Ballets russes

Valentin Serov, Baletti-impressaari Sergei Djagilevin muotokuva, 1909.

Ballets russes (suom. Venäläinen baletti, tunnetaan myös nimellä Djagilevin baletti) on vuosina 1909–1929 toiminut kiertävä balettiseurue, jonka Sergei Djagilev perusti vuonna 1909 Pietarin keisarillisen Mariinski-teatterin ja Moskovan Bolšoi-teatterin eli Keisarillisten teattereiden balettiryhmien nuorista taiteilijoista. Ensimmäisiin taiteilijoihin kuuluivat koreografi Mihail Fokin ja tanssija Vatslav Nižinski.

Ballets russes on vaikuttanut 1900-luvun baletin kehitykseen enemmän kuin mikään muu balettiseurue aina 1970-luvulle asti.

Historia

Ensimmäiset kiertueet ja Mihail Fokinin kausi

Ballets russes oli venäläisen, Aleksandr Benois’n johtaman Mir iskusstva -liikkeen vesa. Pariisissa ryhmän johtohahmoksi nousi Sergei Djagilev, joka oli aiemmin järjestänyt Pariisissa venäläisten kuvataiteilijoiden näyttelyn ja venäläisen musiikin konsertteja, jotka olivat herättäneet suurta kiinnostusta. Suurimman menestyksen saavutti baletti-impressaariksi ryhtyneen Djagilevin Ballets russes. Balettiryhmästä tuli myöhemmin maailmankuulu ja monet aikakauden merkittävät venäläiset säveltäjät loivat sille teoksiaan ja merkittävät kuvataiteilijat tekivät sille lavastuksia ja puvustuksia.

Saison Russe mainosjuliste 1910

Vuoden 1909 Saison Russeen otettiin esiteltäväksi myös venäläinen baletti. Aluksi Keisarillinen teatteri lupasi lainata Djagileville sekä tanssijat että lavasteita ja pukuja, mutta lupa peruutettiin heti kun harjoitukset alkoivat Eremitaašin teatterissa. Pääsponsori suuriruhtinas Vladimir Aleksandrovitšin kuolema hieman yli kuukautta aiemmin vei mukanaan 100 000 ruplan tuen. Djagilevin onnistui kerätä rahaa Venäjältä, mutta hänen oli luotettava siihen, että teatteripromoottori Gabriel Astruc oli järjestänyt esiintymispaikkoja ja julkisuutta Ranskassa ja että hän myös rahoitti hanketta. Esityspaikaksi kaavaillusta Pariisin oopperatalosta jouduttiin luopumaan rahoituksen puutteen ja logististen vaikeuksien vuoksi, koska lavasteet piti saada lyhyellä varoitusajalla ja ilmaiseksi.

Djagilev oli saanut vaikutteita Isadora Duncanin tanssi-innovaatioista sekä Richard Wagnerin ajatuksista ja ranskalaisen runoilijan Charles Baudelairen teorioista. Ennen pitkää kävi selväksi, että perinteisellä koreografialla ei ollut sijaa Djagilevin uudenlaisissa produktiossa. Mimiikka tai "action dance" olivat koreografien tavoite, jotka pääosin Mihail Fokinin ja Léonide Massinen vaikutuksella loivat kokonaan uuden liikesanaston.

Mihail Fokin Harlekiinina baletissa Le Carnaval, mainoskuva 1914

Igor Stravinsky ja Vatslav Nižinski Petruškan rooliasussa, mainoskuva 1911.

Vatslav Nižinski Šeherazade-baletin rooliasussa, mainoskuva noin 1912.

Seurueen ensimmäisen kiertueen ohjelmiston rungon muodostivat nuoren, uutta ilmaisua etsineen Mihail Fokinin lyhyet baletit: Chopiniana (joka sai uuden nimen Les Sylphides, säv. Chopin, puvut ja lavastus Aleksandr Benois), Le Pavillon d'Armide (säv. Nikolai Tšerepnin, libretto, puvut ja lavastus Aleksandr Benois) ja Une Nuit d'Égypte (joka sai uuden nimen Cléopâtre, musiikki: kooste venäläisiltä säveltäjiltä, lavastus ja puvut Léon Bakst) lisänään pienempiä balettinumeroita. Ensi-ilta oli menestys ja kritiikit kehuivat nuoria tanssijoita: Tamara Karsavinaa, Vatslav Nižinskiä ja Adolph Bolmia. Myöhempiin näytöksiin saapui esiintymään Anna Pavlova, joka taas kerran tunnustettiin vertaansa vailla olevaksi taiteilijaksi. Vaikka Pavlova ei koskaan pidemmäksi aikaa liittynyt seurueeseen, Djagilev ajatteli että Pavlovan kuuluisuus toisi kiertueelle menestystä.

1900-luvun alussa oli baletti Euroopassa taantunut ja menettänyt yleisöään. Venäjällä kehitys oli kuitenkin jatkunut vahvana, ja Ballets russes toi siitä esiin innostavan näytteen. Uusi vierailu päätettiin järjestää heti seuraavana vuonna. Mihail Fokin oli uudistanut sitä varten balettinsa Carnaval Robert Schumannin musiikkiin (lavastus ja puvut Léon Bakst) ja tehnyt eksoottisaiheisen Šeherazade baletin samannimiseen Nikolai Rimski-Korsakovin Šeherazade sävellykseen (lavastus ja puvut Léon Bakst). Lisäksi Djagilev oli tilannut nuorelta Igor Stravinskylta sävellyksen venäläiseen satuun perustuvaan Tulilintuun, jonka koreografia myös oli Mihail Fokinin käsialaa, puvut Léon Bakst ja lavasteet Aleksandr Golovinin. Igor Stravinskysta tulikin tärkeimpiä balettisäveltäjiä Pjotr Tšaikovskin jälkeen. Djagilev katkaisi vuonna 1911 yhteydet Keisarilliseen balettiin, ja seurueesta tuli näin itsenäinen ja yksityinen yritys, joka toimi Monte Carlossa, Pariisissa ja Lontoossa kiertäen esiintymässä lähinnä Euroopassa, mutta myös Amerikassa.

Mihail Fokinin koreografiat hallitsivat Ballets russesin ohjelmistoa vuoteen 1912 saakka. Tamara Karsavinalle ja Nižinskille luotu pas de deux, Le Spectre de la Rose'en (Ruusu-unelma) esitettiin vuonna 1911 Monte Carlossa yhdessä Narcissen ja Petruškan kanssa (säv. Stravinsky, lavastus ja puvut Aleksandr Benois). Nižinskin, Tamara Karsavinan, Aleksandr Orlovin ja Enrico Cecchettin esittämästä Petruškasta tuli hänen kautensa kruunannut mestariteos, jota esitetään edelleen.

Visuaalisesti ensimmäisiä Ballets russes -kausia leimasivat Léon Bakstin eksoottiset lavastus- ja pukusuunnitelmat. Hänen jalokivien väreissä liikkuva, hehkuva väriskaalansa, pyörteilevät jugend-elementit ja avoin eroottisuus käsittelivät balettiproduktiota täysin uudella tavalla eli kokonaistaideteoksina.

Vatslav Nižinskin kausi

Léon Bakst, Cléopatre-baletin pukuluonnos Ida Rubinsteinille, 1910.

Seuruetta vaivasivat kuitenkin kiistat ja mustasukkainen kilpailu. Djagilev rohkaisi uutta koreografi-löytöään Vatslav Nižinskiä, ja vuoden 1912 lopussa sekä Benois että Fokin jättivät ryhmän. Ensimmäiset Pariisin kaudet olivat muutosvaihe vanhasta klassisesta baletista uuteen modernismiin. Tärkeä tekijä oli myös romanttisesta baletista periytyneen ballerinapainotteisuuden sijaan esitetty miestanssijoiden vahva panos sekä puvuissa ja lavasteissa tehdyt uudistukset ja niiden aiheenmukaisuus.

Mihail Fokin oli jo hylännyt tutun, varvastossut ja ballerinakeskeisyyden, mutta Nižinski meni uudistuksissaan paljon pidemmälle ja oli mullistava jo ensimmäisessä teoksessaan vuonna 1912 L'Après-midi d'un Faune Claude Debussyn sävellykseen Faunin iltapäivä (lavastus ja puvut Léon Bakst). Nižinski liikkui koko jalan painolla katkonaisella rytmillä kuin eläin, jota korosti Bakstin suunnittelema eläimen turkkia muistuttava puku. Baletin orgastista loppua pidettiin säädyttömänä, ja se aiheutti pariisilaisille tyypillisen kohun ja skandaalin, jota Djagilev käytti hyväkseen saadakseen ryhmälle näkyvyyttä.

Hänen seuraavaa balettiaan Jeux (1913, säv. Claude Debussy, lavastus Léon Bakst, puvut Jeanne Paquinin muotitalo) pidetään ensimmäisenä, jonka aihe on nykyaikainen: kolmen tennispelaajan vaihtelevat suhteet. Molemmat aiemmat teokset jäivät kuitenkin seuraavan varjoon: Le Sacre du Printemps, Kevätuhri. Igor Stravinskyn säveltämä teos oli rytmisesti vaikea, ja Nižinskiä avustamaan kutsuttiin Marie Rambert, joka oli opiskellut Émile Jaques-Dalcrozen tanssikoulussa. Teosta esitettiin vain seitsemän kertaa Pariisissa ja Lontoossa, jonka jälkeen se katosi. Teoksen liikekieli oli aivan uudenlaista, Nižinski muun muassa käytti jalkojen sisäänpäin kierrettyjä asentoja. Sekä uudenlaisen liikkeen että Stravinskyn musiikin vuoksi baletti aiheutti myrskyisän skandaalin Pariisissa, mutta otettiin vastaan paremmin Lontoossa.

Ensimmäisen maailmansodan aika oli Djagilevin ryhmälle vaikeaa, mutta hän pystyi säilyttämään taiteilijoitten ydinryhmän. Hän piti päämajaa Lausannessa ja värväsi sieltä käsin uusia tanssijoita käyttäen kaikkia mahdollisia suhteitaan saadakseen heidät pois Venäjältä. Ensimmäiselle Amerikan-kiertueelle vuoden 1916 alussa Djagilev lähti itse mukaan, mutta jäi pois matkasta seurueen palatessa sinne vielä samana vuonna.

Nižinski teki vielä yhden koreografian tarinaan Till Eulenspiegel (säv. Richard Strauss, lavastus ja puvut amer. Robert Edmond Jones), joka esitettiin New Yorkissa vuonna 1916, mutta hän alkoi jo osoittaa mielisairauden oireita. Välirikko Djagilevin kanssa syntyi vuonna 1913 Etelä-Amerikan kiertueella Nižinskin mentyä naimisiin. Djagilev valmisteli uusia teoksia Espanjassa ja Italiassa uuden koreografin Léonide Massinen kanssa. Nižinski erotettiin ryhmästä ja pian sen jälkeen hän sairastui skitsofreniaan. Amerikka näki Ballets russesin, kun sitä vaivasivat sota-ajan ongelmat, sisäiset konfliktit ja Nižinskin paheneva sairaus.

Léonide Massinen kausi

Šeherazade-baletti: Ida Rubinstein ja Vatslav Nižinski, George Barbierin mainosjuliste, Pariisi 1910.

Léonide Massine oli tullut ryhmään tanssijaksi ensimmäiselle Amerikan kiertueelle vuonna 1916, mutta ei osallistunut enää seuraaviin, vaan alkoi valmistella uutta ohjelmistoa Espanjaan tilattuja esityksiä varten. Eurooppaan jäi Massinelle pieni tanssijaryhmä, sillä Djagilev totesi uusien teosten tuottamisen olevan mahdotonta raskaissa kiertueolosuhteissa. Talvella 1916–1917 Roomassa Massine teki aiemmin kesällä 1916 Espanjassa esitettyjen Las Meniñas (musiikki Louis Aubert, Gabriel Fauré, Maurice Ravel, Emmanuel Chabrier; puvut ja lavastus José-María Sert) ja Kikimora-balettien lisäksi kolme uutta koreografiaa, jotka olivat kaikki täysin eri tyylisiä. Les Femmes de Bonne Humeur vuonna 1917, (Carlo Goldonin komedian pohjalta, musiikki Domenico Scarlatti, puvut ja lavastus Léon Bakst) oli Massinen ensimmäinen komediallinen baletti, jossa näkyi hänen kykynsä luoda hahmoja tanssin ja eleiden avulla. Contes Russes vuonna 1917, (säv. Anatoli Ljadov, lavastus ja puvut Mihail Larionov) oli aiemman Kikimoran vuonna 1916 kehittelyä edelleen. Parade vuonna 1917 aloitti uuden kauden ryhmän työssä.

Kun Lokakuun vallankumouksen myötä Djagilevin suhteet Venäjälle olivat lopullisesti katkenneet, hän joutui yhä enemmän tukeutumaan Pariisin koulukunnan säveltäjiin ja kuvataiteilijoihin. Paradessa alkoi yhteistyö Pablo Picasson kanssa ja syntyi ensimmäinen kubistinen baletti. Picassolla ja Jean Cocteaulla oli baletti pääpiirteissään jo suunniteltuna, kun he saapuivat Roomaan. Musiikin sävelsi Erik Satie, ja teoksen äänimaailma sisälsi myös megafoneja, mekaanisen kirjoituskoneen ääntä ja laivojen sumusireenejä. Paradeen voikin jäljittää monia myöhempiä koreografian, visuaalisten elementtien ja musiikin innovaatioita. Teos aiheutti odotetusti kohua ensi-ilta yleisössä, jossa osa buuasi, sähisi ja huuteli hävyttömyyksiä Picasson lavastuksesta, mutta esityksestä innostunut yleisö vaiensi heidät.

Vatslav Nižinski, L'Apres-midi d'un Faune, mainoskuva 1912

Vaikeat vuodet

Djagilevin vaikeudet saada ryhmälle esiintymisiä kasvoivat, eikä vuonna 1918 tehty yhtään uutta teosta. Djagilev kiirehti Massinea tekemään baletin Gioachino Rossinin musiikkiin, josta lopulta tuli La Boutique Fantasque vuonna 1919, (lavastus ja puvut André Derain) ja hän toivoi myös espanjalaista balettia Manuel de Fallan musiikkiin. Espanjalaisissa tansseissa Massinea auttamaan ryhmään kutsuttiin flamencotanssija Felix ja he matkustelivat ympäri Espanjaa tutustuen sen taiteeseen ja musiikkiin. Tästä syntyi teos Kolmikolkkahattu vuonna 1919, (musiikki Manuel de Falla, lavastus ja puvut Pablo Picasso). Näiden kahden teoksen avulla Djagilev valloitti Lontoon uudelleen kesällä 1919.

Léonide Massine teki vielä kolme uutta balettia ryhmälle vuonna 1920: Le Chant du Rossignol (Satakielen laulu) musiikki Igor Stravinsky, puvut ja lavastus Henri Matisse; Pulcinella ja oopperabaletti Le Astuzie Femminili (musiikki Domenico Cimarosa, lavastus ja puvut José-María Sert), joka myöhemmin tunnettiin yksinäytöksisenä balettina Cimarosiana. Hän teki myös uuden version Kevätuhrista, mutta jo 1921 keväällä Massine oli vuorostaan – muun muassa avioitumisensa johdosta – joutunut Djagilevin epäsuosioon ja halusi työskennellä muualla. Hän palasi vielä ajoittain seurueeseen sen olemassaolon aikana.

Djagilev oli nyt ilman koreografia. Tärkeää Lontoon kautta varten hän päätti herättää eloon vanhan Marius Petipa -klassikon Prinsessa Ruusunen, engl. The Sleeping Princess. Kun Djagileviltä kysyttiin miksi alkuperäinen nimi The Sleeping Beauty oli muutettu, hän tokaisi: "minulla ei ole käytettävissä kaunottaria (beauty)". Léon Bakst saatiin pitkästä aikaa suunnittelemaan mahtavat puvut ja lavasteet, eikä niiden teossa säästelty kuluja. Vanha koreografia saatiin Mariinski-teatterin entisen ohjaajan Nikolas Sergijevin Stepanov-notaatiolla tehdyistä muistiinpanoista. Tarvittavan lisäkoreografian teki Bronislava Nižinska, ja päärooleihin palkattiin parhaat mahdolliset tanssijat kuten legendaariset balleriinat Olga Spessivtseva ja Ljubov Jegorova (1880–1972). Esitys pyöri joka ilta noin kolmen kuukauden ajan yhteensä 115 kertaa Alhambra Theatressa ollen aluksi suunnaton menestys. Mutta varakas lontoolaisyleisö kyllästyi pian vain yhden baletin sisältävään esitykseen ja nuorella innostuneella yleisöllä ei ollut rahaa kuin halpoihin lippuihin ja lopulta Djagilevin oli pakko lopettaa näytännöt. Teatterinomistaja Sir Oswald Stoll kärsi 11 000 punnan tappion tuotantoa varten antamastaan ennakkorahoituksesta ja peri saataviaan oikeusteitse.

Vatslav Nižinski ja Sophie Pflanz, Till Eulenspiegel harjoituskuva 1916

Bronislava Nižinskan kausi

Epäonnistumisesta nousi kuitenkin Djagilevin uusi koreografi Bronislava Nižinska. Hänen ensimmäinen oma teoksnsa vuonna 1922 oli Le Renard (Kettu), puvustus ja lavastus Mihail Larionov ja sitä seurasi Les Noces (Häät, 1923), puvustus ja lavastus Natalia Gontšarova, molemmat Igor Stravinskyn musiikkiin. Se oli viimeinen Djagilevin baletti, joka otti aiheensa Venäjältä, baletti kuvasi venäläisiä maalaishäitä. Djagilev kääntyi yhä enemmän muodikkaiden avant-garde -taiteilijoiden puoleen. Juan Gris teki lavastuksen Nižinskan Les Tentations de la Bergère'een vuonna 1924 (musiikki Michel de Montéclair), sofistikoidussa porvariston seurustelutapoja ironisoivassa Les Biches'ssä (Juhlat, 1924) oli Francis Poulencin musiikki ja Marie Laurencin puvustus sekä lavastus. Les Fâcheux'ssä vuonna 1924 oli lavastajana Georges Braque, musiikki Georges Auric ja libretto Boris Kochno. Lisäksi tuli ensi-iltaan Le Train Bleu (Sininen juna), ylellistä Rivieran rantalomaa kuvaava baletti, jonka libretto Djagilevin idean pohjalta oli Jean Cocteaun, musiikki Darius Milhaud'n, uimapuku- ja urheiluvaatetus Gabrielle Chanelin, lavastus Pablo Picasson ja Henri Laurensin. Teoksessa pääsi esittelemään akrobaattisia kykyjään irlantilaissyntyinen Anton Dolin (oik. Patrick Healey-Kay, 1904–1983), josta myöhemmin tuli tärkeä hahmo brittiläisessä baletissa sen nousukaudella. Hänen seurueesta lähtönsä jälkeen vuonna 1925 rooliin ei enää löydetty tarpeeksi atleettista tanssijaa, joten balettia ei enää esitetty.

Le Train Bleun esiintyjät: vas. Lydia Sokolova, Anton Dolin, käsikirjoittaja Jean Cocteau, Leon Woizikowski ja Bronislava Nižinska, 1924

Vuonna 1925 Léonide Massine palasi tekemään Zéphyre et Floren (musiikki Vernon Duke, puvut ja lavastus Georges Braque, libretto Boris Kocho). Siinä tanssi myös nuori Serge Lifar, josta tuli Ballets russes'n viimeinen suuri miestanssija ja myöhemmin Pariisin oopperan baletin johtaja. Massinen hilpeä satama-aiheinen Les Matelots syntyi Georges Auricin musiikkiin, lavastus ja puvut olivat Pedro Prunan ja libretto Boris Kochnon. Mutta seuraavaan uuteen teokseen Barabau (musiikki ja libretto Vittorio Rieti, lavastus ja puvut Maurice Utrillo) löytyi vielä yksi uusi koreografi-kyky: George Balanchine.

George Balanchinen kausi

George Balanchine oli joutunut Keisarilliseen balettikouluun lähes sattumalta ja oli opiskellut myös musiikkia Pietarin konservatoriossa. Hän oli jo kokeillut siipiään koreografiassa, kun neuvostobaletissa kiellettiin uudistukset. Hän oli erityisen kiinnostunut "puhtaasta" tanssista ja musiikin ja tanssin yhteydestä. Kun mahdollisuudet koreografina Neuvostoliitossa sulkeutuivat, hän otti mielellään vuonna 1924 vastaan kutsun liittyä pieneen esiintyjäryhmään, joka kiersi Euroopassa. Kun hänet määrättiin palaamaan kotimaahan, hän vakuutti Djagilevin kyvyistään tehdä tälle nopeasti baletti ja liittyi seurueeseen. Polvivamma lopetti hänen tanssijanuransa vuonna 1926. Ballets russesin loppuaikojen teokset ovatkin pääasiassa Massinen ja Balanchinen töitä.

Can-cania tanssivat nuket, Lydia Lopokova ja Léonide Massine, Maaginen lelukauppa (La Boutique fantasque), mainoskuva Lontoo 1919.

Balanchinen burleski La Pastorale (musiikki Georges Auric, lavastus ja puvut Pedro Pruna, libretto Boris Kochno) sai ensi-iltansa vuonna 1926 kuten myös Jack-in-the-Box (musiikki Erik Satie, lavastus ja puvut André Derain) ja englantilaisaiheinen The Triumph of Neptune (musiikki Lord Berners Gerald Tyrwhitt, lavastus Cruikshank, Tofts, Honigold, Webb; puvustus Pedro Pruna), joka pohjautui vanhoihin viktoriaanisen ajan teatterikuviin ja Sacheverell Sitwellin käsikirjoitukseen.

Serge Lifar ja Alice Nikitina baletissa Apollon musagète, valokuvaaja Sashan esityskuva 1928.

Vuonna 1927 Balanchine teki hyvin modernin, Aisopoksen faabeliin pohjautuvan La Chatten, 'Kissa' (musiikki Henri Sauguet, libretto Sobeka eli Boris Kocho), joka lavastettiin ja puvustettiin muodikkaasti konstruktivistiseen tapaan (suunnittelijat Naum Gabo ja Anton Pevsner). Ensi-illassa kissan roolin tanssi Olga Spessivtseva, baletti oli Serge Lifarin ensimmäisiä menestyksiä.

Myös Léonide Massine palasi tekemään uuden version Mercure-teoksestaan (säv. Erik Satie, lavastus ja puvut: Pablo Picasso), Les Facheaux'n (musiikki Georges Auric, lavastus ja puvut Georges Braque, libretto Molièren pohjalta Mihail Kochno) ja Le pas d'Acier'n ('Teräsaskel', lavastus ja puvut Georgi Jakulov, libretto Sergei Prokofjev, Georgi Jakulov), jonka musiikki oli nuoren Sergei Prokofjevin. Viimeksi mainittu oli Djagilevin baleteista lähinnä neuvostobaletin tyyliä, se kuvasi työläisiä pellolla ja tehtaissa. Baletista tuli huikea menestys ja sitä esitettiin kolme esityskautta perätysten.

Massinen seuraava työ vuonna 1928 oli Ode (musiikki Nikolai Nabokov, libretto Boris Kocho), jonka menestys pohjautui pitkälti ensimmäistä kertaa Djagilevin kanssa työskennelleen lavastus- ja pukusuunnittelun tehneen Pavel Tšelitševin omalaatuiseen ja innovatiiviseen työhön, jossa Pierre Charbonnierin valosuunnittelulla oli tärkeä sija. Baletti oli vertauskuva ihmisen taistelusta luonnon kanssa. Tämä jäi Massinen viimeiseksi baletiksi Ballets russes'lle.

George Balanchine vastasi neljästä viimeisestä teoksesta. Apollossa vuonna 1929 (myös Apollon musagète, puvut ja lavastus André Bauchant) hän ensimmäisen kerran suuntautui uusklassismiin, jonka kehittäjänä hän on sittemmin tullut tunnetuksi. Balanchine sanoi ettei hän Stravinskyn musiikin kuultuaan nähnyt kuin puhdasta ja valkoista, ja säveltäjä itsekin toivoi varsin klassista koreografiaa. Näiden kahden taiteilijan yhteistyö ja ystävyys jatkuikin pitkään. Vuonna 1928 sai ensi-iltansa myös The Gods Go A-Begging (musiikki Händel, sov. Thomas Beecham, lavastus Léon Bakst, puvustus Juan Gris, libretto Sobeka eli Boris Kochno).

Ryhmän hajoaminen ja sen perintö

Sergei Djagilev, Igor Stravinsky, Vatšlav Nijinski ja Anna Pavlova 30 kopeekan venäläisessä postimerkissä vuodelta 2000.

George Balanchinen Le Bal esitettiin vuonna 1929 Pariisissa lähes kaksikymmentä vuotta Ballets russesin ensimmäisen esiintymisen jälkeen, mutta Djagilev ei halunnut juhlallisuuksia. Pariisiin säästettiin myös viimeinen iso ensi-ilta, Le Fils Prodigue, Tuhlaajapoika, (musiikki Sergei Prokofjev, lavastus ja puvut Mihail Larionov), jossa Balanchine näytti osaavansa tehdä juonibaletteja siinä missä muutkin. Serge Lifar loisti miespääosassa. Pariisista seurue jatkoi Lontooseen, jossa menestys ja suosio jatkui. Onnistuneen kauden jälkeen Djagilev lähti lääkärin määräyksiä uhmaten Venetsiaan. Muutamien esiintymisten jälkeen Vichyssä myös tanssijat lähtivät lomalle kukin taholleen, jonne he saivat viestin Djagilevin kuolemasta 19. elokuuta 1929.

Djagilevin balettiryhmää ei koskaan enää saatu kootuksi entiselleen, sillä samanlaista johtohahmoa ei enää ollut löydettävissä. Ryhmällä ei myöskään koskaan ollut kunnon kotipaikkaa, vaikka se 1920-luvun puolivälistä viettikin osan vuodesta Monte Carlossa, eikä omaa balettikoulua, josta se olisi saanut uusia tanssijoita. Vaikka päärooleihin löytyi upeita tähtitanssijoita, sekä Balanchine että Ninette de Valois valittivat jo corps de ballet'n tason heikkenevän.

Mutta vaikka ryhmä hajosikin, sen perintö levisi ympäri maailmaa siinä toimineiden taiteilijoiden mukana. Englannissa sen perintöä jatkoivat Vic-Wells Ballet (myöh. Royal Ballet), Ballet Rambert sekä Alicia Markovan ja Anton Dolin perustama Markova-Dolin Ballet. Yhdysvalloissa Ballet Theatre (myöh. American Ballet Theatre) ja New York City Ballet perustettiin Ballets russes'in tanssijoitten voimalla. Myös lyhytikäiset seurueet kuten Bronislava Nižinskan Théâtre de la Dance, Ida Rubinsteinin balettiseurue, Adolph Bolmin Ballet Intime ja pysyvät instituutiot kuten Pariisin oopperan baletti ja Teatro Colón Buenos Airesissa perustivat toimintansa Ballets russes'in entisiin jäseniin.

Suurin osa Djagilevin yhteistyökumppaneista oli nuoria nousevia kykyjä, joista monet vaikuttivat taidemaailmassa vielä lähes puolen vuosisadan ajan ja pystyivät näin välittämään Djagilevin taiteellisia ideaaleja eteenpäin. Ballets russes oli aloittanut eksoottisista venäläisaiheista, edennyt niistä modernin ajan kuvaukseen ja lopulta Balanchinen liikelähtöiseen neoklassismiin. Se oli tuonut teoksiin kokonaistaiteellisen ajattelun ja käytti tuotannoissaan sekä merkittäviä moderneja säveltäjiä että kuvataiteilijoita. Romanttisen baletin ballerinakeskeisyyden sijaan se nosti myös sekä miestanssijat että corps de ballet'n keskeisiin rooleihin. Suuri osa ryhmän teoksista oli pienimuotoisia konsertti-iltoihin sopivia, koko illan baletteja oli ohjelmistossa vain muutamia. Paitsi että niitä oli helpompi rahoittaa, niiden muodostamaa repertuaaria oli helpompi soveltaa aina tilanteen mukaan vastaamaan yleisön odotuksiin.

Ballets russes jäseniä ja tukijoita. Vas. Lydia Botkin, Pavel Koribut-Kubitovitch,Tamara Karsavina, Vatslav Nižinski, Igor Stravinsky, Aleksandr Benois, Sergei Djagilev, Sonia Botkin. Edessä Aleksandra Vassiljeva. Nicolas Besobrasovin valokuva, Riviera Palace Hotel Monte Carlo, huhtikuu 1911. Kuva on julkaistu teoksessa Garafola, Lynn: Diaghilev´s Ballets Russe. 1989, kuva 62.

Mihail Fokinin ja hänen seuraajiensa erottautuminen Keisarillisen baletin edustamasta koregrafisesta traditiosta johti Ballets russes'in syntyyn, joka voidaan nähdä modernin baletin esi-isänä. Fokinin aloittamaa vallankumousta jatkoivat hänen seuraajansa Djagilevin seurueessa: Nižinskin myötä baletti ylitti modernismin kynnyksen; Massinen kanssa se muodosti liiton futurismin kanssa; Nižinskan kanssa se omaksui konstruktivismin abstraktin metodin ja Balanchinen kanssa se pariutui neoklassisen idealismin kanssa.

Kiertueet

August Macke, Ballets russes, 1912.

Ballets russesin ensimmäinen kausi oli Châtelet-teatterissa 18. toukokuuta – 19. kesäkuuta 1909. Seurue saapui tämän jälkeen Pariisiin joka vuosi samaan aikaan, aluksi Châtelet-teatteriin ja myöhemmin myös muihin teattereihin. Vuodesta 1911 alkaen baletti esiintyi myös Roomassa, Wienissä, Genèven Suuressa teatterissa, Barcelonassa ja Madridissa. Seurue teki kiertueen myös Etelä-Amerikassa vuonna 1913 ja Yhdysvalloissa vuonna 1915. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen seurue esiintyi Belgiassa vuosina 1922–1928, Lausannessa ja Bernissä vuonna 1923 ja Alankomaissa vuonna 1924.

Seurueen viimeinen esiintyminen oli Vichyssä 4. elokuuta 1929. Sergei Djagilev kuoli Venetsiassa 19. elokuuta 1929. Vaikka Serge Lifar ja Boris Kochno yrittivät jatkaa seurueen toimintaa, se ei perustajan kuoleman jälkeen enää onnistunut. Markiisi de Cuevasin (1885-1961) Grand Ballet de Monte Carlo vuodesta 1947 lähtien, vuodesta 1950 lähtien nimellä Le Grand Ballet du Marquis de Cuevas, toimi kuitenkin eräässä mielessä Ballets russes'in henkisenä jatkajana.

1930-luvulla toimi useita Ballets russes -nimeä käyttäneitä kokoonpanoja. René Blumin ja Vasili Grigorievitš Voskresenskin (Wassily de Basil) yhdessä johtama Ballet Russe de Monte Carlo esiintyi ensimmäisen kerran keväällä 1932. Se kiersi Euroopassa kunnes toinen maailmansota pakotti sen kiertämään Amerikkaan. Johtoon tuli Sergei Denham, ja ryhmä jatkoi esiintymistä 1950-luvun lopulle asti. Ryhmä hajosi vuonna 1962.

Vasili Voskresenski perusti uuden oman ryhmän, Original Ballet Russe, joka myös kiersi Amerikassa sota-aikana ja palasi Lontooseen vuonna 1947. Vanhat baletit olivat kuitenkin jo kurjassa kunnossa ja vanha yleisö pettynyttä. Uudet sota-aikana kasvaneet katsojat kummastelivat, mistä aikaisempi innostus teoksiin oli syntynyt, eikä Ballets russes enää eurooppalaisena ilmiönä jatkunut.

Ballets russes'in esiintymiset ja ensi-illat

• 1909: Pariisi (Le Pavillon d'Armide, Polovitsilaistansseja oopperasta Ruhtinas Igor, Le Festin -kooste venäläisistä baleteista, Les Sylphides, Cléopâtre)
• 1910: Pariisi (Carnaval, Šeherazade, Giselle, Tulilintu, Les Orientales -kooste)
• 1911: Pariisi – Lontoo – Monte-Carlo – Rooma (Le Spectre de la Rose, Narcisse, Sadko, Petruška, Joutsenlampi)
• 1912: Berliini – Budapest – Lontoo – Pariisi – Wien (Le Dieu Bleu, Thamar, Faunin iltapäivä, Daphnis ja Chloe)
• 1913: Etelä-Amerikka – Lontoo – Lyon – Monte Carlo – Pariisi – Wien (Jeux, Kevätuhri, Le Tragédie de Salomé)
• 1914: Lontoo – Pariisi (Papillons, Le Legende de Joseph, Le Coq d'Or, Le Rossignol, Midas)
• 1915: Yhdysvallat – Genève – Italia (Le Soleil de Nuit)
• 1916: Yhdysvallat (Las Meniñas, Kikimora, Sadko uusintaversio, Till Eulenspiegel)
• 1917: Etelä-Amerikka – Barcelona – Yhdysvallat – Pariisi – Rooma (Fireworks, The Good-Humoured Ladies, Contes Russes, Parade)
• 1918: Barcelona – Madrid
• 1919: Lontoo – Pariisi (La Boutique Fantasque, Kolmikolkkahattu)
• 1920: Pariisi – Rooma (Le chant du Rossignol, Pulcinella, Le Astuzie Femminili, Kevätuhri uusi versio)
• 1921: Genève – Lyon – Pariisi – Rooma (Chout, Cuadro Flamenco, Prinsessa Ruusunen)
• 1922: Antwerpen – Bryssel – Genève – Oostende – Pariisi – Wien (Auroran häät osa Prinsessa Ruususesta, Le Renard)
• 1923: Antwerpen – Bern – Genève – Lausanne – Monte-Carlo – Pariisi (Les Noces)
• 1924: Amsterdam – Haag – Monte-Carlo – Pariisi – Rotterdam (Les Tentations de la Bergére, Les Biches, Cimarosiana, Les Facheaux, Le Train Bleu)
• 1925: Barcelona – Pariisi (Zephyre et Flore, Les Matelots, Le Chant du Rossignol uusi versio, Barabau)
• 1926: Lontoo – Monte-Carlo – Pariisi – Wien (La Pastorale, Jack In The Box, The Triumph of Neptune)
• 1927: Lontoo – Monte-Carlo – Pariisi (La Chatte, Les Facheaux uusi versio, Mercure, Le pas d'Acier)
• 1928: Bryssel – Pariisi (Ode, Apollon musagète, The Gods go A-Begging)
• 1929: Lontoo – Pariisi – Vichy (Le Bal, Le Renard uusi versio, Tuhlaajapoika eli Le Fils Prodigue)

Tanssijat

Ballet russes'in keskeisiä tanssijoita:

George Balanchine, myös koreografi Adolph Bolm, myös koreografi Carlotta Brianza Enrico Cecchetti, myös opettaja ja balettimestari Anton Dolin (Patrick Healey-Kay) Ljubov Jegorova Mihail Fokin, myös koreografi Vera Fokina Stanislas Idzikowski Tamara Karsavina Alicia Markova Valentin Zeglovsky Theodore Kosloff Xenia Makletzova Diana Gould Sophie Pflanz

Ekaterina Galanta Valentina Kachouba Serge Lifar, myös koreografi Léonide Massine, myös koreografi Vatslav Nižinski, myös koreografi Bronislava Nižinska, myös koreografi Anna Pavlova, ei ryhmän jäsen, esiintyi ryhmän mukana Pariisissa vuonna 1909 Ida Rubinstein Lydia Lopokova Olga Spessivtseva Aleksandr Volinine Nicolas Zverev Aleksandr Orlov Ninette de Valois Lydia Sokolova (Hilda Tansley Munnings)

Muut taiteilijat

Léon Bakst, Balleriinan pukuluonnos balettiin Tulilintu, 1910.

Balettiesitykset toivat yleisön tietoisuuteen suuria venäläissäveltäjiä: Modest Musorgski, Sergei Prokofjev, Igor Stravinsky ja Nikolai Rimski-Korsakov sekä heidän ranskalaisia kollegoitaan: Maurice Ravel, Claude Debussy, Francis Poulenc, Erik Satie ja Darius Milhaud.

Myös kuuluisat kuvataiteilijat saivat seurueelta lavastus- ja puvustustehtäviä: Léon Bakst, Alexandre Benois, Pablo Picasso, Henri Matisse, Georges Braque, André Derain, Maurice Utrillo, Georges Rouault, Nicholas Roerich, Marie Laurencin, Joan Miró ja Giorgio de Chirico.

Kirjailija Jean Cocteau teki ryhmälle libreton baletteihin Le Dieu Bleu, Parade ja Le Train Bleu sekä julisteita muun muassa balettiin Le Spectre de la Rose ja oli sen kanssa läheisessä yhteistyössä. Libretistinä toimi myös Djagilevin yksityissihteeri Boris Kochno vuodesta 1920 lähtien, joka teki libretot baletteihin Les Fâcheux (1924), Zéphire et Flore (1925), Les Matelots (1925), La Pastorale (1926), La Chatte (1927), Ode (1928), The Gods Go A-Begging (1928), Le Bal (1929) ja Le Fils Prodigue (Tuhlaajapoika, 1929).

Perintö

Ballets russes'in balettiteosten puvustuksissa ja lavastuksissa käytetyt kuviot ja värit loivat 1900-luvulla uuden estetiikan. Tieto seurueen vallankumouksellisista baleteista suodattui teatteriin, muotiin ja arkielämään, myös sisustussuunnitteluun. Muotisuunnittelijat, jotka työkentelivät seurueen kanssa kuten Paul Poiret, kirjailluista puvuistaan tunnettu Jeanne Paquin (1869–1936) ja Coco Chanel saivat ja vaihtoivat vaikutteita keskenään ja jakoivat niitä eteenpäin. Vuonna 1976 Yves Saint-Laurentin syyskokoelma oli nimellä Ballets Russes.

Djagilevin kotimaan kulttuurin ​​loi tärkeän uuden suuntauksen, venäläisen tyylin "à la russe". Ehkä kestävin perintö on Djagilevin tilaama musiikki. Igor Stravinskyn, Manuel de Fallan ja muiden säveltäjien balettiteoksia esitetään edelleen konserttisaleissa ympäri maailmaa.

Baletin 100-vuotisjuhlan kunniaksi pidettiin useita näyttelyitä:

• Diaghilev and the Golden Age of the Ballets Russes, 1909–1929, näyttely Victoria and Albert museo, Lontoo 25.9.2010–9.1.2011. Näyttelyluettelo: Pritchard, J. (toim.) 2010.
• Serge Diaghilev and His World: A Centennial Celebration of Diaghilev’s Ballets Russes, 1909–1929, verkkonäyttely Yhdysvaltojen Library of Congressin sivulla

Katso myös

• History of the Ballets Russes
• Victoria and Albert Museum, Lontoo: Diaghilev and the Ballets Russes, sisältää kuvia balettien alkuperäisistä puvuista
• Collections Ballets Russes de Serge Diaghilev, Library of Congress, USA, alkuperäisiä kuvia balettinäytöksistä
• Ballet Russe de Monte Carlo, Ballets russes'n henkinen perillinen
• Lincoln Kirstein; New York City Ballet'n perustaja

Lähteet

• Clarke, Mary & Crisp, Clement: Ballet: An Illustrated History. A & C Black Publishers Ltd, 1973; Universe Books Publishing, New York, 1978; Bloomsbury Publishing Plc, 1992; Hamish Hamilton Ltd, London, 1992; Penguin Publishing Group, 1993.
• Kochno, Boris: Diaghilev and the Ballets Russes. Translated from the French by Adrienne Foulke. Allen Lane the Penguin Press, Great Britain 1970. ISBN 0 7139 0174 8. Kirjastoluokka 775 Koc, Helsingin kaupunginkirjasto.
• Benois, Alexandre: The Origins of the Ballets Russes. An unpublished text of an article written at the request of Boris Kocho, 1944. Teoksessa: Kochno, Boris: Diaghilev and the Ballets Russes. Translated from the French by Adrienne Foulke. Allen Lane the Penguin Press, Great Britain 1970. ss. 2-21. ISBN 0 7139 0174 8. Kirjastoluokka 775 Koc, Helsingin kaupunginkirjasto.
• Garafola, Lynn: Diaghilev´s Ballets Russes. Oxford University Press, UK, 1989, 1992. ISBN 10: 0195076044, ISBN 13: 9780195076042. Da Capo Press, New York, USA 1989, 1998. ISBN 0195057015 / ISBN-10: ‎ 0306808781 / ISBN-13: ‎ 978-0306808784. Kirjastoluokka 775.1 Gar, Helsingin kaupunginkirjasto.
• Davis, Mary E.: Ballets Russes Style. Diaghilev's Dancers and Paris Fashions. Reaktion Books, London 2010. ISBN 9 781 86189 757 2. Kirjastoluokka 775.1 Dav, Helsingin kaupunginkirjasto, Pääkirjasto.

Aiheesta muualla

• Alexandra Anderson-Spivy: Dancing with the Stars Artnet. Viitattu 7.7.2010. (englanniksi)
• Venäläisen baletin loistava muisto. Serge Lifarin järjestämä näyttely avattu Pariisissa. Djagileffin baletti 1909-1929 - tanssin, musiikin ja maalaustaiteen eurooppalaista historiaa, Helsingin Sanomat, 06.04.1939, nro 93, s. 4, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot