Siirry sisältöön

Kohtalon leikkikalu

Wikiaineistosta
Kohtalon leikkikalu.

Kirjoittanut Emil Lindahl


Kylää kiertää hakateitse mies kuin metso siipirikko.
Virsuparin alla taajaan kapsahtelee kanervikko.
Kujan suulta lasten kirku: hullu ukko, ruoti-Iiska...!
onnetonta ajoi takaa sattuen kuin solmupiiska.
Harjasleuka vavahtaa: pian västingin kun valmiiks saisin,
koko kylän kakaroineen ruumeniksi pommittaisin!
Paholaisen taikapillit puhkesivat päässä soimaan
maanitellen takamaille hulluntöitä paiskiloimaan.
Kylä tietää: takamailla – miss’ on viidakkoinen aho,
äärellä sen asumaton, akkunaton tupa laho –
kerran vilja lainehti ja karja laitumella kulki.
Hovin torpan vaurauden pelto, kartano toi julki.
Iisakki, sen isäntä, sai maistaa mannaa onnen maisen:
puutteetonta kodin rauhaa, rakkautta hyvän naisen.
Kolmekymment’ ajast’aikaa menestyksen päivää kesti.
Silloin suuttui kohtalo ja iski yhtämittaisesti:
Syksy-yönä ahdostäyden riihen poltti ukonnuoli;
tulipalosanaa vaimo säikähti, sai taudin, kuoli.
Hovin vaari nurmeen painui, poika maat ja mannut peri.
Vanhat välipuheet hukkui vaarin kanssa. Ahnas veri
perillisen rintaa poltti: pellot – muudan kapanala
takamaiden siimeksessä – ahmaistiin kuin herkkupala.
Niinkuin hirmumyrskyn lyömä honka Iiskan varsi murtui,
mieli masentunut vitkaan lieväks hulluudeksi turtui.
Ruotilaisen armoleipää mies syö nyt ja töissä hiipsii
ollessansa hyvin mielin; närkästyy jos, salaa viipsii
takamaille muurin tekoon. Muinoin muokkaamansa ahon
kivet raahaa raunioon hän suojaks linnan – tuvan lahon.


Lähde: Lindahl, Emil 1937: Nouse, aurinko. Sos.-dem. työläisnuorisoliitto, Helsinki.