Marcus Antonius

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Marcus Antonius
Marcus Antoniuksen rintakuva.
Marcus Antoniuksen rintakuva.
Triumviri
43 eaa.–30 eaa.
Konsuli
44 eaa. ja 34 eaa.
Magister equitum
47 eaa.
Henkilötiedot
Syntynyt83 tai 82 eaa.
Rooma
Kuollut30 eaa.
Aleksandria
Puoliso Fadia,[1]
Antonia Hybrida Minor,
Fulvia,
Octavia minor,
Kleopatra VII

Marcus Antonius (83 tai 82 eaa. Rooma – 30 eaa.[2] Aleksandria) oli roomalainen sotilas ja poliitikko. Hän oli Julius Caesarin ratsuväen päällikkö ja tämän kanssa konsulina 44 eaa. Kun Caesar murhattiin, hän muodosti Octavianuksen ja Lepiduksen kanssa toisen triumviraatin 43 eaa. Tämä oli, toisin kuin ensimmäinen triumviraatti, luonteeltaan virallinen kolmen virkamiehen kollegio. Filippoin taistelun 42 eaa. jälkeen toimitetussa vallanjaossa Marcus Antonius sai valtakunnan itäiset osat. Seuranneissa proskriptioissa otettiin hengiltä suuri joukko henkilöitä, huomattavimpana Cicero. Jouduttuaan tappiolle taistelussa Octavianusta vastaan vuonna 30 eaa. Marcus Antonius teki itsemurhan. Myöhemmin samana vuonna myös hänen rakastajattarensa Kleopatra VII riisti hengen itseltään.

Perhe ja nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marcus Antonius syntyi Roomassa noin vuonna 83 eaa. Hänen isänsä oli Marcus Antonius Creticus, joka oli kuuluisan konsulin ja puhujan Marcus Antonius Oratorin poika. Antoniuksen isoisä oli tunnettu oraattori ja muun muassa Ciceron opettaja. Hänet teloitettiin vuonna 86 eaa. Mariuksen tukijana. Antoniuksen isänpuoleinen suku oli alkujaan plebeijejä, mutta sen jäsenet olivat onnistuneet saavuttamaan Rooman valtakunnan korkeimpia virkoja ja senaatin jäsenyyden. Antoniuksen äiti Julia Antonia puolestaan oli sukua Julius Caesarille; Julian isä oli Caesarin isän setä Lucius Julius Caesar.[3][4]

Antoniuksen isän kuollessa Marcus oli vasta 11-vuotias. Marcus ja tämän veljet Luciuksen ja Gaiuksen jäivät äitinsä hoiviin. Marcus oli nyt perheensä vanhin miespuolinen jäsen ja teoriassa sen päämies eli pater familias. Isä oli kuitenkin ollut kovin velkaantunut ja velkataakka päätyi nyt perheen niskoille. Cicero ilkkuikin myöhemmin että Marcus Antonius, jolla oli elämäntyylinsä takia paljon velkoja, oli ollut vararikossa jo lapsena. Marcuksen äiti Julia meni uudelleen naimisiin, tällä kertaa Publius Cornelius Lentulus Sura -nimisen poliitikon kanssa, joka oli muun muassa konsulina vuonna 71 eaa. Marcus Antonius vietti lopun nuoruutensa isäpuolensa kotona. Isäpuolella ei kuitenkaan ollut mitään velvoitusta maksaa Marcuksen velkoja. Marcukselta odotettiin kuitenkin suuria isän ja isoisän tekojen takia.[5]

Jo lapsena Marcus sai koulutuksen, joka valmisti hänet poliittiselle uralle. Häneltä odotettiin paljon, koska hänen isänsä ja isoisänsä olivat olleet senaattoreja. Myös hänen setänsä Caius Antonius Hybrida, enonsa Lucius Julius Caesar ja isäpuolensa Lentulus olivat senaattoreja. Senaattorien pojat seurasivat jo nuorena isiensä mukana julkisissa tehtävissä, kuten senaatin istunnoissa, vaikka heitä ei päästettykään sisälle itse senaatin saliin, vaan heidän oli seistävä ovien ulkopuolella kuuntelemassa senaatissa pidettyjä puheita. Marcuksen koulutukseen kuului muun muassa retoriikkaa ja kreikkalaista ja latinalaista kirjallisuutta. Vaikka Marcus Antonius ei ollut yhtä hyvä puhuja kuin kuuluisa isoisänsä oli hänellä kuitenkin jonkinlaiset puhujan lahjat.[6]

Vuonna 70 eaa. Antoniuksen isäpuoli Lentulus ja hänen enonsa Caius Antonius erotettiin senaatista. Kensorit poistivat tuolloin osan senaattoreista heidän moraalittomuutensa ja luonteensa takia. Heidän oli aloitettava senaattorien ura cursus honorum miltei alusta uudelleen.[7]

Antonius oli ylpeä ulkonäöstään ja varttuessaan hän kasvatti parran. Hän piti yleensä tunikansa hyvin korkealla, jotta hänen lihaksikkaat reitensä näkyisivät. Nuorison muotiin kuului tuohon aikaan pitää löysiä vaatteita. Lisäksi Antonius piti joskus päällään nahasta tehtyä viittaa, koska Antoniukset olivat legendan mukaan Herakleen jälkeläisiä. Antonius kantoi myös mielellään miekkaa.[8] Antonius ystävystyi pian erään Caius Scribonius Curion kanssa. Plutarkhoksen mukaan juuri Curio tutustutti Antoniuksen juopottelulle ja ylelliselle elämäntyylille. Antoniuksesta ja Curiosta tuli pian hyvin läheiset ystävät ja he viettivät paljon aikaa yhdessä juhlien villisti. Antonius oli perinyt isältään suuret velat ja nyt hän keräsi uusia velkoja vanhojen rinnalle. Antonius sai kuitenkin helposti lainaa, koska hänen oletettiin menestyvät hyvin Rooman poliittisessa elämässä. Kerrotaan että Curio takasi erään 6 miljoonan sestertiuksen lainan Antoniukselle.[9]

Antoniuksen isäpuoli Lentulus oli Catilinan kannattaja ja hänet teloitettiin Catilinan salaliiton epäonnistuttua vuonna 63 eaa. Marcus Antoniuksella ei luultavasti ollut suurempaa roolia salaliitossa ja koska hän oli vasta 20-vuotias häntä ei otettu vielä kovin vakavasti. Antoniuksen äiti Julia ei mennyt enää uudelleen naimisiin. Antoniuksen setä Caius Antonius osallistui Catilinan salaliiton kukistamiseen, mutta vuonna 59 eaa. hänet tuomittiin maanpakoon korruptiosyytteiden jälkeen. Antoniuksen läheisimmät miespuoliset sukulaiset, jotka olisivat auttaneet häntä etenemään poliittisella uralla, olivat joko kuolleita tai maanpaossa.[10]

Antoniuksen tiedetään menneen naimisiin erään Fadian kanssa, joka oli erään vapautetun Quintus Fadius Galluksen tytär. Tästä avioliitosta ei varmastikaan ollut poliittista hyötyä Antoniukselle. On oletettavaa, että Fadius oli rikas ja avioliitto Antoniuksen ja Fadian välillä auttoi Fadiusta saamaan kunnioitusta samalla kun hän auttoi Antoniusta rahallisesti.[1]

Vuonna 60 eaa. Julius Caesar, Gnaeus Pompeius Magnus ja Marcus Licinius Crassus muodostivat epävirallisen liiton joka tunnettaan ensimmäisenä triumviraattina. Antoniuksen ystävä Curio kritisoi julkisesti triumvirejä ja oli suosittu kansan keskuudessa. Publius Clodius Pulcher oli aluksi triumvirien kannattaja, mutta hän alkoi pian uhkaamaan heidän valtaansa. Antonius oli aluksi Clodiuksen kannattaja, mutta jostain syystä hän lopetti tämän kannattamisen. Erään huhun mukaan Antoniuksella oli suhde Clodiuksen vaimon Fulvian kanssa. Huhu ei välttämättä ole totta, mutta Antonius meni myöhemmin naimisiin Fulvian kanssa. Jossain vaiheessa Antonius matkusti Kreikkaan opiskelemaan retoriikkaa, mikä oli yleistä roomalaisten aristokraattien keskuudessa, Caesar ja Cicero olivat tehneet samoin. Voi olla että Antonius lähti pakoon velkojiaan.[11]

Sotilasuran alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juudeassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 57 eaa. Aulus Gabiniuksesta tuli Syyrian maakunnan prokonsuli. Matkallaan provinssiinsa Gabinius matkusti Kreikkaan, jossa hän värväsi 26-vuotiaan Antoniuksen mukaansa. Tämä oli ilmeisesti ensimmäinen julkinen tehtävä, jonka Antonius sai. Antonius kieltäytyi aluksi Gabiniuksen ehdottamasta alemmasta virasta. Hän vaati ja saikin johdettavakseen ratsuväkeä, ehkä kaiken ratsuväen mitä Gabiniuksella oli. Vaikka Antoniuksella ei ollut minkäänlaista sotilaallista kokemusta, odotettiin hänen kykenevän tällaiseen tehtävään. Antoniuksen titteli oli luultavasti praefectus equitum eli ratsuväen prefekti. Hän komensi luultavasti yhtä tai useampaa alaa (noin 400–500 ratsumiestä). Juudean entisen kuninkaan Aristobulos II:n poika Aleksanteri nousi kapinaan Roomalaisia vastaan vuoden 57 eaa. lopulla. Gabinius lähetti Antoniuksen ja muita upseereja Juudeaan etujoukkona. Lähteiden mukaan Antonius komensi tätä osastoa, mutta tämä saattaa olla Antoniuksen myöhemmän maineen värittämä keksintö. Aleksanterin joukot kukistettiin ensin Jerusalemin edustalla, mistä ne pakenivat Aleksandrionin linnakkeeseen kaupungin pohjoispuolella. Gabinius saavuttua paikalle kapinalliset kärsivät toisen tappion. Antoniuksen kerrotaan tappaneen useita vihollisia ja käyttäytyneen erittäin urhollisesi koko sotaretken aikana.[12]

Egyptissä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksanteri antautui pian tämän jälkeen, mutta hänen isänsä Aristobulos pääsi pakenemaan Roomasta vuonna 56 eaa. ja aloitti kapinan uudelleen. Gabinius lähetti oman poikansa, Antoniuksen ja erään toisen upseerin kukistamaan kapinan. Aristobulos linnoittautui aluksi Aleksandrioniin, mutta pakeni sieltä erääseen linnoitukseen, jonka nimi oli Machaerus. Roomalaiset löivät kuitenkin Aristobuloksen joukot taistelussa matkalla linnoitukseen ja vain osa pääsi lopulta perille. Roomalaiset rynnäköivät lopulta Machaeruksen ja Aristobulos joutui taas roomalaisten vangiksi. Tämän jälkeen Gabinius haaveili sotaretkestä Parthiaa vastaan, mutta sai pian avunpyynnön Egyptistä. Ptolemaios Auletes lupasi Gabienukselle 10 000 talenttia hopeaa jos tämä auttaisi syrjäytetyn Ptolemaioksen takaisin valtaistuimelleen. Antoniuksen kerrotaan kannattaneen innokkaasti sotaretkeä Egyptiin. Upseerina hän saisi osan Ptolemaioksen hopeasta. Vuonna 55 eaa. Gabienus johti joukkonsa Egyptiin; vastoin lakia, joka kielsi provinssien maaherroja käyttämään joukkojaan provinssinsa ulkopuolella. Kerrotaan että Antonius valtasi Niilin deltalla sijainneen Pelusionin, mutta mitään suurempaa taisteluja ei ilmeisesti käyty ja Auletes saatiin takaisin valtaistuimelleen helposti. Aleksandrialaiset kunnioittivat Antoniusta, koska tämä vaati että vihollisia johtanut Archelaus, joka oli kuollut taisteluissa, saisi kunnolliset hautajaiset. Archelaus ja Antonius olivat tavanneet aikaisemmin Syyriassa. Appianos väittää että Antonius näki sotaretken aikana vain 14-vuotiaan Kleopatra VII:n ja rakastui tähän heti. Tämä voisi periaatteessa olla totta, mutta luultavasti vain romanttista fiktiota. Egyptin sotaretki lisäsi Antoniuksen mainetta urhollisena sotilaana ja hänen tiedetään osoittaneen myös taktisia taitoja eräässä taistelussa, jossa hänen ratsuväkensä hyökkäsi vihollisen selustaan.[13]

Gabiniusta odotti kuitenkin Roomassa syytteitä maanpetturuudesta, koska hän oli ylittänyt prokonsulin valtuutensa. Antonius välttyi Gabiniuksen kohtalolta, vaikka olikin ollut osallinen Gabiniuksen rikkomuksiin. Antonius päätti olla palaamatta Roomaan, ja matkusti suoraan Syyriasta Galliaan, jossa Julius Caesar oli valmis palkkaamaan hänet legaatikseen. Tämä tapahtui vuoden 55 eaa. lopulla tai vuoden 54 eaa. alkupuolella.[14]

Caesarin tukena

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Julius Caesarin rintakuva.

Galliassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Gallian sota

Julius Caesar oli lähtenyt vuonna 59 eaa. sotaretkelle Galliaan. Marcus Antoniuksen palveluksesta Caesarin alaisena vuosien 54 eaa. ja vuoden 53 eaa. alkun välillä ei tiedetä mitään. Tuona aikana Caesar teki muun muassa sotaretken Britanniaan. Caesarin poissaolon aikana Galliassa syttyi useita kapinoita, jotka Caesar kukisti veristen taistelujen jälkeen. Antonius oli luultavasti Caesarin mukana näiden taisteluiden aikana. Antoniuksen saapuessa Galliaan hän ja Caesar eivät tunteneet toisiaan kovin hyvin, mutta vuoden 53 eaa. keväällä Caesar oli selvästi havainnut Antoniuksen oleva kyvykäs sotilas ja poliitikko. Caesar lähetti Antoniuksen Roomaan asettumaan ehdolle kvestorin virkaan. Roomalaiset valitsivat vuosittain 20 kvestoria, jotka toimivat erilaisissa tehtävissä, muun muassa provinssien maaherrojen apulaisina. Caesar lähetti Cicerolle kirjeen, jossa hän pyysi tätä kannattamaan Antoniusta. Myös Antonius itse haki Cicerolta tukea vaalikampanjassaan. Luultavasti Ciceron tuki koostui etupäässä siitä, ettei hän julkisesti vastustanut Antoniusta. Caesarin ja hänen triumvirikumppaninsa Pompeiuksen välit olivat kylmenneet vuoden 54 eaa. aikana ja triumviraatin kolmas jäsen Crassus oli kuollut vuonna 53 eaa. Caesarin Antoniukselle antamiin tehtäviin kuului luultavasti kvestorin viran saamisen lisäksi sekasorron aiheuttaminen Roomassa. Caesarin ja Pompeiuksen kannattajat ottivat verisesti yhteen Rooman kaduilla. Antoniuksen vanha ystävä Publius Clodius Pulcher oli tuona vuonna ehdokkaana preetoriksi ja aiemmin yksi Caesarin kannattajista. Caesar piti kuitenkin Clodiusta liian vaarallisena. Erään mellakan aikana Foorumilla Antonius hyökkäsi Clodiuksen kimppuun miekka kädessä. Tällä välikohtauksella ei kuitenkaan ollut suurempaa merkitystä, koska Clodiuksen vastustajat murhasivat hänet pian tämän jälkeen. Seuranneen sekasorron takia senaatti nimitti Pompeiuksen laittomasti ainoaksi konsuliksi. Pompeiuksen sotilaat palauttivat järjestyksen ja pitkään viivästyneet vaalit saatettiin pitää. Antonius sai haluamansa kvestorin viran. Laillisesti kvestorien tehtävät jaettiin arvalla, mutta Antonius ei välittänyt tästä vaan matkusti Galliaan ennen virkojen jakoa.[15]

Antoniuksen saapuessa Galliaan Caesar oli juuri aloittanut gallipäällikkö Vercingetorixin piirittämisen Alesiassa. Gallialaiset yrittivät raivoisasti murtaa Caesarin piirityksen. Caesar antoi Antoniukselle tehtäväksi puolustaa osaa piirityslinjasta, joka oli gallialaisten hyökkäysten keskipisteessä. Antonius onnistui tässä tehtävässä hyvin. Alesiaan seuranneen vuoden aikana Caesar kukisti useita kapinoita ja Antonius seurasi hänen mukanaan. Seuraavana talvena Caesar jätti kymmenen legioonaa ympäri Galliaan kapinoiden varalta. Antonius sai komentoonsa osan Belcicaan jätetyistä neljästä legioonasta. Antoniuksen joukot olivat talvilevossa Roomalle uskollisen atrebates-heimon alueella. Eräs Commius oli kuitenkin suuttunut roomalaisille ja hyökkäsi roomalaisten huoltokuljetuksia vastaan. Antonius lähettämä ratsuväki kukisti Commiuksen joukot. Commius itse puolestaan pakeni Britanniaan.[16]

Kansantribuunina

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 50 eaa. Antonius palasi Roomaan. Caesar halusi että hän asettuisi ehdolle kansantribuunin virkaan. Lisäksi hän halusi, että Antonius nimitettäisiin auguuriksi. Tämä oli mahdollista, koska eräs entinen auguuri, Quintus Hortensius, oli juuri kuollut. Auguurit ennustivat jumalten tahdon ja heidän ennustuksillaan oli suuri vaikutusvalta. Antoniuksen isoisä oli ollut aikoinaan auguuri, ja tämä paransi Antoniuksen omia mahdollisuuksia saada tämä virka. Antoniuksen tärkein vastustaja oli Pompeiuksen kannattaja Lucius Domitius Ahenobarbus. Caesar lähetti jopa kotiin sotilaitaan Galliasta, jotta nämä saattaisivat osallistua äänestykseen. Antonius valittiin sekä auguuriksi että tribuuniksi. Myös Caesarin kannattaja Quintus Cassius Longinius valittiin kansantribuuniksi ja Antoniuksen veli Lucius valittiin kvestoriksi. Caesarin appi Lucius Calpurnius Piso valittiin kensoriksi. Caesarin ehdokkaat konsuliksi hävisivät kuitenkin äänestyksissä.[17]

Koska uudet konsulit olivat Caesarille vihamielisiä, tuli Antoniuksesta kansantribuunina entistä tärkeämpi Caesarille, koska kansantribuuneilla oli veto-oikeus konsulien päätöksiin. Caesarin kannattajat ja vastustajat kiistelivät siitä miten tulisi menetellä, kun Caesarin kausi Gallian prokonsulina päättyisi. Caesar halusi, että hän pääsisi suoraan konsuliksi kautensa päätyttyä. Näin hän saisi pitää hallussaan armeijansa ja häntä ei voitaisi vetää oikeuteen.[18] Tammikuussa 49 eaa. Antonius ja Cassius lukivat senaatissa Caesarin kirjeen, jossa hän yritti saada senaatin puolelleen. Muun muassa Cicero yritti saada aikaan kompromissin, mutta lopulta senaatti julisti senatus consultum ultimumin, jonka mukaan Pompeius sai diktaattorin oikeudet toimia Caesaria vastaan. Antonius ja Cassius käyttivät veto-oikeuttaan ja kumosivat senaatin päätöksen, mutta epäonnistuivat. Lopulta Antonius ja Cassius alkoivat pelätä oman turvallisuutensa puolesta ja pakenivat Roomasta orjiksi pukeutuneina.[19]

Kun Caesar sai kuulla senaatin päätöksestä, päätti hän toimia nopeasti ja lähti marssimaan Roomaa kohti. Antonius ja Cassius tapasivat Caesarin Arminumissa, vielä orjiksi naamioituneina. Caesar esitteli heidät armeijalle ja antoi Antoniuksen kertoa kuinka kansantribuuneja oli estetty käyttämästä veto-oikeuttaan ja että heidän henkeään oli uhattu.[20]

Antonius johti noin 2000 sotilasta ja jonkin verran gallialaista ratsuväkeä Apenniinien yli ja otti haltuunsa Via Cassian. Antonius valtasi joukkoineen helposti Arretiumin 15. tammikuuta. Suojattuaan näin Caesarin selustan Antonius liittyi jälleen Caesarin seuraan. Useat kaupungit antautuivat heti Caesarille, mutta Gallian prokonsuliksi nimitetty Ahenobarbus linnoittautui Corfiniumiin, jota Caesar alkoi piirittää. Pian saapui tieto, että läheinen Sulmo halusi antautua Caesarille, mutta eräs senaattori piti kaupunkia seitsemän kohortin voimin. Caesar lähetti Antoniuksen viiden kohortin kanssa valtaamaan kaupunkia. Sulmon asukkaat avasivat kaupungin portit Antoniukselle, jonka jälkeen vihollisten komentaja teki itsemurhan. Kaupungissa olleet seitsemän kohorttia liittyivät Caesarin armeijaan. Corfiniumista Caesar jatkoi matkaansa Brundisiumiin, jossa Pompeius ja suurin osa senaatista oli.[21] Pompeius pääsi kuitenkin pakenemaan meren yli Epeirokseen. Antonius ja Cassius palasivat Roomaan, jossa he käyttivät tribuuninoikeuksiaan kutsuakseen koolle senaatin kokouksen 1. huhtikuuta. Caesar ei kuitenkaan saanut senaatin tukea ja Antoniuksen ja Cassiuksen oli kutsuttava koolle Rooman kansankokouksen, comitia tributan, jossa he ajoivat läpi Caesarille tärkeitä päätöksiä. Antonius ehdotti esimerkiksi Sullan säätämän lain kumoamista, jonka mukaan proskriptoitujen miesten jälkeläiset eivät saaneet palvella julkisissa viroissa.[22]

Kun Caesar halusi kymmenvuotisen prokonsulin virkansa umpeutuessa palata Roomaan konsulinvaaliin, senaatin optimaatit vaativat Caesaria luopumaan armeijoistaan ennen saapumista kaupunkiin. Tämä olisi kuitenkin jättänyt hänet suojattomaksi sekä Pompeiuksen armeijoiden hyökkäyksiltä että rikossyytteiltä. Marcus Antonius toimi välittäjänä ja ehdotti, että sekä Caesar että Pompeius luopuisivat aseista. Ajatus hylättiin ja Antonius turvautui väkivaltaan. Tämän seurauksena hänet erotettiin senaatista. Hän pakeni Roomasta ja liittyi Caesarin joukkoihin Rubikonin törmällä. Kun kävi ilmeiseksi, että sovintoa ei enää voitu saavuttaa, Caesar johdatti joukkonsa joen yli ja sisällissota alkoi. Sodan aikana Antonius oli Caesarin apukomentaja. Pompeiuksen kannattajia vastaan käydyissä taisteluissa Antonius johti aina armeijan vasenta siipeä.

Kun Caesarista tuli diktaattori, Antoniuksesta tehtiin magister equitum ja hän toimi diktaattorin oikeana kätenä. Caesar jatkoi taisteluja Pompeiuksen joukkojen rippeitä vastaan Afrikassa, mutta Antonius jäi nyt uuden virkansa myötä Italiaan hoitamaan sen asioita. Valitettavasti Antoniuksen hallinnointikyvyt eivät olleet kaksiset ja hän syyllistyi Ciceron mukaan tänä aikana moniin ylilyönteihin. Vuonna 46 eaa. Antoniuksen maakaupoista ilmenneet epäselvyydet päätyivät verilöylyyn Roomassa, kun satoja kansalaisia tapettiin. Tapaus ei ollut Caesarin mieleen ja Antoniukselta riistettiin kaikki poliittinen valta. Caesarin ja Antoniuksen välit rikkoontuivat. Miehet kuitenkin sopivat pari vuotta myöhemmin ja 44 eaa. Antonius oli toinen vuoden konsuleista. Toinen oli luonnollisesti Caesar, jolle tuo konsulikausi oli viides.

Konsulina

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Caesarin murha

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 44 eaa. lupercalia-juhlan aikaan Antonius tarjosi Caesarille julkisesti diadeemia, joka oli kuninkuuden symboli. Caesar aivan yhtä julkisesti kieltäytyi siitä, mikä symboloi hänen tukeaan tasavaltalaiselle hallitusmuodolle. Kuninkuus oli eräs roomalaisen yhteiskunnan suurista tabuista ja kaikkiin sitä tavoitteleviin suhtauduttiin epäilevästi. Tämä Caesarin ele oli suunnattu näiden epäilyiden vaimentamiseksi.

14. maaliskuuta 44 eaa. Antonius kuuli huhuja Caesaria vastaan suunnatuista toimista forumilla. Antonius riensi Caesarin avuksi, mutta saapui liian myöhään. Caesar oli ehditty jo murhata. Murhaa seuranneiden levottomuuksien aikana Antonius pakeni Roomasta pukeutuneena orjaksi. Kun odotettu verilöyly ei alkanutkaan, Antonius palasi Roomaan neuvottelemaan sovinnosta salamurhaajien kanssa. Senaatti armahti salamurhaajat. Pian seurasivat Caesarin hautajaiset, joissa Antonius piti hautajaispuheen. Yllättäen puhe sisälsi voimakkaita syytöksiä salaliittolaisia kohtaan. Tämä riitti takaamaan pysyvän välirikon heidän kanssaan. Puheen seurauksena raivostunut väkijoukko hyökkäsi salamurhaajien taloihin myöhemmin samana iltana ja nämä joutuivat pakenemaan henkensä edestä. Antonius puolestaan kokosi suojakseen Caesarin veteraaneista kootun henkivartioston ja vaati senaatilta Gallia Cisalpinan provinssia, jota hallitsi tuolloin Decimus Junius Brutus Albinus, eräs Caesarin salamurhaajista. Kun tämä ei suostunut väistymään Antoniuksen tieltä, Antonius lähti sotaretkelle häntä vastaan 44 eaa.

Mutinan sota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Mutinan sota

Antonius alkoi piirittää Decimus Brutuksen joukkoja Mutinassa. Senaatti Ciceron johdolla halusi estää Antoniuksen saamasta Galliaan haltuunsa. Vuoden 43 eaa. alussa konsuleiksi tulivat Aulus Hirtius ja Gaius Vibius Pansa, jotka kummatkin olivat Caesarin entisiä kannattajia. Caesarin postuumisti adoptoima poika Octavianus oli värvännyt itselleen armeijan Caesarin veteraaneista ja lopulta senaatti antoi hänelle propreetorin imperiumin eli käskyvallan, vaikka hänen armeijansa olikin laiton. Samalla kun senaatin joukot valmistautuivat saapui kolme lähettilästä Antoniuksen luokse. Antonius esitti kuitenkin vaatimuksia joita senaatti ei voinut hyväksyä.[23] Senaatin joukot kukistivat Antoniuksen Mutinassa ja Antonius joutui vetäytymään Galliaan. Hirtius ja Pansa kaatuivat kuitenkin taistelussa.

Toinen triumviraatti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Toinen triumviraatti
Marcus Antonius kolikossa, taustalla Octavianuksen sisar Octavia.

Senaatin ja Octavianuksen välit kiristyivät. Senaatti epäsi Octavianukselta triumfin. Kimpaantunut Octavianus marssi joukkoineen Roomaan ja otti itselleen konsulin viran. Antonius ehti tällä välin paeta. Tämän jälkeen tapahtui kuitenkin jotain yllättävää. Octavianus, Antonius ja Lepidus pääsivät sopimukseen vallanjaosta. Miehet muodostivat toisen triumviraatin (triumviri reipublicae constituendae), jonka asema virallistettiin lailla (lex Titia). Liiton vahvistamiseksi Octavianus meni naimisiin Antoniuksen ottotyttären kanssa. Tämän jälkeen triumvirit ottivat asiakseen jahdata Caesarin salaliittolaisia ja muita vastustajiaan. Seuranneissa proskriptioissa moni korkea-arvoinen roomalainen murhattiin, näiden joukossa myös Cicero. Cicero murhattiin Antoniuksen vaatimuksesta, joka tunsi syvää vihaa tätä kohtaa puhujan aiemmin pitämien filippiläispuheiden takia, joissa oli suorasukaisesti arvioitu Antoniuksen toimintaa. Tarinan mukaan Ciceron pää ja kädet laitettiin näytille forumin rostralle ja Antoniuksen vaimo Fulvia löi toistuvasti neulalla Ciceron turhan terävän kielen läpi. Filippoin taisteluiden ja muutamien salaliittolaisten murhien jälkeen triumvirien tiellä ei enää ollut esteitä.

Antonius matkusti nyt itään vallanjaossa saamilleen alueille. Hänen tarkoituksenaan oli rauhoitella Juudean alituista kapinointia ja hyökätä Parthiaa vastaan. Matkallaan hän tapasi kuningatar Kleopatra VII:nn Tarsoksessa. Heistä tuli rakastavaisia ja Antonius vietti talven 41 eaa. Kleopatran seurana Aleksandriassa. Antoniuksen tappaessa aikaa itämailla tilanne Roomassa ei kuitenkaan osoittanut rauhoittumisen merkkejä. Octavianus oli eronnut ärsyttävänä pitämästään Antoniuksen sukulaistytöstä ja Antoniuksen vaimo Fulvia yllytti kapinaan Octavianusta vastaan. Marcus Antoniuksen veli apunaan Fulvia kokosi kahdeksan legioonaa ja otti haltuunsa Rooman. Octavianus kuitenkin voitti myöhemmin Fulvian armeijan. Fulvia kuoli odottaessaan miehensä paluuta Egyptistä. Tämä osoittautui edulliseksi, sillä Antonius pystyi nyt menemään naimisiin Octavianuksen sisaren kanssa. Triumvirit sopivat riitansa ja Antonius pääsi palaamaan itään.

Antonius ja Kleopatra

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lawrence Alma-Tademan maalaus Antonius ja Kleopatra.

Antonius matkusti nyt Kreikkaan uuden vaimonsa kanssa. Kreikassa Antonius alkoi käyttäytyä melkoisen mahtipontisesti, hän muun muassa pyrki samaistamaan itsensä Dionysokseen. Ongelmat Sisiliassa kuitenkin viivyttivät Antoniukselle luvatun armeijan saapumista ja Antoniuksen välit Octavianukseen olivat jälleen kovilla. Miehet onnistuivat tälläkin kertaa sopimaan riitansa. Antoniuksen epäilykset Octavianusta kohtaan kuitenkin kasvoivat. Hän jätti raskaana olevan vaimonsa Roomaan ja purjehti Aleksandriaan hakemaan tukea Kleopatralta. Kleopatra lainasi hänelle rahaa Parthian retkeä varten, mutta sotilasoperaatio sujui katastrofaalisesti. Talvi kulutti Antoniuksen armeijan vähiin. Samanaikaisesti Roomassa triumviraatti hajosi lopullisesti, kun Lepidus oli pakotettu eroamaan virastaan. Octavianus oli käynnistänyt propagandakampanjan Antoniusta vastaan. Octavianuksen mukaan Antoniuksen moraalinen selkäranka oli olematon ja käytös muutenkin epäilyttävää. Antoniushan oli jättänyt vaimonsa, roomalaisen hyveen perikuvan, yksin Roomaan ja itse matkustanut itämaille viettämään turmeltunutta elämää hyvinkin epäilyttävän egyptiläisen kuningattaren kanssa. Ja mikä pahinta, Antonius oli unohtanut roomalaisuutensa.

Antonius kutsuttiin useita kertoja Roomaan, mutta hän katsoi parhaaksi jäädä Kleopatran seuraan Egyptiin. Jälleen egyptiläisellä rahalla Antonius lähti sotimaan, tällä kertaa Armeniaa vastaan. Voittoisan taistelun jälkeen Antonius vietti Aleksandriassa juhlan, joka oli pastissi Rooman triumfeista. Juhlan aikana Antonius jakoi Kleopatran ja hänen yhteisille lapsille kuningaskunnat, mikä sai välirikon Rooman kanssa syvimmilleen. Ongelma ei ollut niinkään joutomaan jakaminen, vaan Kaisarionin, Caesarin Egyptin aikojen hedelmän, tunnustaminen samalla Caesarin perilliseksi. Octavianuksen valta-asema perustui sukulaissuhteeseen Caesariin ja Caesarin egyptiläinen äpärä ei sopinut hänen suunnitelmiinsa laisinkaan. Triumviraatin määräkausi päättyi vuoden 33 eaa. lopussa. Sitä ei uusittu ja oli taas aika sisällissodalle.

William Shakespeare on kirjoittanut heidän suhteeseensa perustuvan näytelmän.

Tasavallan viimeinen sisällissota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varsinaisen sisällissodan alkua odotellessa propagandasota Roomassa jatkui. Antonius syytti Octavianusta pyrkyriksi ja vallananastajaksi. Octavianus vastasi syyttämällä Antoniusta maanpetoksesta ja sotimisesta ilman senaatin suostumusta. Vuonna 32 eaa. senaatti poisti Antoniuksen aseman ja julisti sodan Kleopatralle, joka – Roomasta katsoen – oli yllyttänyt Antoniuksen maanpetturuuteen. Vuoden molemmat konsulit ja kolmannes senaatista matkustivat Kreikkaan tavatakseen Antoniuksen ja Kleopatran.

Vuonna 31 eaa. varsinainen sota alkoi ja Octavianuksen taidokas komentaja Marcus Vipsanius Agrippa keräsi ensi voitot. Octavianuksen vahva asema legioonien keskuudessa sai Cyrenaican ja Graecian provinssit siirtymään hänen puolelleen. Syyskuussa käytiin Aktionin taistelu, joka muodostui Antoniukselle kohtalokkaaksi. Meritaistelussa Antoniuksen ja Kleopatran laivasto tuhottiin ja nämä pakenivat Egyptiin. Octavianus seurasi perässä 30 eaa. Epäselvissä oloissa Antonius kuuli Kleopatran kuolleen ja teki itsemurhan. Muutamaa päivää myöhemmin Kleopatrakin teki itsemurhan. Kaisarion murhattiin.

Antoniuksen kuoleman myötä Octavianuksesta tuli Rooman kiistaton johtaja ja sen ensimmäinen keisari, Augustus. Prinsipaatti alkoi. Antoniuksen ja Octavianuksen välienselvittely oli viimeinen niistä monista sekavista taisteluista, joiden myötä Rooman tasavaltainen hallitusmuoto (joka todellisuudessa oli hyvin harvainvaltainen) jäi historiaan ja siirryttiin yksinvaltaan.

Vaimot ja lapset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antonius oli naimisissa neljästi, Fadian, serkkunsa Antonia Hybridan, Fulvian ja Octavian kanssa. Hän sai Fulvian kanssa kaksi poikaa ja Octavian kanssa kaksi tytärtä. Lisäksi hän sai Kleopatran kanssa kolme lasta.[24]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Goldsworthy s. 94
  2. ↑ Huzar s. 3
  3. ↑ Huzar s. 12–13
  4. ↑ Goldsworthy s. 53–55,59
  5. ↑ Goldsworthy s. 65
  6. ↑ Goldsworthy s. 83–84
  7. ↑ Goldsworthy s. 86
  8. ↑ Goldsworthy s. 87
  9. ↑ Goldsworthy s. 88–90
  10. ↑ Goldsworthy s. 92–94
  11. ↑ Goldsworthy s. 94–95
  12. ↑ Goldsworthy s. 99–102
  13. ↑ Goldsworthy s. 102–104
  14. ↑ Huzar s. 33
  15. ↑ Huzar s. 36–38
  16. ↑ Huzar s. 39–42
  17. ↑ Huzar s. 43
  18. ↑ Huzar s. 44
  19. ↑ Huzar s. 48-49
  20. ↑ Huzar s. 49
  21. ↑ Huzar s. 50
  22. ↑ Huzar s. 52
  23. ↑ Huzar s. 103–107
  24. ↑ Goldsworthy s. 397

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Marcus_Antonius&oldid=22795261”