William Francis Butler

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 16. helmikuuta 2021 kello 00.59 käyttäjän Hedelmätiski (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Katsottu versio tästä sivusta, joka hyväksyttiin 16. helmikuuta 2021, perustui tähän versioon.
Tätä artikkelia on pyydetty laatuarvioitavaksi.
Keskustelun tavoitteena on varmistaa, että artikkeli sisältää selkeät perustiedot aiheestaan ja on muutenkin kunnossa. Mikäli artikkeli läpäisee arvioinnin, se merkitään joko lupaavaksi artikkeliksi tai hyväksi artikkeliksi. Artikkelin keskustelusivulla voit ottaa asiaan kantaa.
William Francis Butler
Kenraalimajuri Butler vuonna 1898.
Kenraalimajuri Butler vuonna 1898.
Henkilötiedot
Syntynyt31. lokakuuta 1838
Suirville, Tipperaryn kreivikunta
Kuollut7. kesäkuuta 1910 (71 vuotta)
Bansha, Tipperaryn kreivikunta
Ammatti sotilas
Sotilashenkilö
Palvelusvuodet 1858–1905
Taistelut ja sodat Kolmas ašantisota
Zulu-sota
Urabi-kapina
Sudanin sota
Sotilasarvo kenraaliluutnantti
Ylennykset kenraalimajuri (1892)
kenraaliluutnantti (1900)

William Francis Butler (31. lokakuuta 1838 – 7. kesäkuuta 1910) oli brittiläinen irlantilaissyntyinen armeijan upseeri. Hän palveli sotilasuransa aikana Kanadassa, missä matkusti pitkiä matkoja tiedusteluretkillä. Tämän jälkeen hän osallistui useisiin Brittiläisen imperiumin Afrikan siirtomaasotiin, kuten zulu-sotaan ja Sudanin sotaan. Hän toimi myös Etelä-Afrikan brittijoukkojen komentajana vähän ennen toisen buurisodan alkua vuosina 1898–1899, mutta erosi tehtävästä kesken. Hän jäi eläkkeelle kenraaliluutnanttina vuonna 1905 ja omistautui irlantilaisen kulttuurin ja kielen edistämiselle. Elämänsä aikana hän kirjoitti myös useita kirjoja.

Elämä

Butler syntyi 13. lokakuuta vuonna 1838 Suirvillessä Tipperaryn kreivikunnassa. Hänen vanhempansa olivat Richard (1792[1] – maaliskuu 1870) ja Ellen Butler (k. 1849)[2], ja hän oli perheen seitsemäs lapsi.[3] Thomas Butler, Ormonden 10. jaarli oli yksi hänen esivanhemmistaan.[2] Perhe kuului Irlannin liberaaliin yläluokkaan, jolla oli yhteyksiä Englannin lisäksi myös manner-Eurooppaan.[1]

Butler aloitti vuonna 1847 jesuiittakoulun Tullabegissa[2], mutta myöhemmin Irlannin nälänhädän aikana perhe köyhtyi merkittävästi, jolloin hänet otettiin säästösyistä kahden muun veljensä tavoin pois opiskelemasta.[4][5] Nälänhädän jatkuessa irlantilaisia maanviljelijöitä, joista suurin osa oli katolisia, alettiin karkottaa perheineen kodeistaan, sillä he eivät pystyneet toimittamaan maanomistajille näiden osuuksia sadosta.[6] Myös Butlerin isä Richard osallistui maanviljelijäperheiden karkotuksiin, ja ainakin kerran hän otti Butlerin mukaan seuraamaan häätöprosessia.[7][4] Nälänhädän hellittäessä Butlerin perheen pojat jatkoivat ennen pitkää opiskelujaan. Butler lähetettiin opiskelemaan Dubliniin.[5]

Butlerin lapsuuden lempilukemistoon kuuluivat James Fenimore Cooperin intiaaniromaanit, millä oli vaikutuksensa hänen myöhempään suhtautumiseensa Kanadan alkuperäisasukkaisiin.[8] Dublinissa opiskellessaan hän luki mielellään paljon myös englantilaista kirjallisuutta, kuten William Shakespearen ja Walter Scottin teoksia sekä Alfred Tennysonin runoutta.[5]

Päätettyään opintonsa ja vietettyään jonkin aikaa vanhempiensa kodissa Butler päätti lähteä sotilasuralle, vaikka hänen isänsä aluksi vastustikin ajatusta. Perheellä ei ollut varaa ostaa hänelle upseerin pestiä, joten Butlerin isä otti yhteyttä sir Richard Dohertyyn, joka oli vanha veteraani ja perheen tuttava. Doherty suostui Butlerin tavattuaan suosittelemaan häntä upseeriksi suoraan ilman viran ostamista.[9][10]

Sotilasuran alku

Butler läpäisi Burlington Housessa järjestetyn upseerikokeen, ja hänestä tuli 17. syyskuuta 1858 69. jalkaväkirykmentin vänrikki.[10][11] Yksikkö oli sama, jossa Richard Doherty oli aiemmin palvellut.[10]

Butler oli kaksi vuotta sijoitettuna Fermoyhin Corkin kreivikunnassa, minkä jälkeen Butler siirrettiin rykmentin päämajaan Burmaan. Rykmentti siirrettiin vuonna 1862 Madrasiin Intiaan, ja seuraavana vuonna Butler ylennettiin luutnantiksi. 69. jalkaväkirykmentin palatessa Burmasta vuoden 1864 alkupuolella[12] Butler vietti kaksi päivää St. Helenan saarella, millä oli häneen suuri vaikutus, sillä hän ihaili Napoleon Bonapartea suuresti.[2][4]

69. jalkaväkirykmentin kaksi komppaniaa sijoitettiin kesällä 1866 Kanaalisaarille. Butlerin asemapaikaksi määräytyi Guernseyn suurin kaupunki Saint Peter Port.[2][13]

Kanadassa

Vuonna 1867 Butler lähti 69. jalkaväkirykmentin mukana Kanadaan, missä feeniläisten hyökkäykset aiheuttivat huolta ja uhkasivat aluetta. Butler ratsasti toimessaan säännöllisesti 1 500 mailia kuukaudessa. Hän matkusti Irlantiin vuonna 1869[2] ja harkitsi armeijasta eroamista, sillä hänelle ei ollut varaa ostaa itselleen vapaata kapteenin paikkaa, jotta olisi ylennyt arvoasteikossa. Hän lähti Englantiin ja yritti taivutella ylempiään tunnustamaan hänen kyvykkyytensä siinä kuitenkaan onnistumatta.[3]

Englannissa Butler sai kuulla Garnet Wolseleyn organisoivan retkikuntaa Redjoen kapinan selvittelyyn. Butler lähetti ensin Wolseleylle pyynnön liittyä tämän esikuntaan ja matkusti sitten Kanadaan saamatta vielä edes vastausta. Wolseleyllä ei ollut miesten tavatessa Torontossa tarjota Butlerille paikkaa, mutta Butler keksi, että voisi lähteä Yhdysvaltain puolelle tutkimaan väitteitä feeniläisten järjestäytymisestä Wolseleyn joukkoja vastaan. Samalla hän voisi myös vierailla Redjoen siirtokunnassa. Wolseley hyväksyi suunnitelman.[3]

Kesäkuussa 1870 Butler aloitti tiedusteluretkensä. Hän suuntasi ensin Saint Pauliin Minnesotassa, missä ei havainnut mitään merkkejä sotilaallisesta toiminnasta. Tämän jälkeen hän suuntasi Redjoen siirtokuntaan, missä aikoi kerätä tiedustelutietoa. Hän kuitenkin paljastui pienessä yhteisössä helposti, ja hänen sallittiin tavata sen johtaja Louis Riel, joka vakuutti olevansa rauhantahtoinen. Butler poistui Redjoen siirtokunnasta ja matkusti Fort Francesiin Ontarioon, mistä hän johdatti Wolseleyn retkikunnan siirtokuntaan.[3]

Butler oli Wolseleyn retkikunnan tavoitteiden täyttymisen jälkeen haluton lähtemään Redjoen siirtokunnasta. Hän otti loppuvuonna 1870 Manitoban varakuvernööri Adams George Archibaldilta vastaan tehtävän matkustaa Kanadan uusien läntisten alueiden halki. Hän aloitti matkansa 24. lokakuuta 1870[3] ja matkusti Saskatchewanissa ja Manitobassa yhteensä yli 2 700 mailin matkan.[2][14][15] Maaliskuussa 1871 Butlerin raportti saapui Archibaldille. Siinä hän arveli, että kanadalaiset voisivat länteen levittäytyessään kohdella tasangon alkuperäisasukkaita paremmin kuin yhdysvaltalaiset, jotka kävivät hänen mukaansa ”tuhoamissotaa” alkuperäisasukkaita vastaan. Kanadan pääministeri John A. Macdonald hallituksineen oli raporttiin tyytyväinen.[3]

Vietettyään jonkin aikaa Englannissa Butler sai keväällä 1872 kuulla, että Ontariosta nykyisen Petrolian kaupungin läheltä oli löydetty öljyä mailta, joihin hän oli sijoittanut varojaan. Butler myi maa-alueet ja matkusti saamillaan varoilla jälleen Kanadaan. Hän seurasi talvella 1872–1873 tekemällään matkalla jonkin aikaa aiemman tutkimusretkensä reittiä, mutta poikkesi siitä pohjoiseen kohti Athabascajärveä. Keväällä jäiden lähdettyä hän matkasi Peacejokea pitkin Brittiläisen Kolumbiaan ja lopulta Tyynen valtameren rantaan.[3]

Butlerin suosituksesta perustettiin toukokuussa 1873 North-West Mounted Police[16], joka on nykyisen Kanadan ratsupoliisin edeltäjä.[15]

Afrikassa

Butler vuonna 1883.

Butler sai vuonna 1873 kuulla, että Wolseley oli lähdössä sotaretkelle läntisen Afrikan Ašanti-valtiota vastaan. Hän lähetti Wolseleylle sähkeen, jossa ilmoitti saapuvansa ensi tilassa tämän palvelukseen.[3] Lokakuussa hän liittyi Wolseleyn esikuntaan Cape Coast Castlessa. Brittien joukot olivat alueella pahasti alivoimaisia, minkä lisäksi näitä vaivasivat trooppiset sairaudet. Butler onnistui Wolseleyn käskystä houkuttelemaan Ašantin kanssa vihoittelevien akyemien jäseniä brittien puolelle[11], mutta nämä jättivät paikkansa. Butler itse kärsi jatkuvasta kuumeesta sotaretken aikana, ja hänen ollessaan sairaalalaivassa matkalla Englantiin hänet ehdittiin virheellisesti jopa julistaa kuolleeksi. Englannissa hän vietti kaksi kuukautta sotilassairaalassa toipumassa[17], missä häntä kävi katsomassa itse kuningatar Viktoria. Lisäksi hän sai ylennyksen majuriksi.[18]

Wolseleyn matkustaessa Nataliin helmikuussa 1875 ottaaksen vastaan sen kuvernöörin tehtävän[18] Butler lähti mukaan hänen alaisekseen. Etelä-Afrikassa Butler toimi lähettiläänä Oranjen vapaavaltiossa, sillä Wolseley halusi tutkia buurivaltioiden halukkuutta muodostaa konfederaatio zulujen varalta. Butler itse oli sitä mieltä, että zulujen tulisi antaa olla rauhassa.[19] Zulu-sodassa 1879 hän ei ollut taistelutehtävissä, vaan vastasi tukikohdasta Durbanissa. Kun britit saivat zulujen kuninkaan Cetshwayon vangiksi ja veivät hänet Kapkaupunkiin, Butler kuuli, että tämä kaipasi vihviläruo’oista tehtyjä perinteisiä nukkumamattojaan, joten Butler toi hänelle niitä henkilökohtaisesti.[20]

Intian varakuninkaaksi vuonna 1880 nimitetty George Robinson, jaarli Ripon ehdotti pian nimityksensä jälkeen Butleria sihteerikseen. Ison-Britannian pääministeri William Ewart Gladstone kuitenkin esti Butlerin nimityksen, koska sekä jaarli Ripon että Butler olivat katolisia, ja pelkästään katolisen varakuninkaan katsottiin olevan kyllin riskialtis nimitys. Butler sijoitettiin sen sijaan Devonportiin esikuntaupseeriksi.[21]

Vuonna 1882 Butler osallistui Egyptin Urabi-kapinan kukistamiseen.[22] Kun britit vangitsivat kapinan johtohahmon Ahmad Urabin, Butler kirjoitti poliittisille ylemmilleen ja vetosi näihin, ettei Urabia teloitettaisi.[4][23] Butlerin mukaan Urabin kuolema pitkittäisi sissisotaa Egyptissä, toisi Britannialle kyseenalaista mainetta historiankirjoituksessa, alentaisi maan sotilaallista kunnioitusta maailmalla ja vahingoittaisi pääministeri Gladstonen omaa mainetta.[24] Urabia ei lopulta teloitettu, vaan hänet karkotettiin Ceylonille.[25]

Sudanin sodassa 1881–1885 Butler ja Wolseley päättivät, että joukot voitaisiin kuljettaa veneillä Niiliä ylös, sen sijaan että ne olisivat ylittäneet autiomaan Punaisenmeren rannalta käsin. Kuljetuksista vastasivat suurelta osin kanadalaiset vapaaehtoiset[26], joilla oli käytössään noin 400 venettä.[22] Ginnisin taistelussa Butler komensi prikaatia. Hänen nimensä mainittiin London Gazettessa sodan aikana kolmasti[2], ja hän sai väliaikaisen prikaatikenraalin arvon syyskuussa 1885. Hän joutui heinäkuussa 1886 palaamaan jälleen kotiin kuuman ilmaston ja rasituksen vuoksi.[27]

Vuonna 1890 Butler otti vastaan tehtävän Aleksandrian varuskunnan komentajana Egyptissä. Kaksi vuotta myöhemmin hänet ylennettiin kenraalimajuriksi. 11. marraskuuta 1893 hänet nimitettiin Aldershotiin sijoitetun prikaatin komentajaksi ja 24. helmikuuta 1896 kaakkoisen sotilaspiirin komentajaksi.[2][14]

Butler otti vastaan Etelä-Afrikan brittijoukkojen päällikkyyden lokakuussa 1898 edellisen päällikön William Goodenough’n kuoleman jälkeen. Hän käytännössä hallitsi koko aluetta jonkin aikaa Alfred Milnerin poissaollessa. Toisen buurisodan ollessa ovella Butler tunsi sympatiaa buurivaltioita kohtaan[2], minkä lisäksi hän inhosi Cecil Rhodesia ja sitä, että hänen näkökulmastaan brittien imperialismilla ei ollut enää tarjottavana mitään hyvää henkisesti tai aineellisesti.[28] Hän ilmoitti eroavansa päällikön tehtävästä 4. heinäkuuta 1899, minkä hallitus hyväksyi 9. elokuuta.[29] Häntä seurasi asemassa läntisen sotilaspiirin komentaja Frederick Forestier-Walker. Butler itse otti Forestier-Walkerin entisen asemapaikan, jolloin tehtävät vaihtuivat päittäin.[30]

Sotilasuransa loppupuolella Butler alkoi lähentyä irlantilaisia kansallismielisiä poliitikkoja, vaikka pysyikin virkansa puolesta aina turvallisen etäällä näistä. Buurisodan päätyttyä voittoisasti hän tutustui aika ajoin alahuoneessa vierailemalla ennen pitkää irlantilaisten kansallismielisten johtohahmoon John Redmondiin.[31]

Butler ylennettiin kenraaliluutnantiksi vuonna 1900, ja hän jäi eläkkeelle armeijan palveluksesta 31. lokakuuta 1905.[2][14][3]

Myöhempi elämä

Vanity Fair -lehdessä julkaistu Leslie Wardin piirtämä karikatyyri Butlerista vuodelta 1907. Kuvatekstinä on A Radical General (suom. radikaali kenraali).[32]

Butler toimi eläkkeelle siirryttyään useissa koulutukseen liittyvissä tehtävissä ja piti puheita irlantilaisesta identiteetistä ja elämäntyylistä.[2][14] Hän oli poliittisesti voimakkaan kansallismielinen ja uskoi vahvasti siihen, että irlantilaisten tuli rakentaa omaa kansallista identiteettiään ja edistää omaa riippumattomuuttaan. Lisäksi hän oli hyvin kiinnostunut iirin kielen suojelemisesta[33] ja tuki Gaelic League -järjestöä[2], vaikka häntä arveluttivatkin sen kapeakatseiset pyrkimykset muun muassa korkeakoulutuksen suhteen.[34]

Vuonna 1905 liberaalipuolue pyysi Butleria tuloksetta ehdokkaakseen East Leedsin vaalipiiriin siinä toivossa, että hän saisi kerättyä kannatusta ja ääniä vaalipiirin katolisilta äänestäjiltä. Butler sai asiasta kirjeitä useilta liberaalipuolueen johtohahmoilta, kuten Henry Campbell-Bannermanilta ja Herbert Gladstonelta.[35] Vuonna 1907 hänestä tuli kansallisen opetuslautakunnan jäsen[33], vuonna 1908 Irlannin kansallisen yliopiston akateemisen senaatin jäsen[34] ja vuonna 1909 Irlannin Privy Councilin jäsen.[2]

Butler kuoli 7. kesäkuuta 1910 Banshassa Tipperaryssä, missä oli asunut koko eläkeaikansa.[2][14] Hänen hautajaisensa pidettiin kolme päivää myöhemmin, ja niitä valvoi Cashelin arkkipiispa Thomas Fennelly. Hänet haudattiin hautajaiskulkueen jälkeen Killardrighiin.[36]

Kirjallinen ura

Butlerin kirjalliseen tuotantoon kuuluu lähes 20 teosta.[37] Niihin lukeutuu historiallista kirjallisuutta, elämäkertoja ja Butlerin oman sotilasuran tapahtumien kuvauksia.[14]

Butler kirjoitti läntisessä Kanadassa viettämästään ajasta kirjan The Great Lone Land, jossa kritisoi muun muassa sitä, millaisia negatiivisia vaikutuksia eurooppalaisten asutuksella oli paikallisiin alkuperäisasukkaisiin. Hän huomautti myös siitä, että eurooppalaisten tietämys alkuperäisasukkaista rajoittui usein tietoon parhaasta tavasta pettää näitä.[38] Teoksesta otettiin vuonna 1873 jo neljäs painos[2], ja samana vuonna Butler julkaisi toisen vastaavan teoksen nimeltä The Wild North Land.[39]

Vuonna 1882 Butlerilta julkaistiin anonyymisti tämän kirjoittama invaasiokirjallisuuden genreen kuuluva kertomus The Invasion of England: Told Twenty Years After. Kertomus kuvasi Saksan voittoisaa hyökkäystä Englantiin.[40][41] Hänen samana vuonna julkaistu romaaninsa Red Cloud[2], joka kertoi intiaaniheimon viimeisen selviytyjän ja irlantilaismiehen ystävyydestä, nousi suureen suosioon, ja se käännettiin myös iiriksi 1920-luvulla.[4]

Butlerin teos The Campaign of the Cataracts hänen kokemuksistaan Sudanin sodassa julkaistiin vuonna 1887.[2][42] Myöhemmin häneltä julkaistiin myös Charles George Gordonin, George Pomeroy Colleyn ja Charles Napierin elämäkerrat vuosina 1889 ja 1890.[33]

Butlerin vanhempi tytär kirjoitti loppuun hänen omaelämäkertansa, jonka työstämisen Butler oli aloittanut maaliskuussa 1909. Se julkaistiin vuonna 1911.[2]

Henkilökohtainen elämä

Butler avioitui vuonna 1877 sotilaallisiin aiheisiin perehtyneen taidemaalarin Elizabeth Thompsonin kanssa. He saivat kolme poikaa ja kaksi tytärtä.[2][14]

Butlerin ystäväpiiriin kuuluivat kenraali Charles George Gordon[43] ja Victor Hugo, johon Butler tutustui Kanaalisaarilla vuonna 1866.[3]

Lordi Colin Campbell väitti vuonna 1886 Butlerin olleen yksi neljästä hänen vaimonsa kanssa suhteessa olleesta miehestä. Butleria vastaan ei ollut juurikaan todisteita, mutta hän kieltäytyi todistamassa oikeudessa, minkä katsottiin olevan hänen maineelleen vahingollista.[30]

Tunnustukset

Butlerista tuli Bathin ritarikunnan jäsen 25. marraskuuta 1886 arvolla Knight Commander. Hänet korotettiin jäsenluokkaan Knight Grand Cross kesäkuussa 1906. Lisäksi hän sai Sudanin sodasta useita arvomerkkejä.[2]

Muun muassa Winston Churchill, John Ruskin ja Theodore Roosevelt ovat maininneet ihailevansa Butleria.[3]

Lähteet

  • Olson, James Stuart; Shadle, Robert: Historical Dictionary of the British Empire. Greenwood Publishing Group, 1996. ISBN 978-0313279171 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Ryan, Martin: William Francis Butler: A Life, 1838-1910. Lilliput Publishing, 2003. (englanniksi)
  • Beckett, Ian F. W.: A British Profession of Arms: The Politics of Command in the Late Victorian Army. University of Oklahoma Press, 2018. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • McCourt, Edward: Remember Butler: The Story of Sir William Butler. Routledge & K. Paul, 1967. (englanniksi)
  • Matheson, Sue; Butler, John Anthony: Horizons North: Contact, Culture and Education in Canada. Cambridge Scholars Publishing, 2014. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Bowen, Desmond; Bowen, Jean: Heroic Option: The Irish in the British Army. Pen & Sword Military, 2005. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Fitzgerald, Thomas W. H. (toim.): Ireland and Her People; a Library of Irish Biography, Volume III. Chicago: Fitzgerald Book Company, 1910. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

Viitteet

  1. ↑ a b Ryan 2003, s. 3
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u Dictionary of National Biography, 1912 Supplement, Volume I, s. 286-289. Smith, Elder & Co, 1912. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f g h i j k BUTLER, Sir WILLIAM FRANCIS Dictionary of Canadian Biography. Viitattu 29.1.2021. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e Lysaught, Charles: Reclaiming a man ignored by history Independent.ie. 7.9.2003. Viitattu 3.9.2020. (englanniksi)
  5. ↑ a b c Ryan 2003, s. 7
  6. ↑ From Famine to near Famine: 1845-1879. Studia Hibernica, 1961, s. 161-162. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  7. ↑ Ryan 2003, s. 1-2
  8. ↑ Bowen & Bowen 2005, s. 34, 127
  9. ↑ Ryan 2003, s. 9
  10. ↑ a b c McCourt 1967, s. 8
  11. ↑ a b Fitzgerald 1910, s. 268
  12. ↑ McCourt 1967, s. 25
  13. ↑ Ryan 2003, s. 17
  14. ↑ a b c d e f g Olson & Shadle 1996, s. 224–225
  15. ↑ a b Bowen & Bowen 2005, s. 128
  16. ↑ Ryan 2003, s. 41
  17. ↑ Bowen & Bowen 2005, s. 132
  18. ↑ a b Bowen & Bowen 2005, s. 134
  19. ↑ Bowen & Bowen 2005, s. 135-136
  20. ↑ Bowen & Bowen 2005, s. 146
  21. ↑ McCourt 1967, s. 140
  22. ↑ a b Fitzgerald 1910, s. 269
  23. ↑ Bowen & Bowen 2005, s. 152
  24. ↑ Ryan 2003, s. 100
  25. ↑ McCourt 1967, s. 156
  26. ↑ Bowen & Bowen 2005, s. 154
  27. ↑ Bowen & Bowen 2005, s. 157
  28. ↑ Matheson & Butler (toim.) 2014, s. 8-9
  29. ↑ Bowen & Bowen 2005, s. 161
  30. ↑ a b Beckett 2018
  31. ↑ Ryan 2003, s. 199, 201
  32. ↑ Matheson & Butler (toim.) 2014, s. 62
  33. ↑ a b c Fitzgerald 1910, s. 270-271
  34. ↑ a b Ryan 2003, s. 214
  35. ↑ Ryan 2003, s. 208-209
  36. ↑ Ryan 2003, s. 216
  37. ↑ Matheson & Butler (toim.) 2014, s. 48
  38. ↑ Matheson & Butler (toim.) 2014, s. 13
  39. ↑ Matheson & Butler (toim.) 2014, s. 8, 13
  40. ↑ Ryan 2003, s. 87
  41. ↑ McCourt 1967, s. 144
  42. ↑ McCourt 1967, s. 267
  43. ↑ Matheson & Butler (toim.) 2014, s. 8

Aiheesta muualla

Kansainväliset
Kansalliset
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=William_Francis_Butler&oldid=19572594”