Siirry sisältöön

Moninaisuuden mereen

Wikiaineistosta
XLII [Moninaisuuden mereen]

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Moninaisuuden meri, helmaas heityn,
kuin hiekanrahtu runsauteesi peityn.
Katoamaton, tärkeä oot sinä,
matoa vähäpätöisempi minä.
En ano, että armahtaisit mua –
lävitse pienuuteni, suuri, pauhaa,
tää turhuus murskaten lyö lävitseni,
hukuttain mitätön tää minuuteni.
Minuuden piinasta vain pyydän rauhaa
vapaaksi saan, kun minulta se meni,
kun arvaamattomiin saan alistua
lakeihis, liueta ja sulautua
sinuksi, loppumaton, olla sua.
En onnellista osaa sulta pyydä,
en aavistamatonta arpaas piillä
tavoita: jos lie pätsi, karreks hiillä,
jos kylmyys jähmettävä, hyhmäks hyydä!
En kärtä kostos koskematta jäädä,
en ano armahdusta tuomiolta,
rukoile rauhaa kaiken-kohtalolta,
en mitään määrättyä sulta, jolta
salassa kukaan kulkuaan ei säädä.
Jääaavana jos aukeaisit, jäädä,
jos roviona roihuaisit, polta!
Oi huolehtija halvimmankin madon,
sa kasvun antaja ja suoja sadon,
sa kaiken kuolo, kaiken synty syvä,
sa raaka, armelias, paha, hyvä,
liverrys satakielen, luske suden,
tyyssija yön ja koti kirkkauden,
suloinen hellyys, sapenkarvas viha,
siteetön sielu, kahlehdittu liha,
minussa kuohukoon sun riemus, vaivas,
alaisin manala ja ylhin taivas.
Tuhansin värein meri välkkyväinen,
sa hellä, julma, hehkuva ja jäinen,
sa hartain kauneus ja raa’in rumuus,
kadota halaan, hukkua sun humuus.
Säteitten lähde, synkeyden nielu,
samaistuu runsaudessas ruumis, sielu,
keventää hengeksi voit raskaan aineen
ja ilon linnuks epätoivon paineen.
Huuhtaise uumeniis kaikk’ köyhyys pyyteen,
nielaise pienuutein äärettömyyteen,
miss’ samaa taivaallinen lie ja mainen,
mun maistaa suo, kun maininkisi pauhaa,
sylissäs, ykseys ja moninainen.
sinussa, ongelmaton olevainen,
autuuttavaa rajattomuuden rauhaa.
Loputtomuudessasi taival pisin
on askel vain, vuostuhat pieni tovi.
Vivahtelussa virtojesi telmeen,
poreissa kupliasi kimaltavain
se päivänsäteinen myös säikkyy avain,
joll’ aukeais sen aarreluolan ovi
ja näkinkenkä, missä ihmeellisin,
totuuden, kauneuden, kaiken sisin
hiottuna on huikaisevaan halmeen..


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.