Jean Monnet

Jean Monnet
Monnet vuonna 1952
Euroopan hiili- ja teräsyhteisön johtokunnan puheenjohtaja
10. elokuuta 1952 – 3. kesäkuuta 1955
Edeltäjä	Perustettu
Seuraaja	René Mayer
Kansainliiton varapääsihteeri
1919–1923
Henkilötiedot
Syntynyt	9. marraskuuta 1888 Cognac, Ranska
Kuollut	16. maaliskuuta 1979 (90 vuotta) Houjarray, Ranska
Ammatti	diplomaatti
Arvonimi	Euroopan kunniakansalainen Euroopan unionin isä
Puoliso	Silvia de Bondini
Tiedot
Uskonto	roomalaiskatolinen
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Jean Omer Marie Gabriel Monnet (9. marraskuuta 1888 Cognac, Ranska – 16. maaliskuuta 1979 Houjarray, Ranska) oli ranskalainen viranhaltija, jota pidetään yhtenä Euroopan unionin perustajista. Hän oli yksi liittoutuneiden sodankäynnin suunnittelijoista toisessa maailmansodassa, ranskalaisen yhteiskunnallisen suunnitelmallisuuden perustaja sekä yksi Euroopan yhdentymisen käynnistäjistä. Monnet’ta ei koskaan valittu vaaleilla valtaan, mutta hänestä tuli merkittävä kansainvälinen poliittinen vaikuttaja.

Varhaiset vuodet

Jean Monnet syntyi Cognacin kaupungissa konjakkia välittävän tukkukauppiaan perheeseen. Hän oli mukana perheen yrityksen toiminnassa. 16-vuotiaana hän keskeytti pyrkimisensä yliopistoon ja lähti Lontoon Cityyn, jossa hän työskenteli isänsä paikallisen agentin Chaplinin kanssa. Työssään hän matkusteli paljon perheen konjakkiasioissa muun muassa Skandinaviassa, Venäjällä, Egyptissä, Kanadassa ja Yhdysvalloissa.

Ensimmäinen maailmansota

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä vuonna 1914 Monnet vapautettiin sotapalveluksesta terveydellisistä syistä. Hän kuitenkin ryhtyi auttamaan liittoutuneita näiden yhteistyöstä aiheutuneiden ongelmien ratkaisemiseksi. Vuoden 1916 aikana hänestä tuli korkea virkamies liittoutuneiden palvelukseen. Hän esittikin Ranskan pääministerille liittoutuneiden valtioiden voimavarojen koordinoinnin syventämistä sodankäynnin tehostamiseksi.

Sodan jälkeen hän työskenteli Yhdysvaltain presidentin Woodrow Wilsonin aloitteesta Kansainliiton luomiseksi. Hän matkusti tehtävän takia Sleesiaan, Itävaltaan, Puolaan ja Romaniaan. Vuonna 1920 hänet kutsuttiin Kansainliiton apulaispääsihteeriksi Ranskan pääministerin Clemenceaun ja Britannian edustajan Balfourin esityksestä.

Monnet pettyi hyvin nopeasti Kansainliiton kyvyttömyyteen toimia tehokkaasti ja etenkin sen päätöksentekojärjestelmään, jossa vaadittiin yksimielisyyttä. Siksi hän erosi Kansainliiton palveluksesta vuonna 1923 ja siirtyi hoitamaan perheensä liiketoimintaa, joka oli sodan seurauksena yhä suurissa vaikeuksissa. Lisäksi hän ryhtyi kansainväliseksi yrittäjäksi, käyttäen hyväkseen ennen maailmansotaa saamaansa kokemusta perheyrittäjän toiminnasta. Hän osallistui useiden Keski- ja Itä-Euroopan valtioiden taloudellisten ongelmien ratkaisemiseen ja oli muun muassa vakauttamassa Puolan złotya vuonna 1927 ja Romanian leuta vuonna 1928. Hänen kokemuksensa kansainvälisestä pankkitoiminnasta johti hänet perustamaan ja toisena johtajana johtamaan yhdysvaltalaista Bancamerica-Blais-pankkia San Franciscossa. Vuosina 1934–1936 Monnet toimi Kiinassa, jonne hänet oli kutsunut silloinen valtionjohtaja Tšiang Kai-šek ja tarkoituksena oli uudistaa Kiinaa. Eritoten Monnet’n tehtäväksi tuli rautatiejärjestelmän uusiminen ja rakentaminen.

Toinen maailmansota

Monnet palasi takaisin Ranskaan vuonna 1938. Vuoden 1939 joulukuusta lähtien aina Ranskan konkreettiseen toiseen maailmansotaan joutumiseen saakka hän johti järjestöä, jonka tehtävänä oli yhdistää Ranskan ja Britannian tuotantokapasiteetti, jotta maiden aseistautuminen olisi tehokkaampaa ja antaisivat lujemman vastauksen Saksan nopealle ja vahvalle aseistautumiselle. Monnet oli Lontoossa kun Ranskan puolustusministeriön alivaltiosihteeri Charles de Gaulle saapui sinne Ranskan sodassa kokeman tappion jälkeen. Lontoossa vaikuttaneet de Gaulle ja Monnet aloittivat yhteistyön saadakseen Ranskan hallituksen toimimaan liittoutuneiden kanssa kiinteässä yhteistyössä. Kuitenkin Monnet kieltäytyi liittymästä de Gaulleen, kun tämä julisti Vapaan Ranskan politiikkansa.

Elokuussa 1940 Britannian hallitus lähetti Monnet’n Yhdysvaltoihin, jossa hänen tehtävänsä oli neuvotella sotatarvikkeiden toimittamisesta Britanniaan. Vaikka Yhdysvallat eristäytyi poliittisesti, Monnet onnistui vakuuttamaan presidentti Franklin D. Rooseveltin tarpeesta tehostaa Yhdysvaltain asetuotantoa, jotta valtio voisi tilaisuuden tulleen iskeä takaisin nopeasti ja vahvalla voimalla. Siitä muodostui Yhdysvaltain sotaan valmistautuva ”Victory programme”. Vuoteen 1945 asti Monnet työskenteli Yhdysvaltain ja Ison-Britannian sotavoimien yhteen sovittamiseksi. Olihan hän jo vuonna 1942 nähnyt tarpeelliseksi rakentaa 60 000 lentokonetta, 45 000 panssarivaunua ja kahdeksan miljoonaa tonnia sota-aluksia. Brittiläinen taloustieteilijä John Maynard Keynes onkin todennut, että toiminnallaan Monnet lyhensi sotaa ainakin yhdellä vuodella.

Vuonna 1943 Monnet toimi Algeriassa, jossa hän oli ensin johtavissa sotilas- ja siviilihallinnon tehtävissä. Hän johdatti paikalliset viranomaiset luopumaan Vichyn hallituksen lainsäädännön soveltamisesta Algeriassa. Tämän jälkeen hän oli ranskalaisen Kansallisen vapautuskomitean jäsenen. Tällöin hänen pyrkimyksenään oli yhdistää ja yhteensovittaa Lontoossa ja Algeriassa olevien ranskalaisten viranomaisten toiminta. Vuonna 1944 hänen tehtäväkseen tuli selvittää toimenpiteet, joita tarvittiin Ranskassa valtion vapauduttua Saksan miehityksestä. Lisäksi hänen tuli neuvotella Yhdysvaltain viranomaisten kanssa Ranskan sodan jälkeen tarvitsemista ensimmäisistä avustuksista ja lainoista. Hänellä ei kuitenkaan ollut roolia Marshall-avun suunnittelussa tai järjestämisessä.

Eräässä Kansallisen vapautuskomitean kokouksessa 5. elokuuta 1943 Monnet’n todetaan todenneen rauhan pysyvyydestä Euroopassa muun muassa seuraavaa:

»Euroopassa ei tule olemaan rauhaa, jos valtiot rakentavat toimintansa kansalliselle suvereniteetille… Euroopan valtiot ovat liian pieniä taatakseen kansalaisilleen tarpeellisen vaurauden ja sosiaalisen kehityksen. Euroopan maiden tulee rakentaa keskenään liittovaltio...»

Jälleenrakennuksen suunnittelu

Käyty sota edusti Monnet’lle suunnitelmallista taloutta. Ajatusmaailman mukaisesti jälleenrakennuskauden talous tulisi myös olla suunnitelmallista, ei kuitenkaan filosofisesti samanlaisen suunnitelmatalouden rakentamisen, kuin oli sodan voittajana esiintyneessä Neuvostoliitossa toteutettu tiukka kommunistinen suunnitelmatalous. Eritoten Monnet vierasti Neuvostoliiton itsevaltaisuuden tuomista mukaan ranskalaiseen poliittiseen elämään. Hänen tarkoituksenaan oli puhaltaa talouselämään enemmän virtaa, ei suinkaan asettaa vaatimuksia ja tavoitteita.

Sodan jälkeen vuosina 1945–1953 hän toimi Ranskan suunnittelukomissaarina, jonka tehtävänä oli talouselämän elvyttäminen. Näin hänestä tuli ranskalaisen suunnitelmatalouden perustaja. Hänen tehtävänsä oli tilanteen arviointi, asettaa asiat yhteiskunnalliseen tärkeysjärjestykseen, toivottavien tuotantomäärien arviointi, saada aikaan keskustelua siitä miten ensisijaisiksi määritellyt asiat toteutetaan, ja ennen kaikkea tukea jälleenrakennusta ja tuotantokoneiston uudistamista.

Tammikuussa 1947 Monnet neuvotteli tuhansien eri yhteiskuntaryhmien (työnantajien, ammattiyhdistysjohtajien ja työntekijöiden) kanssa sekä salaisesti että kahden kesken, jotta hän saattoi välttää muodollisuudet ja lobbaajat^selvennä. Tämän pohjalta hän esittikin suunnitelman Léon Blumin hallitukselle. Tämä suunnitelma oli eritoten työmarkkina- ja tuottajajärjestöjen hyväksymä.

Euroopan yhdentyminen

Vuodesta 1950 lähtien raportit kertoivat ranskalaisille, että sodan jälkeinen Länsi-Saksa elpyi ja jälleenrakensi huomattavasti Ranskaa nopeammin. Useat päättäjät pelkäsivät, että voitetut kohtaisivat jälleen vahvan koston. Lisäksi koettiin äärettömän tärkeänä lopullisesti liittää Saksa länsimaisten demokratioiden joukkoon. Lisäksi kylmä sota oli alkamassa Euroopassa ja samalla altisti keskeisen Euroopan muodostumisen uudelleen taistelutantereeksi idän ja lännen välille. Ranskan tuli ottaa asiassa aloite omiin käsiinsä eli ojentaa kätensä entiselle viholliselle sekä ehdottaa yhteistä tulevaisuutta keskeisille eurooppalaisille valtioille.

Monnet alkoi työskennellä mukana salaisessa hankkeessa, jonka tavoitteena oli saada yhdistettyä hiilen ja teräksen, sotateollisuuden kahden keskeisimmän raaka-aineen, tuotantovarat Euroopassa. Tarkoituksena oli jatkossa välttää Ranskan ja Saksan väliset kiistat keskeisistä tuotantoalueista kuten Ruhrin alueesta. Keväällä 1950 hän esitteli hankkeen Robert Schumanille, joka saatuaan Saksan liittotasavallan kanslerin Konrad Adenauerin hyväksynnän 9. toukokuuta 1950, esitti juhlallisen julistuksen, jolla kutsuttiin kaikki asiasta kiinnostuneet eurooppalaiset valtiot laskemaan ”ensimmäiset konkreettiset peruskivet eurooppalaiselle liitolle”.

Eräässä puheessaan vuonna 1950 Monnet totesikin:

»Eurooppalaisen yhteisömme hyvinvointi on sidoksissa kansainvälisen vaihdannan kehittymiseen. Meidän Yhteisömme kokee tehtäväkseen maailmassa esiintyvien vaihdannan ongelmien ratkaisemisen. Olemme päättäneet etsiä viivytyksettä suorissa keskusteluissa keinoja, joiden avulla Britannian hallituksen voisi tavoitteensa mukaisesti solmia entistä läheisemmän yhteistyön Yhteisömme kanssa. Olemme vakuuttuneita, että voimme nähdä hyvin läheisen ja hedelmällisen yhteistyön myös Yhdysvaltojen kanssa, joka Schumanin 9. toukokuuta 1950 tekemän ehdotuksen jälkeen on meille useasti antanut todisteita aktiivisesta positiivisesta suhtautumisesta asiaan. Varmistamme kaikki tärkeät yhteydet Yhdistyneisiin kansakuntiin ja Euroopan Taloudellisen Yhteistyön Järjestöön. Kehitämme Euroopan neuvoston kanssa kaikenmuotoista yhteistyötä sekä keskinäistä avunantoa sopimuksen määrittelemällä tavalla. Mutta, me emme ole vasta kuin alussa sitä tehtävää, jonka avulla Euroopan tulee vihdoinkin kokea yhtenäisyys, hyvinvointi ja rauha.»

Pariisin sopimus vuonna 1951 saattoi voimaan Korkean viranomaisen (nykyinen Euroopan komissio), parlamentin, tuomioistuimen, jonka tehtävänä oli valvoa sopimuksen noudattamista, ja ministerineuvoston, jonka tehtävänä oli jäsenvaltiossa noudatettavan politiikan yhteensovittaminen. Ne olivat esivaiheita eurooppalaisen liittovaltion muodostamiseksi ja loivat perustat nykyisen Euroopan unionin keskeisille toimielimille.

Euroopan hiili- ja teräsyhteisö perustettiin ja näin eurooppalaisen yhteisön ensimmäiseksi Korkean viranomaisen puheenjohtajaksi valittiin vuosiksi 1952–1955 Monnet. Organisaation toimipaikaksi valittiin 10. elokuuta 1952 lähtien Luxemburg. Näiden tapahtumien jälkeen vuodesta 1953 lähtien teräs ja hiili kulkivat vapaasti Euroopassa kuluttajien, kuin myös tuottajienkin suureksi eduksi.

Monnet’lle tämä kuuden jäsenmaan muodostama eurooppalainen liitto oli tulevaisuudessa keino yhdistää Saksa ja Ranskan ja etenkin poistaa kansallisesta suvereniteetista teräksen ja hiilen tuotanto. Suunnitelmissa oli kuitenkin tien kulkeminen vielä pidemmälle, koska tuossa vaiheessa oli suunnitteilla Saksalle oma kansallinen armeija ja tämä vaikutti vaaralliselta askeleelta taaksepäin. Monnet ehdottikin eurooppalaisen armeijan perustamista ja ensimmäinen sopimus allekirjoitettiinkin, mutta Ranskan parlamentti hylkäsi ehdotuksen vuonna 1954.

Tämän ensimmäisen eurooppalaisen vakavan kriisin seurauksena Monnet erosi Korkean viranomaisen puheenjohtajan tehtävästä ja perusti samalla Comité d’action pour les État-Unis d’Europen, jotta hän voisi jatkaa toimintaansa Euroopan yhdentymisen syventämiseksi. Tämä komitea kokosi yhteen ammattiyhdistysihmisiä, poliitikkoja kuudesta jäsenmaasta ja edusti siten yli kymmentä miljoonaa ihmistä. Hän suunnitteli eurooppalaista federaatiota, jonka yhteiset instituutiot olisi ollut tarkoitus eräänlaiselle yhteiselle alueelle, jotta vältettäisiin kansallisvaltioiden suvereniteettien läsnäolo. Tätä ajatustaan ja suunnitelmaansa Monnet ylläpiti aina kuolemaansa saakka. Oman kädenjälkensä Monnet jätti Euroopan talousyhteisön (EEC) ja Euratomin perustamiseen, jotka toteutuivat Rooman sopimuksella 25. maaliskuuta 1957. Myös Yhteisön laajeneminen Ison-Britannian jäsenyydellä oli hänen toimintansa keskeisiä kohteita.

Vuonna 1963 Monnet perusti Lausanneen Sveitsiin eurooppalaisen historian tutkimusinstituutin, jonka tarkoituksena oli koota yhteen kaikki merkittävät arkistot niiden syvällisemmäksi tutkimukseksi. Tämän instituutin hallituksen puheenjohtajana hän toimi vuoteen 1965 saakka.

Vuonna 1975, iältään jo 87-vuotiaana, Monnet siirtyi lopullisesti eläkkeelle kotiinsa Houjarryyn kirjoittamaan muistelmiaan, jotka ovat ilmestyneet myös suomeksi. Jean Monnet kuoli 91-vuotiaana 16. maaliskuuta 1979 Montfort-l'Amauryssa.

Arvioidessaan Monnet’n elämäntyötä ja merkitystä Max Jakobson on kirjoittanut, että Monnet’n ensisijaisena tavoitteena oli Ranskan ja Saksan uudenlaisen liiton luominen, ja Euroopan yhteisön muiden jäsenmaiden oli alistuttava Pariisin-Bonnin akselin johtoon. Monnet’n Euroopan itärajana oli Elbe-joki, ja pieniin valtioihin hän suhtautui vähätellen. Monnet’n elämäkerran kirjoittajan François Duchénen mukaan Monnet toisti usein ivallista huomautusta, jonka mukaan Norjan edustaja alkoi kansainvälisissä konferensseissa aina puhua kaloista, olipa asialista mikä tahansa. Jakobsonin mukaan Monnet ei varmastikaan kuvitellut, että esimerkiksi Suomi voisi jonakin päivänä olla Euroopan yhteisön jäsen.

Tunnustukset

Monnet sai pitkän elämänsä aikana lukuisia virallisia tunnustuksia. Hänet mm. nimettiin useiden yliopistojen kunniatohtoriksi: Cambridge 1961, Dartmouth 1961, Yale 1961, Oxford 1963. Hänen osakseen tuli noin kolmekymmentä erilaista palkintoa ja kunnianimitystä.

Eurooppa-neuvosto julisti 2. huhtikuuta 1976 Luxemburgin istunnossaan Monnet’n Euroopan kunniakansalaiseksi. Hänet määriteltiin erääksi Euroopan unionin perustajista.

Ranskan presidentti François Mitterrand siirrätytti vuonna 1988 Monnet’n maalliset jäännökset Pariisin Panthéoniin maan muiden suurmiesten joukkoon.

Monnet’n mukaan on nimetty tutkimuslaitoksia, erilaisia Eurooppaa ja sen yhdentymistä käsitteleviä hankkeita ja yliopistollisia oppituoleja.

Vuonna 1989 käynnistettiin Euroopan komission aloitteesta ”Euroopan integraatio yliopisto-opetuksessa” -ohjelma, jonka tavoitteena oli saada yliopisto-opetus vastaamaan ajan haasteita myös Eurooppaan liittyvissä asioissa. Tämä Jean Monnet -ohjelma kohdistuu seuraaviin aloihin:

• Euroopan taloudellinen yhdentyminen
• Euroopan poliittinen yhdentyminen ja
• Euroopan yhdentymisen historia
• Yhteisöoikeus

Jean Monnet ja Suomi

Monnet on Suomessakin kaikkein tunnetuimpia yhdistyneen Euroopan kehittäjiä.

Turun yliopistossa oli Jean Monnet -oppituoli vuosina 1996–2006. Oppituoli muuttui vuonna 2003 Jean Monnet ad personam -oppituoliksi. Tuolin haltijana toimi vuoteen 2006 asti VTT Esko Antola. Vuonna 2000 Euroopan komissio myönsi Turun yliopistolle luvan perustaa Jean Monnet Centre of Excellence -keskuksen.

Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan perustettiin tammikuussa vuonna 2000 Eurooppa-keskus. Jo saman vuoden toukokuussa sen nimi muutettiin Jean Monnet -keskukseksi samassa yhteydessä kuin Euroopan komissio myönsi yliopistolle Jean Monnet European Centre of Excellence -aseman. Tampereen yliopisto sai vuonna 1995 ensimmäisen kerran rahoitusta Euroopan yhdentymistä käsittelevään tutkimushankkeeseen, ja samana vuonna yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan perustettiin Suomen ensimmäinen Jean Monnet -professuuri. Tästä alkoi Jean Monnet -keskuksen historia Tampereella.

Tampereen yliopiston Jean Monnet -keskuksen oleellinen toimi on yliopiston eri laitosten Euroopan yhteistyötä käsittelevän opetuksen ja tutkimuksen koordinointi. Keskus myös julkaisee aiheeseen liittyvää kirjoittelua ja tutkimusta niin verkkosivuillaan kuin paperijulkaisuinakin. Keskuksen johtoryhmään kuuluvat yliopiston eri laitosten edustajat, jotka yliopiston rehtori nimittää. Näin keskuksen laaja akateeminen kattavuus ja työskentely koordinoijana paranee ja mahdollistuu.

Lisäksi myös Helsingin yliopistossa toimii Jean Monnet -keskus, joskaan sillä ei julkisuudessa ole yhtä näyttävää asemaa Euroopan yhdentymisen tutkimuksessa ja opetuksessa kuin Turun ja Tampereen yliopistoilla.

Tämän lisäksi muissa yliopistoissa, kansalaisjärjestöissä ja tutkimuslaitoksissa on tehty ja on vireillä lukuisia Monnet’lle omistettuja opintokokonaisuuksia, tutkimushankkeita tai muita vastaavia kunnianosoituksia.

Perhe

Monnet’n elämä ja ura oli monivaiheinen ja hyvin kirjava, myös hänen yksityiselämänsä oli vastaavanlainen moninaisuus ja täynnä erilaisuutta. Elokuussa vuonna 1929, illalliskutsuilla Pariisissa, 41-vuotias Monnet kohtasi 21-vuotiaan italialaisen taidemaalarin Silvia Gianninin (o.s. de Bondinin), joka oli avioliitossa Monnet’n alaisen Francisco Gianninin kanssa. Huhtikuussa Silvia synnytti tyttärensä Annan, jonka virallinen isä oli Giannini.

Avioero ei sotienvälisessä Ranskassa ollut mahdollinen, kuten ei kovin monessa muussakaan Euroopan valtiossa tuohon aikaan. Vuonna 1934 Silvia ja Monnet tapasivat Moskovassa, jonne Monnet oli saapunut Kiinasta Siperian junalla ja Silvia Sveitsistä. Monnet järjesti Silvialle Neuvostoliiton kansalaisuuden ja välittömästi tämän jälkeen tämä erosi miehestään Gianninista ja avioitui Monnet’n kanssa.

Ajatus avioitumisesta Moskovassa oli lähtöisin Ludwik Rajchmanilta, johon Monnet oli tutustunut Kansainliiton aikana ja joka puolestaan oli tutustunut Kiinassa toimivaan Neuvostoliiton suurlähettilääseen Bogomoloviin. Yleisesti epäillään, että myös Yhdysvaltain Moskovan suurlähettiläs Willian Bullit ja Ranskan suurlähettiläs Charles Aiphand olisivat paljolti olleet juonessa mukana.

Annan huoltajuus muodosti suuren ongelman. Vuonna 1935 Silvia Giannini ja Anna pakenivat Neuvostoliiton Shanghain-lähetystöön, jossa he jatkoivat elämäänsä, sillä Francisco Giannini yritti saada itselleen lapsen huoltajuutta. Huoltajuuskiista päättyi Silvian eduksi New Yorkissa vuonna 1937, mutta tätä päätöstä eivät muut valtiot hyväksyneet. Monnet perheineen palasi takaisin Ranskaan vuonna 1945. Vuonna 1941 oli perheeseen syntynyt toinenkin tytär, Marianne.

Francisco Gianninin vuonna 1974 tapahtuneen kuoleman jälkeen Silvia Giannini ja Jean Monnet solmivat kristillisen avioliiton Lourdesin katedraalissa, olivathan he molemmat katolisia.

Teokset

• Monnet, Jean, Muistelmat. Suom. saksankielisestä laitoksesta: Hannes Virrankoski ja Kari Klemelä, Eurooppalainen Suomi, Edita, Helsinki 1997. ISBN 951-37-2287-2

Kirjallisuutta

• Bossuat, Gérard ja Wilkens, Andreas (toim.); Jean Monnet: l’Europe et les chemins de la Paix. Publications de la Sorbonne, Paris, 1999
• Brinkley, Doug ja Hackett, Clifford (toim.); Jean Monnet: The path to European unity. Macmillan, Basingstoke, 1991.
• Fransen, Frederic J; The supranational politics of Jean Monnet: ideas and origins of the European Community. Greenwood Press, London, 2001.
• Gerbet, Pierre; La construction de l'Europe. Imprimerie nationale, Paris.
• Kaspi, André; La Mission de Jean Monnet à Alger, mars-octobre 1943. Editions Richelieu, Paris, 1971.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jean Monnet Wikimedia Commonsissa

• Sitaatteja aiheesta Jean Monnet Wikisitaateissa
• Jean Monnet -säätiö Euroopan tähden (ranskaksi)
• Euroopan unionin perustajat (englanniksi)
• Turun yliopiston Jean Monnet -keskus (Arkistoitu – Internet Archive)
• Tampereen yliopiston Jean Monnet -keskus
• Helsingin yliopiston Jean Monnet -keskus

Kaarle Suuren palkinnon saajat