Panaman kanavan historia
Panaman kanavan historian ensimmäinen askel otettiin jo vuonna 1513, kun espanjalainen tutkimusmatkailija Vasco Núñez de Balboa ylitti Panamankannaksen ensimmäisenä eurooppalaisena. Siitä lähtien käynnistettiin useita hankkeita kanavan rakentamiseksi. Ne kaikki kuitenkin jäivät pelkästään paperiasteelle.[1] Varsinainen kanavahanke alkoi virallisesti vuonna 1880, kun Ranska päätti aloittaa sen rakentamisen.[2]
Ajatus kanavan sijoittamisesta Nicaraguaan oli myös ollut esillä, sillä maan suurimmalta järveltä Nicaraguanjärveltä ei olisi ollut vaikeata päästä Karibianmereltä Tyynellemerelle. Kanava kuitenkin rakennettiin Panamaan, sillä kannas on siellä kapeampi kuin missään muualla Keski-Amerikassa. Vuoteen 1889 mennessä ranskalaisten hanke oli törmännyt moniin ongelmiin. Lukuisat onnettomuudet, kanavan yhtiön rahoituskriisi ja korruptioskandaalit pakottivat Ranskan luopumaan keskeneräisestä kanavahankkeesta vuoden 1889 lopussa.[1] Vuonna 1903 Yhdysvaltain presidentti Theodore Roosevelt osti Ranskalta keskeneräisen kanavatyömaan hintaan 40 miljoonaa dollaria. Rakennustyöt alkoivat vuonna 1904, ja kanava avattiin liikenteelle vuonna 1914.[2]
Yhdysvallat hallinnoi kanavavyöhykettä vuoteen 1977 asti, jolloin Yhdysvaltain ja Panaman välille allekirjoitettiin sopimus, jonka nojalla Yhdysvallat ja Panama sopivat kanavan yhteishallinnasta vuoteen 1979 mennessä. Yhdysvallat palautti kanavan virallisesti Panaman haltuun 31. joulukuuta 1999,[3] kuten sopimus edellytti. Viimeinen sotilaallinen operaatio, jonka Yhdysvallat suoritti Panamassa, oli vuodenvaihteessa 1989–1990, kun Yhdysvaltain armeija miehitti Panaman kaupungin ja pidätti Panaman sotilasjuntan johtajan kenraali Manuel Noriegan, jota epäiltiin rahanpesusta ja huumekaupasta[3].
Vuonna 2006 Panaman presidentti Martín Torrijos käynnisti suunnitelmat kanavan laajennustyöstä.[4] Laajennustyöt aloitettiin vuonna 2007,[5] ja niiden piti alun perin valmistua vuoden 2015 lopulla.[6] Kanavan laajennusprojekti kuitenkin myöhästyi pari vuotta arvioidusta aikataulusta, ja valmistui lopullisesti vuoden 2016 kesäkuussa.[7] Panaman kanavan laajennustöiden arvioitiin maksavan noin seitsemän miljardia Yhdysvaltain dollaria,[6] mutta kustannukset nousivat satoja miljoonia arvioidusta.[7]
Varhaiset suunnitelmat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Espanjalainen tutkimusmatkailija Vasco Núñez de Balboa kulki ensimmäisenä eurooppalaisena Panamankannaksen yli Karibianmereltä Tyynellemerelle vuonna 1513.[1] Tästä Balboan ylityksestä alkoi vuosisatojen haaveilu kanavasta, joka yhdistäisi Tyynenmeren Karibianmereen.
Espanjan kuningas Kaarle V käynnisti suunnitelmat kanavan rakentamisesta vuonna 1529. Silloinen tekniikka ei kuitenkaan vielä riittänyt edes kanavan rakentamisen aloittamiseen.[1]
Kanavan rakentamisen todellinen iso käänne tapahtui vuonna 1849, jolloin Yhdysvaltain hallitsemalta Kalifornian alueelta löytyi kultaa ja alkoi suuri kultaryntäys.[1]
Pohjois-Amerikan yhdistävää rautatietä ei ollut vielä rakennettu Yhdysvaltain länsirannikolta itärannikolle, joten rannikolta toiselle pääsi vain joko härkävankkureilla tai laivalla kiertäen Etelä-Amerikan eteläkärjen ympäri. Laivamatkan pituus oli 13 000 kilometriä, ja reitti Magalhãesinsalmen kautta kohti pohjoista oli tuolloin hyvin vaarallinen meritie. Matka kesti useita kuukausia, joten oikotie Panamankannaksen läpi olisi paras ratkaisu meriliikenteelle.[1]
Yhdysvaltalaiset insinöörit tutkivat mahdollisuuksia rakentaa kanava Keski-Amerikan kannaksen poikki.[1] Vaihtoehtoina olivat rakentaminen Panamankannaksen tai Nicaraguanjärven kautta. Nicaraguan kannas oli kaksi kertaa Panaman kannasta leveämpi, mutta Nicaraguanjärvi ja San Juan -joki olisivat helpottaneet rakennusurakkaa huomattavasti Tyynenmeren puolella. Nicaraguanjärveltä Tyynellemerelle on matkaa vain 20 kilometriä, joten Nicaragua olisi tarjonnut paremman yhteyden etenkin Yhdysvaltoihin.[1]
Vuonna 1855 Panaman kannaksen läpi rakennettiin rautatie, joka lykkäsi kanavaa monta vuotta. Hankkeen aloittamista viivästytti myös Yhdysvaltain sisällissota. Maassa ei oltu kiinnostuneita käynnistämään massiivisia hankkeita missään päin Amerikan mannerta.[1]
Nicaragua ei saanut kanavaprojektia, vaan se päätettiin rakentaa Panamaan.[1]
Ranska aloittaa kanavan rakennustyöt
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ajatus Panaman kanavasta virisi uudestaan, kun ranskalaiset insinöörit onnistuvat rakentamaan Suezin kanavan Välimereltä Punaisellemerelle. Vuonna 1880 ranskalainen insinööri Ferdinand de Lesseps aloitti kanavatyömaan ensimmäisen osan Panamankannaksella. De Lesseps oli saanut aiemmin valmiiksi Suezin kanavan Egyptissä, ja hänen perustamansa Panama-kanavayhtiö alkoi nyt rakentaa kanavaa Panamaan.[1]
De Lessepsin hanke törmäsi pian ongelmiin.[1] Trooppiset taudit ja onnettomuudet rakennustyömaalla tappoivat vuosikymmenen aikana vähintään 20 000 työläistä, ja luonnonilmiöt vaikeuttivat kanavan valmistumista.[2] Panama on yksi maailman sateisimpia paikkoja, ja lukuisat rankkasateet aiheuttivat mutavyöryjä ja vuorovesi nousi lähes kuuden metrin korkeudelle, mikä puolestaan aiheutti tulvia.[1] Vuoroveden korkeaa nousua De Lesseps ei ollut ottanut huomioon lainkaan,[1] sillä Suezilla vuorovesi ei ollut niin korkea kuin Panamassa.
De Lessepsin perustama Panama-yhtiö teki konkurssin vuonna 1889 virheellisten laskelmien ja kavallusten seurauksena, ja koko kanavahanke jouduttiin keskeyttämään jo samana vuonna[1][2]. Lukuisat ongelmat, kuten onnettomuudet rakennustyömaalla sekä väärinkäytökset yhtiön sisällä, olivat verottaneet hanketta pahasti, ja Ranskassa alkoi oikeudenkäyntien sarja yhtiötä ja sen johtoa vastaan.
Yhtiön johto oli lahjonut huomattavia virkamiehiä ja poliitikkoja Ranskassa aina Ranskan kansalliskokouksen jäsenistä maan pääministeriin Georges Clemenceau’hun. Vaikka yhtiön rahoituskriisi oli tullut jo esille, yhtiön johto oli antanut pääministerille osakkeita, jotta kanavaprojektiin saataisiin lisärahoitusta Ranskan valtiolta. Tapaus paisui, ja Ranskan historian suurin korruptioskandaali, niin kutsuttu Panama-skandaali, tuli esille vuosina 1892–1893. Lopputuloksena oli Ranskan hallituksen eroaminen. De Lesseps tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen, mutta tuomio kumottiin jo samana vuonna.
Panaman itsenäistyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1900-luvun vaihteessa Yhdysvallat kävi sotaa Espanjaa vastaan ja saavutti vaikutusvaltaa alueella.[1] Panama, joka oli ollut osana Kolumbiaa jo siitä lähtien, kun De Lesspsin rakennusprojekti oli alkanut kannaksella, oli alkanut vaatia itsenäisyyttä. Itsenäistymispyrkimykset johtivat konservatiivien ja liberaalien väliseen valtataisteluun, joka yltyi sisällissodaksi (tuhannen päivän sota) vuonna 1899. Yhdysvaltain diplomaattinen väliintulo vuonna 1902 päätti sisällissodan ja johti lopulta koko Panaman miehitykseen.[1]
Yhdysvallat onnistui sovittelemaan rauhan Kolumbian riitelevien osapuolten välille. Kolumbia suostui hyväksymään Yhdysvallat välittäjäksi, sillä lyhyt mutta verinen sisällissota oli verottanut pahasti maan taloutta ja lisännyt sen riippuvuutta kahvista, jonka hinta oli romahtanut.[2]
Rauhansuunnitelman vastineeksi Yhdysvaltain ulkoministeri John Hay painosti Kolumbian hallitusta allekirjoittamaan Hay–Herrán-sopimuksen,[2] joka olisi tarkoittanut Yhdysvaltojen oikeutta rakentaa kanava loppuun ja pitää sitä hallussaan 99 vuotta, 10 miljoonan dollarin kertakorvausta sekä 250 000 dollarin vuosivuokraa, mikäli Kolumbia olisi suostunut vuokraamaan alueen Yhdysvalloille.[2] Kolumbian neuvottelijana toimi Tomás Herrán,[2] joka piti sopimusta hyvänä Kolumbian taloudelliselle kehitykselle.[1] Kolumbian kongressi kuitenkin kieltäytyi ratifioimasta sopimusta.[2]
Panamassa separatistit ajoivat maakunnan irtautumista Kolumbiasta. Separatistit liittoutuivat Yhdysvaltojen kanssa Kolumbiaa vastaan, jotta itsenäisyyssuunnitelma toteutuisi näin kansainvälisellä tuella. Yhdysvalloille panamalaisten separatismi sopi hyvin, koska näin keskeneräinen kanavaprojekti saatettaisiin valmiiksi ilman viivyttelyä Kolumbian taholta.[1]
3. marraskuuta 1903 Panaman paikallinen johto antoi itsenäisyysjulistuksen.[2] Sanotaan, että sen takana oli Panamassa asuva ranskalainen Philippe Bunau-Varilla, joka halusi jatkaa De Lessepsin kesken jättämää kanavaprojektia.[1] Yhdysvallat tunnusti Panaman itsenäisyyden ja lupasi turvata samalla Panaman suvereniteetin mahdollista Kolumbian hyökkäystä vastaan.[2][1] Yhdysvaltain laivaston taistelulaivat tulivat panamalaisseparatistien avuksi Panamanlahden edustalle Kolumbian armeijan vastainvaasion välttämiseksi.[2]
Panaman kanava siirtyy Yhdysvaltain hallintaan
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhdysvaltojen presidentti Theodore Roosevelt osti Panaman kanavan rakennustyömaan Ranskan valtiolta virallisesti vuonna 1903, jolloin myös Panaman kanavayhtiö siirtyi yhdysvaltalaisomistukseen. Kauppahinnaksi tuli 40 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria, joka oli huomattavasti enemmän kuin mitä Kolumbialle olisi tarjottu, mikäli se olisi ratifioinut Hay–Herrán-sopimuksen.[1]
Kaupan myötä Yhdysvallat sai haltuunsa 1 432 neliökilometrin maapinta-alan, jota ruvettiin kutsumaan Panaman kanavavyöhykkeeksi. Panaman kanavavyöhyke oli siitä lähtien Yhdysvaltain territorio, jossa päti Yhdysvaltain lainsäädäntö,[1] eikä Panaman valtiolla ollut mitään juridisia oikeuksia valtion kahtia jakavalla vyöhykkeellä.
Panaman kanavan rakennustyömaa-alue siirtyi Panamalta Yhdysvalloille Hay–Bunau-Varilla-sopimuksen myötä vuonna 1903. Sopimuksen osapuolet olivat Philippe-Jean Bunau-Varilla, josta oli tullut itsenäisen Panaman valtion edustaja, sekä Yhdysvaltain ulkoministeri John Hay. Hay–Bunau-Varilla-sopimus oli sisällöltään sama kuin Hay–Herrán-sopimus, ja Panamalle maksettiin kanavasta 10 miljoonan dollarin korvaus sekä 250 000 dollaria vuosivuokraa.[2]
Yhdysvallat rakentaa kanavan loppuun
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhdysvaltain presidentti Roosevelt lähetti kanavavyöhykkeelle armeijan pioneerijoukot, joiden tehtävä oli valvoa työmaata sekä osallistua apuvoimina sen rakentamiseen.[1] Rakentaminen alkoi uudelleen vuonna 1904.[8] Työmaata valvoi eversti George Washington Goethals, jolla oli rajattomat oikeudet kanavatyömaalla. Oikeudet koskivat kaikkea aina työmarkkinoista luonnonilmiöiden ja trooppisten tautien torjuntaan. Keltakuumetta levittävät hyttyset saatiin kuriin tuhoamalla niiden pesät. Savimaa ja useat mutavyöryt olivat ongelma, sillä maanvieremät tukkivat kaivaukset useaan otteeseen. Niiden saaminen uudelleen esille tuotti myös pioneerijoukoille isoa vaivaa.[1]
Goethalsin johdolla työmaalla ei sallittu minkäänlaista lakkoilua eikä työnseisauksia. 11 vuotta Goethalsin johtamat pioneerijoukot kaivoivat yhdessä tuhansien muiden työläisten kanssa kanavaa Karibialta kohti Tyyntämerta. Suurin osa työläisistä oli läheisiltä Karibian saarilta tulleita afrokaribialaisia sopimustyöläisiä. 5 600 rakennustyömiestä kuoli rakennustöiden aikana.[1]
Kanava avautuu liikenteelle
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kanavatyömaa maksoi Yhdysvalloille 375 miljoonaa dollaria.[4] Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson avasi 82 kilometriä pitkän Atlantin ja Tyynenmeren yhdistävän kanavan liikenteelle 15. elokuuta 1914.[2] Matka Yhdysvaltain rannikolta toiselle lyheni kanavan myötä noin 15 000 kilometrillä.[9]
Kanavan avaamisen jälkeen Yhdysvaltojen sotilashallinto lakkautettiin, yhdysvaltalaiset joukot poistuivat Panamasta, ja 8 kilometrin levyinen vyöhyke kanavan molemmin puolin siirtyi Yhdysvaltojen siviilihallintaan. Panama jäi kuitenkin Yhdysvaltojen suojelualueeksi vuoteen 1939 saakka.[10] George Washington Goethalsista tuli Panaman kanavanvyöhykkeen ensimmäinen siviilikuvernööri.
Panaman poliittinen ja taloudellinen asema
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Uusi Panaman kanava oli merkittävä taloudellinen tekijä pienen, lähinnä kumista ja banaaneista riippuvaisen valtion kansantaloudelle. Kanava loi kuitenkin myös jännitteitä alueelle, sillä maata hallitseva pieni eurooppalaisperäinen eliitti ei katsonut hyvällä alueelle jääneitä kymmeniätuhansia afrokaribialaisia työläisiä. Vierastyöläisten oli alun perin määrä lähteä kanavalta työmaan valmistuttua.[1]
Panaman kanavavyöhykkeen pieni amerikkalainen väestö eli alueella hyvin eristäytynyttä elämää. Heillä oli omat koulut, sairaalat ja ravintolat, joissa he nauttivat korkeatasoista elämää piilossa maan valtaväestöltä. Panaman kansantalous ja maata hallitseva eurooppalaisperäinen eliitti oli 1920- ja 1930-luvuilla sidoksissa kanavaan, jonka kautta se oli puolestaan riippuvainen yhdysvaltalaisesta pääomasta. Yhdysvaltain dollarista tuli maan virallinen maksuväline, vaikka tavallisten panamalaisten keskuudessa puhutaankin edelleen Panaman balboasta.[1] Ainoastaan kolikot ovat paikallisia, seteleinä käytetään yhdysvaltalaisia.[11]
Kanavavyöhykkeellä toimi myös kaksi suurta yhdysvaltalaista monikansallista yritystä. Kumiyhtiö Goodyear Rubber ja hedelmäyhtiö United Fruit Company saivat toimia maassa lähes monopolin asemissa. Yhdysvaltalainen sähköyhtiö huolehti Panaman kaupungin sähköntarpeesta[1]. Sama koski myös muuta kaupungin infrastruktuuria, jota hoitivat yhdysvaltalaiset yhtiöt.
Yhdysvaltojen kanssa tehty sotilaallinen yhteistyösopimus lujitti Panaman poliittista elämää lähemmäs Yhdysvaltoja. Vuonna 1931 Panamassa tapahtui maan ensimmäinen vallankaappaus, joka oli ensimmäinen tempaus, jolla Yhdysvallat onnistui lujittamaan asemaansa Panamassa. Presidentti Ricardo Adolfo de la Guardian valtaan noussut hallitus (1941–1945) julisti toisen maailmansodan aikana sodan Saksaa ja sen tukemia akselivaltoja vastaan ja salli Yhdysvaltain perustaa sotilastukikohtia Panaman valtion rajojen sisäpuolelle. Panaman kanava oli sodan aikana hyvinkin tärkeä strateginen paikka, jonka avulla Yhdysvallat onnistui siirtämään sota-aluksia valtamereltä toiselle.[1]
Panamalaisnationalismin nousu Panaman kanavalla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Panamalaisten kansallishenki nousi vuosina 1917–1918, ja Yhdysvaltain merijalkaväki joutui pitämään usein kovaakin kuria kanavan alueella. Panamán ja Colónin kaupungit olivat panamalaisnationalismin tärkeimpiä keskittymiä.[1]
Panaman presidenttinä toimi vuosina 1912–1924 populistinen Belisario Porras, jonka aikana maahan perustettiin hallitusta myötäileviä Panaman työväenliitto sekä sosialistinen Työläisten yleinen ammattiliitto. Panamaan tuli myös paljon sosialisteja, anarkisteja ja internationalisteja Euroopasta ja muualta Latinalaisesta Amerikasta.[1]
Lokakuussa 1925 Panaman kaupungissa alkoi lakko, jonka syy oli se, että työläiset kieltäytyivät maksamasta vuokraa Panama-yhtiölle. Lakko levisi myös Colóniin. Kansa alkoi järjestäytyä kaduilla, ja yleisiä kokouksia pidettiin ympäri Panamaa. Kolumbuksen päivänä 21. lokakuuta Yhdysvaltain merijalkaväki miehitti Panamán ja Colónin kaupungit Panaman hallituksen pyynnöstä. Miehityksen tuloksena kaikki ulkomaalaiset agitaattorit karkotettiin maasta.[1]
Toisen maailmansodan jälkeinen aikakausi ei synnyttänyt valtavia avoimia kansallistuntoja panamalaisten keskuudessa. Panaman kansantalouden suurin tulojen kohde oli vielä tuolloinkin banaanit,[1] vaikka kanava oli huomattava työnantaja sekä tulonlähde Panamalle.
Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasserin päätös kansallistaa Suezin kanava vuonna 1956 sai joissain panamalaisissa aikaan innostusta lähteä vaatimaan kanavaa Panaman haltuun. Innostus jäi kuitenkin puheeksi, sillä Yhdysvalloilla oli Panamassa suurin maansa rajojen ulkopuolella oleva sotilastukikohta.[1]
Tammikuun 9. päivän mellakat 1964
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Panaman kanavavyöhykkeen mellakat 1964
Panamassa oli ollut mielenosoituksia jo aiemmin 1950-luvulla koskien Yhdysvaltain läsnäoloa kanavalla, mutta 9. tammikuuta 1964 järjestettiin ensimmäinen vakava mielenosoitus, joka yltyi avoimeksi verilöylyksi.[12]
Panaman ja Yhdysvaltain välillä oli ollut jo kauan kiistaa siitä, kumman valtion lippu liehuisi kanavavyöhykkeellä.[12] Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy oli sallinut vuonna 1963 Panaman lipun liehumisen Yhdysvaltain lipun rinnalla kaikissa siviilirakennuksissa kanavavyöhykkeellä[13]. Kuukausi Kennedyn kuoleman jälkeen kanavavyöhykkeen kuvernööri Robert J. Fleming hylkäsi tämän käytännön, mutta ei sallinut samalla Yhdysvaltain ja Panaman lippujen käyttöä kanavavyöhykkeellä olevissa siviilirakennuksissa.[13]
Tilanne kävi ongelmalliseksi, kun kanavavyöhykkeellä olevan Balboan lukion yhdysvaltalaiset opiskelijat eivät halunneet noudattaa lippumääräystä ja päättivät nostaa Yhdysvaltain lipun koulunsa lipputankoon[12][3]. Oppilaat kieltäytyivät kuitenkin nostamasta samalla Panaman lippua Yhdysvaltain lipun rinnalle[12]. Tämä symbolinen lipun nosto johti siihen, että noin 200 panamalaista opiskelijaa tunkeutui kanavavyöhykkeellä sijaitsevan Balboan lukion pihamaalle ja vaativat, että myös Panaman lippu tulisi nostaa salkoon.[12][3] Panamalaisia opiskelijoita piiritti Balboan lukion pihalla noin 2 000 yhdysvaltalaista opiskelijaa, jotka vastustivat panamalaisten vaatimusta lipun nostamisesta. Heidän tuekseen paikalle olivat tulleet myös Panaman kanavan omat poliisivoimat, jotka yrittivät pitää yllä järjestystä lukion pihalla.[12]
Välikohtaus johti siihen, että molemmat osapuolet, niin panamalaiset kuin yhdysvaltalaiset, alkoivat kiistellä keskenään, minkä valtion lipun tulisi edustaa koulun lippua tangossa[12]. Panamalaiset ja yhdysvaltalaiset alkoivat laulaa kummankin maan kansallislauluja kilpaa, ja yrittivät näin ollen ripustaa molempien maiden lippua yhtä aikaa koulun pihalla sijaitsevaan lipputankoon. Siitä alkoi joukko käsirysyjä, joiden seurauksena Panaman lippu meni riekaleiksi[12]. Välikohtaus eskaloitui, sillä Panaman kanavavyöhykkeen poliisivoimat päättivät tilanteen hillitsemisen takia työntää panamalaisia opiskelijoita palaamaan takaisin linja-autoille ja lähtemään pois kanavavyöhykkeeltä takaisin Panaman puolelle[12].
Lähtiessä takaisin kohti Panaman ja kanavavyöhykkeen rajaa panamalaiset opiskelijat alkoivat samalla mellakoida kanavavyöhykkeen raja-alueella heitellen koko ajan kotitekoisia pommeja, polttopulloja ja kiviä. Tilanteen eskaloitumisen vuoksi heidän tueksi Panaman puolelta virtasi lisää opiskelijoita, ja mielenosoitukset laajenivat ja osa opiskelijoista yritti tunkeutua kanavavyöhykettä suojaavan raja-aidan yli kanavavyöhykkeen puolelle.[12]
Tämän jälkeen Panamassa ja kanavavyöhykkeellä syttyi vakavia mellakoita. Tuona aikana väkivaltaiset mielenosoitukset Panaman eri kaupungeissa ja kanavavyöhykkeellä eskaloituivat useiden päivien mellakoiksi, joiden seurauksena ammuskeltiin, mellakoitiin ja osoitettiin mieltä Yhdysvaltain poliittista ja sotilaallista läsnäoloa vastaan.[12]
Tilanteen rauhoittamiseksi kanavavyöhykkeellä kanavan hallinnosta vastaavat viranomaiset pyysivät avuksi 100 Yhdysvaltojen merijalkaväen sotilasta, jotka avasivat tulen mielivaltaisesti kohti mellakoivia panamalaisia. Kaikkiaan noin 22 panamalaista kuoli ja 500 loukkaantui eri välikohtauksissa, ja neljä Yhdysvaltojen merijalkaväen sotilasta sai mellakoissa surmansa.[12]
Todellisuudessa mellakoiden taustalla oli kuitenkin poliittisia ja taloudellisia kysymyksiä, sillä kanavavyöhykkeen ja Panaman väliset elintasoerot olivat hyvin suuret.[12]
Kanavavyöhyke oli tuolloin Yhdysvaltain hallitsema territorio, jossa vallitsi myös eri lainsäädäntö ja hallinto kuin Panamassa. Kanavavyöhyke oli taas monien panamalaisten silmissä Yhdysvaltain sotilaallisen, poliittisen ja kaupallisuuden symboli keskellä Panamaa, jonka lait eivät olleet siellä voimassa, sillä alue oli Yhdysvaltain eksterritoriaalinen vyöhyke.[12]
Panaman kanavan suurin osa hallinnon työntekijöistä oli jo tuolloin syntyperäisiä amerikkalaisia, ja elämäntapa oli siellä hyvin amerikkalaista. Kanavalla työskenteli jo tuolloin paljon paikallisia panamalaisia, joiden elintaso oli alhaisempi kuin kanavavyöhykkeellä asuvien syntyperäisten amerikkalaisten. Paikallisilla panamalaisilla ei ollut samanlaisia mahdollisuuksia menestyä kanavasta samalla tavalla kuten siellä asuvien amerikkalaisten kohdalla, sillä paikallisten palkka oli pienempi ja asuinolosuhteet huonommat kuin syntyperäisten amerikkalaisten.[12]
Kuolleille panamalaisille uhreille järjestettiin valtiolliset hautajaiset, joihin osallistui Panaman presidentti Roberto Chiari, joka syytti Yhdysvaltain merijalkaväkeä hätiköinnistä ja provokaatiosta koskien mielenosoitusten eskaloitumista.[12]
Tapahtumista sai alkunsa Marttyyrien päivä, joka tunnetaan Panamassa nimellä Día de los Mártires. Päivä on edelleen kansallinen vapaapäivä Panamassa.[3]
Neuvottelut kanavan tulevaisuudesta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Panaman presidentti Roberto Chiari katkaisi Marttyyrien päivän verolöylyn jälkeen kaikki diplomaattiset suhteet Yhdysvaltain kanssa, ja kansainvälinen arvostelu Yhdysvaltoja kohtaan oli valtava ympäri Latinalaista Amerikkaa[3][12].
Vaikka Marttyyrien päivän mielenosoittajien tarkoitus ei ollut todellisuudessa saada kanava Panaman hallintaan, ne johtivat kuitenkin pitkällä tähtäimellä siihen lopputulokseen, että kanava palautettiin takaisin Panamalle.[12]
Yhdysvaltain hallituksen puolustautuminen syyttämällä panamalaisia provokaatiosta mellakoiden alkamiselle ei enää auttanut, sillä tilanne oli jo kärjistynyt siihen pisteeseen, että Panaman presidentti Chiari vaati suhteiden uudelleen avaamiselle sitä, että presidentti Johnsonin hallinto Yhdysvalloissa suostuisi aloittamaan uudet neuvottelut kanavan tulevaisuudesta, jotta diplomaattiset suhteet voitaisiin palauttaa takaisin maiden välille.[12]
Ennen kuin kanava siirtyisi Panaman haltuun, alkoivat useiden vuosien neuvoteluiden sarjat Panaman ja Yhdysvaltojen välillä koskien kanavan tulevaisuutta.[12][14]
Virallinen neuvotteluyhteys Panaman ja Yhdysvaltojen välille saatiin aikaan vuonna 1967, ja maiden välille palautettiin takaisin diplomaattiset suhteet, jotka olivat olleet katkolla vuoden 1964 mellakoiden takia.[3]
Maat pääsivät sopimukseen uusien neuvoteluiden sisällöistä, joiden pohjalta olisi tarkoitus jatkaa neuvotteluita, kunnes sopimus kanavan tulevaisuudesta syntyisi.[3]
Presidentti Johnson epäonnistui saamaan lopullista sopimusta Chiarin kanssa kanavasta hallintokautenaan, joten neuvottelut jatkuivat vielä monta vuotta.[14] Vuonna 1968 Panaman presidentti Marco Robles hävisi vaalit vastaehdokas Arnulfo Arias Madridille[3]. Arnulfo Arias Madrid ehti olla vallassa yksitoista päivää, kun Panaman kansalliskaartin komentaja, kenraali Omar Torrijos syrjäytti hänet sotilasvallankaappauksessa. Samalla Panaman vanha valtaeliitti menetti ensimmäistä kertaa poliititsen vallan.[3]
Panaman epävakaan tilanteen vuoksi neuvottelut junnasivat paikallaan.[3] Torrijosin uusi radikaalihallitus Roder Popular toteutti maareformin, lopetti talousoligarkian vallan maassa ja kehitti peruspalveluita[10].
Torrijos halusi edeltäjänsä tavoin uuden sopimuksen kanavasta, ja alkoi neuvotella Yhdysvaltojen kanssa kanavan tulevaisuudesta uudelleen.[10] Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonin nimittämä neuvotteludelegaatio neuvotteli useasti Torrijosin kanssa uuden sopimuksen sisällöstä vuosina 1973–1976.[3]
Neuvotteludelegaatio pääsi Panaman hallituksen kanssa yhteisymmärrykseen siitä mikäli uusi pysyvä sopimus kanavasta syntyisi tulevaisuudessa, niin Panaman kanavavyöhyke, joka oli silloin Yhdysvaltain territorion asemassa, tultaisiin lakkauttamaan[3].
Yhdysvaltojen istuva presidentti Gerald Ford halusi saada sopimuksen Panaman kanssa kanavasta ennen 1970-luvun loppua. Vuoden 1976 presidentinvaalien aikana kysymys Panaman kanavasta nousi poliittiselle areenalle Yhdysvalloissa. Istuvan presidentti Fordin vastaehdokas republikaanipuolueen esivaaleissa, Ronald Reagan, vastusti sopimusta. Demokraattien ehdokas Jimmy Carter kannatti kuitenkin neuvotteluiden jatkamista, vaikkei sopimukseen heti päästäisi Panaman kanssa.[3]
Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen vuonna 1976 uuden presidentti Jimmy Carterin läheinen neuvonantaja Sol Linowitz ja uusi ulkoministeri Cyrus Vance onnistuivat käännyttämään Carterin uuden sopimuksen kannalle, joten Carter päätti jatkaa neuvotteluita Panaman kanssa. Sopu uudesta sopimuksesta syntyi 10. elokuuta 1977.[3]
Torrijos–Carter-sopimus 1977
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter ja kenraali Omar Torrijos allekirjoittivat sopimuksen, jota myöhemmin kutsuttiin Torrijos–Carter-sopimukseksi, Washingtonissa 7. syyskuuta 1977 Amerikan valtioiden järjestön päämajassa, 27 Amerikan valtion päämiehen läsnä ollessa. Vanha vuoden 1903 Hay–Bunau-Varilla-sopimus jäi näin ollen historiaan.[3]
Uusi sopimus oli kaksiosainen. Ensimmäinen osa koski Panaman kanavan pysyvää puolueettomuutta, kansainvälisenä vesitienä, sekä kanavan turvallisuutta. Sopimuksen mukaan Yhdysvalloilla oli kaikki oikeus puolustaa kanavaa ja turvata sen puolueettomuus sotilaallisesti mahdolliselta ulkopuoliselta uhalta.[3] Toinen osa sopimuksesta koski Panaman kanavavyöhykkeen ja Panama Canal Companyn lakkauttamista, territorioaseman purkamista ja kanavan siirtymistä Yhdysvaltain ja Panaman yhteishallintoon Panama Canal Commissionin alaisuuteen vuoteen 1979 mennessä.[15]
Senaatti ratifioi Torrijos–Carter-sopimuksen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vaikka sopimus Panaman ja Yhdysvaltojen välille syntyi, oli Carterilla edessä vaikein tehtävä edessä: saada Yhdysvaltain senaatti ratifioimaan sopimus lopullisesti. Carter tarvitsi kolmannes senaatin enemmistöstä sopimuksen taakse, jotta se voitaisiin ratifioida virallisesti laiksi. Monet senaattorit vastustivat Panaman kanavan luovuttamista Panamalle. Etenkin republikaanipuolueen senaattorit vastustivat sopimusta, sillä he eivät halunneet luovuttaa kanavaa Torrijosille, jonka harjoittamaa politiikkaa he pitivät liian vasemmistomyönteisenä. Kova vastustus senaatissa oli melkein kaataa koko sopimuksen ratifioinnin, kunnes Carter onnistui saamaan kansalaisten tuen sopimukselle. Sopimuksen sisällöstä ja kanavan tulevaisuudesta käytiin useita virallisia keskustelutilaisuuksia sekä gallup-kyselyitä.[3]
Tunnetuimmat republikaanivaikuttajat, kuten Henry Kissinger, Gerald Ford, Richard Nixon, Howard Baker ja David Rockefeller puhuivat sopimuksen puolesta, ja antoivat täyden tuen Carterille.[14] Torrijos itsekin yritti pr-kampanjaa, jotta senaattorit ratifioisivat sopimuksen kutsumalla heidät Panamaan. Jopa Torrijosin ystävä, Hollywood-näyttelijä, vannoutunut republikaani ja tunnettu konservatiivi John Wayne kampanjoi sopimuksen ratifioinnin puolesta Yhdysvalloissa.[3][14]
Yhdysvaltain senaatti suostuteltiin hyväksymään sopimuksen ratifiointi kahdessa eri istunnossa, jotta saataisiin laaja keskustelu sopimuksen sisällöstä ennen varsinaista äänestystä. Yhdysvaltain senaatilta kesti kuitenkin kuusi kuukautta ratifioida sopimus. Monet senaattorit edelleen vastustivat sopimusta, vaikka monet arvovaltaiset yhdysvaltalaiset kannattivat sopimuksen ratifiointia julkisessa keskustelussa. Carter onnistui saamaan sopimuksen ensimmäisen osan läpi senaatissa 16. maaliskuuta 1978. Senaattorit äänesti sopimuksen puolesta äänin 68–32[3]. 52 demokraattisenaattoria ja 16 republikaanisenaattoria äänestivät sopimuksen ratifioinnin puolesta.[14] Sopimuksen toinen osa hyväksyttiin senaatissa 18. huhtikuuta 1978. Carter hyväksyi lain sopimuksesta 27. syyskuuta 1979.[3]
Panaman ja Yhdysvaltojen yhteishallinta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter ja Panaman sotilasjohtaja Omar Torrijos vaihtoivat sopimuksia kanavan yhteishallinnasta Panamássa 16.–17. heinäkuuta 1978.[16]
Panaman kanavavyöhykkeen ja Panama Canal Companyn toiminta lakkautettiin, ja niiden toiminta siirrettiin Panama Canal Commissionin alaisuuteen vuonna 1979.[15]
Panaman kanavavyöhykkeen oma poliisi (engl. Canal Zone Police), joka toimi United States Marshals Servicen alaisuudessa, lakkautettiin vuonna 1982. Siirtymäkauden päättymisen jälkeen vastuu kanavan turvallisuudesta siirtyi Canal Commissionin poliisin alaisuuteen.[17]
Yhdysvaltain oikeusministeriön alainen (engl. United States District Court for the Canal Zone) Panaman kanavalla toimiva erillinen tuomioistuin lakkautettiin vuoteen 1982 mennessä siirtymäkauden päättymisen jälkeen.[18]
Vuodesta 1914 kanavavyöhykettä hallinnut siviilikuvernöörin virka lakkautettiin. Viimeisenä kuvernöörinä oli Harold Parfitt, joka toimi virassa vuosina 1975–1979. Hänen seuraajansa Dennis McAuliffe toimi Panama Canal Commissionin ensimmäisenä hallintovirkamiehenä vuoteen 1989 asti.[19]
Sopimuksessa korostettiin, että vain Panaman lippu liehuisi siitä lähtien Panaman kanavan yllä, ja Yhdysvaltain lippu laskettaisiin alas vuoteen 1979 mennessä.[10]
Virallisesti kanavan siirtyminen kokonaan Panaman haltuun tapahtuisi 31. joulukuuta 1999.[3]
Yhdysvallat syrjäyttää Noriegan
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Operaatio Just Cause
Yhdysvaltain armeijan 20 000 sotilasta vyöryi viimeisen kerran 20. joulukuuta vuonna 1989 Panaman kaupunkiin. Heidän tarkoituksenaan oli saada kiinni Panaman sotilasjuntan kenraali Manuel Noriega, jota Yhdysvaltain hallitus syytti rahanpesusta ja huumekaupoista Kolumbian huumekartellin kanssa.[1]
Useiden päivien aikana Panamán kaupunki oli sotatanner. Noriega antautui 4. tammikuuta 1990, ja hänet vietiin oikeuden eteen Miamiin.[20]
Taisteluiden aikana Panaman kaupungin slummit tuhottiin lähes maan tasalle, ja kymmeniätuhansia panamalaisia kuoli. Operaatio päättyi Panamassa vuoden 1990 vaihteessa, kun viimeiset Yhdysvaltain joukot palasivat takaisin kanava-alueelle.
Taisteluiden aikana Panaman kanava pysyi suljettuna.[1] Noriegan syrjäyttämisen jälkeen Panaman asevoimat lakkautettiin, ja maan poliisivoimat ottivat vastuun maan turvallisuudesta naapurimaa Costa Rican mallin mukaan.[10]
Kanava luovutetaan Panamalle
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuoden 1997 alussa Yhdysvallat aloitti ensimmäisen vaiheittaisen vetäytymisen kanavalta. Panaman ja Yhdysvaltojen yhteisen sopimuksen mukaisesti Yhdysvaltain olisi määrä poistua Panaman kanavalta kokonaan vuoden 1999 viimeiseen päivään mennessä.
Yhdysvallat vetäytyminen Panaman kanavalta oli rauhallinen, eikä mitään välikohtausta tapahtunut.[1] Yhdysvaltain poistuessa kanavalle jäi hyvän infrastruktuurin lisäksi useita hehtaareita käyttämätöntä maa-aluetta. Tähän valtavaan käyttämättömään maa-alueeseen kuului myös laaja sotilaskoulutusalue, School of the Americas, jossa Yhdysvallat oli kouluttanut Latinalaisten Amerikan valtioiden sotilaita 1960- ja 1970-luvuilla aikana, jolloin monet Latinalaisen Amerikan valtiot ja niiden hallitukset olivat käyneet sotaa vasemmistolaisia kumouksellisia vastaan omalla maaperällä. Lisäksi siellä oli myös koulutettu useita oikeistolaisia sissiliikkeitä, joiden tarkoitus oli vastustaa Keski-Amerikassa paikallisia vasemmistolaisia hallituksia.[1]
Panama Canal Commission toiminta loppui 31. joulukuuta 1999, ja kanava siirtyi näin ollen Panama Canal Authorityn haltuun, joka on Panaman valtion alainen itsenäinen organisaatio, joka vastaa kanavan hallinnasta.[4]
Yhdysvaltain sotilaallinen läsnäolo kanavalla päättyi samalla, ja loput 7 000 Yhdysvaltain armeijan sotilasta poistuivat kanavalta, ja kaikki Yhdysvaltain sotilastukikohdat luovutettiin Panaman haltuun.[4]
Kanava luovutettiin Panamalle 31. joulukuuta 1999 juhlallisuuksissa, joihin osallistui useiden valtioiden päämiehiä Latinalaisen ja Pohjois-Amerikan maista. Kanavan luovutuspuheen piti Yhdysvaltain puolesta entinen presidentti Jimmy Carter, sekä Panaman puolesta presidentti Mireya Moscoso.[14]
Kanava siirtyi 31. joulukuuta 1999 kello 24.00 keskiyöllä virallisesti Panaman haltuun.[21]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj ak al am Kosonen, Petri: Panaman kanava. Historialehti, 11/2012, 2012. vsk, nro 11, s. 43–47. Somero: Storia Kustannus oy. 1795-4215
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n Building the Panama Canal, 1903–1914 (Milestones: 1899–1913) Office of the Historian. U.S Department of State. Viitattu 12.10.2014. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v The Panama Canal and the Torrijos-Carter Treaties (Milestones: 1977–1980) Office of the Historian. U.S Department of State. Viitattu 12.10.2014. (englanniksi)
- ↑ a b c d The Panama Canal Expansion Could Be a Global Game Changer News Nation Brewing. 29.5.2012. Arkistoitu 4.5.2014. Viitattu 26.8.2016. (englanniksi)
- ↑ What is the Panama Canal Expansion Program? (Panama Canal Expansion) Panama Canal Expansion program. Canal de Panamá. Arkistoitu 15.10.2014. Viitattu 12.10.2014. (englanniksi)
- ↑ a b Deal signed to end row over Panama Canal expansion BBC News. 14.3.2014. BBC. Viitattu 26.8.2016. (englanniksi)
- ↑ a b Entistä leveämpi Panaman kanava otetaan virallisesti käyttöön Iltalehti. 26.6.2016. Viitattu 26.8.2016.
- ↑ Panama Canal (1904) The Latin Library. Viitattu 26.8.2016. (englanniksi)
- ↑ Panaman kanavan rakennus mullisti merenkulun ja tappoi 22 000 ihmistä Helsingin Sanomat. 14.8.2014. Viitattu 12.10.2014.
- ↑ a b c d e Kiljunen, Kimmo: ”8”, Maailman Maat Liput ja Historia, s. 688–691. (Panama) Helsinki: Into Kustannus Oy, 2014. ISBN 978-952-264-157-1
- ↑ PAB – Panaman balboa Valuuttamuunnin.eu. Viitattu 26.8.2016.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t The Panama Flag Riots BBC World Service. 9.1.2014. BBC. Viitattu 28.10.2014. (englanniksi)
- ↑ a b The Martyrs of 1964 About the Canal Zone and Panama – Past, Present & Future. Viitattu 4.11.2014. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f Panama Canal Transfer Ceremony C-Span. 14.12.1999. Viitattu 26.8.2016. (englanniksi)
- ↑ a b Historic Milestones of the Transition Period Canal de Panamá. Arkistoitu 25.10.2014. Viitattu 4.11.2014. (englanniksi)
- ↑ Travels of the President Office of the Historian. U.S. Department of State. Viitattu 26.8.2016. (englanniksi)
- ↑ Kessler, William F.: A History of the Canal Zone Police czbrats.com. Viitattu 26.8.2016. (englanniksi)
- ↑ U.S. Marshals Service History Panama Canal Zone U.S. Marshals Service History. U.S. Marshals Service. Arkistoitu 4.11.2014. Viitattu 4.11.2014. (englanniksi)
- ↑ History of the Panama Canal Governors and Administrators Canal de Panamá. Arkistoitu 25.10.2014. Viitattu 4.11.2014. (englanniksi)
- ↑ Noriega’s Surrender: Overview; Noriega Gives Himself up to U.S. Military; is Flown to Florida to Face Drug Charges The New York Times. 4.1.1990. Viitattu 26.8.2016. (englanniksi)
- ↑ Roundup: Panama Canal celebrates 100th anniversary amid expansion projects China Development Gateway. 16.8.2014. Viitattu 26.8.2016. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Panaman kanavan historia Wikimedia Commonsissa
- Uusimman maailmanvallan avain. Panaman kanava avattiin liikenteelle 15.8.1914, Aamulehti, 18.08.1929, nro 224, s. 14, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- "Minä otin Panaman". Tämän vuosisadan ensimmäinen diktaattori oli - Theodore Roosevelt, Suomen Kuvalehti, 18.06.1938, nro 24, s. 12, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot