Siirry sisältöön

Mullan ja veren kevät

Wikiaineistosta
Mullan ja veren kevät

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Sinä lähdit, mummoni, viime matkallesi
ihan lopulla menneen vuoden huhtikuun,
kun ryhdytty juur oli pihojen lakaisuun
ja maantien varrella helisten hyppi vesi.
Tulin kotiin. Pirtissä vanha myrtti kukki
kuin entisin keväin, posliiniruukussaan.
Mut ullakon etäisimpään sopukkaan
oli kannettu uuras seuralaises rukki.
Hyvä kynttilän onhan sammua aamun koittoon.
Hyvä sen joka lieden tulta on vaalinut
monin vuosikymmenin, uskonut, rukoillut,
hyvä sen on nukkua kottaraisten soittoon.
Joki takaisin virtaa äitinsä meren syliin.
Tomu mullasta noussut on mullassa autuain.
Jyvä pellossa nukkuu, oraan osa vain
on viheriöidä, kun pääskyset palaavat kyliin.
Minun on kuin äänesi, mummo, kuulisin maasta:
»Maan elämän elin, ja nyt olen itse maa.
Sinun vuorosi vielä on suvea odottaa.
Lumi eikö jo sulanut pihalta, kotihaasta?
Polun vartta jo eivätkö kevätpurot juokse?
Mäen kupeelta eikö jo kohoa vuokon pää?» –
Minun silmäni polkua tuijottamaan jää:
Se elämän luotako vie vai elämän luokse?
Olen sairas. Mitä jos enää en parantuiskaan?
Mitä jospa en enää kevättä toivokaan?
Minä kumarrun puoleen paljastuvan maan,
»rakas mummo, rukoile puolestani!» kuiskaan.


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1936: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo.