Siirry sisältöön

Hallan maa

Wikiaineistosta
Hallan maa

Kirjoittanut Eero Eerola


Tuo hahatti harmaa Halla,
viluviitta, räähkäsilmä,
tuo pilkkas nevojen piika
rannalla rapakkorimmen:
– Tehkää työtä, miehet Suomen,
raatakaa, rahanalaiset,
syntymästä hautaan saakka,
kehdostanne kirstuun asti,
ette voita te minua,
Hallan hyistä henkeäni,
kylmyyttä nevojen neien,
raatelua rahkasoiden.
Tehkää sarkoja satakin,
ojittakaa olkavoimin,
heilukaa hiessä otsin,
punottakaa, puuskuttakaa,
kylväkää kytöhön ruista,
rintamaille riuska vehnä,
kaura kaskien lomahan,
perunat tuvan perähän:
minä kaikki ne kadotan,
puren poikki seisaaltansa,
kaatelen kauniit orahat
yhden yöni taittumalla,
yksin hyisin henkäyksin,
yksin kuuraisin kitehin.
Minä tääll’ olen isäntä,
minun tääll’ on mielivalta,
perivältä pettämätön,
tuhatvuosina taottu.
Eipä silloin teistä tietty
härkäpäisistä häjyistä,
mielipuolimiekkoisista,
jotka luulette lujasti,
uskallatte uskoakin
Suomenne suvess’ olevan,
Lapin mailla laulumieltä.
Eivät ne ikinä kypsy
teidän täydet tähkäpäänne,
ei ne kukkaiset kukoista,
joit’ en minä riistä, raasta,
tallaa maatakin alemma!
Vastasi vakainen kansa
harvaksensa, hiljaksensa:
– Ei lie liikoja anottu,
anottu on antimia
veden, metsän, maankin, mannun
pieniltä pihamuruilta.
Mink’ on iski kirvehemme,
kaatoi kasken kannollisen,
siihen harvoin, Halla, pystyit.
Minkä kuokkamme kohosi
tai minkä nevahan painui,
minkä juutimme lapion
uumenihin raa’an rahkan
valtaviemärin tekohon,
sen sinä hävisit aina,
heikentyi sun henkes, herja.
Minkä vieri korven viesti,
sen väistyi sinun vihasi,
kalpeni sun katsantosi,
heikentyi sun henkes mahti.
Kestetty on kamppailumme
taaksi vuosien tuhanten,
tuhat toinen kestäkäämme!
Halla harmaja sähähti.
Silmin tuimin, tuijottavin
pisti vielä pistoksensa,
ilkkui irvissä ikenin:
– Onp’ on halla suurempikin
kuin on surma suon selältä,
onpa rimmet kylmemmätkin
kuin pahat nevojen kylmät:
ne itse puhalsin teihin,
kylvin kyynkähyn keralla
sydäntenne syövereihin,
vaikka tuot’ ette tajunne:
niinkuin haukat, niinkuin korpit
toinen toista te purette,
riitelette, raatelette,
kunnes suohon te sujutte,
rahkasoihin raukenette.
Ken teistä ylös tavoitti,
nosti päänsä pystymmäksi,
sen te tanteren tasaksi
maahan löitte maan madoksi,
maatakin alemma, herjat.
Tuota ilkun nyt iäti,
mun on voitto, Hallan voitto,
Hallan valta ei vajoa.
Kuunteli kumara kansa.
Vielä jatkui Hallan herja:
– Niin minä hukutan teidät,
niinkuin suohon suuren hongan.
Kantoi se kukkia kuvulla,
kerran pilviä piteli,
minä jäydin juuriansa,
purin, uurtelin ydintä.
Kerran myrsky sen tavoitti,
iski tulta ilman pieli,
siihen kaatui kantahonka
suon sylihin, maan perihin,
mannun mustihin murihin
hyreksien hyistä virttä,
viluvirttä vieritellen.
Niin käy myöskin korven kansan,
joll’ on halla rinnan alla,
aivoissa paha ajatus,
mielessä kade kamala.
Kaiken, minkä kylvänette,
minä korjaan jo ituna.
Kaiken, minkä miettinette,
minä nuorna jo nujerran,
hämmentelen häijymmäksi.
Mun on voitto, Hallan voitto!
Noin kähisi harmaa Halla,
hykersi hyisiä käsiä.
Kansa varsin vaikenevi,
hätkähti, hätänsä tunsi.
Tunsi: totta toinen puoli
tuon on herjan heittelyissä.
Kävi miehet miettimähän,
nauru naisilta katosi.
Minkä he enemmän mietti,
senpä selkeni ajatus,
min sydän syvemmin sykki,
senpä rinta lämpenevi.
Katsahtivat toisihinsa,
käsi toista jo tapasi.
Niinpä kaikki jo tajusi,
mik’ oli vinossa tässä,
mikä kaatoi kansan kylvön.
Syntyi armainen ajatus
kautta kaiken korven kansan,
puhkesi pyhäinen riemu
yli suuren Suomen heimon.
– Kiitos, Halla, kun opetit,
toit julki perimmät juones.
Me sinut sittenkin sidomme
kammitsoihisi omihin!


Lähde: Eerola, Eero 1936: Maan virsiä: runoja. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.