Liitukausi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Liitukauden jako
kausi epookki vaihe ikä (mvs)
Paleogeeni Paleoseeni Dania nuorempi
Liitu myöhäis Maastricht 66,0–72,1
Campania 72,1–83,6
Santonum 83,6–86,3
Coniacum 86,3–89,8
Turonia 89,8–93,9
Cenomanum 93,9–100,5
varhais Alba 100,5–~113,0
Apt ~113,0–~125,0
Barrême ~125,0–~129,4
Hauterive ~129,4–~132,9
Valangin ~132,9–~139,8
Berrias ~139,8–~145,0
Jura myöhäis Tithonos vanhempi
Liitukauden jako ICS:n mukaan tammikuussa 2013.[1]
Beipiaosaurus, varhaisen liitukauden teropodi.

Liitukausi on mesotsooisen maailmankauden viimeinen kausi, joka alkoi noin 144 ja päättyi 66 miljoonaa vuotta sitten.[1] Kausi on saanut nimensä Englannin rantakallioiden liitukalkkikerrostumista, jotka syntyivät sen aikana matalien merten runsaslukuisten pieneliöiden kivettyessä. Hirmuliskot lajiutuivat liitukaudella erilaisiin ryhmiin ja kasvoivat suuremmiksi. Tunnetuin liitukauden hirmulisko lienee suurikokoinen teropodi Tyrannosaurus rex.

Liitukausi tunnetaan dinosaurusten huippukautena, joka loppui niiden äkilliseen häviämiseen mahdollisesti asteroiditörmäyksen, tulivuorenpurkausten tai molempien vuoksi. Liitukautta aiemmin kehittyneet linnut lajiutuivat voimakkaasti kauden aikana.

Liitukaudella oli lämpimämpää kuin koskaan aiemmin suurten monisoluisten eliöiden historiassa. Lähes koko Maapallolla oli lämmintä ympäri vuoden, ja mahdolliset merijäät sekä jäätiköt olivat pieniä. Lämpö johtui mannerten suotuisasta asemasta, joka ohjasi merivirrat lämmittämään maata. Päiväntasaajan seudun vedet kiersivät leveässä virrassa ja lämpenivät kierros kierrokselta. Merenpinta oli korkealla, mikä lämmitti planeettaa omalta osaltaanselvennä. Kauden aikana esiintyi lisäksi voimakkaita tulivuorenpurkauksia, jotka kuumensivat Maapalloa joinakin jaksoina kasvihuoneilmiön avulla. Ilmassa oli arvioiden mukaan huomattavasti nykyistä enemmän happea ja hiilidioksidia.

Maantiede

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Liitukalliojyrkänne Doverin kunnassa Englannissa.

Liitukauden maailmankartta näytti vielä kauden lopullakin erilaiselta kuin nykyisin.[2] Mantereet olivat eri paikoissa[3] ja merenpinta suurimman osan ajasta huomattavan korkealla.

Merten pieneliöstö oli hyvin runsaslukuista, ja pieneliöt toimivat aineksena suurten kalkkikivimuodostumien syntymiselle sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa. Englannin kalkkikivi syntyi keski- ja myöhäisliitukaudella noin 97,5–66,5 miljoonaa vuotta sitten. Se muodostui lämpimissä, matalissa merissä, joita oli merenpinnan noustua korkealle runsaasti. Merissä oli suotuisan lämpötilan myötä runsaasti planktonia ja muuta pieneliöstöä. Kivihiiltä, öljyä ja kaasua syntyi matalan meren eloperäisten pohjalietteiden vajottua syvälle kallioperään. Liitukaudella syntyi puolet maailman öljyvaroista ja niistä puolet kauden lämpöhuipun aikoihin noin 100 miljoonaa vuotta sitten.

Jättiläismanner Pangean hajoaminen jatkui liitukaudella. Atlantin valtameri laajeni ja Afrikka puristui kohti Euraasiaa, minkä seurauksena Alppien vuoristo alkoi muodostua. Suurin osa mantereista joutui liitukauden puolivälissä tulvan valtaan, kun uusien merten keskiselänteet syrjäyttivät liikkeelle valtavia vesimääriä. Merenpinta oli keskiselänteiden ja laavatasankojen myötä noin 300 metriä nykyistä ylempänä.

Pohjois-Atlantti oli nykyistä kapeampi. Amerikka ja Eurooppa sijaitsivat hyvin lähellä toisiaan. Grönlanti oli kiinni Amerikassa ja erittäin lähellä Norjaa. Euroopassa ja Aasiassa oli huomattavan korkean merenpinnan myötä laajoja matalia meriä nykyisten manneralueidenkin kohdalla. Meriä esiintyi liitukaudella muun muassa nykyisessä Keski- ja Etelä-Euroopassa sekä Ukrainassa, Iranissa ja eteläisen Venäjän länsialueella. Merialueita sijaitsi myös Arabiassa, Pohjois-Afrikassa ja monilla muilla nykyisin kuivilla seuduilla.[4][5] Myös Pohjois-Amerikan Suurten tasankojen alue oli merta. Intia sijaitsi kaukana eteläisellä pallonpuoliskolla ja liikkui melko nopeasti kohti Aasiaa. Australia ja Etelämanner olivat kiinni toisissaan, Pohjois- ja Etelä-Amerikka puolestaan irti toisistaan. Afrikan ja Euraasian välissä oli Tethysmeri, joka ulottui nykyiseltä Välimereltä Irakiin.[2] Tethysmeri oli yhteydessä suuriin valtameriin, toisin kuin nykyinen Välimeri. Sen kautta oli vapaa pääsy Intian valtamereltä Atlantille.

Etelä-Amerikan ja Etelämantereen välillä oli liitukauden aikana kannas. Aasian ja Amerikan välille syntyi Apt-vaiheessa niin ikään kannas. Lauraasian ja Gondwanan välinen Tethysmeri laajeni liitukauden alussa noin 140 miljoonaa vuotta sitten leveäksi salmeksi, joka päästi merivirran kulkemaan sen läpi ja lämmittämään Maata varsinkin 130–100 miljoonaa vuotta sitten, jolloin Tethysmeri oli leveä. Myös Pohjois- ja Etelä-Amerikan yhteys katkesi liitukauden alkupuolella.[Eronen 1]

Merenpinta nousi keskiliitukaudella, koska merten sisällä esiintyi selänteiden kohoamisesta laavan purkautumisen seurauksena. Valtavat laavapurkaukset loivat laajoja merenalaisia tasankoja eteläisen Tyynenmeren pohjaan liitukauden lämpöhuipun aikoihin noin 135–115 miljoonaa vuotta sitten. Pangea hajosi 125 miljoonaa vuotta sitten Lauraasiaksi ja Gondwanaksi. Ontongin Jaavan tasanko lounaisella Tyynellämerellä on kaksi kertaa Alaskan kokoinen sekä noin 40 kilometriä paksu. Valtavat laavapurkaukset johtuivat Maan vaipassa olevista suurikokoisista kuumista pisteistä, pluumeista[6], joiden nouseminen pintaan on suhteellisen harvinaista Maan historiassa. Mannerlaattojen liikkeen on arvioitu olleen nopeimmillaan noin 100 miljoonaa vuotta sitten, pluumien toimintaan liittyen.[6] Välillä lyhyeksi aikaa takautunut, yhteensä 135 miljoonaa vuotta noussut merenpinta alkoi laskea liitukauden loppupuolella. Merenpinta lienee ollut korkeimmillaan noin 93 miljoonaa vuotta sitten Turonia-vaiheen lämpöhuipun aikoihin. Merenpinnan yleinen lasku muuttui selväksi 75–72 miljoonaa vuotta sitten. Liitukauden lopussa tapahtui lukuisia alle puoli miljoonaa vuotta kestäneitä merenpinnan tilapäisiä laskuja sekä loivempia, pidempiä laskukausia. Lyhyiden laskujen uskotaan liittyneen Etelämantereen ajoittaisiin jäätiköitymisiin, vaikka ajatus tuntuu lämpimän ilmaston vuoksi hieman epävarmalta.[7] Merenpinta poikkesi lyhytaikaisesti hyvin alhaalla noin 66 miljoonaa vuotta sitten alennuttuaan noin 50 metrillä.[7]

Ilmasto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liitukausi oli hyvin lämmin.[8][9] Vaikka sen alussa oli vielä viileää, ilmasto lämpeni kauden aikana kasvihuoneilmastoksi.[10] Korkea lämpötila johtui mannerten sijainnista sekä ilmakehän korkeammasta hiilidioksidipitoisuudesta. Mantereet ohjasivat merivirtoja lämmittämään planeettaa. Lämmin merivirta pääsi kiertämään Afrikan pohjoispuolella sijainneen Tethysmeren kautta sekä Amerikoiden välistä lähellä päiväntasaajaa.[2] Päiväntasaajan vedet pysyivät täten erittäin lämpiminä kiertäessään Auringon voimakkaasti lämmittämää aluetta jatkuvasti. Napojen kylmät merivirrat olivat heikkoja, ja esimerkiksi Etelämantereessa kiinni ollut Australia ohjasi niitä lämpimille vesille. Merten syvävesikin oli lämmintä. Maan valtamerten vesien pääasiallinen lähde oli täten trooppisten ja subtrooppisten alueiden vesi, eikä laajoja kylmien syvävesien alueita ollut olemassa.[6]

Vedenpinta oli korkealla.[Ruddiman 1] Meret ulottuivat nykyistä laajemmalle ja merivesi imi itseensä tehokkaasti Auringon säteilyä. Korkealla ollut merenpinta laski lumirajaa sen verran, ettei jäätiköitä liene ollut senkään puolesta liitukaudella kuin korkeintaan napojen lähettyvillä. Joidenkin tutkimusten mukaan liitukauden lämpimimmilläkin jaksoilla olisi ollut kuitenkin pienehköjä jäätiköitä Etelämantereen keskustassa.[11] Merenpinta laski ajoitellen liitukaudella. Sen uskotaan aiheutuneen silloin tällöin tapahtuneista jäätiköitymisistä, joita ilmakehän korkean kosteusprosentin uskotaan edistäneen.[12]

Tulivuorista purkautunut hiilidioksidi vaikutti ilmastoon kasvihuonekaasujen tavoin. Liitukauden tulivuoritoiminta oli ajoittain huomattavasti nykyistä vilkkaampaa. Kauden aikana syntyi noin puolet tunnetuista öljyvaroista, joista suunnilleen puolet 100 miljoonaa vuotta sitten kauden keskivaiheilla vallinneen lämpöhuipun aikana.[13]


Lämpöhuippua edeltäneen Barrias-vaiheen aikana tropiikki kosteutui edelliskausiin trias- ja jurakauteen verrattuna. Jäätiköitä oli tuolloin joillakin korkeiden leveysasteiden vuorilla, mutta lunta laajemmilla alueilla. Maa alkoi kuumentua Berrias-vaiheen lopussa. Alba-vaiheen aikana alkoi olla erittäin lämmintä. Varsinainen lämpöhuippu alkoi Cenomanium-Turonia-kauden rajalla. [14]Näihin aikoihin oli valtameren hapeton vaihe OAE-2.[15] Lämmönnousu saavutti huippunsa Turonia-vaiheen alussa[16] noin 93,5 miljoonaa vuotta sitten, jolloin tulivuorenpurkaukset kuumensivat planeetan geologisesti katsottuna lyhyeksi ajaksi. Kalkkia syntyi liitukauden puolivälin paikkeilla runsaasti. Kaikkein kuumimmat jaksot esiintyivät ennen merten hapettomia jaksoja.

Maapallon keskilämpötila oli liitukauden aikana ainakin kuusi celsiusastetta nykyistä korkeampi.[Eronen 2][17]. Korkeiden leveysasteiden keskilämpötila oli kauden keskivaiheilla erään arvion mukaan 10–15 celsiusastetta nykyistä korkeampi, sillä ne lämpenevät päiväntasaajaa nopeammin ilmastonmuutoksissa. Ilmaston vyöhykkeisyys oli nykyistä pienempi, joten napojen ja päiväntasaajan lämpötilaero oli pienempi kuin nykyisin.[Ruddiman 2] Siinä missä ero on nykyisin noin 41 astetta, se oli liitukaudella 17–26 astetta.[Eronen 2] Pohjoisnavalla oli 20 ja etelänavalla 40 astetta nykyistä lämpimämpää.[Ruddiman 3]

Liitukauden ajoilta on löydetty lämpimän ilmaston kasvien jäänteitä Alaskasta ja Grönlannista. Subtrooppisia kasveja kasvoi napapiirien takana noin 100 miljoonaa vuotta sitten. Kanadassa oli palmuja.[18] Krokotiileja eli 60. leveysasteella Kanadan Hudsoninlahdella.[18] Puissa ei ollut usein vuosirenkaita, sillä ilmasto oli hyvin lämmin ympäri vuoden. Dinosaurusten fossiileita on löydetty 15 leveysasteen päästä liitukauden ajan etelänavasta. Tropiikki tai subtropiikki oli 45. leveysasteella.[2] Tropiikissa oli nykyistä kuumempaa, noin 35 celsiusastetta.[18]

Koralleja kasvoi noin 1 500 kilometriä nykyistä kauempana päiväntasaajasta[Eronen 3] eli 35. leveysasteella.[19] Korallien kasvaminen vaatii vuotuisen yli 17 celsiusasteen meriveden lämpötilan tai vuoden lämpimimmän kuukauden keskilämpötilaksi 21 astetta.[20] Meriveden lämpötila oli päiväntasaajalla liitukauden kuumimpana jaksona yli 30 astetta, mahdollisesti kymmenen astetta nykyistä korkeampi eli 36–37 astetta.[21] Meriveden lämpötila saattoi olla kuumimmillaan 42-asteista, mikä on 17 astetta nykyistä korkeampi. Pohjoisnavan meriveden lämpötila vaihteli talven 14 asteesta kesän 17 asteeseen.[22] Arktisen pintaveden lämpötila oli 15 astetta tai enemmän.[23] Liitukauden lämpötiloissa sekä niiden vuodenajanvaihteluissa tapahtui huomattavia vaihteluita. Välimeren ja Lähi-idän alue oli 20.–30. leveysasteilla liitukauden keskivaiheilla. Alueella esiintyi kauden kärkilämpötila, 35–36 celsiusastetta, kahteen otteeseen: Barrême-vaiheelta Apt-vaiheelle ja Cenomanum-vaiheelta varhaiselle Campania-vaiheelle. Vuoden alin lämpötila oli Cenomanum-Campania-vaiheiden aikana 24 astetta ja Barrême-Apt-vaiheiden aikana 16 astetta. Vuotuiset lämpötilanvaihtelut nousivat myöhäisen Barrême-vaiheen ja Apt-vaiheen aikana 20 asteeseen, jolloin ilmakehän kierto oli nopeaa ja mannerten pituusasteiden suuruiset lämpötilaerot suuria. Cenomanum-vaiheen ja varhaisen Campania-vaiheen vuotuiset lämpötilanvaihtelut olivat Välimeren sekä Lähi-idän seuduilla kymmenen astetta.[24] Varsinkin liitukauden alussa 10.–30. leveysasteilla oli kuivaa, niitä ylempänä kosteampaa.

Liitukaudella syntyi mustia kerrostumia, joiden on yleensä ajateltu liittyneen äkillisen kuumuuden aiheuttamaan hapettomuuteen. Toisen selityksen mukaan äkilliset kuumuusaallot tuottivat joinakin aikoina normaalia herkemmin trooppisia hirmumyrskyjä, joiden aiheuttamat tulvat siirsivät eloperäistä ainesta maalta mereen.[25] Ilmasto alkoi jäähtyä selvästi liitukauden keskivaiheen jälkeen, kun mannerliikunnot muuttivat merivirtojen kulkua. Ilmaston vyöhykkeisyys alkoi lisääntyä. Pohjoisilla leveysasteilla oli kaikesta huolimatta yhä nykyistä lämpimämpää. Myös vuoristojen muodostuminen viilensi ilmaa. Alligaattoreita ja krokotiileja alkoi esiintyä entistä harvemmin Pohjois-Euroopassa. Kuiva ilmasto alkoi muuttua kauden loppuvaiheilla kosteammaksi. Ilmasto viileni kauden keskivaiheilla hieman, viileni loppupuolella lisää kunnes lämpeni ja sitten viileni uudestaan. Liitukauden päättäneessä Maastricht-vaiheessa oli aiempaa pienempi lämpötilannousu ja aivan kauden lopussa lämpöhuippu.

Liitukauden kasvihuoneilmiö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maapallon on sanottu olleen ”kuuma kasvihuone” muun muassa liitukauden Turonia-vaiheen aikana. Suuria määriä hiilidioksidia vapautui ilmakehään mittavissa laavapurkauksissa. Tutkijat ovat esittäneet vaihtelevia tietoja esimerkiksi hiilidioksidin enimmäismäärästä liitukaudella. Keskisellä liitukaudella oli monien arvioiden mukaan noin neljä kertaa nykyistä enemmän hiilidioksidia.[18] Toisten arvioiden mukaan hiilidioksidia saattoi olla kauden aikana 3–15 kertaa esiteollista aikaa tai 2–6 kertaa nykyaikaa enemmän.[17][26] Hiilidioksidia oli ilmakehässä erään arvion mukaan enimmillään 2 000 – 3 000 ppm:ää noin 90 miljoonaa vuotta sitten.[27] Liitukauden keskivaiheen hiilidioksidipitoisuutta on arvioitu myös neljä kertaa nykyistä korkeammaksi.[17] On laskettu myös, että vielä 70 miljoonaa vuotta sitten myöhäisliitukaudella[28] kerrostumista päätelty napojen merivesien pysyminen yli 15 celsiusasteessa sekä päiväntasaajan vesien lämpeneminen yli 40 asteeseen olisi vaatinut jopa 7 100 ppmv:tä hiilidioksidia, mikä on 20 kertaa nykyinen määrä.[28] Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus lienee vaihdellut huomattavasti liitukauden kuluessa.

Maan ilmasto lämpeni 3–8 celsiusasteella ilmakehän korkean hiilidioksidipitoisuuden vuoksi. Korkea pitoisuus putosi äkillisesti noin 90 miljoonaa vuotta sitten, mikä ei johtanut kuitenkaan planeetan viilenemiseen.[27] Ilmakehään joutui ilmaston lämpenemisen seurauksena nykyiseen verrattuna 1,5-kertainen määrä vesihöyryä, mikä lämmitti Maata entisestään. Myös navat lämpenivät huomattavasti, sillä niiden ilmassa oli mahdollisesti kymmenkertainen määrä vesihöyryä nykyiseen verrattuna. Ilma kykenee sisältämään kaksi kertaa enemmän vesihöyryä jokaista kymmenen asteen lämmönnousua kohti. Kaikkien kasvihuonetekijöiden nettovaikutus on ollut laskujen mukaan 8–13 astetta, kasvi- ja eläinfossiilien perusteella 6–16 astetta. Arviot osuvat suhteellisen lähelle toisiaan. Lämpeneminen johti myös jäätiköiden katoamiseen. Jos niitä esiintyi liitukaudella, ne olivat erittäin pieniä.

Maan ilmakehässä oli suuren hiilidioksidi- ja vesihöyrypitoisuuden lisäksi nykyistä runsaammin happea. Sen osuus oli ilmakehässä liitukauden alussa arviolta 24 prosenttia. Noin 120 miljoonaa vuotta sitten hiilidioksidia oli luultavasti nelinkertaisesti nykyiseen verrattuna ja keskilämpötila oli mahdollisesti 17,5 celsiusastetta nykyistä korkeampi. Noin 70 miljoonaa vuotta sitten Maan keskilämpötila oli erään arvion mukaan noin 16 astetta nykyistä korkeampi ja hiilidioksiditaso kaksi kertaa nykyistä suurempi.[29]

Happi liitukaudella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Happea oli liitukauden ilmakehässä hieman nykyistä vähemmän, noin 18–20 prosenttia.[30] Toisten arvioiden lukemat ovat hieman korkeampia, 22–25 prosenttia.[31] Meripihkatutkimusten mukaan pitoisuus olisi ollut kauden alussa noin 25 prosenttia ja noussut 110 miljoonaa vuotta sitten yli 30 prosenttiin. Happipitoisuus olisi romahtanut äkillisesti liitukauden lopun aikoina noin 33 prosentista 27 prosenttiin.[32]

Kasvillisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Havupuut, käpypalmut, neidonhiuspuut ja saniaiset jatkoivat mesotsooisen ajan perinnettä liitukauden alussa.[33] Ajan myötä kukkakasvit ja lehtipuut syrjäyttivät kortteet sekä käpypalmut. Pölyttävät hyönteiset kehittyivät pölyttämään kukkia. Kukkakasvit runsaslajistuivat liitukauden edetessä.

Havupuut ja lehtipuut olivat yleisiä liitukaudella. Kukkakasvit kuten viikunat, magnoliat ja pyökit[Cox 1] alkoivat menestyä, ja kauden puolivälissä ne muodostivat jo 90 prosenttia kasvillisuudesta syrjäyttäen samalla saniaiset sekä neidonhiuspuut. Tammi, vaahtera ja saksanpähkinä yleistyivät myöhäisliitukaudella.

Kasvillisuusvyöhykkeet vaihtelivat liitukaudella paljon nykyisestä poiketen mannerten erilaisen järjestyksen vuoksi. Aavikoita oli vielä varhaisliitukauden aikana päiväntasaajan seudulla mantereiden yhdessäolemisesta johtuen. Saharassa kasvoi trooppista metsää ja nykyinen Amazonin sademetsän alue Etelä-Amerikassa sekä lähes koko Saharan eteläpuolinen Afrikka olivat aavikkoa.[34] Lämpimänlauhkea vyöhyke ulottui pohjoisessa sekä etelässä jopa 60. leveysasteelle, ja siitä pohjoisempana oli ilmeisesti viileänlauhkeaa navoille asti. Keski-Euroopassa vallitsi lähes trooppinen, ”paratrooppinen” ilmasto. Päiväntasaajan aavikot hävisivät myöhäisliitukauteen mennessä mannerten alettua irrota selvästi toisistaan.[35]

Eläimistö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Liitukauden lopulla eläneen suuren petodinosaurus Tyrannosaurus rexin malli.
Liitukauden lopulla elänyt kolmisarvinen kasvinsyöjä Triceratops.

Dinosaurukset kukoistivat lämpimässä, kosteassa ja kasvillisuuden osalta monimuotoisessa ympäristössä. Osa dinosauruksista kehittyi entistä enemmän nykyisten lintujen kaltaisiksi. Liitukauden tunnetuin hirmulisko on noin 12–14 metriä pitkä, 6–7 metriä korkea ja 6 000 kilogrammaa painanut peto Tyrannosaurus rex. Se kykeni hotkaisemaan kerralla noin 70 kilogramman verran lihaa. Tyrannosaurus rex eli aivan liitukauden lopulla noin 68–65 miljoonaa vuotta sitten ja siitä on löydetty vähän yli kymmenen fossiilia. Muita tunnettuja liitukauden dinosauruksia ovat niin ikään aivan liitukauden lopulla elänyt, sarvikuonoa muistuttanut kolmisarvilisko Triceratops sekä kookas teropodi Giganotosaurus. Liitukaudella eli myös noin 85–75 miljoonaa vuotta sitten suurikokoinen lentolisko Pteranodon. Sen pituus oli 1,8 metriä, korkeus seisoma-asennossa 1,8 metriä ja siipien kärkiväli 7,6–10 metriä. Pteranodon ei ollut dinosaurus vaan lepakkoa muistuttanut suuri, lentokykyinen matelija. Sillä ei ollut pyrstöä. Nisäkkäät alkoivat runsastua liitukaudella. Hyönteiset olivat nykyisten kaltaisia.

Linnut lajiutuivat vauhdikkaasti liitukaudella.[Cox 2] Niitä pidetään usein dinosaurusten jälkeläisinä. Hammaslinnut kuten Hesperornis ja Ichthyornis kehittyivät liitukaudella. Ne kuolivat sukupuuttoon kauden lopun joukkotuhossa. Joitakin nykyisenkaltaisia lintuja, kuten iibikset, flamingot ja pelikaanit, esiintyi jo liitukaudella.

Nisäkkäät lajiutuivat nopeasti liitukauden loppupuolella[Cox 3], varsinkin pussieläimet. Kädellisten edeltäjät lienevät ilmestyneet kauden keskivaiheilla.[Cox 4] Nisäkkäille kehittyi karvapeite viimeistään 125 miljoonaa vuotta sitten liitukaudella, joidenkin löytöjen perusteella jo 164 miljoonaa vuotta sitten jurakaudella.

Merielämä kukoisti liitukaudella. Valtavat mosasaurit ilmestyivät kauden keskivaiheilla ja nousivat nopeasti merten valtiaiksi. Mosasaurit kehittyivät maalla eläneistä liskoista, jotka olivat todennäköisesti läheistä sukua varaaneille.[36] Kalaliskot hävisivät kauden keskivaiheilla noin 90 miljoonaa vuotta sitten. Myös osa joutsenliskoista katosi keskisellä liitukaudella hävittyään todennäköisesti kilpailun elintilasta mosasaureille. Osa niistä, kuten Tylosaurus ja Mosasaurus saattoivat kasvaa jopa 15 metriä pitkiksi.[37] Ne eivät kyenneet selviytymään menestyksestään huolimatta kauden joukkotuhosta, joka hävitti merikilpikonnia lukuun ottamatta kaikki merimatelijat.[38] Myös ammoniitit hävisivät sukupuuttoaallossa. Ne kehittyivät jo noin 400 miljoonaa vuotta sitten devonikaudella ja olivat spiraalinmuotoisia nilviäisiä. Ammoniitit olivat sukua helmiveneille ja ulkonäöltään niiden kaltaisia. Ammoniittien fossiilit ovat hyvin yleisiä.

Nisäkkäät liitukaudella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nisäkkäät lajiutuivat nopeasti liitukaudella. Sen aikana eli monia pussinisäkkäitä. Suurin osa aikakauden nisäkkäistä kuoli sen lopussa. Pienet hyönteisiä syövät nisäkkäät kehittyivät viimeistään liitukauden keskivaiheilla. Niihin kuului esimerkiksi myöhäisliitukaudella nykyisen Mongolian alueella elänyt, 15 senttimetriä pitkä Zalambdalestes, joka muistutti nykyisiä hyppypäästäisiä.[39]

Liitukauden lopun joukkotuho

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Monien tutkijoiden mielestä hirmuliskot hävitti Jukatanin niemimaan seudulle avaruudesta iskeytynyt asteroidi. Harvinaisen suuren, noin 10–20 kilometrin läpimittaisen asteroidin törmäys autioitti laajoja alueita muun muassa kuumuudella, paineaalloilla ja hyökyaalloilla. Lisäksi valtava törmäysräjähdys nosti ilmaan auringonvaloa pimentävän sekä ilmakehän lämpöä alentavan pölypilven, joka katkaisi yhteyttämisen kuukausiksi tai vuosiksi. Monet eläinten ravintokasvit kuolivat tai selvisivät pelkkinä juurakkoina tai siemeninä. Monet törmäyksen aiheuttamilta eri tuhoilta säästyneet eläimet menehtyivät täten nälkään ja kylmyyteen.
Pääartikkeli: Liitukauden joukkosukupuutto

Dinosauruslajisto harveni liitukauden lopun lähestyessä, mahdollisesti ilmaston vähittäisen viilenemisen seurauksena. Kauden lopussa tapahtui valtavia tulivuorenpurkauksia, merenpinta laski ja suuria ilmastonmuutoksia syntyi hyvin todennäköisesti. Erittäin kuuma ilmasto oli alkanut viilentyä noin 100 miljoonaa vuotta sitten. Dinosauruslajeja esiintyi eniten noin 83,5–70,6 miljoonaa vuotta sitten Campania-vaiheen aikana. Liitukausi päättyi suureen joukkotuhoon, jossa kuoli sukupuuttoon dinosaurukset sekä 75 prosenttia kaikista eliöistä. Dinosaurukset, lentoliskot, kalaliskot, joutsenliskot, mosasaurit, ammoniitit ja puolet selkärangattomista merieläimistä hävisivät. Kaikki yli kolmemetriset dinosaurukset menehtyivät.

Nykykäsityksen mukaan Jukatanin niemimaalle nykyisen Meksikon alueelle iskeytyi noin 65,5 miljoonaa vuotta sitten osapuilleen kymmenen kilometriä leveä asteroidi, jonka synnyttämää, arviolta 180 kilometrin läpimittaista kraatteria kutsutaan Chicxulubin kraatteriksi (khikshulub). Sen arvellaan syntyneen joidenkin tutkimusten mukaan jo 300 000 vuotta ennen liitukauden päättävää K/T-rajaa. On myös mahdollista, että vielä suurempi asteroidi iskeytyi samoihin aikoihin Intian alueelle synnyttäen samalla noin 600 kilometrin läpimittaisen Shiva-kraatterin. Intiaan kohdistunut törmäys saattoi kiihdyttää huomattavasti Deccanin ylängön alueella tapahtuneita tulivuorenpurkauksia, jotka kestivät noin miljoona vuotta. Shiva-kraatterin alkuperä saattaa olla kuitenkin puhtaasti vulkaaninen, eikä asteroiditeoriaa ei ole kyetty todistamaan oikeaksi.

Jukatanin asteroiditörmäys tuotti kraatterin lisäksi valtavan ilmakehään levinneen pölypilven. Merta kiehui tuhansia kuutiokilometrejä ja loput vedet lämpenivät huomattavasti. Kuumat kaasut, palava kivisade ja hyökyaallot pyyhkivät laajoja alueita puhtaaksi. Ilmakehän meneminen sekaisin synnytti pyörremyrskyjä. Räjähdyskraatterista sinkoilleet kuumat kappaleet sytyttivät metsää tuleen. Ilmakehään mennyt pöly aiheutti ydintalven kaltaisen jääkauden. Ilmakehään vapautuneet kaasut synnyttivät kasvihuoneilmiön ja happosateita. Lukuisat luonnonkatastrofit katkoivat ravintoketjuja aiheuttaen lopulta vaihtolämpöisten hirmuliskojen joukkosukupuuton. Dinosaurusten häviäminen planeetalta antoi tilaa tasalämpöisille nisäkkäille. Kalkkikerrostumat loppuvat liitukauden päättyessä, sillä niitä muodostanut merieliöstö hävisi.

Dinosaurusten joukkotuhon syistä väitellään yhä eikä väittelyn kaikkia osapuolia tyydyttävää vastausta ole saatu, mutta asteroiditeoria on varsin todennäköinen ehdokas. Joitakin dinosauruksia olisi elänyt joidenkin löytöjen perusteella vielä jonkin aikaa liitukauden päättymisen jälkeen.[40]

Deccanin ylängön laavapurkaukset tapahtuivat suunnilleen dinosaurusten häviämisen aikoihin. Niistä vapautuneet purkaustuotteet viilensivät sekä myöhemmin lämmittivät Maan ilmastoa: rikkihappopisarat jäähdyttivät aluksi maata, mutta hiilidioksidi lämmitti myöhemmin.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Cox, B.: The Macmillan Illustrated Encyclopedia of Dinosaurs and Prehistoric Animals. Macmillan General Reference, 1993. ISBN 978-0020429814
  • Eronen, Matti: Jääkausien jäljillä. (Ursan julkaisuja, 43) Helsinki: Ursa, 1991. ISBN 951-9269-59-2
  • Luhr, J. F.: Maapallo. Karttakeskus, 2007. ISBN 9789515930408
  • Lunkka, Juha-Pekka: Maapallon ilmastohistoria – kasvihuoneista jääkausiin. Helsinki: Gaudeamus, 2008. ISBN 978-952-495-083-1
  • Ruddiman, William F.: Earth's Climate: Past and Future. Worth, 2008. ISBN 9780716784906
  • Savage, R. J. G.: Mammal Evolution: An Illustrated Guide. Random House Value Publishing, 1988. ISBN 978-0517680117

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Cox 1993, luku introduction s. 9
  2. ↑ Cox 1993, luku Birds: masters of the air, kaavio s. 170–171
  3. ↑ Cox 1993, luku Birds: masters of the air, kaavio s. 190–195
  4. ↑ Cox 1993, luku Birds: masters of the air, kaavio s. 190–195
  1. ↑ Eronen: Jääkausien jäljillä, s. 77–78.
  2. ↑ a b Matti Eronen, Jääkausien jäljillä s. 80.
  3. ↑ Matti Eronen, Jääkausien jäljillä s. 79
  1. ↑ Ruddiman 2008, s. 82.
  2. ↑ Ruddiman 2008, s. 83.
  3. ↑ Ruddiman 2008, s. 83.
  1. ↑ a b K.M. Cohen, S. Finney, P.L. Gibbard: International Chronostratigraphic Chart 2020. International Commission on Stratigraphy..
  2. ↑ a b c d Encyclopedia Britannica, 19. edition 1993, Macropedia, osa 16: Chicago-Death, luku Geochronology, s. 841, Figure 47
  3. ↑ Carolinen Bingham: Dinosaurusensyklopedia. Egmont 2007, ISBN 978-951-28-4554-5 kolmas pallokartta, s. 9.
  4. ↑ Markwick, Paul J.: Paul's Paleo Pages palaeogeography.net. Arkistoitu 15.9.2008. Viitattu 14.7.2008. (englanniksi)
  5. ↑ Markwick, Paul J.: Paul's Paleo Pages Mesozoic Palaeogeography palaeogeography.net. Arkistoitu 15.9.2008. Viitattu 14.7.2008. (englanniksi)
  6. ↑ a b c The formation of our world – the Jurassic: 208 to 144 My. (PDF) (Arkistoitu – Internet Archive) Oceanography 450 (Winter) Climatic Extremes. Paul Quay, Paul Johnson Univ. Washington
  7. ↑ a b Kazlev, M. Alan: Palaeos: The Cretaceous Period – 1 The Cretaceous Period of the Mesozoic Era: 146 to 65.5 million years ago palaeos.com. 9.4.2002. (englanniksi)
  8. ↑ Claussen, Martin: 4 Das Klima des Paläozoikums und frühen Mesozoikums (570-100 My BP) (PDF) (käyrä kuvassa s. 72 (Abb.1-3 aus Saltzman, 2002 nach Frakes, 1979)) pik-potsdam.de. Arkistoitu 26.10.2004. Viitattu 9.8.2008. (saksaksi)
  9. ↑ Claussen, Martin: Das Klima der Kreidezeit (136–65 My BP) und des Tertiärs (65–2 My BP) (PDF) pik-potsdam.de. Arkistoitu 26.10.2004. Viitattu 9.8.2008. (saksaksi)
  10. ↑ Juha Pakka Lunkka, Maapallon ilmastohistoria – kasvihuoneista jääkausiin, Gaudeamus, Helsinki University Press, 2008, ISBN 978-952-495-083-1, Sata miljoonaa vuotta – kohti kylmempiä aikoja, 4.1 Liitukauden kasvihuoneilmasto, s. 137
  11. ↑ Thorn1, J. Francis1, J. Riding2 , S. Hunter1,3, A. Haywood1, R. Raiswell1, J. Marshall4, D. Pirrie5, J. A. Crame3: Terminal Cretaceous climate change and biotic response in Antarctica (PDF) leverhulmeclimatesymposium.org. Arkistoitu 21.11.2008. Viitattu 10.3.2012. (englanniksi)
  12. ↑ Bressan, David: Dinosaurs on the rocks? (blogi) rockglacier.blogspot.com. (englanniksi)
  13. ↑ Juhani Kakkuri: Muuttuva maa, ISBN 978-951-0-32275-8 WSOY Helsinki 2007, s. 101.
  14. ↑ Abel Barral, Bernard Gomez, François Fourel, Véronique Daviero-Gomez, Christophe Lécuyer: CO2 and temperature decoupling at the million-year scale during the Cretaceous Greenhouse. Scientific Reports, 23.8.2017, nro 7, s. 8310. doi:10.1038/s41598-017-08234-0 ISSN 2045-2322 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  15. ↑ R. Mark Leckie, Timothy J. Bralower, Richard Cashman: Oceanic anoxic events and plankton evolution: Biotic response to tectonic forcing during the mid-Cretaceous. Paleoceanography, 2002, nro 17, s. 13–1–13-29. doi:10.1029/2001PA000623 ISSN 1944-9186 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  16. ↑ Institute for research of earth evolution IODP Ontong Java Plateau Drilling for better understandings of the greenhouse environmental systems: – mid-Cretaceous OAEs and their causes jamstec.go.jp. Arkistoitu 12.3.2008. Viitattu 17.7.2008. (englanniksi)
  17. ↑ a b c AGU – American Geophysical Union AGU. Arkistoitu 2.12.2008. Viitattu 18.6.2018. (englanniksi)
  18. ↑ a b c d The uncloudy Cretaceous (Chrisin blogi: "...Speaking purely on speculation and non-expert opinion...") Chris Wordpress Blogi.
  19. ↑ Bice, Karen L.; Bralower, Timothy J.; Duncan, Robert A.; Huber, Brian T.; Leckie, Mark R.; Sageman, Bradley B.: Cretaceous Climate-Ocean Dynamics: Future Directions For Iodp A Joi/Usssp And Nsf Sponsored Workshop (PDF) (Figure 2-4) whoi.edu. 14.–17.7.2002. Arkistoitu 2.12.2008. Viitattu 12.7.2008. (englanniksi)
  20. ↑ Encyclopedia Britannica, Macropedia, Oceans
  21. ↑ Reisewitz, Annie: Warming Climate Can Support Glacial Ice -New research indicates glacial ice existed on earth during intense period of global warming ucsdnews.ucsd.edu. 10.1.2008. (englanniksi)
  22. ↑ Encyclopedia Britannica, 19. edition 1993,Macropedia, osa 16: Chicago-Death, luku Geochronology, s. 847
  23. ↑ Christopher J. Poulsen: Palaeoclimate: A balmy Arctic. Nature, 16.12.2004, nro 7019, s. 814–815. doi:10.1038/432814a ISSN 0028-0836 Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  24. ↑ Cretaceous low latitude sea-surface temperature seasonality: Implications from intra-shell variations of δ18O in mollusk calcite (PDF)
  25. ↑ Palaeos Mesozoic: Cretaceous: Santonian palaeos.com. Arkistoitu 22.11.2017. (englanniksi)
  26. ↑ Gobalt (GIF) tulane.edu.
  27. ↑ a b Daly, John L.: "CO2 levels for last 300 million years". (kuva) Still Waiting For Greenhouse. Viitattu 29.6.2007. (englanniksi)
  28. ↑ a b Poulsen, Christopher J.: Palaeoclimate: A balmy Arctic. Nature, 16.12.2004, nro 7019, s. 814–815. doi:10.1038/432814a ISSN 0028-0836 Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  29. ↑ Karttakeskus, James F Luhr, Maapallo s. 34-
  30. ↑ Extinctions (GIF) gigantopteroid.org. Arkistoitu 7.11.2011. Viitattu 21.2.2009.
  31. ↑ F2.large (JPG) pnas.org. Arkistoitu 11.6.2013. Viitattu 21.2.2009.
  32. ↑ http://minerals.cr.usgs.gov/gips/na/amber.html Air Bubbles, Amber, and Dinosaurs
  33. ↑ Lambert, David: Dinosaurusten maailma, s. 18. (The ultimate dinosaur book, 1993.) Suomentanut Ilkka Rekiaro. Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19430-1
  34. ↑ Early Cretaceous Climate www.scotese.com. Viitattu 18.6.2018.
  35. ↑ Late Cretaceous Climate www.scotese.com. Viitattu 18.6.2018.
  36. ↑ prehistoric-wildlife: Mosasaurs prehistoric-wildlife.com.
  37. ↑ prehistoric-wildlife: Tylosaurus prehistoric-wildlife.com.
  38. ↑ Steve Parker, Evolution the whole story, Thames & Hudson, 2015, s. 353
  39. ↑ RJG Savage: Mammal evolution, s. 45
  40. ↑ James E. Fassett: New Geochronologic And Stratigraphic Evidence Confirms The Paleocene Age Of The Dinosaur-Bearing Ojo Alamo Sandstone And Animas Formation In The San Juan Basin, New Mexico And Colorado[vanhentunut linkki]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Maapallon geologinen historia
Prekambri (4 567–541 miljoonaa vuotta sitten)
Hadeeinen aioni (4 567–4 000 mvs)

 

Arkeeinen aioni (4 000–2 500 mvs)

eoarkeeinen (4 000–3 600 mvs) • paleoarkeeinen (3 600–3 200 mvs) • mesoarkeeinen (3 200–2 800 mvs) • neoarkeeinen (2 800–2 500 mvs)

Proterotsooinen aioni (2 500–541 mvs)

paleoproterotsooinen (2 500–1 600 mvs) • mesoproterotsooinen (1 600–1 000 mvs) • neoproterotsooinen (1 000–541 mvs)

541 miljoonaa vuotta sitten – nykyaika
Fanerotsooinen aioni (541 mvs – nykyaika)
paleotsooinen (541–252,17 mvs): kambrikausi • ordovikikausi • siluurikausi • devonikausi • kivihiilikausi • permikausi
mesotsooinen (252,17–66,0 mvs): triaskausi • jurakausi • liitukausi
kenotsooinen (66,0 mvs – nykyään): paleogeenikausi • neogeenikausi • kvartäärikausi
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Liitukausi&oldid=20727624”