Tertullianus
Tertullianus (Quintus Septimius Florens Tertullianus) (n. 155 - 230) oli kirkollinen johtaja ja merkittävä kirjailija kristinuskon varhaisina vuosina. Tämän vuoksi hänet luetaan kirkkoisien joukkoon. Hän syntyi, eli ja kuoli Karthagossa, nykyisessä Tunisiassa.
Tertullianus on kiistelty hahmo kirkon historiassa. Toisaalta hän oli latinankielisen lännen kirkon ensimmäisiä suuria kirjoittajia, ja hänet tunnetaan "latinalaisen kirkon isänä". Hän toi termin pyhä kolminaisuus (latinan trinitas) kristilliseen sanastoon, ja esitteli siihen liittyvän ajatuksen kolmesta persoonasta, mutta yhdestä olemuksesta (latinan tres personae, una substantia, kreikan treis hypostases, homoousios). Toisaalta hän kuitenkin jätti ortodoksisen eli "oikeaoppisen" katolisen kirkon myöhemmässä iässä, ja liittyi heterodoksiseen montanolaisuuteen, jota yleisesti pidettiin lahkona. Siksi häntä ei koskaan julistettu pyhimykseksi jäljelle jääneessä katolisessa kirkossa.
Elämä
Tertullianuksen elämästä tiedetään vain vähän, ja nekin tiedot ovat peräisin lähinnä hänen teoksiinsa tehdyistä viittauksista, sekä Eusebiuksen Kirkkohistoriasta ja Hieronymuksen teoksesta De viris illustribus.
Tertullianuksen isä toimi Rooman armeijan kenturiona (centurio proconsularis) Afrikassa. Hän oli oppinut, joka oli saanut hyvän koulutuksen. Roomalainen Afrikka oli useiden tunnettujen puhujien koti, ja tämä näkyy myös Tertullianuksen saamissa vaikutteissa, kuten arkaaisissa sanoissa, käytetyissä vertauskuvissa ja kiihkeässä tyylissä. Tertullianus kirjoitti kreikaksi ainakin kolme kirjaa, joihin hän itse viittaa. Nämä teokset eivät kuitenkaan ole säilyneet. Hänen pääaineensa oli ollut oikeustiede, ja se näkyy hänen käyttämässään järkeilyssä.
Tertullianus kääntyi kristinuskoon noin vuonna 197-198, mutta siihen johtaneista syistä ei tiedetä. Tapauksen on täytynyt olla äkkinäinen, ja se on muuttanut hänen luonteensa kertaheitolla. Hän sanoi itse, ettei hän voinut kuvitella todellista kristillistä elämää ilman vastaavaa, radikaalia kääntymystä: "kristityiksi tullaan, ei synnytä" (Apol., XVIII).
Hän sai Karthagon kirkossa seurakunnanvanhimman toimen, vaikka olikin naimisissa — tämä tulee ilmi hänen kahdesta kirjastaan, jotka hän on omistanut vaimolleen. Keski-iässä, noin vuonna 207, hän erkaantui katolisesta kirkosta ja hänestä tuli paikallisen montanolaisuuden innokas edustaja. Kirkkoisä Augustinus kirjoitti teoksessaan De Haeresibus (LXXXVI), että Tertullianus olisi palannut katoliseen uskoon ennen kuolemaansa, mutta tämä on epäuskottavaa.
Uskomuksistaan huolimatta Tertullianus jatkoi edelleen taistelua harhaoppeja, kuten gnostilaisuutta, vastaan. Hänestä tuli Cyprianuksen, Augustinuksen edeltäjän, opettaja ja yksi katolisen kirkon teologian perustajista.
Kirjoitukset
Yleistä
Tertullianukselta on säilynyt 31 teosta sekä joitakin katkelmia. Noin 15 latinan- ja kreikankielistä teosta on kadonnut, joitakin niin myöhään kuin 800-luvulla. Muun muassa teokset De Paradiso, De superstitione saeculi ja De carne et anima olivat edelleen tallella sittemmin tuhoutuneessa Codex Agobardinuksessa vuonna 814.
Tertullianuksen kirjoitukset kattavat aikansa teologian kokonaisuudessaan. Niihin lukeutuu apologetiikkaa pakanoita ja juutalaisia vastaan, poleemisia kirjoituksia, politiikkaa ja etiikkaa, ja ohjeita kaiken ihmiselämän järjestämiseksi kristinuskon pohjalta. Teokset antavat kuvan alkukristillisen ajan kristillisestä elämästä ja ajattelusta.
Kronologia ja sisältö
Tertullianuksen kirjoitusten aikajärjestystä ei voida tietää täydellä varmuudella. Joitakin arvioita voidaan tehdä kirjoituksissa esitettyjen montanolaisten näkemysten mukaan, ja muihin kirjoituksiin tai historiallisiin tapahtumiin (kuten Septimius Severuksen kuolema) tehtyjen viittausten perusteella. Markionia vastaan suunnatussa teoksessa mainitaan, että se on kirjoitettu Severuksen viidentenätoista hallitusvuotena (Adv. Marcionem, I.1,15).
Kirjoitukset voidaan jakaa joko Tertullianuksen katoliseen ja montanolaiseen aikaan tai kirjoitusten sisällön perusteella. Ensimmäisen jaon perusteella voidaan tarkastella hänen näkemystensä mahdollista muuttumista kääntymyksen seurauksena. Jälkimmäinen jako on käytännöllisempi, ja sen mukaan kirjoitukset voidaan jakaa kahteen ryhmään.
Apologeettisiin ja polemisiin teoksiin lukeutuvat sellaiset juutalaisia, gnostilaisuutta ja muita harhaoppeja vastaan suunnatut kirjoitukset kuten:
- Apologeticus
- De testimonio animae
- Adv. Judaeos
- Adv. Marcionem
- Adv. Praxeam
- Adv. Hermogenem
- De praescriptione hereticorum
- Scorpiace
Käytännöllisiä ohjeita puolestaan sisälsivät muun muassa:
- De monogamia
- Ad uxorem
- De virginibus velandis
- De cultu feminarum
- De patientia
- De pudicitia
- De oratione
- Ad martyras
Apologeettisten kirjoitusten joukossa Apologeticus on yksi kristillisen kirjallisuuden innokkaimpia kristinuskon puolustuksia pakanoita vastaan ja yksi alkukristillisen kirkon suurimpia perintöjä myöhemmälle kristinuskolle. Se on ensimmäisiä kirjoituksia, joka puolustaa uskonnonvapautta ihmisten erottamattomana oikeutena, ja vaatii kristityille tasapuolista oikeudenkäyntiä ennen kuolemaan tuomitsemista.
Tertullianus oli ensimmäinen, joka alkoi taistella sellaisia syytöksiä vastaan, kuin että kristityt uhraisivat lapsia ehtoollisella ja harrastaisivat insestiä. Hän viittasi vastaaviin rikoksiin pakanauskonnoissa, ja todisti sitten Plinius nuoremman todistukseen vedoten, että kristityt kaihtoivat murhia, haureutta ja muita rikoksia. Hän puhui myös muista pakanallisista tavoista, kuten gladiaattorien lihan syöttämisestä pedoille. Hän esitti, että pakanallisia jumalia ei ole olemassa, ja siksi ei ole olemassa myöskään mitään pakanauskontoa, joka kristinusko uhkaisi. Kristityt eivät osallistu keisareiden typerään palvontaan, vaan tekevät paremmin — he rukoilevat keisareiden puolesta. Kristityillä on varaa tulla kidutetuiksi ja kuolla, ja mitä enemmän heitä poljetaan, sitä enemmän he kasvavat — "kristittyjen veri on siemen". Teoksessaan De Praescriptione hän esitti sen perustavanlaatuisen idean, että kirkon ja siitä eronneen lahkon välisissä kiistoissa koko todistustaakka on jälkimmäisellä, sillä kirkolla on hallussaan katkeamaton perintö, ja se on takeena sen totuudesta.
Viisi Markionia vastaan suunnattua kirjaa, jotka on kirjoitettu vuosien 207 and 208 välillä, ovat Tertullianuksen laajimpia poleemisia teoksia. Ne ovat arvokkaita lähteitä gnostilaisuuden ymmärtämiseen. Moraaliopetuksia ja asketismia käsitelleistä teoksista De patientia ja De spectaculis ovat kiinnostavimpia, ja De pudicitia ja De virginibus velandis puolestaan antavat parhaan kuvan Tertullianuksen luonteesta ja ajatusmaailmasta.
Teologia
Yleistä
Vaikka Tertullianus olikin täysin oppinut kreikkalaisen filosofian suhteen, hän oli kuitenkin täysin riippumaton sen metafyysisistä teorioista. Tässä hän eroaa täysin Origeneestä. Origenes eteni platonilaisessa idealismissaan gnostilaisen henkisyyden suuntaan. Tertullianus oli puolestaan käytännöllinen teologi ja realisti, ja suuntautui kohti materialismia. Tämä näkyy siitä, että hän ajatteli Jumalalle ruumiillisen olemuksen ja piti sielua lähtökohdiltaan saatanallisena. Hän halveksi kreikkalaista filosofiaa, ja sen sijaan että olisi ammentanut ajatuksia Platonilta, Aristoteleeltä ja muilta kreikkalaisilta ajattelijoilta, hän julisti nämä kerettiläisten henkisiksi edeltäjiksi (De anima, III). Hän halveksi heidän epäjohdonmukaisuuttaan muun muassa muistuttamalla, että Sokrates, filosofian henkinen isä, vaati kuolinvuoteellaan oppilaitaan uhraamaan kukon Asklepiokselle (De anima, I).
Tertullianus kirjoitti aina velvollisuudentunnosta, tarpeen mukaan. Hän tuntuu olleen vain iloinen siitä, että hänellä oli sellaisia vastustajia kuin Markion ja Praxeas. Vaikka hänen käsittelemänsä ajatukset olivat luonteeltaan hyvin abstrakteja, hän käsitteli niitä aina käytännölliseltä kannalta tehdäkseen näkemyksensä selviksi ja vastustamattomiksi. Todennäköisesti juuri tästä syystä hänen kirjoituksistaan tuli niin perustavia ajan katoliselle teologialle, ja ne ovat säilyneet tuoreina jopa nykyaikaiselle lukijalle.
200-luvulla muut kirjoittajat eivät viittaa Tertullianukseen. Ensimmäinen viittaus on Lactantiukselta 300-luvun alusta. 400-luvulla Augustinus suhtautui häneen kunnioituksella. Cyprianus ei mainitse Tertullianusta, mutta oli hyvin oppinut hänen teostensa suhteen.
Erityisiä opetuksia
Tertullianuksen pääopit olivat seuraavanlaiset:
- Sielu ei ollut olemassa ennen ruumista, kuten Platon opetti, eikä osana metempsykoosissa tai reinkarnaatiossa, kuten pythagoralaiset opettivat. Se on uusi luomus jokaisessa yksilössä ja saa alkunsa ruumiin mukana vanhemmista, sen sijaan että se olisi luotu etukäteen ja liitetty ruumiiseen (De anima, XXVII). Tätä näkemystä kutsutaan 'tradukianismiksi', vastakohtana 'kreationismille', eli ajatukselle siitä, että jokainen sielu on Jumalan tuore luomus. Tertullianukselle sielu oli kuitenkin erillinen olento ja omasi ruumiin, ja niin se voitiin tuomita Helvettiin (De anima, LVIII.).
- Sielun syntisyys selittyy helposti sen maallisella, saatanallisella alkuperällä (De anima, XXXIX). Se on kahlehdittuna Saatanaan, mutta siinä on hyvän siemen (De anima, XLI) ja se on luontaisesti kristitty, ja kun se herätetään, se palaa terveeksi ja kutsuu Jumalaa (Apol., XVII).
- Jumalalla, joka loi maailman tyhjästä poikansa, Sanan, kautta, on ruumiillinen olemassaolo, vaikka hän onkin henki (De praescriptione, VII; Adv. Praxeam, VII). Tertullianus käytti sanaa 'ruumiillinen' kuitenkin ainoastaan stoalaisessa merkityksessä ennemmin kuin merkitsemään suoranaisesti lihallista olemassaoloa. Opissaan kolminaisuudesta Tertullianus oli Nikaian uskontunnustuksen edelläkävijöitä, ja lähestyi asiaa Logos-opin näkökulmasta.
- Soteriologiassaan (eli pelastusopissaan) Tertullianus ei esitä dogmaattisia kannanottoja, vaan pysyy hiljaa ristin mysteerin edessä (De Patientia, iii.). Kristuksen elämän kärsimykset ja ristinkuolema olivat ratkaisu syntien sovittamiseksi. Kastevedessä ihminen syntyy uudelleen (De baptismate, VI). Ihminen ei saa Pyhää Henkeä vedestä, mutta valmistumme sitä varten. Olemme kuin pienet kalat, jotka syntyvät vedessä ikhtyksen, kalan, eli Jeesuksen Kristuksen esimerkin mukaan (De baptismate, I).
- Tertullianukselle uskon ylin ohje olivat kirjoitukset, jotka olivat autoritatiivisista lähteistä. Hän ei anna missään teoksessaan täsmällistä luetteloa kirjoista, jotka kuuluvat näihin kirjoituksiin, mutta hän jakaa ne kahteen osaan, jotka olivat instrumentum ja testamentum (Adv. Marcionem, IV.1). Hän mainitsee erityisesti neljä evankeliumia ja pitää niitä ehdottoman aitoina ja alkuperäisinä niiden apostoliseen alkuperään vedoten (De praescriptione, XXXVI; Adv. Marcionem, IV.1–5);
Moraaliopetukset
Tertullianus kannatti tiukkaa itsehillintää ja itsekuria, ja hän oli muiden afrikkalaisten isien tavoin yksi varhaiskristillisen kieltäytymisen ja ankaruuden johtavia edustajia. Tämä saattaa olla yksi niistä syistä, jonka vuoksi hän kääntyi montanolaisuuteen, joka oli askeettisuudessaan hyvin ankara, ja uskoi millenarismiin (kiliasmiin) ja profeetallisten lahjojen jatkumiseen maan päällä. Hänen ankara suhtautumisensa näkyy ohjeissa, joita hän antoi koskien muun muassa julkisia huvituksia, naisten asemaa ja neitseiden hunnuttamista.
Tertullianus opetti, että saastaiset asiat saastuttavat katsottuna tai kuultuna, ja tämän vuoksi ihmisten ei tule katsoa tai kuunnella sellaisia asioita, joita heidän ei tule itse tehdä (De spectaculis, VIII, XVII). Tästä syystä hän julisti, että kristittyjen tulee pysyä poissa teattereista ja amfiteattereista, sillä niissä esitettiin pakanallisia rituaaleja ja lausuttiin pakanallisten jumalien nimiä, kohtuullisuus, puhtaus ja inhimillisyys olivat sivussa, eikä kristillisten hyveiden vaalijoille ollut sijaa. Naisten tulisi luopua kultakoruistaan ja kallista kivistään (De cultu, V-VI) ja neitseiden tulisi noudattaa Paavalin naisille määräämiä sääntöjä ja pitää itsensä tiukasti hunnutettuina (De virginibus velandis). Hän ylisti naimattomuutta korkeimpana tilana (De monogamia, XVII; Ad uxorem, I.3), varoitti kristittyjä luopumasta selibaatin hyveestä Vestan neitsyiden ja egyptiläisten pappien vuoksi, sekä julisti toisen avioitumisen olevan eräs haureuden laji (De exhortations castitatis, IX).
Lähteitä
- Daniel, Robin: This Holy Seed: Faith, Hope and Love in the Early Churches of North Africa. Tamarisk Publications, 1993. ISBN 0-9520435-0-5
- Schaff, Philip: The New Schaff-Herzog Encyclopedia of Religious Knowledge
Kirjallisuutta
- Sider, Robert Dick: Ancient rhetoric and the art of Tertullian. (Oxford theological monographs) London: Oxford University Press, 1971. ISBN 0-19-826708-8 (englanniksi)
- Tertullianus: Apologeticum. ((Apologeticum/Apologeticus pro Christianis.) Suomentanut Juha Pihkala) Helsinki: Kirjapaja, 2010. ISBN 978-952-247-073-7
Aiheesta muualla
- Catholic Encyclopedia: Tertullianus
- Early Christian Writings: Tertullianus
- The Tertullian Project — latinankielisiä tekstejä, käännöksiä useille kielille, käsikirjoituksia jne.
- Hieronymus: De viris illustribus, luku 53 on omistettu Tertullianukselle (englanniksi)
- Tertullianus
Klemens I · Ignatios · Polykarpos · Papias · Hermas · Justinos Marttyyri · Irenaeus · Klemens Aleksandrialainen · Tertullianus · Origenes · Cyprianus · Eusebios Kesarealainen · Athanasios Suuri · Efraim Syyrialainen · Basileios Suuri · Gregorios Nazianzilainen · Gregorios Nyssalainen · Kyrillos Jerusalemilainen · Epifanios · Johannes Khrysostomos · Kyrillos Aleksandrialainen · Ambrosius · Hieronymus · Augustinus · Leo Suuri · Pseudo-Dionysios Areopagita · Gregorius Suuri · Maksimos Tunnustaja · Johannes Damaskolainen