Notre Dame du Haut

Ronchampin kappeli kaakosta, aamupäivä, heinäkuu 1994.

Ronchampin kappelia, viralliselta nimeltään Chapelle Notre Dame du Haut, pidetään yhtenä ranskalais-sveitsiläisen arkkitehti Le Corbusier'n parhaista töistä ja yhtenä 1900-luvun kirkkoarkkitehtuurin merkittävimmistä teoksista.

Vuonna 1954 valmistunut kappeli sijaitsee korkealla kukkulalla Ronchampin kunnassa lähellä Belfortin kaupunkia itäisessä Ranskassa. Se rakennettiin toisessa maailmansodassa täysin tuhoutuneen, 300-luvulta peräisin olleen pyhiinvaelluskappelin tilalle.

Kappeli on ainutkertainen Le Corbusier'n tuotannossa sikäli, että se poikkeaa hänen omista standardointia ja kone-estetiikkaa ihailevista periaatteistaan. Hän suunnitteli kappelin täysin sijoituspaikan ehdoilla, mutta käytti kuitenkin hyväksi kehittämäänsä Modulor-mitoitusjärjestelmää.

Kukkulalta voi nähdä horisontin jokaiseen ilmansuuntaan, ja kukkulalla oli vuosituhantiset perinteet pyhiinvaelluskohteena, alkaen kelttien auringonpalvontapaikkana ja sittemmin kristillisenä Neitsyt Marian palvontapaikkana keskiajalla. Kukkulalle kiivetessä kappeli tulee näkyviin vasta aivan huipulle saavuttaessa.

Ulkopuoli

Rakennus on tehty pääosin betonista, mutta sotien jälkeisen materiaalipulan takia siinä on käytetty myös sodan tuhoaman vanhan kappelin kiveä. Pyöreäpäiset tornit on muurattu tiilestä, mutta niiden kupolit ovat betonia.

Kappelin kantavat rakenteet koostuvat ylöspäin ohenevista valkoisista, ruiskubetonilla pinnoitetuista betonimuureista, joiden paksuus on suurimmillaan noin 270 cm. Pohjoisseinän katkaisevat kaksi noin 20 metriä korkeaa tornia, jotka avautuvat kappelin sisätilaan tuoden sinne epäsuoraa valoa. Tornien välissä on niin sanottu arkisisäänkäynti. Sakaristoon kuljetaan ulkoseinään ripustettuja kapeita portaita pitkin.

Ylösalaisin käännetyltä vaikuttava, pullistunutta purjetta tai sienen lakkia muistuttava kattorakenne tukeutuu paksujen betoniseinien sisään kätkettyihin pilareihin. Katto ja monet betoniset yksityiskohdat alempana rakennuksessa on jätetty raakapintaisiksi, kun taas seinät on rapattu valkoisiksi sekä sisältä että ulkoa.

Koveran itäseinän suojassa sijaitsee ulkoalttari, jossa on oma kuoriparvi ja saarnastuoli. Alttaripöytänä toimii paksu betonilaatta. Itäseinä kaartuu kaakkoon ja päättyy terävään nurkkaan, jonka yläpuolella myös kattorakenne kohoaa teräväksi kärjeksi.

Eteläseinää lävistää 27 erimuotoista ja -kokoista ikkunaa, joiden kuilumaisten aukkojen valkoisista sisäpinnoista valo heijastuu pehmeänä. Monissa ikkunoissa on käytetty värillistä lasia kirkkaissa perusväreissä. Joihinkin laseihin Le Corbusier teki pieniä maalauksia tai kirjoitti huolellisella kaunokirjoituksella otteita Neitsyt Marian rukousteksteistä.

Kappelin eteläseinällä, eikä lännessä kuten on tapana, on rakennuksen monumentaalinen, molemmin puolin värikkäästi emalikoristeltu takorautainen pääovi, joka avataan vain pyhiinvaelluspäivinä. Ovi on 3 x 3 metrin kokoinen, 33 senttimetriä paksu ja painaa 2,3 tonnia. Emalitaulujen kuva-aiheina on pilviä, käsiä, puita ja tähtiä – aiheita, joita Le Corbusier käytti usein maalausharjoitelmissaan.

Pääoven vasemmalla puolella kohoaa noin 27 metriä korkea, eteläpuoleltaan pyöristetty päätorni, joka avautuu kappelin sisätilaan ja muodostaa juurelleen pienen sivukappelin. Tornin suoralla pohjoissivulla olevat ikkunat tuovat sisään valoa, joka heijastuu epäsuorana alas sivukappeliin tornin koverasta eteläsivusta. Sama periaate toistuu pohjoisseinän kahdessa matalammassa tornissa.

Ikkunaton länsiseinä kiertyy molemmista päistään tornien ympärille, lounaassa päätornin ja luoteessa matalamman tornin. Länsiseinän yläreunassa on hevosen sieraimia muistuttava ulkoneva vesikouru, joka johdattaa sadeveden alapuolella olevaan veistokselliseen kaivoon.

Sisätilat

Kaikki sisätilan pinnat ovat kaarevia tai kaltevia. Kattorakenne näyttää sisältä hieman riippuvalta kankaalta. Jopa lattia viettää alaspäin alttaria kohti, seuraten kukkulan pinnanmuotoa rakennuksen kohdalla. Perinteisesti itäseinälle sijoitettu alttari sijaitsee matalalla korokkeella.

Kappelin sisällä pyhyyden tuntua luovat paksujen seinien erikokoiset, eri suuntiin taivaalle avautuvat pienet ikkuna-aukot. Niiden valo heijastelee ikkunakuilujen valkoisista sisäpinnoista paksujen seinien läpi kulkiessaan ja luo kappelin sisään pehmeän epäsuoran valaistuksen. Epäsuoraa valoa tulee myös kattorakenteen ja eteläseinän yläosan välisestä kymmenen senttimetrin raosta sekä kolmesta tornista. Rakennuksessa ei ole lainkaan sähkövaloa, vaan päivänvalo ja kynttilänvalo saavat riittää.

Ulkoseinien tapaan myös valkoiset sisäseinät on pinnoitettu karkealla ruiskubetonilla. Kahdeksalle betonista ja iroko-puusta tehdylle penkkiriville mahtuu istumaan noin 200 sanankuulijaa. Muu osa salin lattiasta on tyhjää. Saarnastuoli on portaita myöten raakabetonia.

Muut rakennukset

Le Corbusier ei halunnut kappeliin lainkaan kelloja. Vasta kappelin 20. vuosipäivän kunniaksi sen länsipuolelle pystytettiin kolmen kellon matala kellovarustus arkkitehti Jean Prouvén suunnitelmien mukaan. Kappelin alle rinteeseen Le Corbusier suunnitteli raakabetonisia talous- ja kokoustiloja, jotka ovat osittain maan sisässä.

Vuonna 2011 vihittiin käyttöön kappelin lähelle rakennettu klarissalaisluostari, joka valmistui italialaisen Renzo Pianon suunnitelman mukaan huolimatta hanketta kohdanneesta runsaasta vastustuksesta.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Notre Dame du Haut Wikimedia Commonsissa