Wikipedia

Romaaniset kielet

kieliryhmä
 Tähän osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Romaaniset kielet ovat latinasta kehittyneitä indoeurooppalaisia kieliä ja muodostavat itaalisten kielten alaluokan. Latinalla tässä tarkoitetaan nimenomaan jokapäiväistä arkikieltä, vulgaarilatinaa, ei kirjallisuuden klassista latinaa.

Romaanisten kielten puhuma-alue

Nykyään puhutuimmat romaaniset kielet ovat espanja, portugali, ranska, italia, romania, katalaani ja oksitaani.

Romaanisia kieliä tutkiva kielitieteen ala on romanistiikka eli romaaninen filologia.[1]

Syntyperä ja historia

muokkaa
 
Ote Strasbourgin valasta.

Länsi-Rooman valtakunnan hajottua vuonna 476 eri puolilla imperiumia puhutut latinan kielen murteet alkoivat kehittyä yhä enemmän omiin suuntiinsa, kehittyen vähitellen romaanisiksi kieliksi. Maantieteellisen jakautumisen lisäksi kielten nykyisiin eroihin ovat vaikuttaneet alueilla aiemmin puhutut kielet (niin sanotut substraattikielet), eri valloitukset sekä rauhanomaiset yhteydet muiden kansojen kanssa.

Romaaniset kielet ovat kielitieteen kannalta erityisen tärkeä kieliryhmä, sillä niiden muotoutuminen tunnetaan melko tarkasti. Romaanisten kielten kantakieli latina on hyvin dokumentoitu hallinnon ja sivistyksen kirjakieli, joka käyttää äännekirjoitusta ja jonka eri vaiheista – kuten sen tytärkielistäkin – on säilynyt runsaasti kirjallista aineistoa kautta historian. Siksi romaanisten kielten syntyhistoria on hyvin ennallistettavissa, ja samalla se auttaa ymmärtämään yleisemminkin kielen syntymekanismeja ja prosesseja, joiden seurauksena kieli eriytyy kantakielestä ja muokkautuu murteesta omaksi kielimuodokseen.

Romaanisten kielten nimi, kuten myös Romanian valtion ja romanian kielen nimi tulee latinan roomalaista tarkoittavan adjektiivin maskuliinimuodosta romanus. Ensimmäinen todistus termin romaaninen olemassaolosta on peräisin Toursin kirkolliskokouksesta vuodelta 813. Kieltä kutsuttiin tuolloin nimellä romana lingua. Ranska on siis se romaanisista kielistä, jonka olemassaolosta on varhaisin kirjallinen todiste, mikä ei kuitenkaan tarkoita että se olisi ensimmäinen latinasta selvästi omaksi kielekseen jakautunut.

Ensimmäinen teoreettinen teos romaanisista kielistä on, latinaksi kirjoitettuna, Danten De Vulgari Eloquentia ('kansankielen kaunopuheisuudesta') 1300-luvun alusta. Siinä ensi kertaa eroteltiin romaanisia kieliä niiden 'kyllä'-sanan mukaan oïl-, oc- ja si-kieliin.

Vulgaarilatinan kehittyminen romaanisiin kieliin voidaan ajoittaa karkeasti seuraavasti:

  1. 200 eaa. – 400 jaa.: Vulgaarilatinan eri muodot.
  2. 500–600: Nämä muodot alkavat eriytyä selkeämmin. Latina häviää Britanniassa ja Balkanilla.
  3. vuoden 800 tienoilla: Romaanisten kielten olemassaolo on tunnustettu (Toursin kirkolliskokous). Frankkilainen kantakieli (varhaisranska) on erkaantunut rahvaanlatinasta.
  4. 842: Ensimmäinen kokonainen romaanisella kielellä laadittu teksti, Strasbourgin vala.
  5. vuoden 900 tienoilla: Iberoromaaninen kantakieli erkanee rahvaanlatinasta. Itäromaaniset kielet joutuvat eristykseen slaavien kansainvaelluksen myötä.
  6. vuoden 1000 tienoilla: Katalaani ja oksitaani erottuvat iberoromaanisesta kantakielestä.
  7. vuoden 1100 tienoilla: Galego-portugali alkaa erottua iberoromaanisesta kantakielestä
  8. vuoden 1200 tienoilla: Iberoromaaninen kantakieli hajoaa lopullisesti galego-portugaliksi sekä espanjalaisiksi kieliksi (kastilia, asturianu, aragones jne).
  9. 1300-luku: Italian kirjakieli luodaan. Eri kielimuodot vakiutuvat lopullisesti romaanisiksi kieliksi. Latina jää lopullisesti kirkon ja oppineiston kieleksi. Galego ja portugali erottuvat.

Klassisesta latinasta vulgaarilatinaan

muokkaa

Vulgaarilatinan kohdalla on mahdollista ajatella roomalaisten eläneen diglossiassa: Jokapäiväinen kieli ei ollut klassista latinaa, eli kirjallisuuden kieltä tai hienostunutta yläluokan puheenpartta (sermo litterarius, eruditus, urbanus). Tämän variantin kehitys oli pysähdyksissä, mutta läheinen, joskin selvästi erilainen muoto latinasta jatkoi kehitystään vapaasti. Tälle olivat niminä sermo vulgaris, rusticus tai plebeius.

Vulgaarilatinaa puhuttiin selvästi enemmän ja sitä käyttivät lukutaidottomat ihmiset kaikkialla Rooman valtakunnassa: sotilaat, käsityöläiset, merimiehet, maanviljelijät, parturit, orjat ym. Se oli kansankieltä, elävää ja altis muutoksille. Klassinen latina taas oli jäykkä, keinotekoisenkin puhdas, kirjoitettu, mutta siis myös puhuttu muoto, jota käyttivät runoilijat, kirjailijat, filosofit, puhetaidon opettajat ym.

Näistä kahdesta latinan muoto, jonka roomalaiset toivat voitetuille kansoille, oli nimenomaan sermo vulgaris. Nämä kansat luonnollisesti puhuivat eri kieliä, ja kussakin provinssissa latinan kieli muuttui toisistaan poikkeavilla tavoilla. Tällä tavoin alkoi nykyisten romaanisten kielten kehitys.

Asema

muokkaa

Puhutuimmat romaaniset kielet ovat suuruusjärjestyksessä espanja, portugali, ranska, italia, romania (moldova), katalaani, ja galego.

Kuten monissa muissakin kielihaaroissa, romaaniset kielet muodostavat murrejatkumon, ja käytännöllisesti katsoen kaikki romaaniset kielet ovat jossain määrin keskenään ymmärrettäviä. Mikäli kielen määrittelyperusteena pidettäisiin samaa kuin esimerkiksi kiinan eri murteilla, tällöin kaikki romaaniset kielet pitäisi laskea rahvaanlatinan eri murteiksi, ja latina ohittaisi tällöin kiinan maailman puhutuimpana kielenä. Sardi on muihin verrattuna kaikkein eristäytynein ja vanhakantaisin. Ajallisesti tarkasteltuna sardin kieli oli myös ensimmäinen muista selvästi omaksi kielekseen jakautunut. Tämän jälkeen romania erosi läntisistä sukulaisistaan. Kolmas jakautuminen tapahtui italian ja galloibeerisen ryhmän välillä. Tämä puolestaan jakautui vielä galloromaanisiin ja iberoromaanisiin kieliin. Katalaanin täsmällinen luokittelu on vaikeaa, koska siinä on piirteitä molemmista edellä mainituista ryhmistä.

Murteita on paljon ja ne eroavat toisistaan joskus kovastikin, eikä täten ole aina selvää, mitä pitäisi kutsua kieleksi, mitä murteeksi. Esimerkiksi sisilia lasketaan omaksi kielekseen, vaikka se eroaa vain vähän kirjoitetusta italiasta. Murrejatkumon takia sisilian murteet muistuttavat enemmän eteläitalialaisia murteita kuin eteläitalialaiset muistuttavat pohjoisitalialaisia, mutta Sisiliassa puhutut murteet luokitellaan silti sisilian kieleen kuuluviksi ja manner-Italiassa puhutut murteet italian kieleen kuuluviksi. Romaanisista kielistä juuri italiassa on suurimmat murre-erot, minkä vuoksi eri puolilta Italiaa kotoisin olevat ihmiset käyttävät keskinäisessä kommunikoinnissaan vanhaan toscanalaismurteeseen perustuvaa standardi-italiaa, kun taas esimerkiksi eri espanjan murretta puhuva espanjalainen ja meksikolainen ymmärtävät vaivattomasti toisiaan.

Ranskalla, italialla, espanjalla, portugalilla, ja romanialla on etuoikeutettu asema itsenäisten valtioiden virallisina kielinä. Katalaani ja galego ovat myös virallisia kieliä, vaikkakaan eivät omissa kansallisvaltioissaan (galego Galician itsehallintoalueella ja katalaani Katalonian, Valencian ja Baleaarien itsehallintoalueilla Espanjan valtiossa sekä lisäksi Andorrassa). Kielillä kuten sardi ja retoromaani on myös jonkinlainen virallinen asema ja niitä käytetään jossain määrin opetuskielinä kouluissa. Monien varianttien asemaa on kuitenkin keinotekoisestikin heikennetty, esimerkiksi oksitaanin eri muotoja, venetsian kieltä sekä Oïl-kieliä (paitsi tietenkin ranskaa). Kielet kuten mirandeesi ja asturia ovat käytössä pienillä alueilla ja rajoitetusti. Nykyisin eri tahoilla on kuitenkin monenlaisia hankkeita kielten käytön elvyttämiseksi. Lähes kaikilla romaanisilla kielillä on oma Wikipediansa.

Ainoa kuolleeksi luokiteltava romaaninen kieli on dalmaatin kieli, jota puhuttiin nykyisen Kroatian alueella. Sen viimeinen puhuja, parturi Antonio (Tuone) Udaina, kuoli 1874.

Kielioppia

muokkaa

Tyypillisiä piirteitä

muokkaa
  • Substantiiveilla on yleensä kaksi sukua, maskuliini ja feminiini (harvemmin kolme, esimerkiksi romaniassa neutri on säilynyt).
  • Sijataivutusta ei yleensä esiinny (poikkeuksena romania).
  • Liikkumista ilmaistaessa informaatio liikkeen suunnasta sisältyy verbiin (esimerkiksi espanjassa salir, entrar), sitä ei siis niinkään ilmaista erillisin partikkelein (esimerkiksi saksassa gehen in).
  • Monissa romaanisissa kielissä (varsinkin iberoromaanisissa) on kaksi kopulaa, latinan verbeistä esse ja stare. Toinen viittaa pysyvämpään olemiseen tai ominaisuuteen, toinen tilapäisempään asioiden tilaan.
Esimerkki espanjasta:
  • Noelia está aburrida. = Noelia on ikävystynyt.
  • Pilar es aburrida. = Pilar on tylsä, ikävystyttävä.
  • Verbit taipuvat ensimmäisessä, toisessa ja kolmannessa persoonassa sekä yksikössä ja monikossa. Aikamuodot ja niiden käyttö poikkeavat jonkin verran suomen aikamuodoista. Romaanisissa kielissä imperfekti ilmaisee menneessä ajassa rajaamatonta tai säännöllisesti toistuvaa toimintaa.
  • Adjektiivit taipuvat suvussa ja luvussa, ja niiden paikka on tavallisimmin pääsanansa jäljessä, ei sen edellä kuten suomessa ja germaanisissa kielissä.
  • Kohteliaisuusmuotoja löytyy jokaisesta romaanisesta kielestä; tässä yhteydessä tällä tarkoitetaan niin sanottua T-V-erottelua eli sinuttelun ja teitittelyn eroa.
  • Sanan paino on usein oletusarvoisesti toiseksi viimeisellä tavulla. Tästä on kuitenkin runsaasti poikkeuksia: esimerkiksi ranskassa pääpaino on viimeisellä lausutulla tavulla, kun taas romaniassa ja moldovassa pääpainon paikka ei ole ennustettavissa minkään yleisen säännön avulla.
  • Eufonisten sääntöjen vuoksi glottaaliklusiileja tai useampia peräkkäisiä klusiileja ei esiinny.
  • Kirjaimia W ja K käytetään harvoin, yleensä vain lainasanoissa ja erisnimissä.
  • Kirjain H ei yleisesti ottaen äänny (se hävisi latinassa jo 200-luvulla), mutta voi vaikuttaa sitä edeltävän konsonantin ääntymiseen (poikkeuksina on romania, josta muiden romaanisten kielten tavoin klassisen latinan h-äänne on kadonnut, mutta jossa sen sijaan esimerkiksi slaavilaisista kielistä lainatuissa sanoissa esiintyy ääntyvä h-kirjain). Espanjan j sekä g etuvokaalin edellä, ja portugalin sananalkuinen r ja vokaalienvälinen rr ääntyvät voimakkaana h-äänteenä.
  • Kirjaimet C ja G ovat yleensä oletusarvoisesti 'kovia' velaarikonsonantteja, mutta etuvokaalien edessä 'pehmeitä' postalveolaarisia konsonantteja.

Eroavaisuudet latinaan nähden

muokkaa
  • Ei substantiivien taivutusta sijoissa, poikkeuksena romania.
  • Vain kaksi kieliopillista sukua verrattuna klassisen latinan kolmeen, poikkeuksina romania.
  • Artikkelit, jotka pohjautuvat latinan demonstratiivipronomineihin.
  • Latinan futuuriaikamuodon tilalle uusi futuuri ja konditionaali.
  • Latinan perfektimuotojen rinnalle ja pluskvamperfektin tilalle olla- tai omistaa-verbeillä muodostetut yhdistetyt muodot. Poikkeuksena galego, josta yhdistetyt aikamuodot puuttuvat, portugali, jossa myös yksinkertainen, latinan alkuperäinen pluskvamperfekti on säilynyt sekä romania, jossa niin ikään on yksinkertainen pluskvamperfekti, vaikkakin sen pohjana on aivan eri latinan aikamuoto.

Eroavaisuudet toisiinsa nähden

muokkaa

Monikon muodostus

muokkaa

Jotkut romaaniset kielet muodostavat monikon lisäämällä (latinan monikkoakkusatiivisijasta periytyneen) s:n, toiset taas viimeistä vokaalia vaihtamalla latinan ensimmäisen ja toisen deklension mukaisesti.

  • /s/-monikko: muun muassa portugali, galego, espanja, katalaani, oksitaani, ranska, sardi.
  • Vokaalinvaihtomonikko: italia, romania.

Latinan viimeisen vokaalin menetys

muokkaa

Latinan sanavartaloiden viimeinen painoton vokaali on osaksi hävinnyt romaanisista kielistä. Esimerkiksi latinan lupus > italian lupo, mutta ranskassa loup. Samoin latinan luna > italian luna, mutta ranskassa lune (e ei äänny). Se on alun perin merkinnyt švaa-vokaalia [ə].

  • Loppuvokaalit jäljellä: portugali, galego, espanja, italia, romania (etelämurteet ja vanha romania)
  • Loppuvokaalit jäljellä vain feminiinissä: katalaani, oksitaani, romania (dakoromania)
  • Loppuvokaalit hävinneet: ranska, jossa viimeisen tavun [a] muuttui ensin švaaksi [ə] ja 1800-luvun lopulla hävisi kokonaan.

Viimeisen vokaalin pudotessa tavuja jää yksi vähemmän ja paino siirtyy viimeiselle tavulle.

Sana enemmän

muokkaa

Latinan sanat plus ja magis ovat molemmat edustettuina:

  • Johdettu sanasta plus : plus (ranska), più (italia), prus (sardi)
  • Johdettu sanasta magis : mais (portugali), máis (galego) más (espanja), més (katalaani), mai (oksitaani, romania)

Lukusana 16

muokkaa

Joissain romaanisissa kielissä tämä lukusana on lukujen 11–15 tavoin "epäsäännöllinen". Toisissa taas 16 on kirjaimellisesti ”kymmenen ja kuusi”, kuten lukusanat 17–19 kaikissa romaanisissa kielissä.

  • ”Kuusitoista”: setze (katalaani), setze (oksitaani), seize (ranska), sedici (italia), şaisprezece (romania, joissa itse asiassa 11–19 muodostetaan slaavilaisista kielistä lainautuneen kaavan mukaan 'kuusi yli (lat. super) kymmenen'), séighi/sexi (sardi)
  • ”Kymmenen ja kuusi”: dezasseis (portugali), dezaseis (galego) dieciséis (espanja)

Omistaa vai pitää kiinni?

muokkaa

Latinan verbeistä habere ja tenere on muodostunut erilaisia kombinaatioita romaanisiin kieliin koskien käsitteitä 'omistaa' ja 'pitää (kiinni)', käyttöä apuverbinä menneissä aikamuodoissa sekä olemassaoloa ilmaisevaa rakennetta (esimerkiksi italian c'è). Esimerkkinä, ranskassa je tiens, j'ai, j'ai fait, il y a : Oikealta vasemmalle katsottuna näissä ovat perustana tenere, habere, habere ja habere. Seuraavassa muidenkin romaanisten kielien vastaavia yhdistelmiä, T:n merkitessä verbiä tenere ja H:n verbiä habere:

  • TTTH: portugali
  • TTHH: espanja, katalaani
  • THHH: oksitaani, ranska

Olemassa olemista ilmaiseva rakenne käyttää italiassa verbiä essere, romaniassa vastaavaa verbiä a fi. Täten:

  • THHE: romania, italia

Omistaa vai olla?

muokkaa

Osa romaanisista kielistä käyttää verbiä omistaa apuverbinä kaikkien verbien perfektimuotojen muodostuksessa (eli ranskan passé composé), osa taas käyttää myös verbiä olla.

  • Vain omistaa : katalaani, portugali, espanja, romania
  • Omistaa ja olla : oksitaani, ranska, italia

Jälkimmäisen ryhmän kielissä kaikki verbit joilla on apuverbinä olla, ovat liikettä tai tilan muutosta kuvaavia intransitiivisiä verbejä, kuten pudota, tulla tai kaatua. Myös refleksiiviverbit käyttävät useimmiten olla-verbiä apuverbinä. Kaikilla muilla apuverbinä on omistaa.

Romaanisten kielten leviäminen maailmalle

muokkaa
 
Romaaniset kielet Euroopassa.

Kolonisaation johdosta romaanisten kielet ovat levittäytyneet ympäri maailmaa. Laajimmalle ovat levinneet espanja (Meksiko, Keski- ja Etelä-Amerikka, Filippiinit ym.), portugali (Brasilia, Angola, Mosambik) ja ranska (Kanada, Afrikka ym.).

Espanja ja ranska ovat YK:n virallisia kieliä.[2]

Luokittelu

muokkaa
länsiromaaniset kielet iberoromaaniset kielet aragonia
galego-portugali galicia (galego)
portugali
asturia-leon asturia
extremadura
mirandeesi
kastilia espanja (kastilia)
ladino (juutalaisespanja)
galloromaaniset kielet
oksitanoromaaniset kielet oksitaani
auvergnat
gaskoni
languedoc
limousin
provensaali
katalaani
arpitaani (frankoprovensaali)
oïl-kielet
picardi
ranska
valloni
galloitaaliset kielet
emilia
liguuri
lombardi
piemonte
venetsia
retoromaaniset kielet
friuli
ladini
retoromaani
italoromaaniset kielet dalmaatti (dalmatia)
istriot
italia
korsika
napoli
taranto
sisilia
itäromaaniset kielet aromania
istro-romania
meglenoromania
romania (dakoromania)
eteläromaaniset kielet sardi

Lähde:[3]

Pidginit, kreolit ja keinotekoiset kielet

muokkaa

Romaanisten kielten maailmanlaajuinen leviäminen on synnyttänyt useita kreoleja ja pidgineitä. Seuraavassa kreolit ja pidginit jaoteltuina lähdekielen mukaan:

Ranskapohjaiset kreolit

muokkaa

Portugalipohjaiset kreolit

muokkaa

Espanjapohjaiset kreolit

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  1. ↑ Addio, italia Jyväskylän Ylioppilaslehti. 6.2.2024. Viitattu 10.7.2024.
  2. ↑ Official Languages United Nations. 2024. Viitattu 10.7.2024. (englanniksi)
  3. ↑ Glottolog 5.0 - Romance glottolog.org. Viitattu 10.7.2024.
Romaaniset kielet
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Romaaniset_kielet&oldid=22503226”