Umlaut

Umlaut on kielitieteellinen termi, jolla tarkoitetaan erityisesti germaanisissa kielissä tapahtuvaa vokaalien muutosta takavokaaleista etuvokaaleiksi. Vokaalinmuunnos on erityisen tunnettu saksan kielessä, josta myös sen nimi (um = ’toisin’ eli muutos ilmaiseva etuliite; Laut = ’ääni’) tulee. Saksassa umlautiksi kutsutaan myös näin syntyviä etuvokaaleja ü, ä ja ö, joita erottaa niitä vastaavista takavokaaleista kaksi kirjaimen päälle asetettua pistettä. Suomen ä ja ö eivät kuitenkaan ole vokaalinmuutoksen tuloksia vaan ne ovat omia itsenäisiä kirjaimiaan.

Germaaninen umlaut

Ä ä
Ö ö
Ü ü

Germaanisissa kielissä umlaut-tyyppinen vokaalinmuunnos tapahtuu sanan sisällä olevan takavokaalin muuttuessa sitä vastaavaksi etuvokaaliksi seuraavan tavun i-kirjaimen vaikutuksesta. I-äänteen paikalla voi olla myös j-äänne, ja kielen kehittyessä monesti myös e-kirjain. Eri germaanikielissä umlaut-ilmiö esiintyy muun muassa substantiivien monikkoja, adjektiivien vertailumuotoja sekä verbien aikamuotoja muodostettaessa. Erityisen tyypillinen se on saksan kielessä monikkoja muodostettaessa. Nykysaksassa konsonanttiin päättyvä sana saa monikossa tyypillisesti loppuunsa e-kirjaimen ja mahdollisesti vielä muuta. Tämä e-kirjain (vanhassa saksassa usein i) mukauttaa sanan sisällä olevan vokaalin äänneasua. Niinpä esimerkiksi sana Hut, ’hattu’, muuttuu monikossa muotoon Hüte, ja sana Mann, ’mies’, vastaavasti muotoon Männer. Samoin diftongien ääntämys muuttuu, joten Haus, ’talo’, on monikossa Häuser. Tämä sanansisäisten vokaalien taipumus siirtyä ääntämykseltään lähemmäs toisiaan muistuttaa tavallaan uralilaisten kielten kuten suomen vokaalisointua.

Paitsi saksassa, esiintyy sama ilmiö myös useiden ruotsin sanojen monikkomuodoissa, esimerkiksi man ~ män, fot ~ fötter. Lisäksi eräitä englannin kielen epäsäännöllisiä monikkoja voidaan pitää saman ilmiön jäänteinä, esimerkiksi man ~ men.

Umlautiin sekoitetaan usein toinen vokaalinmuunnosilmiö, ablaut. Siinä kun umlaut on germaaninen erikoisuus, on ablaut yleisemmin indoeurooppalaisten kielten ominaisuus.

Umlautin merkitseminen

Saksan kielen umlautin tuloksena syntyviä etuvokaaleja merkitään nykyään merkeillä ä, ö ja ü. Tämä on kuitenkin melko uusi tapa, alun perin umlautia osoitettiin piirtämällä muuttuvan vokaalin perään e-kirjain, eli a, o ja u muuttuivat muotoon ae, oe ja ue. Tämä muuttuvaa ääntämystä osoittava ylimääräinen e-kirjain pieneni ja siirtyi lopulta edeltävän vokaalin päälle (joka näkyy myös joissakin vanhoissa suomenkielisissä kirjoissa), jossa se lopulta omaksui saman kahden vierekkäin olevan pisteen asun kuin diakriittinen merkki treema. Kuitenkin alkuperäinen merkitsemistapa on myös käytössä, ja niinpä esimerkiksi saksalaisissa ristisanatehtävissä merkit Ä, Ö, ja Ü kirjoitetaan aina auki: AE, OE, ja UE. Samoja E:llisiä muotoja käytetään myös tekstinkäsittelyssä, mikäli erikoismerkkejä ei jostain syystä ole saatavilla. Umlaut-merkit ovat siis aina korvattavissa ae- oe- ja ue-muodoilla. Lisäksi umlaut-erikoismerkkejä ei saksassa pidetä omina aakkosinaan, vaan ne aakkostetaan samaan kohtaan erikoismerkittömien vokaalien kanssa.

Vaikka umlaut-ilmiö on olemassa muissakin germaanisissa kielissä kuin saksassa, se ei ole kovin näkyvä eikä sitä osoiteta erityisillä merkeillä. Useissa muissa kielissä nämä kaksi pistettä ovat diakriittisiä merkkejä jotka osoittavat tavun vaihdosta, ja niitä kutsutaan nimellä treema (ranskan tréma). Tämän vuoksi ruotsin ja suomen kielten kirjain ä on nimeltään joko a-umlaut tai a-tréma ja ö vastaavasti o-umlaut tai o-tréma muissa kielissä. Niinpä englannin kielessä joskus käytettävät pisteet kirjainten päällä eivät ole osoitus umlautista, vaan treema. Nämä diakriittiset merkit ovat peräisin romaanisista kielistä, alkujaan latinasta, ja niitä käytetään osoittamaan peräkkäisten vokaalien kuuluvan lausuttaessa eri tavuun. Niinpä esimerkiksi latinankielisessä nimessä Boëthius ne osoittavat o- ja e-vokaalien ääntämisen osana eri tavuja, eikä oe-diftongina. Ranskassa treemaa käytetään samassa tarkoituksessa, ja se osoittaa ääntämyseron esimerkiksi sanojen mais /mɛ/, ’mutta’, ja maïs /ma.is/, ’maissi’, välillä kun perättäiset vokaalit lausutaan ensimmäisessä tapauksessa yhtenä äänteenä mutta toisessa erikseen. Englannin kielessä treeman merkitseminen on nykyään harvinaista, mutta sitä voidaan silti käyttää vaikkapa sanoissa naïve, ’naiivi’, ’hyväuskoinen’, ja coöperation, ’yhteistyö’, osoittamassa tavueroa.

Latinan kielessä on vain viisi vokaalia, a, e, i, o ja u (latinalaisen aakkoston y on lainaa kreikan kielestä ja ääntyy monissa kielissä i:nä tai j:nä), mikä on riittämätön määrä monien tämän aakkoston omaksuneiden kielten äänteiden merkitsemiseen. Tämän vuoksi eräissä saksan vaikutusalueella olleissa kielissä on omaksuttu sieltä treemalliset vokaalit, esimerkiksi ruotsin ja suomen kieliin ä ja ö, jotka muistuttavat äänneasultaan ainakin jossain määrin saksan vastaavia merkkejä. Toisaalta muissa kielissä näin ei ole välttämättä tehty, niinpä tanskan ja norjan kielissä käytetään merkkejä æ ja ø vastaaville äänteille.

Katso myös

• Ablaut
• Tarke
• Ääkköset