Siirry sisältöön

Ludvig XVII

Wikiaineistosta
Ludvig XVII.

Kirjoittanut Victor Hugo
Suom. Kaarlo Sarkia.


Ovet kultaiset taivaan niihin aikoihin aukes.
Esirippu edestä Korkeimman tulien raukes.
Näki Pyhien joukko, verhottu säteilyyn,
kun kaikki taivaat hetken loistivat julki,
miten nuori sielu enkelten välissä kulki
                esipihaan tähditettyyn.
Oli kaunis poikanen tuo, joka maasta lähti.
Hänen silmänsä loisti niinkuin vakava tähti,
putos kalvaalle poskelle suortuvat vaaleat.
Pyhät neitsyet, jotka Korkeinta laulaen kiitti,
hänen otsansa marttyyrin-palmuihin seppelen liitti,
                joka kruunaa viattomat.

II.

[muokkaa]
Ja puhuivat äänet, jotka pilvissä lymyy:
– »Sinun puhtaalle kunniallesi Jumala hymyy,
hänen syliinsä, nuori enkeli, iäksi jää.
Ja te seraafit, jotka Korkeimman nähdä saatte,
                hän on kuningas, kumartakaatte,
hän on marttyyri, häntä laulaen ylistäkää.»
– »Mitä maata hallitsin?» kysyi nuori sielu.
»Olen vanki vain, minä en ole kuningas.
Minä nukahdin ympärilläni tyrmän nielu.
Mitä maata hallitsin, lausu se, Valtias!
Minun isäni kuoli kuoleman sangen karvaan,
mua sapella juotti pyöveli tunnoton.
Olen orpo, äitini luo tulen, unista arvaan,
                hän että taivaassa on.»
Näin enkelit: »Vapahtajas sua kutsuu tälleen,
epähurskaitten maailmasta sun vaatii jälleen.
Jätä maa, joka Ristin murskaa, järjetön tuo,
miss’ ei edes kuoloa kaihda murhaaja kurja,
                himo kauhuntöitten hurja
kuninkaille ei edes haudan lepoa suo.»
– »Miten? Onko jo päätös koittanut elämän vaivaan?
Joko siis olen tuskani loppuun kärsinyt?
Siis vanginvartija tästä unesta taivaan
mua aamulla enää eikö herätä nyt?
Jumalalta, ma vanki, rukoilin rauhaa haudan,
sitä tuskani kirvoittajana kaipasin vain.
Tämä untako ei? Joko murti hän kahleeni raudan?
                Joko kuoleman onnen sain?
Jos tuskani määrän, taivas, tietäisitkin!
Joka eloni päivä onnettomuutta toi.
Ei hymyillyt minulle äiti, kun minä itkin,
ei hyräillyt hän, kun huuleni vaikeroi.
Kuin hento yrtti, nääntyvä vailla juurta,
kovan, hitaan kuolemantuomion kärsiä sain.
Mitä kehdossa tekemääni rikosta suurta
näin sovitin, tiennyt en vain.
Ja kuitenkin, kuunnelkaa: kuin lävitse sumun
ajat onnellisemmat muistin silmällä nään.
Minä kuulin uniini kunnian etäisen humun,
mua hilpeät ihmiset kantoivat käsillään.
Tuhos kaiken yks ainoa yö kuni synkkä peikko,
elonpäiväni, tuskin alkanut, tummui niin.
Olin lapsi vain, kovin yksinäinen ja heikko,
                ja minua vihattiin.
Minut piiritti kuolemanankarat muurit, teljet,
oli silmäni vihityt itkuun ja pimeään.
Te vain, hyvät enkelit taivaan, ystävät, veljet,
mua usein uniini saavuitte tervehtimään.
Kädet murhanhimoiset nuoruuteni murskas,
mut onnettomat ovat häijyt ihmiset nuo.
Rukoukseni siis ota korviis, Herra hurskas,
                anon: heille armos suo.»
Ja enkelit lauloi: »Liitonarkin nähden
olet seuraava meitä, otsalles annamme tähden.
Ota keruubinsiivet taivaansiintävät.
Sinä kanssamme tuudittamaan tulet murheista lasta,
                kodistansa leimuavasta
suus hengähdyksellä auringot herätät.»

III.

[muokkaa]
Äkin kuoro vaikeni. Valitut hiljentyivät.
Hän painoi katseensa kyynelten himmentämän.
Avaruuksien yössä maailmat pysähtyivät.
Iankaikkinen puhui lävitse äärettömän:
– »Sinut varjelin, kuningas, ihmissuuruudelta.
Elit kahleissa, säästyit valtaistuimelta.
                Mene, poikani, siunaa tuskias.
Kuninkaitten orjuutta nähnyt et äärimmäistä,
diadeemin painoa ei pääs tuntenut jäistä,
                jos kalvoikin kahleet ranteitas.
Sinä näännyit, lapsi, elämän taakan alla,
ja kuitenkin kehtosi toiveilla, kunnialla
                oli ympäröinyt maa.
Tule! Herrasi myös koki tuskansa jumalaisen,
sai Poikani kruunun orjantappuraisen
                ja kantoi ruokovaltikkaa.»


Lähde: Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja. 1934. Toimittanut Anna-Maria Tallgren. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.