Tämä on lupaava artikkeli.

Chaconpekari

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Chaconpekari
Uhanalaisuusluokitus

Erittäin uhanalainen [1]

Erittäin uhanalainen

Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Sorkkaeläimet Artiodactyla
Heimo: Pekarit Tayassuidae
Suku: Catagonus
Ameghino, 1904
Laji: wagneri
Kaksiosainen nimi

Catagonus wagneri
(Rusconi, 1930)

Chaconpekarin levinneisyys
Chaconpekarin levinneisyys
Katso myös

  Chaconpekari Wikispeciesissä
  Chaconpekari Commonsissa

Chaconpekari (Catagonus wagneri) on Etelä-Amerikassa elävä sorkkaeläin. Se on kookkain pekarilaji ja yksi harvoista 1900-luvulla löydetyistä suurista nisäkkäistä. Se on sukunsa ainoa laji eikä sillä ole alalajeja.[2] Chaconpekari on erittäin uhanalainen ja niitä on arvioitu olevan jäljellä vain muutama tuhat yksilöä.

Koko ja ulkonäkö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Chaconpekarin ruumiinpituus on noin 95–110 senttiä. Häntä on keskimäärin kuuden sentin pituinen ja eläin painaa 30–40 kiloa.[3] Säkäkorkeus on 52–69 senttiä, ja pää on hyvin suuri.[4] Naaras on hiukan urosta pienempi. Chaconpekarien harjaksikas turkki on väritykseltään ruskehtavanharmaa. Selässä kulkee musta selkäjuova ja kauluksesta hartioille on vaalea kaulus. Harjakset ovat takapuolessa ja niskassa pidempiä kuin muualla ruumiissa. Nuoret yksilöt ovat mustahkoja tai kellertävänruskeita.[3] Chaconpekari on pekareista suurin ja se eroaa sukulaisistaan myös pidemmillä jaloillaan, kuonollaan ja hännällään sekä suun ympärillä olevilla valkoisilla karvoilla. Chaconpekareilla on kolme astumiseen käytettävää takavarvasta, kun muilla pekarilajeilla niitä on kaksi ja kolmas on surkastunut.[5] Chaconpekarin korvat ovat pitkät ja aasimaiset sekä vähäkarvaiset. Sorkat ovat kapeat, mikä helpottaa liikkumista piikikkäässä kasvillisuudessa. Niillä on myös kuivaan ja pölyisään ympäristöön hyvin sopeutunut nenäontelo.[6]

Levinneisyys ja elinympäristö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Gran Chacoa Paraguayssa.

Chaconpekari elää endeemisenä Gran Chacon alueella Länsi-Paraguayssa, Kaakkois-Boliviassa ja Pohjois-Argentiinassa. Levinneisyysalueen laajuus on arviolta 140 000 km².[1] Laji kuvattiin tieteelle 1930-luvulla subfossiilien perusteella, mutta elävä yksilö tunnistettiin vasta vuonna 1975.[5] Lajin paikallinen guaraninkielinen nimi on tagua.

Lajin elinympäristöä ovat melko kuivat piikkisiä pensaita ja kaktuksia kasvavat metsät Gran Chacon tasangoilla. Sitä tavataan myös reuna-alueiden kosteilla palmusavanneilla ja etelän pensaikkoisella pampalla.[3] Esiintymistiheys vaihtelee, ja voi olla parhaimmillaan 9,2 yksilöä neliökilometriä kohden ja harvimmillaan alle yksilö neliökilometriä kohti.[1]

Chaconpekari on hyvin sosiaalinen eläin. Se elää kiinteissä 2–10 yksilön ryhmissä. Ryhmään kuuluu sekä uroksia että naaraita iästä riippumatta[4]. Laumalle on vaaratilanteissa tyypillistä pysyä yhtenäisenä ja muodostaa muuri vihollista vastaan.[6] Tärkeimmät niitä saalistavat pedot ovat puuma ja jaguaari. Pelästyessään chaconpekarit nostavat selkäkarvansa pystyyn ja ruiskuttavat selän rauhasesta eritettä, mikä todennäköisesti auttaa pekariryhmää pysymään koossa.[4] Ne kommunikoivat röhkimällä ja kalistelemalla hampaitaan.[5] Chaconpekarit ovat pääasiassa päiväaktiivisia ja liikkuvat erityisesti aamulla. Keskipäivällä ne hakeutuvat puiden ja pensaiden suojaan lepäämään.[6] Chaconpekarit elävät jopa 1 100 hehtaarin laajuisella alueella, mutta puolustavat vain noin 600 hehtaarin ydinaluetta.[1] Ne kiertävät reviirinsä 42 päivän jaksossa näyttääkseen omistusoikeutensa alueeseen. Laji on verraten rauhallinen, ja osoittaa aggressioita, kuten puremista, vain satunnaisesti. Ne erittävät maitomaista ja tuoksuvaa ainetta, joka toimii tunnistusmerkkinä muille yksilöille. Ainetta erittyy selän rauhasista. Chaconpekarit rypevät usein mudassa tai tomussa, ja niillä on tietyt käymälät.[6] Chaconpekarit näkevät pitkälle ja niiden hajuaisti on myös hyvä. Chaconpekarit eivät ole kovinkaan arkoja.[4]

Chaconpekarit ovat kaikkiruokaisia, mutta pääravintoa ovat kaktukset, joita niiden elinalueella kasvaa runsaasti. Ne syövät mieluusti myös hedelmiä ja juuria sekä monien hernekasvien, etenkin akasioiden siemeniä,[3] kaktusten pudonneita kukkia ja ruohoja. Kaktuksen piikeistä ne pääsevät eroon kierittämällä kaktusta maassa kuonollaan tai vetämällä piikit hampaillaan ja sylkemällä ne pois. Lajin munuaiset ovat erikoistuneet hajottamaan kaktusten happoja. Myös kaksiosainen mahalaukku on hyvin kehittynyt sulattamaan sitkeää ravintoa.[6] Ravinnoksi kelpaavat myös selkärangattomat, kuten suuret vesikotilot. Pekarit syövät tilaisuuden tullen myös pieniä nisäkkäitä.[7]

Chaconpekarit täydentävät ravintoaan mineraaleilla, kuten kalsiumilla ja magnesiumilla, joita ne syövät ja nuolevat mineraalipitoisesta maasta ja lehdenleikkaajamuurahaisten pesistä.[5]

Chaconpekareja Phoenixin eläintarhassa.

Lisääntyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Chaconpekarinaaraiden kantoaika on 5 kuukautta ja poikasia syntyy kerralla 1–4.[4] Naaraat saattavat erota ryhmästä synnytyksen ajaksi ja palata sitten takaisin. Vastasyntyneet painavat keskimäärin 610 grammaa. Ne ovat syntyessään pitkälle kehittyneitä ja kykenevät juoksemaan muutaman tunnin ikäisinä. Synnytys voi tapahtua lähes mihin aikaan vuodesta tahansa, mutta yleisimmin se ajoittuu syys-joulukuulle. Synnytykset ovat sidoksissa ruoan määrään ja sateisiin.[6] Sukukypsäksi tultuaan naaras synnyttää poikueen joka vuosi.[5] Sukukypsyyden chaconpekari saavuttaa aikaisintaan kolmen vuoden iässä.[4]

Uhat ja suojelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Chaconpekari on nykyisin uhanalainen laji. Niiden lukumäärä on jatkuvassa laskussa ja ne elävät pirstaloituneilla alueilla. Koko kannan kokoa ei tiedetä, mutta se lienee noin muutama tuhat yksilöä. Suurin uhka on elinalueiden väheneminen. Alueelle on perustettu suuria karjatiloja. Argentiinan Chacossa lajin levinneisyys on supistunut 40 % alkuperäisestä, ja Paraguayn Gran Chacon alueelta raivataan arviolta 1 500 km² metsää vuodessa maanviljelyyn ja karjatalouteen. Levinneisyysalue on kaventunut myös Boliviassa ja Paraguayn Gran Chacon itäosissa.[1][5]

Paikalliset metsästävät chaconpekareita lihan ja vuodan takia. Niiden vuodat eivät ole kuitenkaan yhtä arvokkaita kuin kahden muun alueen pekarilajin.[1] Metsästystä tapahtuu jopa kansallispuistoissa ja muilla suojelualueilla, vaikka laji on rauhoitettu Paraguayssa ja Argentiinassa ja sen maastavienti on laitonta. Chaconpekareja kuoli joukoittain tauteihin 1970- ja 1980-luvulla. Kuolemilla saattoi olla yhteyttä paikallisen karjan keskuudessa levinneeseen suu- ja sorkkatautiin ja karjaruttoon, joka oli tuolloin yleinen alueella.[5] Chaconpekari sai Paraguayssa suojelua varten toimintasuunnitelman vuonna 1990, ja samantapainen tehtiin Boliviassa ja Argentiinassa seuraavana vuonna.[5] Laji kuuluu CITES-sopimuksen liitteeseen I. Paraguayssa sitä tavataan Defensores del Chacon ja Teniente Encison kansallispuistossa, Boliviassa Kaa-lya del Gran Chacon kansallispuistossa ja Argentiinassa Copon kansallispuistossa sekä pienissä provinssien suojelualueilla. Chaconpekarien kasvattaminen vankeudessa on hankalaa, mutta laji on saatu lisääntymään vankeudessa ja tarhattuja chaconpekareita on viety Yhdysvaltoihin saakka.[1]

  1. a b c d e f g Altrichter, M., Taber, A., Noss, A., Maffei, L. & Campos, J.: Catagonus wagneri IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.2. 2014. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 30.7.2014. (englanniksi)
  2. Christian R. Schmidt: Chacoan peccary (PDF) 1992. CITES. Viitattu 20.3.2009. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  3. a b c d Koivisto, Ilkka, Sarvala, Maija ja Liukko, Ulla-Maija (toim.): Maailman uhanalaiset eläimet 3. Nisäkkäät, Matelijat. Weilin + Göös, 1991. ISBN 951-35-4689-6
  4. a b c d e f Brent Huffman: Chacoan peccary 22.3.2004. Ultimate Ungulate. Viitattu 19.3.2009. (englanniksi)
  5. a b c d e f g h Chacoan peccary - Catagonus wagneri - Information - ARKive 2005. ARKive. Arkistoitu 11.8.2010. Viitattu 19.3.2009. (englanniksi)
  6. a b c d e f Erica Raffo: ADW Catagonus wagneri Information 2000. University of Michigan Museum of Zoology. Viitattu 11.3.2009. (englanniksi)
  7. Chacoan Peccary Species Survival Plan 11.1.1998. Nutrition Advisory Group. Arkistoitu 30.6.2006. Viitattu 20.3.2009. (englanniksi)