle tai nostaa enemmän painoja, pitää tietää, mikä on kovempaa, pidemmälle tai enemmän.
Normaalit ihmiset kirjaavat käyttämänsä sarjapainot ruttuiseen ruutuvihkoon eivätkä näytä niitä kenellekään, mutta "crossfittaajat" ja muut itsensäpaljastelijat jakavat tuloksensa urheilusovelluksesta Instagramiin tai Facebookiin.
Toimen mielettömyyttä alleviivaa se, ettei kukaan muu kuin toinen crossfit-pervo ymmärrä, mitä hienoa saavutuksessa on. Itse olen viime aikoina yrittänyt kertoa useille läheisilleni, kuinka kovaa juoksin pari viikkoa sitten 400 metriä, eikä se ole herättänyt heissä läheskään yhtä hurmioitunutta vastaanottoa kuin olisi ollut syytä. Vain Strava-kaverini ymmärsivät uroteon ihmeellisyyden.
Spotifyn, Helsingin Sanomien ja Stravan "wrapped"-vuositilastot ovat henkisiä omakuvia, joiden esitteleminen on jollakin paljon syvällisemmällä tasolla surullista kuin tavallisten selfieiden ja belfieiden julkaiseminen.
Spotifyn vuositilastot saavat minut lähinnä häpeämään itseäni, mutta kun viime vuonna Strava kertoi, että kuulun sovelluksen käyttäjien aktiivisimpaan kahdeksaan prosenttiin se tuntui yhtä hyvältä kuin se, että olisi tullut palkituksi samaan aikaan vuoden hyväkuntoisimpana, älykkäimpänä ja kuumimpana ihmisenä. Jaoin siitä screenshotin Instagram-tarinaani ja voimaannuin, vaikka käsitinkin muistuttavani Pasila-sarjan hullua, jonka pää meni sekaisin luokan parhaasta hemoglobiinista.
”Eiköhän yksi syy ole turhamaisuus.”
Miksi ”data” kiihottaa kuntourheilijoita niin paljon? Miksi keski-ikäinen mies katsoo urheilukellonsa syketilastoja rakastuneemmin kuin kumppaninsa silmiä?
Eiköhän yksi syy ole turhamaisuus. Datan ”avulla” treenaaminen luo illuusion siitä, että tietää, mitä tekee. Kun Töölönlahtea ympäri laahustaessa vilkaisee kasuaalisti kelloa, hmmm, 6.30/km, ihan ok, voi hetken tuntea itsensä oikeammaksi urheilijaksi kuin oikeasti on. Siksi myös kuntourheilijat puhuvat tärkeinä loukkaantumisista, kun ovat lenkillä teloneet itseään, ja arvioivat sen vaikutuksia kauteen kuin kyse olisi NHL:stä eikä surkean ympyrän pyörimisestä töiden jälkeen.
Suosittu keittiöpsykologinen selitys ehdottaa, että jos elämä ja maailma ympärillä tuntuvat kaoottisilta, mittaaminen, siivoaminen ja muu fyysinen ja henkinen järjestäminen tuovat hallinnan tunnetta.
Minä en sellaisesta tiedä. Iltaisin katson päivän pääuutislähetyksen, rullaan lihaksiani ja ihailen päivän suorituksiani Stravasta. Ulkona maailma palaa ja pommit paukkuvat, mutta minä juoksin tänään viidellä kilometrillä henkilökohtaisen ennätykseni.
