Claudius Gothicus
| Claudius Gothicus | |
|---|---|
 Claudius Gothicuksen rintakuva, Museo Santa Giulia, Brescia. | |
| Rooman keisari | |
| Valtakausi | syyskuu 268 – tammikuu 270 |
| Edeltäjä | Gallienus |
| Seuraaja | Quintillus |
| Syntynyt |
10. toukokuuta 213/214 Dalmatia tai Illyria |
| Kuollut |
elokuu 270 Sirmium, Pannonia Inferior |
Marcus Aurelius Claudius, usein Claudius Gothicus, Claudius II tai Claudius II Gothicus (10. toukokuuta 213 tai 214 – elokuu 270) oli Rooman keisari vuosina 268–270. Hän oli suosittu sotilaskeisari, joka ehti hallita vain kaksi vuotta, mutta ehti tuona aikana kukistaa germaanit, ja myöhemmin gootit niin perusteellisesti ettei näistä ollut suurempaa vaaraa Rooman valtakunnalle lähes vuosisataan. Claudius kuoli syksyllä 270 Balkanilla raivonneeseen kulkutautiin, ollen täten ainoa 200-luvun kriisin keisari, joka kuoli luonnollisesti. Hän oli lyhyellä valtakaudellaan monin verroin menestyksekkäämpi kuin useimmat ajan keisareista. Claudiuksen suosiota kuvaa se, että vuosia myöhemmin Konstantinus Suuri väitti häntä esi-isäkseen.
Elämä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Varhaiset vuodet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Claudiuksen elämästä ennen keisariutta ei tiedetä juuri mitään varmuudella. Luultavasti hän syntyi 10. toukokuuta 213 tai 214 Dalmatiassa tai Illyriassa. Epäluotettavan Historia Augustan mukaan Claudius periytyi Troijan myyttisestä kuninkaasta Iloksesta ja Zeuksen pojasta Dardanoksesta. Teoksen mukaan hän oli pitkä mies, jolla oli hehkuvat silmät. Hänen sanottiin olleen niin vahva, että pystyi lyömään miehen tai eläimen hampaat rikki yhdellä lyönnillä. Historia Augustan mukaan hän oli myös painija, ja otteli kerran toista sotilasta vastaan Campus Martiuksella, jolloin keisari Decius palkitsi hänet. HA kertoo myös kirjeistä, joissa Decius, Valerianus ja Gallienus ylistävät Claudiusta. Hänen kerrottiin olleen tällöin tribuunina tuntemattomassa Legio IV Martialiksessa. Nämä Historia Augustan kertomat tarinat ovat kuitenkin varmasti puhdasta fiktiota, jotka keksittiin myöhemmin.[1]
Varmaa on kuitenkin, että Claudius palveli ainakin keisari Gallienuksen aikana Illyriassa. Historia Augustan ja Aurelius Victorin mukaan hän oli Balkanin joukkojen komentaja.[2] Claudius saattoi osallistua usurpaattori Ingenuuksen kapinan kukistamiseen vuonna 260, jolloin hän haavoittui lievästi. Myöhemmin hän palveli roomalaisen kenraalin Aureoluksen joukoissa Gallian keisari Postumusta vastaan.[1]
Gallienuksen salamurha
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Myöhään kesällä 267 gootit hyökkäsivät suurena joukkona Balkanille ja Vähään-Aasiaan. Kun Gallienus kuuli tästä, hän marssi heti kohtaamaan vihollisensa. Hän jätti Aureoluksen vartioimaan Italiaa mutta otti muut vanhemmat upseerinsa mukaan.[3]
Roomalaiset onnistuivat lyömään gootit seuraavana vuonna, mutta sillä aikaa Aureolus julistautui Italiassa keisariksi.[4] Gallienus nimitti Claudiuksen Rooman ratsuväen johtoon (dux equitum) ja jätti kenraali Marcianuksen Tonavalle ja lähti itse suuren sotajoukon kanssa kukistamaan Aureolusta. Gallienuksen joukot voittivat ensimmäisen taistelun Pons Aureoluksessa, ja Aureolus joutui perääntymään Mediolanumiin, joka piiritettiin. Kun piiritys jatkui, monet Gallienuksen upseerit tulivat tyytymättömiksi keisaria kohtaan.[5]
Pretoriaaniprefekti Aurelius Heraclianus, Lucius Domitius Aurelianus, Claudius sekä monet muut suunnittelivat Gallienuksen salamurhaamista. Zosimos kertoo, että kun keisari oli ilta-aterialla teltassaan, dalmatialaisten ratsuväkijoukkojen komentaja Cecropius juoksi telttaan kertomaan Gallienukselle, että vihollisen joukot olivat hyökkäämässä. Gallienus ryntäsi nopeasti ulos ilman henkivartijoitaan, jolloin Cecropius surmasi hänet. Salaliittolaiset julistivat nyt Claudiuksen keisariksi. Tämä lienee tapahtunut syyskuun alussa vuonna 268.[5] Aurelius Victor kertoo, että Gallienus nimitti kuolinvuoteellaan Claudiuksen seuraajakseen, mutta tämä on epävarmaa.[1]
Keisari
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Gallienuksen murhan jälkeen armeija ei kuitenkaan suhtautunut ilolla salaliittolaisiin, joten Claudius joutui rauhoittamaan joukkojaan rahapalkkioilla.[2] Hän pakotti myös senaatin julistamaan Gallienuksen jumalaksi ja teki hänen murhastaan rikollisen teon. Cecropius luultavasti teloitettiin, tai hän teki itsemurhan. Myös Heraclianus kuoli epäselvissä olosuhteissa, mutta Aurelianus säästettiin ja hänet nimitettiin Rooman ratsuväen johtoon (dux equitum). Kun Aureolus kuuli vallanvaihdosta, hän yritti neuvotella uuden keisarin kanssa. Claudius antoi kuitenkin teloittaa Aureoluksen välittömästi.[6]
Claudiuksen tullessa keisariksi, Roomaa uhkasivat monet sotilaalliset vaarat sekä rajojen sisä- että ulkopuolelta. Valtakunta oli hajonnut kolmeen osaan; lännessä Gallian keisarikunta ja keisari Postumus hallitsi Britanniaa, Galliaa, Germaniaa ja Hispaniaa. Idässä Palmyran valtakunta oli kuningatar Zenobian johdolla laajentunut huomattavasti. Myös germaanit ja gootit olivat toistuvana uhkana Rooman hallitsemille alueille.
Vuodenvaihteessa 268–269 Claudius oli lyhyen aikaa Roomassa, missä hän otti vastaan konsulinvirkansa kuluvalle vuodelle. Hänen konsulikumppaninaan toimi eräs Paternus. Roomalaiset eivät kuitenkaan ehtineet levätä sillä pian tuli tieto, että alemannit ja juthungit olivat ylittäneet Tonavan ja Alpit ja alkaneet ryöstellä Pohjois-Italian maaseutua. Claudius kokosi nopeasti armeijansa ja marssi germaaneja vastaan. Roomalaiset löivät germaanit alkuvuonna 269 Gardajärvellä, ja Claudius otti itselleen arvonimen Germanicus Maximus.[7] Tämän jälkeen hän lähetti Rooman palokunnan- ja turvallisuusjoukkojen päällikön (praefectus vigilum) Julius Placidianuksen Galliaan taistelemaan Gallien keisarikunnan joukkoja vastaan. Placidianus onnistuikin valtaamaan Rhône -joen itäpuoliset osat takaisin Rooman valtaan.[8] Myöhemmin myös Hispanian provinssit siirtyivät roomalaisten puolelle.[9]
Sota gootteja vastaan
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Välittömästi Gardajärven voiton jälkeen seurasi kuitenkin lisää vastoinkäymisiä; gootit olivat herulien johdolla päättäneet hyökätä Balkaneilla Tonavan yli Moesiaan, Traakiaan ja Kreikkaan. Joidenkin lähteiden mukaan yhteensä 320 000 soturia ja 2 000 laivaa osallistuivat hyökkäykseen. Vaikka nämä luvut ovat todennäköisesti liioiteltuja, niin goottien hyökkäys oli kuitenkin erittäin vakava uhka roomalaisille. Claudius lähetti Aurelianuksen johtaman sotajoukon karkottamaan gootit Balkaneilta. Hän itse jäi vielä Pohjois-Italiaan, sillä germaaneja ei ollut vielä täysin kukistettu ja samaan aikaan Gallian keisarikunnassa oli alkanut kapina keisari Postumusta vastaan Ulpius Laelianuksen johdolla. Claudius suunnitteli luultavasti hyökkäävänsä pääarmeijan kanssa Galliaan ja valtaavansa Postumuksen hallitsemat alueet takaisin Rooman valtaan. Myöhemmin hän kuitenkin totesi, että goottien uhka oli paljon vakavampi ja marssi armeijansa kanssa auttamaan Aurelianusta. Hän jätti nuoremman veljensä Quintilluksen vartioimaan Italiaa, ja käski Egyptin prefektin ja laivaston komentajan Tenagino Probuksen lähettää laivastonsa goottien laivoja vastaan.[7][8]
Goottien laivasto oli sillä aikaa hyökännyt Moesian Mustanmeren rannikolla sijaitseviin kaupunkeihin, jonka jälkeen se oli yrittänyt ryöstää Byzantionin ja Kyzikoksen mutta tuloksetta. Tämän jälkeen he seilasivat Aigeianmerelle, ja hyökkäsivät Kreikan kaupunkeihin Makedoniassa, piirittäen maajoukkojen kanssa muun muassa Thessaloniken ja hyökäten Kassandreiaan.[7] Kun gootit saivat tietää roomalaisten olevan tulossa he vetäytyivät Koillis-Makedoniaan, missä Aurelianuksen joukot saivat heidät kiinni. Seuranneessa taistelussa roomalaiset onnistuivat aiheuttamaan 3000 miehen tappiot gooteille ja ajamaan heitä pohjoiseen. Claudiuksen johtama Rooman pääarmeija tavoitti gootit Moesia superiorissa lähellä Naissusta. Taistelu oli kovaa, ja tappiot olivat raskaita kummallakin puolella, mutta gootit onnistuttiin lyömään, jolloin he joutuivat perääntymään kohti etelää.[10]
Koko loppukesän 269 roomalaisten ratsuväki ahdisteli gootteja näiden perääntyessä kohti Balkanvuoria. Gootit alkoivat kärsiä nälästä ja väsymyksestä. Syksyllä he huomasivat joutuneensa piiritetyiksi vuoristossa, ja kun talvi saapui, nälkä, kylmyys, ja taudit verottivat goottien armeijaa. Roomalaisetkaan eivät säästyneet taudeilta, ja taistelutahto sekä kuri alkoivat laskea Rooman armeijan keskuudessa. Gootit yrittivät murtautua ulos saarroksista, jolloin Claudius mahdollisesti aliarvioi heidät ja lähetti pelkän jalkaväkensä vihollista vastaan. Gootit kuitenkin melkein tuhosivat roomalaisten joukot, ja vain Aurelianuksen ratsuväen nopea hyökkäys ehti pelastaa tilanteen. Se oli kuitenkin liian myöhäistä, sillä gootit pääsivät murtautumaan ulos.[11]
Koko kevään 270 goottien armeija jatkoi hidasta perääntymistään Traakian halki. Heikentyneinä nälästä, monet gooteista kuolivat Balkaneilla raivonneeseen kulkutautiin, joka iski Rooman armeijaankin ja keisariinkin. Claudius joutui lähtemään Sirmiumiin, ja jätti Aurelianuksen Rooman joukkojen komentoon.[11]
Kuolema
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä].jpg)
Taistelut jatkuivat vielä kesään asti. Jotkut gooteista värvättiin Rooman armeijaan, tai asetettiin asumaan Moesiaan, jotta heidät voitaisiin tarvittaessa kutsua aseisiin. Kesällä 270 Claudius otti arvonimen Gothicus Maximus, ja juhli saavutustaan kolikoissaan. Jossakin vaiheessa hän saattoi ottaa myös arvonimen Parthicus Maximus, mutta tämä on epävarmaa.[1][12] Hän oli lähdössä sotimaan juthungeja ja vandaaleja vastaan, mutta kuoli elokuussa Sirmiumissa kulkutautiin.[11][13]
Claudiuksen kuoleman jälkeen hänen veljensä Quintillus julistautui keisariksi Italiassa. Samaan aikaan kuitenkin Tonavan joukot huusivat Aurelianuksen keisariksi. Myöhemmin Quintillus teki itsemurhan, tai hänet murhattiin. Aurelianus antoi myöhemmin lyöttää kolikoita jumalaksi julistetun Claudiuksen kunniaksi (Divus Claudius).[14]
Perintö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Claudius oli suosittu keisari, jota kuvaa se että myöhemmin Konstantinus Suuri väitti häntä esi-isäkseen. Senaatin sanottiin kunnioittaneen Claudiusta pystyttämällä 3 metriä korkean ja kullatun patsaan Capitoliumille, Juppiterin temppelin eteen. Tämä saattaa tosin olla fiktiota. Armeija ja senaatti pitivät Claudiusta mallikeisarina, ja myöhemmin kerrottiin tarinaa, että Claudius olisi tietoisesti hyväksynyt kuolemansa valtion hyväksi, mutta tämäkin on varmasti myöhempää keksintöä.[15]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kivimäki, Arto & Tuomisto, Pekka: Rooman keisarit. Karisto, 2005. ISBN 951-23-4546-3
- Southern, Pat: The Roman Empire from Severus to Constantine. Routledge, 2001. ISBN 0-415-23943-5 (englanniksi)
- Scarre, Chris: Chronicle of the Roman Emperors. Thames and Hudson Ltd., 1995. ISBN 0-500-05077-5 (englanniksi)
- Watson, Alaric: Aurelian and the third century. Routledge, 1999. ISBN 0-415-07248-4 (englanniksi)
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d Richard D. Weigel: Claudius II Gothicus 19.6.2001. De Imperatoribus Romanis: Roman Emperors. Viitattu 11.2.2009. (englanniksi)
- ↑ a b Southern s. 108
- ↑ Watson s. 39
- ↑ Watson s. 40
- ↑ a b Watson s. 41
- ↑ Watson s. 42
- ↑ a b c Watson s. 43
- ↑ a b Southern s. 109
- ↑ Scarre s. 177
- ↑ Watson s. 44
- ↑ a b c Watson s. 45
- ↑ Jona Lendering: Claudius II Gothicus Livius.org. Arkistoitu 8.3.2009. Viitattu 13.2.2009. (englanniksi)
- ↑ Southern s. 110
- ↑ Watson s. 46–48; Southern s. 110–111
- ↑ Scarre s. 183–184
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Alf Henrikson: Antiikin tarinoita 1–2. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18515-9
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Claudius Gothicus Wikimedia Commonsissa
| Edeltäjä: Gallienus |
Rooman keisari | Seuraaja: Quintillus |
| Edeltäjä: Marinianus ja Paternus |
Rooman konsuli Paternuksen kanssa vuonna 269 |
Seuraaja: Flavius Antiochianus ja Virius Orfitus |
| ||||||||||||||||||||||
