Tribhuvan

Tribhuvan

Tribhuvan Bir Bikram Shah Dev (nepaliksi त्रिभुवन वीर विक्रम शाहदेव, Tribhuvana Vīra Vikrama Śāhadeva; 30. kesäkuuta 1906 Kathmandu – 13. maaliskuuta 1955 Zürich, Sveitsi) oli Nepalin pitkäaikainen kuningas. Hän oli kuninkaana vuodesta 1911 aina kuolemaansa saakka, lukuun ottamatta lyhyttä taukoa 1950–1951.

Tribhuvan nousi Nepalin valtaistuimelle viisivuotiaana, kun hänen isänsä kuningas Prithvi Bir Bikram Shah oli kuollut, joskin hallitsijana oli oikeastaan hänen äitinsä. Tuohon aikaan monarkia oli kuitenkin pääasiassa vain pelkkä titteli, sillä maata hallitsi käytännössä mahtava vanha Ranan perhe, jolla oli perinnöllinen pääministerin asema.

Ensimmäiset vuosikymmenet ja Rana-dynastia

Ensimmäisen maailmansodan aikana tulivat jännitteet kuningasperheen ja Rana-suvun välillä ilmeisiksi. Kynnyskysymys oli ulkopoliittinen. Ranat halusivat tukea sodassa brittejä, jotka hallitsivat Nepalin eteläistä naapuria Intiaa, ja asettua näin ympärysvaltojen tueksi. Kuningataräiti tuki sitä vastoin maan armeijaa, joka halusi pysyä puolueettomana. Saavuttaakseen armeijan tuen, kiristi pääministeri Chandra Shumshere Rana nuorta kuningasta myöntymään: tiettävästi hän osoitti kuninkaan äitiä aseella ja uhkasi ampua tämän, ellei kuningas myöntyisi lähettämään joukkoja sotaan. Seuraavien vuosien ajan kuningasta pidettiin vankina palatsissaan ja hänet pakotettiin noudattamaan Ranan perheen oikkuja näiden tukahduttaessa kaikki pyrkimykset Nepalin modernisaatioon ja demokratisoitumiseen.

Kiista oli osa Nepalin pitempiaikaista poliittista kehitystä. Ranat olivat nousseet ehdottomaan valta-asemaan jo varhain 1800-luvulla ja Shahin kuningasperhe oli siten jo pitkään ollut pelkkiä nukkehallitsijoita. Ranojen tavoitteena oli pitää kaikki valta itsellään ja estää yhteiskunnan kehitys. He olivat vankkumattomia brittien tukijoita, pääasiassa siksi, että nämä eivät puuttuneet riittävän luotettavan liittolaisen sisäisiin asioihin. Pääministerisuku vei Nepalin mukaan maailmansotaan ympärysvaltojen Britannian, Ranskan ja Venäjän liittolaisiksi, ja sodan päätyttyä britit tunnustivatkin maan riippumattomuuden. Nepalin kansa puolestaan kaipasi demokratiaa ja uudistuksia, joita hallitsijat eivät sille suoneet; niinpä toivottiin kaltoin kohdellusta kuninkaasta saatavan johtohahmo uudistuksille.

1930-luvulle tultaessa oli voimistunut tyytymättömyys Ranojen hallintoon johtanut jo useiden vastarintaliikkeiden, kuten Praja Parishad, syntyyn. Liikkeiden tavoitteena oli kumota Rana-suvun autoritaarinen valta ja palauttaa se nyt jo täysi-ikäiseksi ehtineelle kuninkaalle. Toisaalta diktatorisesti hallinnut suku loi eriarvoisuutta omissakin riveissään sijoittamalla arvokkaimpina pitämänsä sukulinjojen jäsenet korkeisiin asemiin ja jättämällä vähempiarvoisina pidetyille sukulinjoille vain sangen mitättömiä tehtäviä. Näin Rana-suku sai aikaan sisäistä epäsopua jopa lähimmissä tukijoissaan. Joka tapauksessa Ranat murskasivat raskaalla kädellä kaikki vapautusliikkeet, ja uhkasivat jopa tappaa itse kuninkaan, ellei tämä tottelisi heitä. Onnekseen kuninkaalla oli kuitenkin takanaan armeijan tuki, mikä oli erittäin merkityksellistä etenkin toisen maailmansodan aikaan, kun Nepal oli jälleen liitossa Britannian kanssa. Säilyttääkseen nepalilaisten tuen britit painostivat Ranan sukua estäen heitä vahingoittamasta kuningasta.

Vallankaappaukset ja perustuslaillinen monarkia

Sodan jälkeen demokraattinen liike perusti Tribhuvanin tukemana Nepalin Kongressipuolueen maanpaossa Intian Kalkutassa. Intian itsenäistyttyä 1947 ja brittiläisten joukkojen poistuttua sieltä 1950 mennessä muuttui Tribhuvanin asema kuitenkin epävarmaksi. Marraskuussa 1950 kuningas pakeni useimpien perheenjäsentensä kanssa palatsistaan ja haki turvaa Intian suurlähetystöstä. Kun hallitseva Ranan perheen haara vei Tribhuvanilta kuninkaan arvon 6. marraskuuta, pakeni hän 11. marraskuuta maasta Intiaan. Hänen ollessaan vielä matkalla yrittivät Ranat nostaa valtaistuimelle hänen vasta kolmivuotiaan pojanpoikansa Gyanendran, mutta tämä herätti vastustusta kansassa, joka oli huolestunut jumalallisena pitämänsä hallitsijan hyvinvoinnista, eikä kansainvälinen yhteisökään suostunut virallisesti tunnustamaan vallanvaihdosta.

Tribhuvan oli siis nyt maanpaossa ja Gyanendra valtaistuimella nukkehallitsijana, vaikka Ranojen asema olikin nyt uhattuna enemmän kuin koskaan niin sisä- kuin ulkopoliittisestikin. Vallansiirto olisi silti saattanut jäädä pysyväksi ja Rana-suvun asema muuttumattomaksi, ellei Intia olisi nyt astunut kuvaan mukaan. Kiinassa olivat kommunistit juuri voittaneet maan sisällissodan ja 1950 Kiina miehitti Tiibetin, jolloin Nepal joutui kahden suurvallan väliseksi puskurivaltioksi. Demokraattisella Intialla oli nyt uhkanaan laajentumishaluinen kommunistinen suurvalta, ja se näki Nepalin demokratisoitumisen tukemisen parhaaksi keinoksi kiinalaisvaikutuksen hillitsemiseen. Nepalin uudistusmieliset liikkeet, samoin kuin kuningas, olivat jo pitkään saaneet tukea intialaisilta, joten maan suora puuttuminen naapurinsa asioihin oli luonnollinen jatko tälle politiikalle.

Nepalissa alkanut Intian tukema aseellinen kansannousu menestyi hyvin ja maata yli vuosisadan hallinneen pääministeridynastian oli pakko viimeinkin myöntyä muutoksiin. Pian pääministeri Mohan Shamshere Jung Bahadur Rana suostui demokraattisiin uudistuksiin ja vain muutaman kuukauden maanpaon jälkeen kuningas Tribhuvan palasi valtaistuimelle 18. helmikuuta 1951. Kuninkaalla oli nyt ensi kertaa todellista valtaa, sillä hän alkoi hallita perustuslaillisena monarkkina. Tällöin muodostetussa uudessa hallituksessa Rana-suku sai pitää pääministerinaseman, mutta pääosa hallituksesta koostui Kongressipuolueen jäsenistä. Jo saman vuoden marraskuussa pääministeri erosi ja Koirala-suvun johtama Kongressipuolue sai hänen paikkansa.

Seuraavien vuosien ajan Nepalin demokratisoitumiskehitys eteni Tribhuvanin alaisuudessa. Hän kuoli 1955 Zürichissä, Sveitsissä ollessaan hoidettavana terveysongelmiensa vuoksi.

Tribhuvanin kauden perintö

Tribhuvania seurasi valtaistuimella hänen poikansa Mahendra. Yhteensä hänellä oli kahden vaimonsa kanssa seitsemän lasta, näistä kolme poikia joista kruununperijä Mahendra vanhin. Tribhuvanin viimeisten vuosien uudistusten vaikutuksesta Nepalin yhteiskuntaan on kiistelty, mutta selvää on, että hän pyrki kohti demokraattisempaa valtiota. Tämän vuoksi Mahendran itsevaltaisempi hallitustapa on niin selvä vastakohta; Tribhuvanin uudistukset hänen seuraajansa kumosi muutamassa vuodessa valtaannousunsa jälkeen.

Tribhuvan sai politiikalleen selvän tuen nepalilaisilta. Hän myötäili myös mielellään kansallistunnetta sopivissa tilaisuuksissa. Näkyvin tällainen tilanne tapahtui 1953: kun Mount Everest oli valloitettu, syntyi kiistaa siitä, kuka oli ollut huipulla ensin. Kun Britanniassa päätettiin palkita retken brittiläis-uusiseelantilaiset osanottajat kunnianosoituksin, mutta viivyteltiin šerpa Tenzing Norgayn tapauksessa, antoi Nepalin kuningas sitä vastoin Norgaylle korkeimman kunnianosoituksen, jättäen britit vähemmälle. Tilanne ratkesi vuoren valloittajien päätettyä heidän itse asiassa saavuttaneen huipun yhtaikaa.

Vasta Tribhuvanin aikana Nepalissa alkoi varsinainen yleinen, koko väestölle tarkoitettu koulutus: Ranan suku oli pysynyt vallassa suurelta osin kansan tietämättömyyden ja sivistymättömyyden turvin, niinpä vasta heidän syrjäyttämisensä jälkeen 1951 aloitettiin tavallisen kansan kouluttaminen. Nepalin pääkaupunki Kathmandu sai yliopiston muutamia vuosia kuninkaan kuoleman jälkeen, ja nimeltään se on hänen mukaansa Tribhuvan University. Samaten Kathmandun kansainvälinen lentoasema on nimetty hänen mukaansa.

Lähteet

• Columbia University: History of Nepal