Suomen dyynit

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Eräs Yyterin dyyni.

Suomen dyynit ovat Suomessa sijaitsevia tuulen kasaamia hiekkakinoksia. Näkyvimpiä dyynejä on rannikkoseuduilla, mutta sisämaassa on monia vaikeasti havaittavia kasvillisuuden peittämiä niin sanottuja "kuolleita" dyynejä. Tunnetuimmat Suomen dyynit lienevät rannikon Yyterin ja Kalajoen hiekkadyynit. Itä-Suomessa on metsän peittämiä dyynejä. Myös Lapissa on runsaasti dyynejä, joiden varpukasvillisuudessa näkyy tuulen kulutuksen synnyttämiä kuoppia. Jotkut Lapin dyynit ovat liikkuvia eli "eläviä".

Suomen hiekkadyynit ovat yleensä poikittais-, pitkittäis- ja paraabelidyynejä[1] tai muuten kaarevia. Paraabelidyynien pituus voi olla monta kilometriä, leveys 400 m ja korkeus 25 m[2]. 15 metriä korkeat dyynit eivät ole mitenkään tavattomia. Dyyneistä osa on metsittyneitä tai muun kasvillisuuden peitossa, osa liikkuvia[3]. Suomen dyyneissä hiekan tyypillinen raekoko on n. 0,2 mm. Tämän kokoisen hiekanjyvän saa liikkeelle jo tuuli, joka puhaltaa metrin korkeudessa nopeudella 5 m/s[4]. Liikkuva, aktiivinen dyyni pysähtyy kosteuden ja kasvillisuuden takia[1], tai jos se liikkuu riittävän kauas hiekan lähteestä (esim. rannasta). Niinpä kaikkia Suomen dyynejä ei ole helppo tunnistaa maastosta.

Rannikkodyynit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnetuimmat ovat Porin Yyterin ja Kalajoen[3] meren rannikolla olevat hiekkadyynit. Hailuodon Marjaniemessä on rantavehnää kasvavia poikittaisdyynejä[1]. Dyynit ovat aivan rannikolla kumpumaisia alkiodyynejä ja pitkiä kielidyynejä, edempänä esidyynivalleja joista syntyy varsinaisia dyynejä[5], jotka ovat aluksi rannan suuntaisia, mutta kaareutuvat edetessään.

Muita dyynialueita on Lohtajan Vattajanniemessä, Siikajoen Tauvossa ja Hankoniemessä[6]. Rannikkodyynit syntyvät melko hitaasti niin, että vuodessa syntyy suunnilleen yksi aktiivinen dyyni[4].

Dyynit hautaavat alleen puita. Perämeren rannikon dyynien hiekka on peräisin maankohoamisen takia paljastuneesta merenpohjasta[6]. Alkiodyyneillä kasvaa suola-arhoa.[5] Hieman kauempana rannasta kasvaa rönsyrölli, joka vaihettuu jopa metrin korkuiseen rantavehnään[7], jolla on kyky sitoa dyynejä. Niitä dyynejä, joiden kasvipeite on laikuittainen, sanotaan valkeiksi dyyneiksi, ja harmaiden dyynien pinnalla on yhtenäinen kasvipeite, joka koostuu sammalesta, jäkälistä, ruohoista ja heinästä[5][7]. Kasvien humus peittää niissä alleen dyynihiekan. Dyyneillä kasvaa lajimäärän mukaan eniten sammalta ja jäkälää, putkilokasvilajisto on harva. Tavallismpia dyynikasveja ovat rantavehnä, sarjakeltano ja kannusruoho[5], mutta kasvillisuus vaihtelee rannikkoseudulta toiselle. Kun dyyni pysähtyy kokonaan, sille kasvaa lopulta karu kangasmetsä, jossa on poronjäkälän lisäksi mäntyä[5].

Sisämaan kasvien peittämät dyynit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laajoja sisämaan dyynialueita on mm. Rokuanvaaralla Oulun itäpuolella, Pöyrisjärvellä Käsivarren Lapissa, sekä Hietatievoilla ja Kiellajoella[8]. Suomen sisämaan hiekkadyynialueet ovat alun perin jääkautisen kylmän, kuivan ilmaston synnyttämiä [9]. Jääkautisia pääosin Itä-Suomeen ja Lappiin syntyneitä[4] dyynejä sanotaan periglasiaalisiksi eli "jäätikön ääreisiksi", ja niiden syntyessä tuuli puhalsi yleensä jäätiköltä päin. Jäätikön ääreiset dyynit syntyivät alueille, joilla oli tarjolla sopivaa hiekkaa, kuten muinaisten harjujen, jokisuistojen ja erilaisten rantakerrostumien lähelle[10]. Monet jäätikön ääreiset dyynit syntyivät jääjärvien tyhjennyttyä paljastuneesta hiekkapohjasta.[11]

Esimerkiksi Rokuan dyynit Vaalassa Länsi-Kainuussa syntyivät nykyistä kuivemmalla boreaalikaudella[8]. Rokuan dyynit sijaitsevat Oulujärven rannasta länteen kolmiossa Ahmas-Jylhämä-Neittävä. Rokuanjärvi on tämän dyynialueen keskiosan eteläpuolella. Dyynialueen ulkopuolella on sitä ympäröiviä muinaisia virtausuomia[12].

Dyynien lähellä on myös tasaisia hiekkakerroksia ja lössiä muistuttavia pölymaita.[13] Todennäköisesti tuulen kuljettaman lössimäisen, ravinteikkaan hienon hiedon peitossa on esimerkiksi Untulanharju Lammilla Kanta-Hämeessä, ja sen kasvillisuus on tämän takia lehtomaisen rehevää.[14][15] Samanlaista, tuulen kuljettamaksi pääteltyä lössimäistä hienoa hietaa, jossa on vähän savesta, on eteläisessä suomessa Toisen Salpausselän distaalipuolella laajemminkin myös esimerkiksi Pohjois-Karjalassa.[16]

Ikivanhoja kasvillisuuden jo kauan sitten sitomia dyynejä on eniten Pohjois- ja Itä-Suomessa[17]. Jääkautisissa dyynikentissä syntyi yleensä suuri määrä dyynejä samalla kertaa. Ne vaelsivat monia kilometrejä. Monet jääkautiset dyynit ovat useinkin paraabelidyynejä, jotka olivat jopa 25 m korkeita, 400 m leveitä ja kilometrien pituisia[4].

Dyynejä on mm. Sotkamossa, Lieksassa, Hyrynsalmella, Saarijärvellä, Rokuanvaaralla, Tohmajärvellä ja Jämsässä[18]. Dyynien maasto muistuttaa Metsä-Lappia, koska niillä kasvaa mäntyä poronjäkälän keskellä[3]. Dyyneillä kasvaa lähes aina vain karun maan kasvillisuutta[18], mutta joissain Etelä-Suomen dyyneissä on kasvien kasvu on hyvin rehevää[19].

Metsän peittämiä dyynejä on mm. Hirsilän suistossa Orivedellä[2]. Näissä harjua muistuttavissa, kivettömissä dyyneissä on enimmäkseen kvartsia ja maasälpää hiekkana ja hietana[3], eli varsin tasajakoisena hienona maalajina. Tohmajärven Vatalan dyynistä on 95 prosenttia karkeaa hietaa ja hienoa hiekkaa, jonka raekoko on 0,06–0,6 mm.[20].

Monet Suomen dyynit syntyivät jäätiköltä puhaltaneen luoteistuulen voimin[21]. Rokuanvaaran dyynialue syntyi 8 500–9 000 vuotta sitten[22]. Noin 8 000 vuotta sitten yleisin tuuli kääntyi länteen ja melko pian lounaaseen. Näihin aikoihin dyynien muodostus lakkasi[21]. Sisämaan kasvillisuus on monesti hiekkamaille tyypillistä mäntymetsää ja poronjäkälää[23].

Lapin dyynit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapissa on melko runsaasti aktiivisia ja ei-aktiivisia dyynejä. Lapin dyynialueita on mm. Pöyrisjärven ympäristössä, Leppäjärven lähellä, Raattamassa ja Palojoensuun lähellä[9] sekä Inarin Kaamasessa[4]. Dyynialueella Pohjois-Lapissa männyn tilalla on usein koivu. Lapissa dyynien päällä kasvaa jäkälien lisäksi kanervaa, puolukkaa ja variksenmarjaa[24].

Monilla Lapin dyynialueilla on eroosion luomia ns. deflaatiokuoppia[25], joista kasvillisuus on kulunut pois. Näihin voi myöhemmin ilmestyä kasvillisuutta kuopan syvennyttyä. Lapin dyynit olivat aktiivisia jääkauden jälkeisen holoseenin alussa. Dyynit ovat olleet vuoroin aktiivisia ja stabiileja, joskus useaan otteeseen.

Jotkut Lapin dyynit ovat aktivoituneet metsäpalojen takia[9]. Inarin Muddusjärvellä on metsäpalon takia lähtenyt liikkeelle satojen vuosien ikäinen dyyni.[26] Uudestaan aktivoituneita dyynejä on myös mm Enontekiön Hietatievoilla ja Pöyrisjärvellä [21]. Dyynien aktivoituminen liittyy luultavasti myös rannikolla lampaiden laidunnukseen ja Lapissa poron laidunnukseen.[21] Laiduneläimet syövät maaperää sitovan kasvillisuuden pois. Puiden kaataminenkin voi edistää dyynien liikkeelle lähtöä.

Dyynien tutkimus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dyynejä on suomessa tutkittu muun muassa geologian ja luonnonmaantieteessä geomorfologian näkökulmasta, minkä lisäksi ne voivat olla kiinnostavia myös esimerkiksi kasvitieteen tutkimuskohteena. Dyynejä koskevaa tutkimusta ovat Suomessa tehneet esimerkiksi luonnonmaantieteilijät Toive Aartolahti[27] ja Matti Seppälä[28].

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Koivisto, Marjatta: Jääkaudet. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3
  • Taipale, Kalle & Saarnisto, Matti: Tulivuorista jääkausiin - Suomen maankamaran kehitys. Helsinki: WSOY, 1991. 951-0-16048-2
  • Lohkareesta emäkallioon - jäätiköstä maaperäksi, Aatto Ratia, Gummerus 1996, ISBN 951-31-0718-3, Luku tuulikerrostumat
  • Lapin geologiaa, Manner, Raimo & Tervo, Tapani, 1988, ISBN 951-47-1138-6
  • Geologiset kohteet, Aimo Kejonen, Sarja "Suomen 100", Karttakeskus 2007, ISBN 978-951-593-052-1
  • Aatto Ratia: Tulkintaopas maaston ja kartan lukemiseen - mineraalien ja kivilajien tunnistaminen. Omakustanne, 2011. ISBN 978-952-92-9207-3
  • Kalevi Mäkinen et al.: Valtakunnallisesti arvokkaat tuuli- ja rantakerrostumat. Ympäristöministeriö, 2011. ISBN 978-952-11-3954-3 Julkaisu Helda-verkkopalvelussa (pdf) (viitattu 16.7.2020). Kohdekuvaukset (pdf) (Viitattu 16.7.2020)
  • Kotilainen, Mia: Tuulen viemää – 11 000 vuoden eolinen sedimenttiarkisto ympäristönmuutoksista Pohjois-Lapissa. Geologi, 2007, nro 3, s. 64-71. Helsinki: Suomen Geologinen Seura. ISSN 0046-5720 Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 5.1.2013. (Arkistoitu – Internet Archive)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Koivisto, Marjatta: Jääkaudet, s. 107. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3
  2. ↑ a b Ratia, Aatto: ”Tuulikerrostumat”, Lohkareesta emäkallioon - jäätiköstä maaperäksi, s. 161. Helsinki: Tammi, 1996. ISBN 951-31-0718-3
  3. ↑ a b c d Ratia 1996, s. 162
  4. ↑ a b c d e Taipale, Kalle & Saarnisto, Matti: Tulivuorista jääkausiin - Suomen maankamaran kehitys, s. 153. Helsinki: WSOY, 1991. ISBN 951-0-16048-2
  5. ↑ a b c d e Suomen rantakasvio, Henry Väre, Metsäkustannus 2011, Kariston kirjapaino Oy Hämeenlinna 2011, ISBN 978-952-5694-72-7, s. 19
  6. ↑ a b Kejonen, Aimo: Geologiset kohteet, s. 107. Helsinki: Karttakeskus, 2007. ISBN 978-951-593-052-1
  7. ↑ a b Aatto Ratia: Tulkintaopas maaston ja kartan lukemiseen - mineraalien ja kivilajien tunnistaminen, s. 295. Omakustanne, 2011. ISBN 978-952-92-9207-3
  8. ↑ a b Kejonen 2007, s. 114
  9. ↑ a b c Manner, Raimo & Tervo, Tapani: Lapin geologiaa, s. 88. Rovaniemi: Lapin lääninhallitus, 1998. ISBN 951-47-1138-6
  10. ↑ Ratia 2011, s. 295
  11. ↑ Mäkinen 2011, s 24
  12. ↑ Taipale & Saarnisto 1991, s. 154–155
  13. ↑ Koivisto s. 108, 110–111
  14. ↑ Ormajärvi-Untulanharju Ymparisto.fi. Valtion ympäristöhallinto. Viitattu 19.8.2013.
  15. ↑ Soile Kunnas: Untulan luontopolku (pdf) Hämeenlinnan kaupunki. Arkistoitu 4.4.2015. Viitattu 19.8.2013.
  16. ↑ Heikki Rainio: Lössiä Etelä-Suomessa Toisen Salpausselän distaalipuolella. (pdf) 1982. Geologian tutkimuskeskus. Viitattu 19.8.2013.[vanhentunut linkki]
  17. ↑ Ratia, s. 160.
  18. ↑ a b Koivisto s. 108
  19. ↑ Tuulikerrostumat Suomen Ympäristökeskus
  20. ↑ Koivisto, s. 109.
  21. ↑ a b c d Taipale & Saarnisto 1991, s. 154.
  22. ↑ Taipale & Saarnisto 1991, s. 155
  23. ↑ Ratia 2011, s. 294.
  24. ↑ Koivisto, s. 110.
  25. ↑ Koivisto, s. 109–110.
  26. ↑ Taipale & Saarnisto 1991, s. 157.
  27. ↑ Aartolahti, Toive 1973. Morphology, vegetation and development of Rokuanvaara, an esker and dune complex in Finland, Fennia 127.
  28. ↑ Seppälä, M. 2004. Wind as a geomorphic agent in cold climates. Studies in Polar Research. Cambridge University Press, Cambridge. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_dyynit&oldid=21184127”