Ahmed III
| Ahmed III | |
|---|---|
 | |
| Osmanien valtakunnan sulttaani | |
| Valtakausi | 28. joulukuuta 1703 – 20. syyskuuta 1730 |
| Edeltäjä | Mustafa II |
| Seuraaja | Mahmud I |
| Syntynyt |
30. joulukuuta 1673 Dobritš, Bulgaria |
| Kuollut |
1. heinäkuuta 1736 (62 vuotta) Konstantinopoli, Osmanien valtakunta |
| Suku | Osmani |
| Isä | Mehmed IV |
| Äiti | Emetullah Rabia Gülnûş Sultan |
| Uskonto | sunnalaisuus |
| Nimikirjoitus |
 |
Ahmed III, myös Aḥmad III [1] (30. joulukuuta 1673 – 1. heinäkuuta 1736) oli Osmanien valtakunnan 23. sulttaani. Hän hallitsi valtakuntaa 27 vuotta 1703–1730. Hän oli sulttaani Mehmed IV:n ja hänen vaimonsa Valide Sultan Emetullah Rabia Gülnûş Sultanin toinen poika. Ajanjaksoa vuonna 1718 solmitusta Passarowitzin rauhasta vuoteen 1730, jolloin Ahmed III luopui vallasta, kutsutaan nimellä "Tulppaanikausi" (turk. Lâle Devri). Tuona aikana Osmanien valtakuntaa hallitsi käytännössä hänen vävypoikansa suurvisiiri Nevşehirli Damat İbrahim pašša vaimonsa Hatice Sultanin kanssa.[2][3][1]
Valtaannousu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ahmedin veli Mustafa II (s. 1664) hallitsi Osmanien valtakuntaa vuodesta 1695 joulukuuhun 1703, jolloin hän joutui eroamaan Edirnen tapauksena tunnetun janitsaarien kapinan seurauksena. Ahmed nousi hänen tilalleen. Mustafa, joka oli pyrkinyt palauttamaan kuningashuoneen vallan ja rajoittamaan janitsaarien valtaa, kuoli Topkapin palatsissa vuoden 1703 viimeisenä päivänä.[1]
Pian valtaannousunsa jälkeen Ahmed III aloitti toimet kuningashuoneen suojelemiseksi sotilaiden valtaa vastaan. Seuraavana vuonna joukko kapinan johtohenkilöitä erotettiin viroistaan sekä heitä myös teloitettiin. Jotkut heistä katosivat, joko salamurhan tai oman pakopäätöksen seurauksena. Janitsaarilaitoksen vallan rajoittamisen lisäksi Ahmed korvasi palatsin bostancı-vartioston 700 jäsentä devshirmestä värvätyillä miehillä.[1]
Valtakausi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ahmed III:n haasteiksi muodostuivat kuningashuoneen vallan vakauttaminen ja sen suojeleminen valtakunnan sisäisiltä voimilta. Valtakautensa alkupuolella hänellä oli vaikeuksia löytää pätevää pääministeriä hallinnolliseksi avuksi; Ennen 1718 alkanutta tulppaanikautta ja Nevşehirli Damat İbrahim Paššaa valtakunnan suurvisiirinä ehti toimia 11 miestä.[1]
Ahmed III ylläpiti hyviä suhteita Ranskaan epäilemättä Venäjän uhkaavan asenteen takia. Hänen veljensä Mustafa II:n kaudella Pietari Suuren hallitsema Venäjä oli onnistunut sotaretkillään, joiden tavoite oli saada alueita ja tukikohtia Krimin niemimaalta ja Asovanmeren rannoilta. Pietari haaveili myös muista Osmanien alueista sekä lämpimän veden satamasta Mustanmeren rannikolta.[4]
Ahmedin valtakauden vaikeimmaksi ulkopoliittiseksi ongelmaksi muodostui Ruotsin kuningas Kaarle XII, jolle hän myönsi turvapaikan Osmanien valtakunnan pohjoisimmasta osasta. Ruotsi oli hävinnyt Pultavan taistelun Venäjälle osana suurta Pohjan sotaa. Tappion jälkeen Kaarle oli paennut noin tuhatmiehisen saattojoukkonsa kanssa osmanien alueella sijainneeseen Benderiin, Moldovaan, jonne hän jäi asumaan velaksi lähes viiden vuoden ajaksi. Vuonna 1710 Kaarle löysi liittolaisen osmanien vasallista Devlet II Giraysta ja suostutteli Ahmed III:n julistamaan sodan Venäjälle. Voittoon päättyneen Venäjän–Turkin sodan ansiosta Ahmed III oli johdattanut Osmanien valtakunnan lähemmäksi pitkäaikaisen vastustajansa alistamista kuin kukaan Osmanien valtakunnan sulttaani koskaan, mutta hänen suurvisiirinsä ja pitkäaikaisen ystävänsä Baltacı Mehmet paššan asettamat rauhanehdot olivat venäläisille verrattain lempeitä. Alun perin Istanbulissa iloittiin voitosta, mutta pian sotaa kannattaneet syyttivät suurvisiirin ottaneen lahjuksia ja tyytyneen tämän vuoksi lieviin rauhanehtoihin. Juonittelun ansiosta Ahmed III kääntyi epäilemään Baltaci Mehmetiä ja erotti hänet heti kun sotaretkeltä palaava armeija oli ehtinyt Edirneen. Tämän jälkeen Kaarle XII yritti saada Ahmedin julistamaan uuden sodan ja näin kävikin, mutta viimein juonitteluun kyllästynyt sulttaani lopetti sodan ennen kuin sotatoimia päästiin edes aloittamaan ja sen sijaan asetti Kaarle XII:n ja muita sotaa kannattaneita arestiin. Kaarlen vangitseminen jäi historiaan Benderin kalabaliikkina tunnettuna välikohtauksena.[5]
Rauha Venäjän kanssa vakiintui ja pienen viivyttelyn jälkeen Pietari alkoi noudattamaan sodan päättäneen Prutin rauhan ehtoja. Ahmed III oli nimittänyt tällä välin uudeksi suurvisiiriksi vävynsä kenraali Silahdar Damat Ali Paššan, joka joudutti rauhanprosessia. Ali Paššan suunnitelmana oli palauttaa Karlowitzin rauhassa Venetsialle menetettyjä alueita. Uusi sota Venetsiaa vastaan julistettiin 1714 ja se oli alkuun menestyksekäs Ali Paššan johdolla. Venetsian pelasti vain Itävallan väliintulo, joka synnytti uuden Itävallan-Turkin sodan. Ali Pašša kuoli Petrovaradinin taistelussa elokuussa 1716. Osmanien valtakunta allekirjoitti Passarowitzin rauhan, joka päätti molemmat sodat heinäkuussa 1718.
Tulppaanikausi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Passarowitzin rauhaa seurasi 13 vuotta kestänyt ajanjakso, jonka aikana Ahmed piti hallinnollisen ja poliittisen valtansa vain nimellisesti itsellään samalla kun hän siirsi päätöksenteon lähes täysin virkamiehille. Ahmed III oli pohjimmiltaan hyvin sovinnollinen ja rauhaa rakastava luonne. Hän oli oppinut mies, joka harrasti kalligrafiaa ja runojen kirjoittamista. Hän oli tosin myös hedonisti, jolla oli taipumusta ahneuteen ja kullanhimoon.[1] Hän vastusti sotimista myös sen vuoksi, että siitä koitui kovasti kuluja. Ahmed luovutti korkeimman hallinnon käytännössä tyttärensä aviomiehelle suurvisiiri Nevşehirli Damat İbrahim paššalle. Ibrahim Pašša oli sulttaanin tavoin koulutettu ja rauhaa rakastava mies, joka arvosti tieteitä, taiteita ja kulttuuria. Näiden kahden johtajan myötävaikutuksella alkoi tulppaanikausi, joka tunnetaan poikkeuksellisen rauhanomaisena ja värikkäänä taiteiden ja kulttuurin ajanjaksona Osmanien valtakunnassa.[3] Sotaa käytiin ainoastaan idässä Safavidien Persiaa vastaan 1720-luvulla.[1]
Vaikka aikaa arvostetaan sen rauhanomaisuudesta ja arkkitehtuurisista saavutuksista tulppaanikaudella oli myös varjopuolensa, sillä Ahmed III kulutti merkittävästi valtion kassaa kun hän hemmotteli itseään ja merkittävimpiä upseereitaan. 20. syyskuuta 1730 17 janitsaaria nousi Patrona Halilin johtamaan kapinaan, joka kansalaisten ja muiden sotilaiden tukemana paisui niin suureksi, että sulttaanin oli luovuttava kruunusta. Ahmed luovutti vapaaehtoisesti vallan veljenpojalleen Mahmud I:lle ja osoitti uskollisuutta hänelle. Tämän jälkeen hän vetäytyi palatsiin, jossa Mahmud I oli aikaisemmin asunut, ja kuoli kuusi vuotta myöhemmin.[1]
Ahmed III:n hallinnon jälkimaine
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ahmed III:n 27 vuotta kestänyt hallinto ei ollut epäonnistunut huolimatta sodista Venäjää ja Itävaltaa vastaan. Hänen ansiostaan osmanit saivat valloitettua osan Persiaa, hän onnistui tasapainottamaan Balkanin tilanteen ja sai Venäjän palauttamaan osmaneille Azovin ja Morean. Hän jätti Osmanien valtakunnan talouden kukoistavaan tilaan ja oli taiteiden suosija ja hänen aikanaan Istanbuliin perustettiin vuonna 1727 kirjapaino, missä alettiin painaa tekstejä arabian ja turkin kielellä.[2]
Fiktiossa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ahmed III on yksi kuudesta muukalaisesta, jotka päähenkilö tapaa venetsialaisessa majatalossa Voltairen kuuluisassa satiirissa Candide. Muukalaiset käyvät keskustelua palvelijoidensa kanssa, joka saa Candiden epäilemään, että kyseessä on pila. Muukalaiset osoittautuvatkin kuninkaallisiksi, kun Ahmed III alkaa puhumaan:[6]
»Minä en ole ilveilijä, nimeni on Ahmed III. Olen ollut useita vuosia suursulttaanina syöstyäni veljeni valtaistuimelta. Minut kukisti veljenpoikani, ja vesiirini mestattiin. Vietän loppuikääni vanhassa seraljissa; veljenpoikani, suursulttaani Mahmud, sallii minun lähteä toisinaan terveyteni takia matkalle, ja minä olen tullut Venetsiaan viettämään karnevaalia.»
(Suomennos J. A. Hollo.[6])
On todennäköistä, ettei Ahmed III saanut todellisuudessa tehdä tällaisia matkoja, mutta kohtaus Voltairen kirjassa inspiroi turkkilaisen nykykirjailijan Nedim Gürselin kirjoittamaan kirjan Le voyage de Candide à Istanbul (2001) Candiden matkasta Istanbuliin.[7]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Stoneman, Richard: Matkaopas historiaan: Turkki. Gloucestershire: Puijo, 1993. ISBN 951-579-033-6
- H.A.R. Gibb, J.H. Kramers, E. Levi-Provencal, J. Schacht: Encyclopaedia of Islam (vol I A-B). E.J. Brill, 1986. ISBN 90-04-08114-3
- C.E. Bosworth, E. van Donzel, B. Lewis, Ch. Pellat: Encyclopaedia of Islam (vol V Khe-Mahi). E.J. Brill, 1986. ISBN 90-04-07819-3
- Aksan, Virginia H.: Ottoman Wars 1700–1870. Pearson Education, 2007. ISBN 0582308070
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h Encyclopaedia of Islam I, s. 268–271
- ↑ a b Stoneman, s. 156
- ↑ a b Encyclopaedia of Islam V, s. 641–644
- ↑ Aksan s. 81–97
- ↑ Aksan s. 87–98
- ↑ a b Voltaire (suom. J.A. Hollo: Candide, s. 117. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1967.
- ↑ Keith Hitchkins, Univ. of Illinois: Nedim Gursel. Le voyage de Candide a Istanbul. The Free Library by Farlex. Viitattu 29.1.2015
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- TheOttomans.org Lyhyt elämäkerta (englanniksi)
- Travellink: Ottoman Tulip Era (Arkistoitu – Internet Archive) Tietoa tulppaanikaudesta (englanniksi)
| Edeltäjä: Mustafa II |
Osmanien sulttaani | Seuraaja: Mahmud I |
| ||||||||||||||||||||||
