Demokratia

Demokratia (kreikan sanoista demos, ’tavallinen kansa’ ja kratos, ’valta, hallita’) eli kansanvalta on kansan valtaan perustuva valtiojärjestys. Demokratian perusajatuksena on, että hallintovallan edustajat nousevat kansan joukosta ja että hallintovalta toteuttaa kansan tahtoa.

Maailman demokraattisimmat maat vuonna 2019 kartassa tummanvihreällä.

Vaalit ovat demokraattisen maan yksi tunnusmerkki.

Tavallisena demokratian ominaispiirteenä pidetään sitä, että tärkeimmistä valtiollisista asioista päättää joko kansa itse tai kansan yleisillä vaaleilla kilpailevien ehdokkaiden joukosta valitsemiensa edustajien muodostama toimielin, parlamentti. Jotta kilpailulliset vaalit voisivat toteutua kunnolla, se edellyttää tavallisesti, että vallitsee ilmaisun- ja lehdistönvapaus ja jonkinasteinen oikeusturva. Armeijan siviilimääräysvalta on usein nähty välttämättömäksi, koska näin voidaan ehkäistä sekä sotilasdiktatuuri että armeijan puuttuminen politiikkaan. Joissakin maissa demokratia perustuu tasa-arvo-oikeuksien filosofiselle periaatteelle.

Demokratian pääperiaatteena on enemmistösääntö, vaikka monet demokraattiset järjestelmät eivät noudatakaan tätä kurinalaisesti – edustuksellinen demokratia on suoraa demokratiaa yleisempi demokratian muoto, ja tällä yleensä pyritään turvaamaan vähemmistön oikeuksia niin kutsutulta “enemmistön tyrannialta”. Kansan itsemääräämisoikeus on tavallinen, muttei universaali, kannustava filosofia demokratian vakiinnuttamisessa.

Demokratia juontaa juurensa muinaiseen Intiaan, antiikin Kreikkaan ja Roomaan, muinaiseen Eurooppaan sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, mutta aikojen saatossa mielikuvat demokratiasta ovat merkittävästi muuttuneet ja luoneet eri suuntauksia. Demokratiaa on kutsuttu “viimeiseksi valtiomuodoksi” ja se on levinnyt merkittävästi ympäri maailmaa. Vaikka termiä “demokratia” tyypillisesti käytetään poliittisen valtion asiayhteydessä, ovat periaatteet sovellettavissa myös yksityisiin organisaatioihin ja muihin ryhmiin. Aikojen kuluessa äänioikeutta on laajennettu monilla lainkäyttöalueilla suhteellisen kapeista ryhmistä (tietyn etnisen ryhmän varakkaat miehet), mutta asia on yhä pysynyt kiistanalaisena koskien kiistelyn kohteina olevia maa-alueita, merkittävän maahanmuuton alueita ja tietyt kansalliset ryhmät poissulkevia maita.

Yhdistyneet kansakunnat on julistanut 15. syyskuuta kansainväliseksi demokratian päiväksi.

Etymologia

Sana demokratia on peräisin antiikin kreikkalaisesta dēmokratia (δημοκρατία) -sanasta, jolla nykyaikana tarkoitetaan tavallisesti kansanvaltaa. Sana on muodostettu alkuosasta dēmos (δημος), 'kansa', 'väkijoukko', 'monet' ja kratos (κρατος) 'komento' tai 'valta'. Latinankielisistä teksteistä varhaisimmat maininnat sanasta on löydetty 1200-luvulta.

Alkuperäisesti dēmos ei tarkoittanut koko kansaa. Nimitystä dēmos lienee käytetty alun perin eräistä Attikan alueista. Vasta myöhemmin se on muuttunut merkitsemään tällaisen alueen syntyperäisten asukkaiden muodostamaa yhteisöä. Yhdyssana dēmokratia saattoi tarkoittaa köyhälistön etuja ajavaa köyhälistön valtaa, kuten esimerkiksi Aristoteleen Politiikassa (1279 b). Modernina aikana sana demokratia on tullut niin täyteen myönteissävyisiä sivumerkityksiä, että miltei mitä tahansa hallitustapaa on kutsuttu demokraattiseksi: esimerkiksi Britannian, Alankomaiden, Belgian ja Skandinavian maiden monarkiaa, Yhdysvaltojen, Meksikon ja latinalaisamerikkalaisten maiden kaltaisia tasavaltoja sekä Neuvostoliiton ja Kiinan kansantasavallan kaltaisia kommunistivaltioita.

Demokratiakäsite

Demokratiakäsite on laajentunut antiikinaikaisesta kansanvallasta paljon siihen liitettyjen myönteisten mielleyhtymien vuoksi. Tällaisia ovat muun muassa poliittinen vapaus, tasa-arvo ja osallistumisoikeus. Nykyään demokratia on jakautunut eri muotoihin, ja ideologisia eroja syntyy jo sen perusteella, minkälaisia mielikuvia demokratiaan liitetään. Empiirisessä tutkimuksessa keskeisiä demokratian tunnusmerkkejä ovat kansalaisten poliittiset perusoikeudet ja päättäjien valinta kilpailullisilla vaaleilla.

Yleisesti hyväksyttyä ‘demokratian’ määritelmää ei ole, mutta mielleyhtymät, kuten tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus, kuvastavat nykydemokratiaa. Monet ihmiset käyttävät liberaalin demokratian lyhenteenä “demokratia”-termiä, johon saattaa sisältyä lisäelementtejä muun muassa poliittisesta moniarvoisuudesta, yhdenvertaisuudesta lain edessä, oikeudesta vedota vaaleilla valittuihin viranomaisiin epäkohtien oikaisemiseksi, oikeusturvasta, kansalaisoikeuksista, ihmisoikeuksista ja hallituksen ulkopuolisesta kansalaisyhteiskunnasta. Yhdysvalloissa vallanjaolla usein viitataan sivuominaisuuteen, mutta muissa Yhdistyneen kuningaskunnan kaltaisissa maissa parlamentaarinen itsemääräämisoikeus on määräävänä filosofiana (vaikka yleisesti käytännössä pidetään yllä oikeuden riippumattomuutta). Muissa tapauksissa “demokratiaa” käytetään tarkoittamaan suoraa demokratiaa.

Demokratian muodot

Edustuksellinen

Pääartikkeli: Edustuksellinen demokratia

Edustuksellinen demokratia käsittää kansaa edustavien hallitusvirkailijoiden valinnan. Yleisimpiin mekanismeihin kuuluu ehdokkaan valinta äänten enemmistöllä tai lukuisuudella. Edustajat saatetaan valita edustamaan tiettyä aluetta tai vaalipiiriä tai suhteellisen järjestelmän myötä edustamaan koko äänestäjäkuntaa käyttäen valinnassa joskus näiden kahden yhdistelmää. Jotkut edustukselliset demokratiat sisältävät myös kansanäänestyksen kaltaisia suoran demokratian elementtejä. Kansan valittua edustajansa toimimaan sen etujen mukaisesti se säilyttää itsellään vapauden toimia oman harkintakykynsä sekä mielensä mukaisesti. Tämä on edustuksellisen demokratian tunnuspiirre.

Parlamentaarinen demokratia

Pääartikkeli: Parlamentarismi

Parlamentaarisessa demokratiassa hallituksen jäsenten edellytetään nauttivan parlamentin luottamusta, toisin kuin muunlaisissa valtiojärjestelmissä, joissa valtionpäämies nimittää hallituksen jäsenet oman mielensä mukaan. Hallitusvaltaa käyttää toimeenpaneva ministeristö, ja hallitus on kansan valitseman ja lakeja säätävän parlamentin tarkistusten ja tasapainottavien tekijöiden alainen sekä käynnissä olevan tarkastelun kohde.

Liberaali demokratia

Pääartikkeli: Liberaali demokratia

Liberaali demokratia on edustuksellista demokratiaa, jossa valittujen edustajien kyky käyttää päätöksentekovaltaa on laillisuusperiaatteen alaisuudessa. Sitä tavallisesti suitsitaan perustuslailla, joka korostaa yksilöiden vapauksien ja oikeuksien suojelua ja asettaa rajoituksia johtajille silloin, kun enemmistön tahtoa käytettäisiin vähemmistöjen oikeuksien vastaisesti (kts. kansalaisoikeudet).

Liberaalissa demokratiassa osallistuminen ei ole arvo sinänsä, vaan on ennemminkin jokaisen oma asia, osallistuuko hän politiikkaan esimerkiksi äänestämällä vai ei. Oleellista on yksilöiden mahdollisuus äänestämällä vaihtaa vallanpitäjät – omien intressiensä ja vapauksiensa turvaamiseksi. Käsitys korostaa tiedotusvälineiden politiikkaa arvioivaa roolia. Ihmiset nähdään tässä perinteessä yksilöinä. "Kansan" käsitteellä tai luokka- ja kulttuurieroilla ei ole suurta merkitystä. Perimmäisenä ajatuksena on organisoida yhteiskunta demokratian avulla siten, että "alkuperäistä" valtiotonta tilaa luonnehtivaa vapautta jää yksilöitten käyttöön mahdollisimman paljon.

Suora demokratia

Pääartikkeli: Suora demokratia

Suora demokratia on poliittinen järjestelmä, jossa kansalaiset henkilökohtaisesti osallistuvat päätöksentekoon ilman välittäjiä tai edustajia. Suoran demokratian kannattajat väittävät, että demokratia on muutakin kuin vain prosessioikeudellinen, äänestämiseen liittyvä kysymys. Useimmat suorat demokratiat ovat olleet muodoltaan heikkoja, suhteellisen pieniä yhteisöjä, tavallisesti kaupunkivaltioita, esimerkiksi antiikin Ateena. Kuitenkin erittäin suuressa yli 30 miljoonan asukkaan Kalifornian järjestäytyneessä yhteisössä tavattu Kalifornian mallin mukainen laaja kansanäänestysten käyttö on joidenkin mielestä sukua suoralle demokratialle. Sveitsissä viisi miljoonaa äänestäjää osallistuu päätöksentekoon kansallisissa kansanäänestyksissä ja aloitteissa kahdesta neljään kertaan vuodessa; kantoni- ja kunta­tasolla suoran demokratian instrumentit ovat myös hyvin vakiintuneita.

Virtaava demokratia on suoran demokratian ja edustuksellisen demokratian välimuoto. Siinä äänestäjä voi joko äänestää itse tai delegoida äänensä jollekulle toiselle äänestäjälle.

Sosialistinen demokratia

Sosialistisella ajattelulla on useita eri näkemyksiä demokratiasta. Sosialidemokratia, demokraattinen sosialismi ja proletariaatin diktatuuri – tavallisesti pantu toimeen neuvostodemokratian myötä – ovat joitakin esimerkkejä. Monet demokraattiset sosialistit ja sosialidemokraatit uskovat edustuksellisella demokratialla yhdistettyyn osallistuvan demokratian sekä työpaikkademokratian muotoon.

Marxistiortodoksien keskuudessa on vihamielisyyttä yleisesti kutsuttua ”liberaalia demokratiaa” kohtaan. Tällä he yksinkertaisesti viittaavat parlamentaariseen demokratiaan usein sen keskitetyn luonteen vuoksi. Koska marxistit, leninistit ja trotskilaiset halusivat tuhota kapitalistisen yhteiskunnan poliittisen eliitin, he uskovat kommuunijärjestelmän tai neuvostojen avulla toteutettuun suoraan demokratiaan. Tämä järjestelmä pohjimmiltaan julistaa itseänsä neuvostodemokratiana ja ensi alkuun työpaikkademokratiana. (Katso demokratia marxismissa)

Anarkistinen demokratia

Monet anarkistit hyväksyvät ainoana demokratian muotona suoran demokratian. Jotkut anarkistit vastustavat suoraa demokratiaa, kun taas toiset suosivat sitä. Pierre-Joseph Proudhon väitti, että ainoa hyväksyttävä suoran demokratian muoto on sellainen, jossa tunnustetaan se, etteivät enemmistöpäätökset senhetkisestä yksimielisyydestä huolimatta sido vähemmistöä. Kuitenkin anarkokommunisti Murray Bookchin arvosteli yksilöanarkisteja demokratian vastustamisesta ja sanoo “enemmistösäännön” olevan yhdenmukainen anarkismin kanssa. Jotkut anarkokommunistit vastustavat suoran demokratian enemmistöluonnetta tuntien, että se voi haitata yksilönvapautta ja valitsevat suositellun konsensusdemokratian ei-enemmistömuodon, mikä on yhtenevä Proudhonin suoran demokratian asenteen kanssa.

Valikoiva demokratia

Arpomisen myötä suoritettavan päätöksentekijöiden valintaprosessin sanotaan joskus olevan demokratiaa ilman vaaleja. Tarkoitus tähän on se, että valitut edustavat kansan mielipiteitä ja kiinnostuksia laajassa mittakaavassa ja valitut ovat reilumpia ja tasapuolisempia kuin vaaleilla valittu virkailija. Käytäntö oli levinnyt laajalle ateenalaisessa demokratiassa ja nykyään sitä yhä käytetään muun muassa Yhdysvalloissa juryn valitsemisessa. Todellisten vaalien puutteen vuoksi kaikkialla ei olla yhtä mieltä siitä, voidaanko arpomista pitää demokratiana.

Konsensusdemokratia

Konsensusdemokratiassa päätöksentekoon ei riitä yksin­kertainen enemmistö, vaan sitä varten vaaditaan eriasteista konsensusta tai määräenemmistöä. Tyypillisesti tällä yritetään suojella vähemmistön oikeuksia enemmistösäännön määräysvallalta. Monissa maissa perustuslain muuttaminen edellyttääkin vähintään tietyn suuruista määräenemmistöä.

Vuorovaikutteinen demokratia

Vuorovaikutteinen demokratia pyrkii hyödyntämään informaatioteknologiaa äänestäjien ottamiseksi mukaan lainsäätämiseen. Se tarjoaa järjestelmän uusien lakien ehdottamiseksi, ehdotusten tärkeysjärjestykseen asettamiseksi, parlamentin kautta selkiyttämiseksi ja kansanäänestyksen myötä voimaan saattamiseksi.

Ylikansallinen demokratia

Rooman sopimus määritti enemmistöäänestämisen olemaan päätösten saavuttamisen pääasiallinen toimintatapa Euroopan ministerineuvostossa. Tämä järjestelmä jakaa ääniä Euroopan unionin jäsenvaltioille osittain väkiluvun mukaan, mutta sitä on vahvasti painotettu pienempien valtioiden eduksi. Tämä saattaa näyttää edustuksellisen demokratian muodolta, mutta Neuvoston edustajat saatetaan nimittää ilman, että heidät valittaisiin vaaleilla suoraan. Jotkut saattaisivat tarkastella asiaa siltä kannalta, että “yksilöt” edustavat demokraattisesti valtioita ennemmin kuin kansaa, kuten monissa muissa kansainvälisissä organisaatioissa.

Euroopan parlamentin jäsenien vaaleilla valitseminen demokraattisesti perustuen yleiseen äänioikeuteen saatetaan nähdä esimerkkinä ylikansallisesta demokraattisesta instituutiosta.

Historia

Pääartikkeli: Demokratian historia

Varhaishistoria

Tämä kartta heijastelee Freedom Housen Vapaus Maailmassa 2007 –tutkimusta, joka raportoi maailman vapauden tilasta vuonna 2006. Se on yksi tutkijoiden laajimmin käyttämistä demokratian mittareista. Huomaa, että vaikka nämä mittarit (toinen on alhaalla kuvailtu Politeia data) ovat vahvasti keskenään riippuvuussuhteessa, tämä ei tarkoita vaihtokelpoisuutta.

Kaaviokuva esittää Freedom Housen arvion valtioiden lukumäärästä eri luokissa. Perusteena ovat tutkimukset vuosilta 1972-2005. Luokat: vapaa (vihreä), osittain vapaa (keltainen), ei vapaa (punainen)

Demokraattisuus. Tämä kartta näyttää tietoa, jota on esitetty vuoden 2003 Politeia IV -datasarjan raportissa. Vaaleimmat maat saavat 10 pistettä, kun taas tummimpia maita (Saudi Arabia ja Qatar) pidetään vähiten demokraattisina pistein -10.

Vuonna 2007 julkaistu The Economist -lehden demokratiaindeksi. Haaleimmat siniset maat saavat 9,5–10 pistettä (Ruotsin ollessa demokraattisin maa 9,88:lla), kun taas mustien maiden pisteet ovat alle 2 (Pohjois-Korean ollessa vähiten demokraattinen 1,03:lla).

Yksi aikaisimmista maininnoista demokraattisista sivilisaatioista tai joskus väitetyistä oligarkioista löydettiin muinaisen Intian tasavalloista, jotka perustettiin ennen 500 eaa. ja ennen Gautama Buddhan syntymää. Nämä tasavallat tunnettiin mahajanapadoina, ja näistä Vajjin valtiossa Vaishalin kaupungissa (joka nykyään on Intian Bihar) kehitettiin maailman ensimmäinen tasavalta. Demokraattisia Sangha-, Gana- ja Panchayat-järjestelmiä käytettiin joissakin näissä tasavalloissa: nykyään Panchayat-järjestelmää käytetään yhä Intian kylissä. Myöhemmin 300-luvulla eaa. Aleksanteri Suuren aikana kreikkalaiset Q. Curtius Rufus ja Diodorus Siculus kirjoittivat nykyisten Pakistanin ja Afganistanin paikalla sijainneesta Sabarcaen tai Sambastain valtiosta, jonka ”valtiomuoto oli demokraattinen muttei loistelias” tuon ajan oppineiden kreikkalaisten mukaan.

Antiikki

Pääartikkeli: Antiikin demokratia

Ensiksi demokratian käsite ilmaantui antiikin Kreikan poliittisessa ja filosofisessa ajattelussa. Filosofi Platon vertaili demokratiaa, “hallittujen vallan” -järjestelmää vaihtoehtoisiin monarkian (yksilön valta), oligarkian (pienen eliittiluokan valta) ja timokratian järjestelmiin.

Vaikka nykyään monien mielestä ateenalainen demokratia oli ollut suoran demokratian muoto, alun perin sillä oli kaksi nykyaikaisesta demokratiasta poikkeavaa ominaisuutta: ensinnäkin tavallisten kansalaisten jakaminen (monen valinta) hallitus- ja oikeusvirkoihin, sekä toiseksi kaikkien kansalaisten kokoontuminen. Kaikki miespuoliset Ateenan kansalaiset olivat oikeutettuja puhumaan ja äänestämään kansankokouksessa, joka sääti kaupunkivaltion lait, mutta poliittisia oikeuksia ja kansalaisuutta ei annettu naisille, orjille eikä metoikeille. Ateenan 250 000 asukkaasta vain noin 30 000 oli kansalaisia, ja heistäkin ehkä vain 5 000 on saattanut osallistua säännöllisesti yhteen tai useampaan kansankokouksen tapaamiseen. Useimmat Ateenan hallituksen virkamiehistä ja tuomareista määrättiin virkaansa; vain kenraalit (strategokset) ja muutamat muut upseerit valittiin vaaleilla.

Rooman tasavallassa järjestettiin vaaleja, mutta edelleen naiset, orjat ja suuri ulkomainen väestö eristettiin politiikasta. Varakkaiden äänille annettiin enemmän painoarvoa, ja alun perin kaikki korkea-arvoiset virkailijat tulivat harvoista ylimysperheistä, kunnes vuodesta 367 eaa. alkaen virat olivat kaikille kansalaisille avoimia.

Keskiaika

Keskiajalla käytössä oli monta hallitusmuotoa, jotka edellyttivät yleisiä äänestyksiä. Äänioikeus oli usein rajattu vain pienelle osalle väestöstä. Silloin oli käytössä useita erilaisia vaalimenetelmiä. Toisistaan poikkeavia historian saatossa käytettyjä menetelmiä tai järjestelmiä ovat olleet muiden muassa Gopalan vaali Bengalissa, puolalais-liettualainen kansainyhteisö, Allting Islannissa, Italian keskiaikaiset kaupunkivaltiot, Irlannin tuatha-järjestelmä, keskiajan Novgorodin ja Pihkovan tasavaltojen vetše, Skandinavian käräjät, Tirolin ja Sveitsin säätyjen kokoontumiset sekä 1500-luvun Japanin Sakain itsehallinnollisen kauppakaupungin vaalit. Ne olivat kokoontumisia sisältäviä järjestelmiä. Kuitenkin osallistumisoikeus oli usein rajoitettu pienelle väestönosalle, joten nämä voitaisiin pikemminkin luokitella oligarkioiksi. Keskiajalla useimpia alueita hallitsi papisto tai feodaalinen ylimystö.

Englannin kehitys

Magna Carta rautamusteella pergamentille.

Englannissa Magna Carta rajoitti kuninkaan valtaa. De Montfort'n parlamentti vuonna 1265 oli ensimmäinen vaaleilla valittu Englannin parlamentti. Se silti kokoontui vain kuninkaan kutsusta, mikä riippui täysin hänen mieli­vallastaan: tavallisimmin parlamentti kutsuttiin koolle, kun kuningas tarvitsi lisää varoja.

Vuoden 1688 mainion vallankumouksen jälkeen vuonna 1689 säädettiin Englannin Bill of Rights, joka vahvisti tietyt kansalaisten perusoikeudet ja lisäsi parlamentin vaikutusvaltaa. Äänioikeus pysyi vieläkin yläluokkaisen vähemmistön erioikeutena, minkä vuoksi vielä vuonna 1780 alle kolme prosenttia väestöstä saattoi äänestää parlamentin vaaleissa. Vaalioikeusjärjestelmään liittyi historiallisista syistä epäjohdonmukaisuuksia. Niinpä joillakin vanhoilla, aikojen kuluessa melkein autioituneilla asutuskeskuksilla (ns. lahonneilla kauppaloilla) oli yhä oikeus valita edustaja parlamenttiin, kun taas monilla suuriksikaan kasvaneilla uudemmilla kaupungeilla ei ollut.

Myöhemmin äänioikeutta laajennettiin aste asteelta, parlamentti sai vähitellen lisää valtaa ja lopulta monarkista tuli lähinnä vain valta­kunnan keulakuva.

Irokeesit

Demokratiaa toteutettiin tietyssä laajuudessa myös Irokeesikonfederaation kaltaisissa ihmisjoukkioissa ja heimoissa. Kuitenkin Irokeesikonfederaatiossa vain tiettyjen klaanien miespuoliset pystyivät olemaan johtajia, ja joitakin klaaneja suljettiin politiikasta pois. Vain vanhimmat naispuoliset samasta klaanista pystyivät valitsemaan ja syrjäyttämään johtajat. Tämä sulki suurimman osan väestöstä ulkopuolelle. Päätöksiä tehtäessä mielenkiintoinen yksityiskohta on se, ettei äänestämällä päätetty enemmistön tuesta, vaan johtajien keskuudessa piti vallita yksimielisyys. Lukumäärältään tavallisesti 20–50 jäsentä käsittävillä busmannien kaltaisilla ryhmäyhteiskunnilla usein ei ole johtajia ja päätöksenteko perustuu enemmistössä vallitsevaan yksimielisyyteen.

1700- ja 1800-luku

Kansankokous Sveitsin Glarusin kantonissa vuonna 2006. Sonderbundin sodan ja vuoden 1848 perustuslakimuutoksen jälkeen kansanäänestykset ovat olleet oleellinen osa Sveitsin demokratiaa. Joissain Sveitsin kantoneissa suoraa demokratiaa harjoitetaan myös kansankokouksissa.

Vaikka perustajaisät eivät kuvailleetkaan Yhdysvaltoja demokratiaksi, sitä on kuvattu ensimmäiseksi liberaaliksi demokratiaksi sillä perusteella, että sen perustajia yhdisti päättäväisyys rakentaa amerikkalaisuus vapauden ja tasa-arvon periaatteiden varaan. Vuonna 1788 hyväksytty Yhdysvaltain perustuslaki sääti vaaleilla valitun hallituksen ja turvasi kansalaisoikeudet ja -vapaudet. Kuitenkin siirtomaakaudella ennen vuotta 1776 vain aikuiset valkoiset miespuoliset varallisuuden omistajat pystyivät äänestämään; äänioikeutta ei ollut Afrikasta tuoduilla orjilla, vapaillakaan mustilla eikä naisilla. Läntisillä raja­seuduilla demokratiasta tuli elämäntapa laajoin sosiaalisin, taloudellisin sekä poliittisin tasa-arvoin.

Vuonna 1789 vallankumouksellinen Ranska laati ihmisoikeuksien julistuksen, jonka mukaan kaikilla miespuolisilla oli mahdollisuus äänestää kansallis­kokouksen vaaleissa, joskin tämä jäi lyhytikäiseksi. 1800-luvulla varallisuuteen perustuneita äänestämisen ehtoja poistettiin muissakin maissa, ja äänioikeuden saivat myös köyhät aikuiset miehet. Liberaalit demokratiat olivat harvassa ja usein lyhytikäisiä ennen 1800-luvun jälkipuoliskoa. Monet eri kansakunnat ja alueet ovat väittäneet olleensa ensimmäisiä yleisine äänioikeuksineen.

1900-luku

Winston Churchill myönsi että demokratia ei ole täydellinen eikä virheetön mutta parempaakaan ei ole keksitty.

Siirtymät liberaaliin demokratiaan ovat tapahtuneet perättäisinä “demokratian aaltoina”, vaihtelevasti sotien, vallankumousten, siirtomaavallan purkautumisen ja taloudellisten asianhaarojen seurauksena. Suomessa otettiin käyttöön yleisillä vaaleilla valittu sukupuolia erottelematon yksikamarinen kansaneduskunta vuonna 1906. Tällöin Suomi oli vielä autonominen Venäjän suuriruhtinaskunta, ja suuriruhtinaalla oli veto-oikeus kansaneduskunnan säätämiin lakeihin. Tilanne muuttui oleellisesti vuoden 1917 vallankumouksen yhteydessä, minkä seurauksena Suomesta tuli itsenäinen tasavalta. Ensimmäinen maailmansota sekä Ottomaanien valtakunnan ja Itävalta-Unkarin hajoaminen johtivat uusien kansallisvaltioiden luomiseen Eurooppaan, ja useimmat uusista valtioista olivat ainakin nimellisesti demokraattisia. 1920-luvulla demokratia kukoisti, mutta Suuri lama aiheutti pettymystä ja useimmat Euroopan, Latinalaisen Amerikan ja Aasian maat muuttuivat vahvan miehen valloiksi tai diktatuureiksi. Fasismi ja diktatuurit rehottivat natsi-Saksassa, Italiassa, Espanjassa ja Portugalissa sekä muissakin epädemokraattisiksi kehittyneissä maissa kuten Baltian ja Balkanin maissa, Brasiliassa, Kuubassa, Kiinassa ja Japanissa. Samaan aikaan myös Josif Stalin sai Neuvostoliitossa diktaattorin aseman. Niinpä 1930-luku tunnetaankin “diktaattoreiden aikakautena”.

Läntisessä Euroopassa tämän trendin huippu oli toinen maailmansota. Miehitetyn Saksan läntisten miehitys­vyöhykkeiden, Itävallan, Italian ja Japanin menestyksekäs demokratisointi tarjosi mallin myöhemmälle hallintojärjestelmän vaihtoteorialle. Kuitenkin suurin osa Itä-Euroopasta, muun muassa Neuvostoliiton miehitysvyöhyke Saksassa eli myöhempi Saksan demokraattinen tasavalta, pakotettiin epädemokraattiseen Neuvostoblokkiin. Sotaa seurasi siirtomaavallan purkaminen, ja jälleen useimmilla uusilla itsenäisillä valtioilla oli nimellisesti demokraattiset perustuslait. Toista maailmansotaa seuraavina vuosikymmeninä useimmilla läntisillä demokraattisilla kansakunnilla oli puitetaloudet ja kehittyneet hyvinvointiyhteiskunnat, jotka heijastelivat niiden äänestäjäkunnan ja puolueiden keskuudessa vallitsevaa yksimielisyyttä. 1950- ja 60-luvuilla talouskasvu oli vahvaa sekä läntisissä että kommunistisissa maissa, mutta myöhemmin se heikkeni valtiojohtoisissa talouksissa. 1960-luvulla suuri osa kansallisvaltioista oli nimellisesti demokratioita, vaikka enemmistö maailman väestöstä eli valtioissa, joissa vaalitulosta vääristeltiin, kuten erityisesti kommunistissa maissa ja entisissä siirtomaissa.

Seuraava demokratisoitumisen aalto toi mukanaan monille kansakunnille huomattavia edistysaskeleita kohti todellista liberaalia demokratiaa. 1970-luvun lopulla Espanja, Portugali (1974) ja 1980-luvun alussa useat muut sotilasdiktatuurit Etelä-Amerikassa (Argentiina vuonna 1983, Bolivia, Uruguay 1984, Brasilia 1985- ja Chile 1990-luvun alussa) palasivat siviilivaltaan. 1980-luvun puoliväliin ja loppuun mennessä tätä esimerkkiä seurasivat Itä- ja Etelä-Aasian kansakunnat. 1980-luvun taloudellinen huonovointisuus yhdessä kommunistisen painostuksen aiheuttaman mielipahan kanssa edisti Kylmän sodan päättymisen merkkinä olevaa Neuvostoliiton romahtamista ja entisen itäblokin maiden demokratisoimista ja liberalisoimista. Maantieteellisesti ja kulttuurisesti lähimpänä läntistä Eurooppaa olevat uudet demokratiat ovat olleet menestyksekkäimpiä ja ne ovat nykyään Euroopan unionin jäseniä tai jäsenehdokkaita^{lähde tarkemmin?}. 1990-luvulla liberaali trendi levisi joihinkin Afrikan valtioihin, merkittävimmin Etelä-Afrikkaan. Viimeisimpiin liberalisaation yrityksen esimerkkeihin kuuluvat Suharton suistaminen vallasta Indonesian vallankumouksessa 1998, Jugoslavian vallankumous, Georgian ruusuvallankumous, oranssivallankumous Ukrainassa, setrivallankumous Libanonissa ja tulppaanivallankumous Kirgisiassa.

Tällä hetkellä maailmassa on 121 demokraattista valtiota ja määrä kasvaa edelleen. Onkin spekuloitu, että kasvu saattaisi jatkua tulevaisuudessa siihen pisteeseen saakka, että liberaalidemokraattisista kansallisvaltioista tulee ihmisyhteiskunnan universaali standardimuoto. Tämä ennustus muodostaa Francis Fukuyaman kiistanalaisen “historian loppu” -teorian ytimen. Näitä teorioita arvostelevat pelkäävät liberaali-demokratioiden muuttuvan jälkidemokraattisiksi. Toisaalta taas tätä teoriaa puolustavat korostavat epäliberaalien demokratioiden suurta määrää.

Suosio

Pew Research Center -tutkimuslaitoksen lokakuussa 2017 julkaisemassa kyselytutkimuksessa 38 tutkitussa maassa keskimäärin 78 prosenttia vastanneista piti edustuksellista demokratiaa hyvänä hallintomuotona omassa maassaan ja 17 prosenttia huonona. Suoraa demokratiaa piti hyvänä hallintomuotona keskimäärin 66 prosenttia vastaajista ja huonona 30 prosenttia. Epädemokraattisista hallintomuodoista asiantuntijoiden hallinto sai 49 prosentin hyväksynnän, vahvan hallitsijan hallinto 26 prosentin hyväksynnän ja sotilashallinto 24 prosentin hyväksynnän.

Edustukselliseen demokratiaan sitoutuneita vastaajia, jotka eivät hyväksyneet mitään epädemokraattista hallintomuotoa, oli eniten Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Euroopan unionin 10 tutkitun jäsenmaan mediaani oli 37 prosenttia, Yhdysvaltain 40 prosenttia ja Kanadan 44 prosenttia. Suomi ei tutkimuksessa ollut mukana. Lähi-idässä keskiarvo oli 27 prosenttia, latinalaisessa Amerikassa 19 prosenttia, Saharan eteläpuolisessa Afrikassa 18 prosenttia ja Aasian ja Tyynenmeren alueella 15 prosenttia. Yksittäisistä maista korkeinta sitoutuminen edustukselliseen demokratiaan oli Ruotsissa, 52 prosenttia. Yli 40 prosentissa Euroopan maista olivat myös Saksa, Alankomaat ja Kreikka. Vähiten edustukselliseen demokratiaan sitoutuivat venäläiset, 7 prosenttia vastaajista. Myös Intiassa, Meksikossa ja Vietnamissa luku oli alle 10 prosenttia.

Elinkeinoelämän valtuuskunnan arvo- ja asennetutkimuksessa vuonna 2017 demokraattista poliittista järjestelmää Suomen hallintomuotona erittäin hyvänä piti vastaajista ikäluokasta riippuen 40–60 prosenttia. Nuorissa aikuisissa demokratian arvostus oli matalinta, vanhoissa ikäluokissa korkeinta.

Suomessa 95 prosenttia aikuisväestöstä pitää demokratiaa muita hallitsemistapoja parempana vuoden 2015 eduskuntavaalitutkimuksen mukaan. Demokratian kannatus on noussut vuodesta 1996, jolloin se oli 85 prosenttia. Kannatus nousi myös vuosien 2011 ja 2015 välillä, joskin "täysin samaa mieltä" olevien määrä laski.

Julkisen vallan ulkopuolinen demokratia

Julkisen piirin lisäksi samanlaisia äänestyksen ja edustuksen demokraattisia periaatteita ja mekanismeja on käytetty muunlaisien yhteisöjen ja organisaatioiden hallitsemiseen.

• Monet julkisen vallan ulkopuolisista organisaatioista päättävät äänestämällä politiikasta ja johtajuudesta.
• Liike-elämässä osakeyhtiöt valitsevat hallituksensa äänillä, jotka arvottuvat osakkaan osakesalkun suuruuden mukaan.
• Useimmat ammattiliitot valitsevat johtajansa demokraattisten vaalien myötä.
• Osuuskunnat ovat asiakkaidensa tai työntekijöidensä omistamia ja demokraattisesti hallitsemia yrityksiä.

Teoria

Aristoteles

Aristoteles vertaili suuren ihmisjoukon valtaa (demokratia/politeia), harvojen valtaa (oligarkia/aristokratia) ja yhden henkilön valtaa (tyrannia/monarkia tai tämän päivän autokratia) toisiinsa. Hänen mukaansa jokaisesta järjestelmästä oli sekä hyvä että paha muunnelma. Jos vallanpitäjät käyttivät valtaa vain omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa, kyseessä oli paha järjestelmä. Aristoteles pitikin demokratiaa politeian turmeltuneena vastineena.

Käsitteenmuodostus

Modernien politiikan teoreetikkojen keskuudessa on kolme kilpailevaa käsitystä demokratiasta.

Kokonaisdemokratia käyttää demokraattisia prosesseja kansalaisten preferenssien tavoittelemiseen ja siten kokoaa ne yhteen hyväksyttävien yhteiskunnan sosiaalipoliitikkojen määrittämiseksi. Näin ollen tämän näkemyksen kannattajien mielestä demokraattisen osallistumisen pitäisi ensisijaisesti keskittyä äänestykseen, jossa eniten ääniä saanut politiikka pannaan täytäntöön.

Aggregatiivinen demokratia

Aggregatiivinen demokratia jakautuu moneen haaraan. Minimalismin mukaan demokratia on hallitusjärjestelmä, jossa kansalaiset antavat poliittisten johtajien joukkueille oikeuden hallita tietyn vaalikauden ajan. Tämän minimalistisen käsitteen mukaan kansalaiset eivät voi eikä heidän pitäisi ”hallita”, koska esimerkiksi useimmiten heillä ei ole selkeitä näkemyksiä useimmista kysymyksistä tai heidän näkemyksensä eivät ole kunnolla perusteltuja. Joseph Schumpeter puki tämän sanoiksi kuuluisimmin kirjassaan Kapitalismi, Sosialismi ja Demokratia. Sen aikaisiin minimalismin puolestapuhujiin kuuluvat William H. Riker, Adam Przeworski, Richard Posner.

Toisaalta suora demokratia sisältää sen, että kansalaisten pitäisi voida osallistua lakien säätämiseen ja politiikan tekoon suoraan eikä pelkästään edustajiensa välityksellä. Poliittinen aktiivisuus voi olla itsessään arvokasta sen sosiaalistaessa ja kouluttaessa kansalaisia, ja populaari osallistuminen voi hillitä voimakkaita eliittejä. Pääargumentti on se, etteivät kansalaiset todellisuudessa hallitse itseänsä, elleivät he päätä suoraan laeista ja politiikasta.^lähde?

Hallituksilla on taipumus tuottaa mediaaniäänestäjän näkemyksiä lähellä olevia lakeja ja poliitikkoja – mediaaniäänestäjän vasemmalla puolella on puolet äänestäjistä ja oikealla puolella loput. Tosiasiassa tämä ei ole toivottava lopputulos, kun se edustaa äänistä kilpailevien itsekkäiden ja jonkin verran vastuuttomien poliittisten eliittien tekoja. Anthony Downs olettaa ideologisten poliittisten puolueiden olevan välttämättömiä niiden toimiessa välittäjänä yksilöiden ja hallitusten välillä. Hän toi tämän näkemyksen esille vuonna 1957 ilmestyneessä kirjassaan Demokratian taloudellinen teoria.

Robert A. Dahl väittää, että demokratian perus­peri­aate koskien kollektiivisten päätösten yhdistämistä on se, että poliittisessa yhteisössä jokaisella henkilöllä on oikeus siihen, että hänen etujaan tarkastellaan yhtäläisesti (kaikki ihmiset eivät ole välttämättä yhtä tyytyväisiä kollektiiviseen päätökseen). Hän käyttää polyarkian termiä viitatakseen yhteiskuntiin, joissa on olemassa tällaisessa demokratiassa johtaviksi miellettyjä tiettyjä toimielinten ja menettelytapojen joukkoja. Ennen kaikkea näiden instituutioiden keskuudessa on kaikkea tai suurinta osaa yhteiskunnan julkista politiikkaa käsittelevien edustajien valitsemiseen käytettävien vapaiden ja avoimien vaalien esiintyminen. Kuitenkaan nämä polyarkiset menettelytavat eivät välttämättä luo täyttä demokratiaa, jos esimerkiksi köyhyys estää poliittista osallistumista. Jotkut näkevät ongelman siinä, että varakkailla on enemmän vaikutusvaltaa ja näin ollen esittävät syitä kampanjarahoitusuudistuksen kaltaisen uudistuksen puolesta. Jotkut saattavat nähdä sen ongelmana, että äänestäjien enemmistö päättää politiikasta toisin kuin koko väestön enemmistösääntö. Tätä voidaan käyttää perusteluna poliittisen osallistumisen tekemiselle pakolliseksi pakkoäänestyksen myötä tai sen tekemiselle malttavaisemmaksi (ei-pakollinen) yksinkertaisesti kieltämällä hallitusvallan ennen kuin täysi enemmistö tuntisi taipumusta tuoda julki ajatuksensa.

Keskusteleva demokratia

Keskusteleva demokratia perustuu näkemykselle, että demokratia on keskusteluhallitus. Neuvottelevat demokraatit väittävät, että lakien ja poliitikkojen pitäisi perustua järkiperusteille, jotka kaikki kansalaiset voivat hyväksyä. Poliittisen areenan pitäisi olla sellainen, missä johtajat ja kansalaiset perustelevat, kuuntelevat ja muuttavat mieltänsä.

Radikaali demokratia

Radikaali demokratia perustuu idealle, että yhteiskunnassa on olemassa hierarkkisia ja painostavia valtasuhteita. Demokratian tehtävä on näiden suhteiden saattaminen näkyville ja niiden haastaminen sallimalla erilaisuus, mielipide-erot ja vastakohtaisuus päätöksentekoprosessissa.

Kritiikki

Antiikin Kreikan demokratian kriitikot

Ensimmäisiä demokratian arvostelijoita oli Ateenan vauras oligarkia, jolta demokratia oli siirtänyt valtaa kansalle. 400-luvun puolivälissä eaa. kansanvallan vastustajat kutsuivat demokratiaa kansanjoukkojen tyranniaksi ja köyhien massojen vallaksi. Myös Ateenan muu eliitti, kuten älymystö ja poliittiset teoreetikot olivat kriittisiä demokratialle. Heistä tärkein oli filosofi Platon, joka esimerkiksi Valtio-teoksessaan arvostelee demokratiaa systemaattisesti ja syyttää irrationaalista ja julmaa kansaa filosofi Sokrateen kuolemasta. Platonin mukaan julkinen keskustelu ja väittely ei ollut hyödyllistä, eikä kansa erottanut hyviä ajatuksia huonoista, vaan sitä kuului kontrolloida. Kansan ei Platonin mielestä olisi pitänyt antaa edes lukea vapaasti, sillä kirjoitettu teksti vain sekoittaa kansalaisten mieliä. Demokratia johtaakin Platonin mukaan väistämättä tyranniaan. Myös Sokrates Platonin teksteissä suosittelee asiantuntijoiden valtaa kansanvallan sijaan. Nykyaikanakin jotkut demokratian kriitikot nostavat esiin sen, että antiikin Ateenassa demokratia koski vain pientä osaa asukkaista, ja orjuus oli yleistä. Jotkut myös perustelevat kansanvallan rajoittamista viittaamalla Platonin väitteeseen tyranniasta liiallisen kansanvallan seurauksena.

Ateenan jälkeen demokratia katosi maailmasta pitkäksi aikaa. Sillä välillä demokratiasta kirjoittivat lähinnä sen vastustajat, ja Ateenan muinaiseen demokratiaan viitattiin halveksuen. Poliittiset ja uskonnolliset auktoriteetit kutsuivat demokratiaa kauhistukseksi sekä suureksi uhaksi järjestykselle ja sivistykselle. Kansa miellettiin järjettömiksi ja väkivaltaisiksi laumoiksi, joiden joukosta väistämättä nousisi jokin tyranni. Yksi demokratian merkittävistä kriitikoista ja siitä varoittelevista 1600-luvulla oli filosofi Thomas Hobbes.

Kriittiset äänet 1700-luvulla

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen laatijat varoittelivat demokratiasta, joka heidän mielestään uhkasi varakasta yhteiskuntaluokkaa ja Yhdysvaltain kulttuuria. Thomas Jefferson kirjoitti, että ”demokratia on pelkkää lauman valtaa, jossa 51 prosenttia voi riisua 49 prosentilta näiden oikeudet”. Maan varhaisista presidenteistä myös John Adams ja James Madison julkaisivat kitkerän demokratiakielteisiä mielipiteitä. Yhdysvaltain perustajaisien demokratiakielteisyyden vuoksi Yhdysvaltojen järjestelmäksi tulikin sellainen edustuksellinen demokratia, jossa kansan vaikutusvalta oli mahdollisimman rajoitettua. Tähän kuului se, että äänioikeus oli pitkään vain valkoisilla miehillä ja heistäkin vain osalla.

Edes 1700-luvun lopun valistusajan radikaaliliberaalit filosofit eivät halunneet antaa köyhille massoille valtaa. Esimerkiksi Kant kirjoitti uskovansa enemmistövallan uhkaavan vähemmistön vapautta, ja edes Rousseau ei pitänyt täysin demokraattista järjestelmää koskaan mahdollisena, vaan hän piti sitä luonnottomana ja kansalle liian vaativana. Montesquieu esitteli 1748 vallan kolmijako-opin, jossa hän vastustaa demokratian liiallista keskittymistä.

Kansan kykyä ja vastuuta koskeva epäilys

Vaikka demokratian kannatus kääntyi vääjäämättömään nousuun länsimaissa Ranskan vallankumouksen 1789 jälkeen ja etenkin 1800-luvulla, hallitsevien auktoriteettien epäluulo kansan kykyjä kohtaan säilyi. Niin konservatiiviset kuin liberaalit ajattelijat ovat 1870-luvulta alkaen esittäneet vakavia epäilyksiään siitä, pystyvätkö massat toimimaan vastuullisina kansalaisina, ja 1920-luvulta alkaen myös radikaali vasemmisto.

1800-luvulla ”yleisestä mielipiteestä” tuli tärkeä osa hallitsijoiden vallan oikeutusta. Monet liberaalit ja konservatiiviset teoreetikot suhtautuivat kansan käsityskykyyn kuitenkin epäillen ja tekivät selvän eron sivistyneen ja sivistymättömän kansanosan mielipiteiden välille. Esimerkiksi Yhdysvalloista kirjoittanut ranskalainen Alexis de Tocqueville piti demokratiaa, enemmistövaltaa ja yleistä mielipidettä valitettavana asiana, joka johtaisi vääjäämättä rappioon. 1800-luvun lopulla oli yleistä väittää, että yleinen mielipide tuhoisasti pakottaisi poliitikot ja valtiomiehet toimimaan vastoin parasta harkintaansa.

Nykyaikanakin kansan kyky päättää asioista ja tietää oma parhaansa on usein kyseenalaistettu. Niin vasemmistosta kuin oikeistostakin on väitetty massakulttuurin ja median vaikuttavan kansan mielipiteisiin ja arvostelukykyyn tuhoisasti. Sosiologi Frank Furedin mukaan oikeistossa massakulttuurin katsotaan tekevän kansasta itsekästä ja väkivaltaista, ja vasemmistossa katsotaan massamedian tekevän kansasta avutonta ja helposti manipuloitavaa. Sosiologi Karl Mannheim väitti vuonna 1933, että diktatuureja voi nousta vain demokratioista, sillä massojen hallitsemissa yhteiskunnissa politiikkaan nousee irrationaalisia ajatuksia. Eräs nykyajan yleinen demokratiakriittinen argumentti väittää, että populistinen vallan antaminen kansalle johtaisi uuden Hitlerin nousuun. Adornon mukaan autoritaarisia ideologioita vastaan tulisi käydä ylhäältä annetun vastapropagandan keinoin, sillä muuten kansa ei tietäisi omaa parastaan. Kansalaisten väitetyillä psykologisilla vioilla ja vajavaisuuksilla, kuten irrationaalisuudella, on 2000-luvulla usein selitetty etenkin populismin menestystä, mukaan lukien Brexit-kansanäänestyksen tulos. Jo Herbert Marcuse ehdotti vuonna 1965 kansan ”henkisen korruption” perusteella sananvapauden rajoittamista.

Katso myös

• Demokratia (mytologia)
• Demokraattisen rauhan teoria
• Mielipidetiedustelu
• Elektroninen demokratia
• Kansandemokratia

Lähteet

• Furedi, Frank: Democracy Under Siege. John Hunt Publishing, 2020. ISBN 978-1-78904-628-1

Kirjallisuutta

• Rosanvallon, Pierre: Vastademokratia. Politiikka epäluulon aikakaudella. ((La contre-démocratie: La politique à l’âge de la défiance, 2006.) Suomentanut Tapani Kilpeläinen) Tampere: Vastapaino, 2008. ISBN 978-951-768-226-8
• Rosanvallon, Pierre: Demokraattinen oikeutus. Puolueettomuus, refleksiivisyys, läheisyys. ((La légitimité démocratique: Impartialité, réflexivité, proximité, 2008.) Suomentanut Vappu Helmisaari) Tampere: Vastapaino, 2013. ISBN 978-951-768-319-7

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Demokratia Wikimedia Commonsissa

• Christiano, Tom: Democracy The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)