Karl Philipp zu Schwarzenberg
Karl Philipp zu Schwarzenberg (15. huhtikuuta 1771 Wien – 15. lokakuuta 1820 Leipzig)[1] oli itävaltalainen sotamarsalkka ja diplomaatti, joka osallistui Napoleonin sotiin. Ratkaisevassa kuudennen liittokunnan sodassa 1813–1814 hän toimi Itävallan, Preussin ja Venäjän liittoutuneiden joukkojen ylipäällikkönä. Hän kuului Schwarzenbergin ruhtinassukuun.
Schwarzenberg liittyi Itävallan armeijaan vuonna 1787. Hän osallistui Itävallan–Turkin sotaan 1788–1789 sekä Ranskaa vastaan käytyihin ensimmäisen liittokunnan sotaan 1792–1797 ja toisen liittokunnan sotaan 1798–1802. Schwarzenberg sai mainetta suojattuaan perääntyviä Itävallan joukkoja tappiollisen Hohenlindenin taistelun yhteydessä vuonna 1800 ja pelastettuaan joukkonsa vangiksi joutumiselta tappiollisen Ulmin taistelun jälkeen vuonna 1805.[1] Hänet ylennettiin sotamarsalkkaluutnantiksi vuonna 1800[2] ja nimitettiin 1805 keisarillisen sotaneuvoston (hofkriegsrat) jäseneksi. Schwarzenberg ehdotti kansanmiliisin perustamista Habsburgien maiden puolustamiseksi Napoleonin joukoilta ja oli mukana suunnittelemassa armeijan uudistuksia, jotka mahdollistivat Itävallalle paremman menestyksen seuraavassa sodassa vuonna 1809.[1]
Schwarzenberg oli vuosina 1808–1809 Itävallan lähettiläänä Venäjällä ja sai taivuteltua keisari Aleksanteri I:n viivyttelemään sotilaallisen tuen antamista Ranskalle. Palattuaan Venjältä Schwarzenberg komensi joukkoja Wagramin taistelussa, minkä jälkeen hänet ylennettiin ratsuväenkenraaliksi. Sen jälkeen hän toimi Itävallan lähettiläänä Pariisissa, ja onnistui saavuttamaan Napoleonin luottamuksen. Schwarzenberg järjesti vuonna 1810 Napoleonin avioliiton Itävallan arkkiherttuatar Marie Louisen kanssa ja sopi 1812 Itävallan osallistumisesta Napoleonin Venäjän-sotaretkeen.[1][2] Schwarzenberg johti henkilökohtaisesti sotaretkeen osallistuneita Itävallan joukkoja, mutta Itävallan hallituksen tahdon mukaisesti hän veti joukkonsa pois ja perääntyi talven 1812–1813 aikana Itävallan maaperälle. Sen jälkeen hän kannatti uuden sodan aloittamista Ranskaa vastaan.[1]
Kun Itävalta lopulta elokuussa 1813 liittyi ratkaisevaan sotaan Napoleonia vastaan, Schwarzenberg ylennettiin sotamarsalkaksi ja nimitettiin liittoutuneiden joukkojen ylipäälliköksi. Hän kokosi armeijansa yhteen lähelle Leipzigia ja löi Napoleonin Leipzigin taistelussa. Sen jälkeen Schwarzenberg pakotti Napoleonin armeijan perääntymään Ranskaan ja johti vuonna 1814 tämän lopulliseen tappioon johtaneita sotilasoperaatioita.[1] Hän voitti Napoleonin joukot helmi–maaliskuussa La Rothierèssa (von Blücherin alaisuudessa), Bar-sur-Aubessa sekä Arcis-sur-Arbessa ja valtasi Pariisin 31. maaliskuuta.[2]
Schwarzenberg nimitettiin 1814 hofskriegratin johtajaksi ja hän kannatti Napoleonin jälkeisissä rauhanjärjestelyissä Itävallalle helpommin puolustettavia rajoja. Wienin kongressissa hän vastusti Saksin luovuttamista Preussille, koska Itävallan omistuksiin kuulunut Böömi olisi silloin jäänyt Preussin ympäröimäksi.[1] Satapäiväisen keisarikunnan aikana Schwarzenberg komensi armeijaa Reinin yläjuoksulla, mutta sillä ei ollut merkittävää roolia Napoleonin lopullisessa kukistamisessa.[2] Schwarzenberg sai vuonna 1817 halvauskohtauksen ja kuoli kolme vuotta myöhemmin.[1]
Karl Philipp zu Schwarzenbergin veljenpoika oli Itävallan pääministeri Felix zu Schwarzenberg.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Karl Philipp zu Schwarzenberg Wikimedia Commonsissa
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Henkilöt | |
| Muut | |
