Ero sivun ”Urho Kekkonen” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Rivi 151: Rivi 151:
Vuonna 1975 Kekkonen isännöi [[Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi|Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen]] (ETYK) Helsingissä. Tapahtumaa pidetään Kekkosen uran huipentumana.
Vuonna 1975 Kekkonen isännöi [[Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi|Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen]] (ETYK) Helsingissä. Tapahtumaa pidetään Kekkosen uran huipentumana.


====1978–1981: Neljäs kausi====
====1978–1982: Neljäs kausi====
Kun vakavasti otettavia vastustajia ja todellisen vaihtoehdon tarjoavia kilpailijoita ei ilmaantunut, Kekkosen valta laajeni eräiden arvioiden mukaan jopa joiltain osin liian vahvaksi. Tämän vallankäytön huipentumana voidaan pitää vuotta [[1975]]. Kekkonen oli hajottanut eduskunnan ja isännöi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) Helsingissä. Hän antoi jo tuossa vaiheessa valita itsensä sosiaalidemokraattien ja keskustan presidenttiehdokkaaksi [[Suomen presidentinvaali 1978|vuoden 1978 vaaleihin]]. SDP ehti pyytää valtionpäämiestä ehdokkaakseen jo ennen tämän taustapuoluetta keskustaa. Syksyllä Kekkonen "runnoi" televisiokameroiden edessä läsnä olleet kansanrintamapuolueiden johtajat Martti Miettusen johtamaan hätätilahallitukseen.<ref name="presidentti160"/>
Kun vakavasti otettavia vastustajia ja todellisen vaihtoehdon tarjoavia kilpailijoita ei ilmaantunut, Kekkosen valta laajeni eräiden arvioiden mukaan jopa joiltain osin liian vahvaksi. Tämän vallankäytön huipentumana voidaan pitää vuotta [[1975]]. Kekkonen oli hajottanut eduskunnan ja isännöi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) Helsingissä. Hän antoi jo tuossa vaiheessa valita itsensä sosiaalidemokraattien ja keskustan presidenttiehdokkaaksi [[Suomen presidentinvaali 1978|vuoden 1978 vaaleihin]]. SDP ehti pyytää valtionpäämiestä ehdokkaakseen jo ennen tämän taustapuoluetta keskustaa. Syksyllä Kekkonen "runnoi" televisiokameroiden edessä läsnä olleet kansanrintamapuolueiden johtajat Martti Miettusen johtamaan hätätilahallitukseen.<ref name="presidentti160"/>


Rivi 162: Rivi 162:
Kekkosen suvereenin vallankäytön päättymistä on monen mielestä merkinnyt huhtikuu [[1981]], jolloin pääministeri [[Mauno Koivisto]] kieltäytyi eroamasta, vaikka häntä oli [[Tamminiemi|Tamminiemestä]] tähän varsin selväsanaisesti kehotettu. Koivisto rikkoi Kekkosen ajan kaavan huomauttamalla, että perustuslain mukaan Suomessa hallituksen tulee nauttia ensi sijassa eduskunnan eikä presidentin luottamusta.<ref name="presidentti165"/>
Kekkosen suvereenin vallankäytön päättymistä on monen mielestä merkinnyt huhtikuu [[1981]], jolloin pääministeri [[Mauno Koivisto]] kieltäytyi eroamasta, vaikka häntä oli [[Tamminiemi|Tamminiemestä]] tähän varsin selväsanaisesti kehotettu. Koivisto rikkoi Kekkosen ajan kaavan huomauttamalla, että perustuslain mukaan Suomessa hallituksen tulee nauttia ensi sijassa eduskunnan eikä presidentin luottamusta.<ref name="presidentti165"/>


Kekkosen terveys petti näkyvästi ensimmäisen kerran [[Islanti|Islannin]] kalastusmatkalla elokuussa samana vuonna. Syyskuussa 1981 hän jäi sairauslomalle ja pyysi eroa lokakuussa. Tämän jälkeen hän ei enää näyttäytynyt julkisuudessa.
Kekkosen terveys petti näkyvästi ensimmäisen kerran [[Islanti|Islannin]] kalastusmatkalla elokuussa samana vuonna. Syyskuussa 1981 hän jäi sairauslomalle ja pyysi eroa lokakuussa. Tämän jälkeen hän ei enää näyttäytynyt julkisuudessa. Virallisesti Kekkonen luopui tehtävistään [[27. tammikuuta]] [[1982]].


===Viimeiset vuodet===
===Viimeiset vuodet===

Versio 15. joulukuuta 2007 kello 23.05

Tämä artikkeli käsittelee Suomen pitkäaikaista presidenttiä. Muita Kekkosia on Kekkonen-täsmennyssivulla.
Urho Kaleva Kekkonen
[[Tiedosto:|250px|]]
Suomen tasavallan 8. presidentti
1.3.1956–26.10.1981
Edeltäjä J. K. Paasikivi
Seuraaja Mauno Koivisto
Henkilötiedot
Syntynyt3. syyskuuta 1900
Pielavesi
Kuollut31. elokuuta 1986 (85 vuotta)
Helsinki
Puoliso Sylvi Kekkonen
Tiedot
Puolue presidenttiyden alkuun
saakka Maalaisliitto
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Urho Kaleva Kekkonen (3. syyskuuta 1900, Pielavesi – 31. elokuuta 1986, Helsinki) oli suomalainen poliitikko ja Suomen tasavallan presidentti yli 25 vuoden ajan. Hän toimi presidentin tehtävässä yhtäjaksoisesti vuodesta 1956 vuoteen 1981. Viimeinen presidenttikausi jäi kesken, sillä Kekkonen luopui tasavallan presidentin toimesta terveydellisistä syistä 26.10.1981, minkä valtioneuvosto vahvisti seuraavana päivänä. Kekkonen on Suomen historian pitkäaikaisin presidentti. Hän toimi myös pääministerinä viisi kertaa.[1]

Elämäkerta

Lapsuus ja nuoruus

Tiedosto:Running Urho Kekkonen.jpg
Urho Kekkonen juoksemassa 4. kesäkuuta 1946.

Vaikka Kekkosen Pielavedellä sijaitsevan syntymäkodin nimi on Lepikon torppa, hänellä ei ole torpparitaustaa. Talo oli hankittu omakotitaloksi. Kekkonen ei edustanut itsenäistä talonpoikaisväestöä eikä torppareita, vaan pikemminkin maaseudun työväestöä. Isä Juho Kekkonen oli alun perin renki ja metsätyömies, josta tuli Halla Oy:n metsätyönjohtaja ja tukkiasioitsija. Äiti Emilia Pylvänäinen oli talollisen tytär. Vanhemmilla oli varaa kouluttaa poikansa ylioppilaaksi. [2]

Vuonna 1949, kun Kekkosesta ryhdyttiin toden teolla tekemään presidenttiä, Lepikon torpan valokuvasta retusoitiin savupiippu pois tarkoituksena esittää Kekkonen "savupirtin poikana" ja luotiin muutenkin tarpeelliseksi katsottu kuva Kekkosesta kansan syvistä riveistä nousseena "sivistyneenä jätkänä".[3]

Lukiolaisena Kekkonen liittyi Kajaanin suojeluskuntaan ja osallistui Suomen sisällissotaan Kajaanin Sissirykmentin]] mukana valkoisen hallituksen joukoissa. Hän osallistui taisteluihin muun muassa Kuopiossa, Varkaudessa, Mouhussa ja Viipurin suunnalla sekä johti Haminassa yhdeksän punaisen teloittamista [4].

Myös Kekkosen urheilutaustasta tuli osa hänen legendaansa. Vuonna 1924 hän voitti vauhdittomien hyppyjen SM-kisoissa korkeushypyn ja kolmiloikan. Saman vuoden Kalevan kisoissa hän voitti korkeushypyn. Hänen hallussaan oli vauhdittoman kolmiloikan Suomen ennätys (972 cm). Myös Kekkosen aika 100 metrin juoksussa oli varsin hyvä: 11,0 sekuntia (käsiaika). Korkeustulos oli 185 cm ja kolmiloikan tulos yli 14 metriä. Myöhemmin Kekkonen toimi Suomen olympiakomitean ja Suomen Urheiluliiton (SUL) johdossa. Vuoden 1932 olympiakisoissa Los Angelesissa Kekkonen toimi Suomen olympiajoukkueen johtajana. Näihin kisoihin liittyi Paavo Nurmen sulkeminen kisoista ammattilaissyytösten vuoksi IAAF:n toimesta puheenjohtajanaan ruotsalainen Sigfrid Edström. Kekkosen taisteli sinnikkästi ja jopa ärsytystä herättävän jääräpäisestikin Nurmen puolesta hänen osanottonsa puolesta. Tämän seurauksena Suomen ja Ruotsin yleisurheilumaaottelut keskeytyivät useaksi vuodeksi. Riita leimautui vahvasti Edströmin ja Kekkosen väliseksi kiistaksi. Ansioistaan Suomen urheilun hyväksi Urho Kekkoselle myönnettiin Suomen urheilun suuri ansioristi vuonna 1950.[5]

Opiskeluaika ja poliittisen uran alku

Ylioppilaaksi Kekkonen valmistui Kajaanin Lyseosta vuonna 1919. Asevelvollisuutensa Kekkonen suoritti 1919–1920 Helsingin autopataljoonassa ja kotiutui kersanttina. Pääkaupunkiin 1921 muuttanut Kekkonen vei opintonsa nopeasti päätökseen ja valmistui lakitieteen kandidaatiksi 1926, vaikka ei opiskelijaelämään kuuluvaa juhlimista kaihtanutkaan. Hän oli aktiivinen Pohjois-Pohjalaisessa Osakunnassa sekä lainlukijoiden riennoissa. Aiemminkin eri lehtiä avustanut Kekkonen toimi Ylioppilaslehden päätoimittajana 1927–1928.[5]

Kekkonen työskenteli Etsivässä keskuspoliisissa lakitieteen ylioppilaana ja varatuomarina. Hän perehtyi kommunisminvastaiseen toimintaan "nyrkkilinjaakaan" kaihtamatta. Etsivästä keskuspoliisista Urho Kekkonen myös löysi puolisokseen konekirjoittajana toimineen Sylvi Uinon. Tämä oli perhetaustaltaan kannakselainen papintytär. Sylvi Kekkonen kuoli vuonna 1974.[6]

Kekkonen alkoi suunnitella omaa väitöskirjaansa salaisen poliisin (agent provocateur) toiminnasta. Hän kuitenkin joutui eroamaan ehdotettuaan julkisesti Etsivän keskuspoliisin lakkauttamista ja sulauttamista rikospoliisiin. Kekkonen siirtyi 1927 Maalaiskuntien liiton lakimieheksi, mutta hänen julkinen esiintymisensä johti työsuhteen purkamiseen 1932. Hän julkaisi kunnallislain selitysteoksen ja väitöskirja vuodelta 1936 käsitteli kunnallista vaalioikeutta Suomen lain mukaan.[7]

Urho Kekkosen aatteelliset juuret olivat nuoren tasavallan kansallismielisessä ylioppilaspolitiikassa. Luontevaa jatkoa ideologiselle suuntautumiselle oli toimiminen Akateemisessa Karjala-Seurassa. AKS:ssä hän kuului vuodesta 1924 valtiososialistisia aatteita kannattaneen Niilo Kärjen ympärillä vaikuttaneeseen ryhmään. Kansan eheyttäminen, ryssäviha, kielitaistelu ja Itä-Karjalan kysymys olivat hänelle tärkeitä. Kekkonen palveli AKS:n lehden Suomen Heimon pakinoitsijana. Vuonna 1930 hänestä tuli AKS:n kolme vuotta aiemmin valtaaman Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja. Vuonna 1932 hän erosi AKS:stä yhdessä Martti Haavion, V. J. Sukselaisen, Reino Kuuskosken, Kustaa Vilkunan, Lauri Hakulisen, Veikko Heiskasen, Heikki Hosian ja muiden poliittiseen keskustaan suuntautuneiden jäsenten kanssa, kun AKS:n enemmistö ei 27.4.1932 pidetyssä kokouksessa suostunut tuomitsemaan Mäntsälän kapinaa. Erottuaan Lapuan liikkeen nousun myötä radikalisoituneesta AKS:stä hän jatkoi pakinointia Suomalaisuuden Liiton lehdessä Suomalaisessa Suomessa (myöhemmin Kanava). Sen palstoilla hän keskittyi etenkin yliopiston suomalaistamisasian ajamiseen.[8]

Siirtyminen puoluepolitiikkaan

Kekkonen vieraili Saksassa 1932 ja todisti Adolf Hitlerin valtaannousua. Näiden kokemusten vavahduttamana Kekkonen lähti mukaan päivänpolitiikkaan ja liittyi Saksan vierailunsa jälkeisenä vuonna Maalaisliittoon sekä julkaisi poliittisen pamflettinsa "Demokratian itsepuolustus", jossa hän varoitti äärioikeiston noususta ja esitti keinoja ilmiön torjuntaan. Äärivasemmisto oli Suomessa suitsittu jo aiemmin. Kekkonen esitti muun muassa, että valtiovallan on tarpeellista rajoittaa sananvapautta tietyssä määrin voidakseen estää demokratian luhistumisen.[3]

Työelämässä Kekkonen siirtyi maatalousministeriön virkamieheksi. Vuonna 1936 hänet valittiin Viipurin läänin läntisestä vaalipiiristä eduskuntaan toisella yrittämällä ja nimitettiin heti oikeusministeriksi (1936–1937) Kyösti Kallion hallitukseen. Sen jälkeen hänet nimitettiin A. K. Cajanderin punamultahallitukseen sisäasiainministeriksi. Tällä ministerikaudella Kekkosen näkyvimmäksi toimeksi nousi lopulta epäonnistunut yritys lakkauttaa äärioikeistolainen Isänmaallinen kansanliike 1938. Tässä operaatiossa tuli tunnetuksi käsite Kekkosen konstit.[2]

Talvisodan hallitukseen Urho Kekkosta ei otettu. Hän vastusti Moskovan rauhantekoa eduskunnassa maaliskuussa 1940 ja oli sodan jatkamisen kannalla. Toisen maailmansodan aikana hän toimi Siirtoväen Huollon Keskuksen johtajana 1940–1943. Valtiovarainministeri Väinö Tannerin aloitteesta perustetussa tehtävässä Kekkonen palveli valtiovarainministeriön virastovaltuutettuna 1943–1945. Tällöin hänen työmaataan oli valtionhallinnon järkeistäminen.[5]

Vuoden 1942 alussa Kekkonen ryhtyi kirjoittamaan Suomen Kuvalehteen nimimerkillä Pekka Peitsi. Hänen kirjoituksensa olivat katsauksia ulkopolitiikkaan ja sotivan maailman tapahtumiin. Majuri Wolf H. Halsti oli tätä ennen joutunut lopettamaan niiden kirjoittamisen päämajan vaatimuksesta. Keskeistä käännekohtaa Kekkosen ajattelussa merkitsi myöhäissyksy 1942: siitä lähtien hän etsiytyi kohti niin sanottua rauhanoppositiota.[6]

Uusi nousu ja pääministeriys presidenttitienä

Katso myös: Urho Kekkosen hallitusten kokoonpanot
Tiedosto:Kekkonen-Paasikivi-Simola.jpg
Pääministeri Urho Kekkonen, ministeri Aarre Simonen ja presidentti Juho Kusti Paasikivi Paasikiven 85-vuotisjuhlilla 26. marraskuuta 1955.

Lopulliseen muotonsa Kekkosen ulkopoliittinen ajattelu jalostui sotavuoden 1944 kuluessa. Hänen uusi realisminsa oli sangen neuvostokeskeistä. Itänaapuriin syntyneen supervallan epäluulojen poistaminen oli ensisijaista, sillä se loisi edellytykset keskinäiselle luottamukselle. Se taas oli avain Suomen tosiasiallisen itsenäisyyden ja riippumattomuuden varjelemiseen. [5]

Maalaisliiton puoluekokouksessa 1944 Kekkonen vaati uuteen maailmanjärjestykseen soveltuvaa suuntaa tuolloin arvokonservatiiviselle ja kansallismieliselle puolueelleen. Kekkosen suunta tuli myöhemmin tunnetuksi niin sanottuna K-linjana. Se taas jakoi ensin Maalaisliittoa ja sitten koko suomalaista poliittista elämää ulkopoliittisen luotettavuuden vaa'alla. Tätä kahtiajakoa jatkui Kekkosen uran loppuun saakka.[7]

Lopullista paluuta vallan sisärenkaaseen merkitsi Kekkosen pääsy Paasikiven hallituksen oikeusministeriksi marraskuussa 1944. Hänen vastuulleen tuli liittoutuneiden valvontakomission vaatimien sotasyyllisyysoikeudenkäyntien hoitaminen. Kun Paasikivi valittiin presidentiksi 1946, Maalaisliitto esitti Kekkosta pääministeriksi, mutta Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) vastustus esti aikeen. Kekkosesta tuli kuitenkin Suomen Pankin johtokunnan jäsen. Poliittiseksi vaikutuspaikaksi vakiintui eduskunta, ensin varapuhemiehenä ja sitten puhemiehenä.[7]

Kekkonen suhtautui epäluuloisesti kommunistien hankkeisiin. Käänne lienee tapahtunut sen jälkeen, kun kesällä 1948 muodostettiin K. A. Fagerholmin johtama sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus. Tällöin näyttää alkaneen oppositioon jääneiden Kekkosen ja Maalaisliiton sekä kansandemokraattien lähentyminen.[9]

Tohtori Kustaa Vilkuna pani 1949 alulle Kekkos-myytin luomisen vaalikirjallaan Urho Kekkonen. Siinä kuvattiin "savupirtin pojan" nousua tukkikämpiltä tasavallan poliittiselle huipulle. [10]

Presidentinvaalissa 1950 Kekkonen nousi Maalaisliiton ehdokkaaksi. Hän kilpaili kampanjassaan etenkin istuvan presidentin J. K. Paasikiven kanssa. Kekkonen sai 62 valitsijamiestä, SKDL:n Mauno Pekkala 67 ja vaalit voittanut Paasikivi 171. Paasikivi nimitti Kekkosen vaalien jälkeen pääministeriksi. Tätä seurasi vielä neljä muuta Kekkosen hallitusta, joista osa jäi poliittisesti rikkinäisenä aikana lyhytikäisiksi. [11]

Jo muodostaessaan ensimmäistä hallitustaan 1950 Kekkonen perusteli omaa johtavaa rooliaan ja hallituksen kokoonpanoa ensi sijassa Suomen ja Neuvostoliiton välisillä suhteilla. Ensimmäisen hallituskautensa loppupuolella Kekkonen alkoi korostaa yhä enemmän Suomen ja Neuvostoliiton välille 1948 solmitun sopimuksen "ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta" merkitystä. YYA-sopimus oli muodostuva suorastaan fundamentalistiseksi tekstiksi Suomen poliittisessa elämässä.[12]

Kekkonen alkoi linnoittaa poliittista asemaansa idänsuhteilla. Näin hän onnistui kerta toisensa jälkeen torjumaan niin hallitusten kaatoyritykset kuin henkilökohtaisen syrjäyttämisensäkin. Kun Kekkonen onnistuttiin kampeamaan pääministerin paikalta 1953, hän vihjasi Neuvostoliiton saattavan katkaista Suomen luototuksen, mikäli hänestä ei tule pääministeriä. Presidentti Paasikiven mielestä tällainen kytkentä oli "poliittisesti vaarallinen asia".[13]

Vuonna 1954 nimitettiin Kekkosen V hallitus, joka toimi Kekkosen presidentiksi valisemiseen asti maaliskuussa 1956.

Vaalitaistelu tähtäimessä vuoden 1956 vaali

Vuoden 1956 vaaliin Kekkonen valmistautui Suomessa uudenlaisella amerikkalaistyyppisellä presidentinvaalikiertueella. Siihen kuului parisataa puhetilaisuutta, joissa taitavana sanankäyttäjänä tunnettu poliitikko mieluusti antautui kiivaisiin väittelyihin. Pian jokaisella politiikkaa seuraavalla suomalaisella oli mielipide Urho Kekkosesta, joko puolesta tai vastaan. Paasikivi karsasti Kekkosen kansanomaisena pitämäänsä esiintymistä, mutta piirre ei ollut estänyt häntä nimittämästä tätä pääministeriksi. Viimeistään Porkkalan palautus 1955 antoi aihetta puhua Kekkosesta Paasikiven "perintöprinssinä". [14]

Maalaisliiton "pääideologi" Arvo Korsimo oli rakentanut maanlaajuisen tukimiesten verkoston jo 1950-luvun alkupuolella. Kekkosen vaalityössä sen merkitys saattoi olla ratkaiseva. [15]

Johannes Huumo kehitti vaalityöhön poliittiseen historiaan jääneen sloganin "Paasikiven-Kekkosen linja". Kekkos-kuvaa luotiin myös Kansakunnan puolesta -vaalifilmillä, joka vuodesta 1955 markkinoi Kekkosta kansallisena eheyttäjänä. [16]

Presidentinvaalikamppailu muodostui erittäin repiväksi. Puoluetoimistot olivat käyneet tarkkaan läpi toisten ehdokkaiden elämänvaiheet ja kielteiset seikat tuotiin hanakasti esille välittämättä aina tarkistaa tietojen todenperäisyyttä. Urho Kekkoseen kohdistettiin etenkin naisseikkailuihin ja alkoholinkäyttöön liittyvää loanheittoa. Eräät sosiaalidemokraatteja ja kokoomusta lähellä olevat tahot perustivat eräänlaiseksi Honka-liiton esiasteeksi Kerho 56 -ryhmän. Sen päätavoite oli juuri Kekkosen valinnan estäminen. [17]

Vaaleissa Kekkonen saavutti silti suurimman äänisaaliin ja Maalaisliitto sai ensimmäistä kertaa presidentinvaaleissa enemmän ääniä kuin eduskuntavaaleissa. [18]

Aika presidenttinä

1956–1962: Ensimmäinen kausi

Tasavallan presidentiksi Kekkonen valittiin 1956, jolloin hän voitti valitsijamiesäänin 151–149 vastaehdokkaansa, sosiaalidemokraattien K. A. Fagerholmin. Vaaleissa Kekkonen oli saanut 88 valitsijamiestä. Ratkaiseva tuki Kekkosen valinnalle tuli SKDL:n yksimieliseltä valitsijamiesryhmältä ja Kansanpuolueen enemmistöltä. Puuttuvaa "yhden äänen" antajaa ei ole koskaan saatu selville luotettavasti.[12]

SAK:n julistama yleislakko alkoi uuden presidentin virkaanastujaispäivänä 1.3.1956. Sen poliittista luonnetta SAK ei ole koskaan myöntänyt, mutta Kekkosen henkilön ja maalaisliiton ehdokkaan valinnan on väitetty vaikuttaneen työtaisteluun. "Kekkosen kruunajaisiksi" nimetty laaja lakko kiristi sisäpoliittista tilannetta entisestään. [19] Presidenttikautensa alun Kekkonen koettikin pitää matalaa profiilia, etenkin sisäpolitiikassa.[13]

Neuvostoliitto osoitti hiljaisesti mieltään elokuussa 1958 syntynyttä Fagerholmin laajapohjaista enemmistöhallitusta vastaan. Presidentti Kekkonen yhtyi kritiikkiin ja myötävaikutti siihen, että tämä niin sanottu yöpakkashallitus kaatui joulukuussa. Historiantutkimus ei ole päässyt yksimielisyyteen Kekkosen toiminnan motiiveista.[20]

Fagerholmin hallituksen kohtalo vaikutti siihen, että enemmistöhallituksia ei kyetty vähään aikaan muodostamaan. Niiden sijasta jouduttiin turvautumaan lähinnä maalaisliittoon nojanneisiin vähemmistöhallituksiin. Sosiaalidemokraattisen puolueen sisäinen skisma lisäsi sisäpolitiikan hajanaisuutta. Urho Kekkonen pyrki silti sitkeästi yhdistämään oman uudelleenvalintansa enemmistöhallituksen muodostamiseen ja ulkopoliittisten tavoitteidensa toteuttamiseen. Hän lähetti tämän suuntaisia viestejä neuvostojohdolle ilman että niistä tiesi kukaan muu Suomessa. [21]

Kekkonen suunnitteli jo huhtikuussa 1961 eduskunnan hajottamista, jotta voisi vaikuttaa presidentinvaaleissa vastaansa nousevaan liittoutumaan, jonka ehdokas oli entinen oikeuskansleri Olavi Honka. Neuvostoliitto lähetti lokakuun lopussa nootin vedoten YYA-sopimuksen artiklan tarkoittamaan sodanuhkaan. Tilanne Berliinissä oli supervaltojen välillä tuolloin kiristynyt. Hongan luovuttua ehdokkuudesta Kekkonen sai 111 valitsijamiestä. Hänet valittiin uudelleen presidentiksi 199 äänellä.[7]

1962–1968: Toinen kausi

Noottikriisin seurauksena on pidetty sitä, että maasta katosi todellinen oppositio ja presidentti Kekkonen saavutti vahvan, myöhemmin jopa kyseenalaisia piirteitä saaneen aseman Suomen poliittisena johtajana.[1]

Kekkonen tavoitteli puolueiden enemmistön tukea, mikä suomalaisessa järjestelmässä on pidemmän päälle presidentin täysipainoisen vallankäytön edellytys. Punnuksena Kekkonen käytti ulkopoliittisen luotettavuuden osoittamista. Tämä tarkoitti, että hallitusvastuun ehtona oli hänen ja hänen ulkopoliittisen linjansa hyväksyminen. Esimerkiksi kokoomus hyväksyttiin Johannes Virolaisen johtamaan hallitukseen noottikriisin jälkeen, kun se oli osoittanut lojaaliutensa Kekkosta kohtaan.[9]

Tärkeä vallankäytön väline olivat myös Kekkosen henkilökohtaiset suhteet. Presidentti piti kiinteää yhteyttä opiskeluaikaisiin tovereihinsa, mutta myös metsästys-, kalastus- ja hiihtokavereihinsa, sekä järjesti nousevalle älymystönuorisolle niin sanottuja lastenkutsuja virka-asunnossaan Tamminiemessä. Edelleen Urho Kekkonen kasvatti luottomiehiä valtiohallinnon eri portaisiin sekä kaikkiin merkittäviin puolueisiin ja liike-elämään, etenkin valtionyhtiöihin. Kekkosella oli myös lukuisia taiteilijaystäviä. Välittömänä luonteena Kekkonen osasi seurustella erilaisten ihmisten ja yhteiskuntapiirien kanssa vuosikymmeniä ennen kuin verkostoitumisesta tuli muotikäsite.[1]

Maaliskuussa 1964 presidentti Kekkonen vieraili Virossa. Matka oli Puolan-vierailuun liitetty epävirallinen visiitti, mutta kohdemaalle merkittävä ensimmäisenä Suomen valtionpäämiehen sodanjälkeisenä käyntinä. Erityisesti Kekkosen vironkielinen puhe Tarton yliopistossa 12. maaliskuuta elähdytti virolaisia ja osoitti, että näitä ei ollut unohdettu Suomenlahden pohjoispuolella. [22]

Oman puolueensa maalaisliiton jälkeen Kekkonen sai jo etukäteen tuekseen 1966 muodostetun kansanrintamahallituksen, vasemmistopuolueet Suomen Sosialidemokraattinen Puolueen (SDP) sekä SKDL:n ja Työväestön ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton (TPSL). Kun niiden ja muiden puolueiden, jotka olivat mukana SDP:n puheenjohtajan Rafael Paasion johtamassa kansanrintamahallituksessa, poikkeuslakiehdotus ei saanut riittävää enemmistöä, ne asettivat Kekkosen ehdokkaakseen. Hän tuli valituksi 1968 vaalien ensimmäisellä kierroksella 201 valitsijamiehen tuella. [12]

Kekkosen toisella kaudella saksankielisestä Keski-Euroopasta käsin suomalaiseenkin poliittiseen puheeseen suodattui käsite "suomettuminen".

1968–1978: Kolmas kausi

Jos Kekkonen olikin sisäpolitiikassa sidottu yhteistyöhön, ulkopolitiikassa hän saattoi toimia suvereenisti. Apunaan hänellä oli toisinaan vain hänen itsensä valitsemat luottoavustajat, jotka tulivat useimmiten ulkoministeriöstä. Kekkonen teki 1960-luvun lopulla joukon ulkopoliittisia aloitteita. Ne koskivat Pohjolan ydinaseetonta vyöhykettä, rajarauhaa Norjan kanssa sekä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokousta. Kaikkien aloitteiden tavoitteena oli välttää YYA-sopimuksen sotilaallisten artiklojen soveltaminen eli sotilaallinen yhteistyö Suomen ja Neuvostoliiton välillä ja siten vahvistaa Suomen pyrkimystä puolueettomuuspolitiikkaan. Tšekkoslovakian 1968 tapahtuneen miehityksen jälkeen paine puolueettomuutta kohtaan kasvoi. Kekkonen ilmoitti venäläisille 1970, ettei jatka presidenttinä eikä YYA-sopimusta jatketa, ellei Neuvostoliitto jatkossakin suostu tunnustamaan Suomen puolueettomuutta.[20]

Presidentti Kekkonen hermostui Lalli-lehden tammikuussa 1969 julkaisemasta puolustusvoimain komentaja Yrjö Keinosen haastattelusta, josta saattoi tulkita tämän pitävän Suomen puolustusvoimia jonkinlaisena Neuvostoliiton asevoimien kylkiäisenä. [23] Tämä yhdistyneenä muuhun Keinosen henkilöön liittyneeseen kohuun johti komentajan eroamiseen myöhemmin samana vuonna. Tapauksen on katsottu osoittaneen Kekkosen halua yksin tulkita YYA-sopimusta.

Vuoden 1970 eduskuntavaalit merkitsivät kansanrintamayhteistyön päättymistä. Kekkonen aktivoitui sisäpolitiikassa toimien jopa tosiasiallisena pääministerinä ja osallistui muun muassa tulopoliittisten neuvottelujen tekoon niin sanotun UKK-sopimuksen muodossa.[13]

Suomessa valtionpäämies valittiin neljännen kerran ilman vaaleja ja vastaehdokkaita, kun Kekkosen presidenttikautta jatkettiin neljällä vuodella tammikuussa 1973 säädetyllä poikkeuslailla. Poikkeuslain taustasta ei historiantutkimuksessa vallitse yksimielisyyttä. Martti Häikiön tulkinnan mukaan Kekkonen pakotti Ahti Karjalaisen tekemään ehdotuksen jatkoajasta tammikuussa 1972, nimitti helmikuussa Rafael Paasion johtaman sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen ja vaati poikkeuslakia huhtikuussa. Kaiken tämän Kekkonen teki estääkseen suurimpia puolueita, sosiaalidemokraatteja ja keskustapuoluetta, asettamasta omia ehdokkaitaan kesän puoluekokouksissa. Kolauksen saivat osakseen Kekkosen manttelinperijänä pidetty Ahti Karjalainen ja keskustan puheenjohtaja, kentällä suosittu Johannes Virolainen. [24]

Tšekkoslovakian miehityksestä 1968 alkanut maailmanpoliittisen tilanteen ja Neuvostoliiton Suomen-politiikan jyrkkeneminen nähtävästi huolestutti Kekkosta.

Poikkeuslain läpivieminen muodostui kuitenkin ongelmaksi, sillä menettely vaati tuekseen 5/6:n eduskuntaenemmistön. Sen kokoamiseksi luotiin poliittinen paketti, jossa osina olivat itse poikkeuslain lisäksi Suomen heinäkuussa 1972 valmiiksi neuvottelema vapaakauppasopimus Euroopan talousyhteisön, EEC:n kanssa, ja vasemmiston kannattamat valtion taloudellista säätelyvaltaa lisäävät valtuudet, joita kutsuttiin suojalaeiksi. Kalevi Sorsan johtama hallitus ei kuitenkaan tälläkään paketilla saanut tarvittavaa määräenemmistöä kokoon. Niinpä Kekkonen uhkasi joulukuussa, ettei hän olisikaan käytettävissä presidentiksi. Julkisissa perusteluissaan hän viittasi lokakuussa julkisuuteen vuotaneeseen niin sanottuun Zavidovo-muistioon hänen ja neuvostojohdon keskusteluista elokuulta. Poikkeuslaki hyväksyttiin tammikuussa 1973 äänin 170–28. Näin Kekkosen toimikautta jatkettiin neljällä vuodella vuoteen 1978.[20]

Sylvi Kekkosen kuolema joulukuun alussa 1974 oli Urho Kekkoselle hyvin raskas isku. Muun muassa Johannes Virolaisen mukaan Kekkosen sisäpoliittiset otteet muuttuivat siitä lähtien entistä rajummiksi.[8]

Vuonna 1975 Kekkonen isännöi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) Helsingissä. Tapahtumaa pidetään Kekkosen uran huipentumana.

1978–1982: Neljäs kausi

Kun vakavasti otettavia vastustajia ja todellisen vaihtoehdon tarjoavia kilpailijoita ei ilmaantunut, Kekkosen valta laajeni eräiden arvioiden mukaan jopa joiltain osin liian vahvaksi. Tämän vallankäytön huipentumana voidaan pitää vuotta 1975. Kekkonen oli hajottanut eduskunnan ja isännöi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) Helsingissä. Hän antoi jo tuossa vaiheessa valita itsensä sosiaalidemokraattien ja keskustan presidenttiehdokkaaksi vuoden 1978 vaaleihin. SDP ehti pyytää valtionpäämiestä ehdokkaakseen jo ennen tämän taustapuoluetta keskustaa. Syksyllä Kekkonen "runnoi" televisiokameroiden edessä läsnä olleet kansanrintamapuolueiden johtajat Martti Miettusen johtamaan hätätilahallitukseen.[9]

1970-luvun mittaan alkoi liikkua huhuja valtionpäämiehen terveyden heikkenemisestä ja henkisen vireen vaihteluista. Esimerkiksi televisioiduissa uudenvuoden puheissa presidentin tilan heikkeneminen oli toisinaan selvästi havaittavissa. Julkisuus ja media kuitenkin pyrkivät vaientamaan näitä huhuja pääsääntöisesti koska halusivat kunnioittaa valtionpäämiehen yksityisyyttä. [25]

Vuoden 1978 presidentinvaalit olivat riemuvoitto istuvalle presidentille. Kun myös Kansallinen Kokoomus asetti Kekkosen ehdokkaakseen, hän sai neljän suuren puolueen tukemana 82 prosenttia äänistä ja 260 valitsijamiestä. Kauneusvirheeksi jäi Kekkos-koalition kannalta vain yhden kokoomusloikkarin lipeäminen Suomen Kristillisen Liiton ehdokkaan Raino Westerholmin taakse.[20]

Kekkosen suvereenin vallankäytön päättymistä on monen mielestä merkinnyt huhtikuu 1981, jolloin pääministeri Mauno Koivisto kieltäytyi eroamasta, vaikka häntä oli Tamminiemestä tähän varsin selväsanaisesti kehotettu. Koivisto rikkoi Kekkosen ajan kaavan huomauttamalla, että perustuslain mukaan Suomessa hallituksen tulee nauttia ensi sijassa eduskunnan eikä presidentin luottamusta.[20]

Kekkosen terveys petti näkyvästi ensimmäisen kerran Islannin kalastusmatkalla elokuussa samana vuonna. Syyskuussa 1981 hän jäi sairauslomalle ja pyysi eroa lokakuussa. Tämän jälkeen hän ei enää näyttäytynyt julkisuudessa. Virallisesti Kekkonen luopui tehtävistään 27. tammikuuta 1982.

Viimeiset vuodet

Kun Kekkonen oli jäänyt pois presidentin virasta, presidentin virka-asunto Tamminiemi muutettiin hänen palvelukodikseen. Viimeisinä vuosinaan Kekkonen pitäytyi erossa politiikasta eikä ottanut kantaa ajankohtaisiin asioihin. Huonon terveytensä vuoksi hän ei enää voinut ulkoilla ilman avustajia. Saamiinsa kirjeisiin hän ei jaksanut vastata.

Kekkonen kuoli 31. elokuuta 1986 kotonaan Tamminiemessä, Helsingissä, kolme päivää ennen 86-vuotissyntymäpäiväänsä. Hänet siunattiin näyttävin valtiollisin menoin Helsingin tuomiokirkossa ja haudattiin 7. syyskuuta Hietaniemen hautausmaalle.

Kekkosen sairaudesta ei ole julkaistu lääketieteellistä selvitystä. Sairauskertomus on viety Meilahden sairaalan arkistosta, eikä sen sijaintia tiedetä. Käytettävissä olevien tietojen valossa kyse oli ilmeisesti ateroskleroosiin liittyvästä multi-infarktidementiasta. Sairauden vaikutusta viranhoitoon ei kuitenkaan ole pystytty osoittamaan.

Tamminiemestä tehtiin Urho Kekkosen museo, joka avattiin yleisölle vuonna 1987.[3]

Perhe

Urho Kekkonen meni naimisiin vuonna 1926 Sylvi (Sylvia Salome) Uinon (12.3.1900–2.12.1974) kanssa. Vuonna 1928 heille syntyivät kaksospojat Taneli (4.9.1928–11.7.1985) ja Matti (4.9.1928-). Taneli toimi suurlähettiläänä ja Matti hallitusneuvoksena. Taneli meni naimisiin K. A. Fagerholmin tyttären Britan kanssa vuonna 1952.[8]

Poliittisen uran merkitys ja vaikutus

Maailmanpoliittinen merkitys

Urho Kekkosen suurimpana ansiona on pidetty Suomen idänsuhteiden ansiokasta hoitamista maailmanpoliittisesti vaikealla aikakaudella. Poliitikkona Kekkonen ei tyytynyt vain hakemaan kompromisseja, vaan nujersi monet sisäpoliittiset kilpailijansa, osan kovinkin ottein. Hän hyödynsi henkilökohtaisia idänsuhteitaan sisäpolitiikassa siten, että jopa monet poliittiset vastustajat alkoivat pitää häntä korvaamattomana. Kekkosta onkin kritisoitu Suomen hankalan aseman hyödyntämisestä henkilökohtaisen edun tavoittelussa. Politiikan strategisessa valtapelissä Kekkonen oli taituri.

Läntisissä demokratioissa Kekkosen presidenttikausi oli poikkeuksellisen pitkä. Tätä on selitetty karismalla, häikäilemättömällä taktikoinnilla, kansansuosiolla ja kylmän sodan aikakauden poliittisella herkkyydellä. Suomen politiikkaa varjosti miltei koko Kekkosen presidenttiyden ajan suurvaltojen valtapeli, jossa Suomen sijainti ainoana länsimielisenä Neuvostoliiton rajanaapurina oli strategisesti herkkä. Kekkonen säilytti suurvaltojen painostuksenkin alla asemansa arvostettuna valtiomiehenä sekä idässä että lännessä. Hänen poliittisen uransa suurimpana kansainvälisenä tunnustuksena voidaan pitää Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi ETYKin järjestämistä Helsingissä 1975, jossa Kekkonen isännöi suurvaltojen huippukokousta kylmän sodan lievittämiseksi.

Kulttuurinen merkitys

Kekkosen vaikutus suomalaiseen taiteeseen ja populaarikulttuuriin on ollut merkittävä. Tästä ovat esimerkkejä Matti Hagelbergin sarjakuvateos "Kekkonen", Jari Tervon romaani "Myyrä", Karo Hämäläisen kirjoittama kohteensa nimeä kantava satiiri, Juice Leskisen sävelteos "Siniristiloppumme", Sleepy Sleepersin Kekkos-aiheiset kappaleet ja kokoelma-albumi "Kekkonen" sekä Jari Alakoskelan lyhytelokuva "Kekkonen". Kekkosen virallinen muotokuva on saavuttanut ikonin kaltaisen aseman (vrt. Che Guevara).

Perintö

Urho Kekkosen hauta Hietaniemen hautausmaalla.

Urho Kekkosen kuoltua media alkoi kirjoittaa hänestä vapaammin. Sittemmin on myös julkaistu useita häntä käsitteleviä kirjoja sekä hänen päiväkirjansa vuosilta 1958–1981.

Sujuvana kynänkäyttäjänä tunnettu Kekkonen kirjoitti ainakin nimimerkeillä Esaijas Kohennuskeppi, Homo Ludens, K.Y. Laaksonen, Känä, Laaksonen, Lautamies, Liimatainen, Mies Suomalainen, Olli Tampio, Pekka Peitsi, Seppo Järvinen, U.K. ja Veljenpoika. Kekkonen suunnitteli kolmiosaista muistelmasarjaa, josta hän ehti julkaista vain ensimmäisen osan, Vuosisatani 1, ennen kuin hänen terveytensä petti.

Urho Kekkosen kunniaksi on perustettu Urho Kekkosen arkisto ja Urho Kekkosen kansallispuisto. Hänen lapsuudenkodistaan Lepikon torpasta on tehty turistinähtävyys. Kekkosen pitkäaikainen koti, Tamminiemi, on yleisölle avoin museo. Kun Urho Kekkonen täytti 80 vuotta 3.9.1980, Helsingin kaupunki nimesi syntymäpäivälahjana presidentille ydinkeskustassa sijaitsevan Kampinkadun Urho Kekkosen kaduksi.

Kekkosen jälkeen Suomen presidentin valtaoikeuksia on kavennettu. Niitä on 1980-luvulta lähtien siirretty eduskunnalle ja hallitukselle. Vuoden 2000 perustuslakiuudistuksessa presidentin päätehtäväksi jäi ulkopolitiikan hoito yhdessä valtioneuvoston kanssa.

Hänen viimeisen kautensa keskeytyminen vaikutti myös siihen, että seuraajapresidentit ovat ottaneet tavakseen tiedottaa julkisuuteen terveydentilastaan.

Vuonna 2004 järjestetyssä Suuret suomalaiset -äänestyksessä Urho Kekkonen sijoittui kolmanneksi 57456 äänellä edellään C.G.E. Mannerheim ja Risto Ryti [26].

Viihdetaiteilija Jope Ruonansuu imitoi Kekkosta Me Hirviöt -albumillaan ja on tehnyt hänestä kertovan kappaleen "Kekkonen tulee kuin ukkonen". Sir Elwoodin hiljaiset värit -yhtye on tehnyt Kekkosesta kappaleen nimeltä Kekkonen, jossa Juha Lehti laulaa sen ajan Suomesta, sekä Kekkosesta. Suomen Talvisota 1939-1940 teki kappaleen Kekkonen rock, jonka versioi myöhemmin myös Eppu Normaali.

Matti Hagelberg on tehnyt sarjakuva-albumin Kekkonen, ja Tapani Bagge sekä Samson ovat tehneet yhteistyössä sarjakuvaelämäkerran Kekkosesta.

Tutkimus

Urho Kekkosesta on tehty paljon tutkimusta. Juhani Suomea on pidetty ainakin puoliksi "virallisena" tutkijana, jonka käytössä Kekkosen arkisto Orimattilassa on ollut vapaasti. Kriittisempää katsantoa edustavat Lasse Lehtinen, Jukka Tarkka ja etenkin Hannu Rautkallio, joka tulee lähelle Tuure Junnilan näkemystä siitä, että Kekkonen käytti liiaksi valtaoikeuksiaan ja jopa vaaransi idänpolitiikallaan kansallista etua. Suurimman kritiikin kohteeksi joutuu kuitenkin Ahti Karjalainen, joka heidän mielestään meni Urho Kekkostakin pidemmälle pyrkiessään 1970-luvulla tämän seuraajaksi. Urho Kekkosesta ilmestyy edelleen vuosittain useita uusia tutkimusteoksia ja väitöskirjoja. Esimerkiksi helmikuussa 2007 ilmestynyt Ville Jalovaaran kirkkohistorian väitöskirja Kirkko, Kekkonen ja kommunismi poliittisina kriisivuosina 1958–1962 sekä toukokuussa 2007 Esa Seppäsen Turun yliopistossa tarkastettu poliittisen historian väitöskirja Itäsuhteiden kolmiodraama.

Hallitukset ja kaudet lyhyesti

Hallitukset

Presidenttikaudet

  • 1. kausi: 1. maaliskuuta 1956 – 1. maaliskuuta 1962
  • 2. kausi: 1. maaliskuuta 1962 – 1. maaliskuuta 1968
  • 3. kausi: 1. maaliskuuta 1968 – 1. maaliskuuta 1978 (vuoden 1973 poikkeuslailla pidennettiin neljällä vuodella)
  • 4. kausi: 1. maaliskuuta 1978 – 27. tammikuuta 1982 (olisi kestänyt 1. maaliskuuta 1984 asti, mutta Urho Kekkonen erosi virasta huonon terveytensä vuoksi. Kekkonen luopui tasavallan presidentin toimesta 26.10.1981)

Kirjallisuutta

KEKKOSEN KIRJAT
Urho Kekkonen   1934   Demokratian itsepuolustus       ISBN
Urho Kekkonen   1954   Onko maallamme malttia vaurastua       ISBN
Urho Kekkonen   1975   Muutoksen vuosikymmenet   sid.   Weilin+Göös   ISBN 951-35-1409-9
toim. Maarit Tyrkkö, Keijo Korhonen   1976   Kirjeitä myllystäni 1: 1956–1967     Otava   ISBN
toim. Maarit Tyrkkö, Keijo Korhonen   1976   Kirjeitä myllystäni 2: 1968–1975     Otava   ISBN
toim. Maarit Tyrkkö, Keijo Korhonen   1977   Nimellä ja nimimerkillä     Otava   ISBN
toim. Maarit Tyrkkö, Keijo Korhonen   1977   Nimellä ja nimimerkillä 2     Otava   ISBN
toim. Maarit Tyrkkö, kuvat M. Saanio   1977   Matkakuvia Kainuusta ja Lapista   sid.   Otava   ISBN 951-1-09414-9
toim. Maarit Tyrkkö   1980   Tamminiemi   sid.   Weilin+Göös   ISBN
Urho Kekkonen   1981   Vuosisatani 1   sid.   Otava   ISBN 951-1-06566-1 (1. osa)
koost. P. Lähteenkorva, J. Pekkarinen   2000   Kirjeitä myllärille 1956–1981   sid.   Otava   ISBN
 
JUHANI SUOMEN TEOKSET
Juhani Suomi   1986   Urho Kekkonen 1936–1944: Myrrysmies   sid.   Otava   ISBN 951-1-06567-X
Juhani Suomi   1988   Urho Kekkonen 1944–1950: Vonkamies   sid.   Otava   ISBN 951-1-09770-9
Juhani Suomi   1990   Urho Kekkonen 1950–1956: Kuningastie   sid.   Otava   ISBN 951-1-10403-9
Juhani Suomi   1992   Urho Kekkonen 1956–1962: Kriisien aika   sid.   Otava   ISBN 951-1-11580-4
Juhani Suomi   1994   Urho Kekkonen 1962–1968: Presidentti   sid.   Otava   ISBN 951-1-13065-X
Juhani Suomi   1996   Urho Kekkonen 1968–1972: Taistelu puolueettomuudesta   sid.   Otava   ISBN 951-1-13548-1
Juhani Suomi   1998   Urho Kekkonen 1972–1976: Liennytyksen akanvirrassa   sid.   Otava   ISBN 951-1-14799-4
Juhani Suomi   2000   Urho Kekkonen 1976–1981: Umpeutuva latu   sid.   Otava   ISBN 951-1-16257-8
Juhani Suomi   2001   Urho Kekkosen päiväkirjat 1: 1958–1962   sid.   Otava   ISBN 951-1-15547-4
Juhani Suomi   2002   Urho Kekkosen päiväkirjat 2: 1963–1968   sid.   Otava   ISBN 951-1-18174-2
Juhani Suomi   2003   Urho Kekkosen päiväkirjat 3: 1969–1974   sid.   Otava   ISBN 951-1-18858-5
Juhani Suomi   2004   Urho Kekkosen päiväkirjat 4: 1975–1981   sid.   Otava   ISBN 951-1-19251-5
 
MUITA KIRJOJA
Kyösti Skyttä   1980   Tuntematon Kekkonen   sid.   Kirjayhtymä   ISBN 951-26-1878-8
Eino S. Repo ja Ville Repo   1985   Päämies: henkilökuva Urho Kekkosesta
  hänen presidenttiajaltaan 		  sid.   Weilin+Göös   ISBN 951-35-3191-0
Yrjö Hakanen   1985   Kuusi kuvaa Kekkosesta   sid.   Love kirjat   ISBN 951-835-096-5
Ari Uino   1999   Rillit pois ja riman yli – Urho Kekkonen urheilumiehenä   sid.   Otava   ISBN 951-1-16338-8
Pekka Niiranen   2000   Kekkonen ja kirkko. Tasavallan presidentti Urho Kekkosen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhteet vuosina 1956 - 1981.   sid.   Kirjapaja   ISBN 951-625-653-8
Esa Seppänen   2004   Miekkailija vastaan tulivuori. Urho Kekkonen ja Nikita Hrustsev 1955–1964   sid.   Tammi   ISBN 951-31-2628-5
Pekka Lilja ja Kulle Raig   2006   Urho Kekkonen ja Viro   sid.   Minerva Kustannus Oy   ISBN 952-5591-80-8
Pirkko Turpeinen-Saari   2006   Suuri yksinäinen: Urho Kekkonen ja tunteet   sid.   Gummerus   ISBN 951-20-7011-1
Esa Seppänen   2007   Itäsuhteiden kolmiodraama –
  Kekkonen-Brežnev-Kosygin 1960–1980 		  sid.   Ajatus Kirjat   ISBN 978-951-20-7492-1

Fiktio

Lähteet

  1. ↑ a b c Lauri Haataja & Paavo Friman: Presidenttikirja, s. 150. Helsinki: Gummerus, 2001. ISBN 951-566-071-8 suomi
  2. ↑ a b Lauri Haataja & Paavo Friman: Presidenttikirja, s. 152. Helsinki: Gummerus, 2001. ISBN 951-566-071-8 suomi
  3. ↑ a b c Lauri Haataja & Paavo Friman: Presidenttikirja, s. 151. Helsinki: Gummerus, 2001. ISBN 951-566-071-8 suomi
  4. ↑ Juhani Saarinen: Myös Kekkonen osallistui teloituksiin. Helsingin Sanomat, 2007, nro 137, s. A 6. Artikkelin verkkoversio.
  5. ↑ a b c d Lauri Haataja & Paavo Friman: Presidenttikirja, s. 157. Helsinki: Gummerus, 2001. ISBN 951-566-071-8 suomi
  6. ↑ a b Lauri Haataja & Paavo Friman: Presidenttikirja, s. 156. Helsinki: Gummerus, 2001. ISBN 951-566-071-8 suomi
  7. ↑ a b c d Lauri Haataja & Paavo Friman: Presidenttikirja, s. 159. Helsinki: Gummerus, 2001. ISBN 951-566-071-8 suomi
  8. ↑ a b c Lauri Haataja & Paavo Friman: Presidenttikirja, s. 154. Helsinki: Gummerus, 2001. ISBN 951-566-071-8 suomi
  9. ↑ a b c Lauri Haataja & Paavo Friman: Presidenttikirja, s. 160. Helsinki: Gummerus, 2001. ISBN 951-566-071-8 suomi
  10. ↑ Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen: Historian härski presidentinvaali. Historia, 2006, nro 1, s. 7.
  11. ↑ Lauri Haataja & Paavo Friman: Presidenttikirja, s. 161. Helsinki: Gummerus, 2001. ISBN 951-566-071-8 suomi
  12. ↑ a b c Lauri Haataja & Paavo Friman: Presidenttikirja, s. 163. Helsinki: Gummerus, 2001. ISBN 951-566-071-8 suomi
  13. ↑ a b c Lauri Haataja & Paavo Friman: Presidenttikirja, s. 164. Helsinki: Gummerus, 2001. ISBN 951-566-071-8 suomi
  14. ↑ Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen: Historian härski presidentinvaali. Historia, 2006, nro 1, s. 7.
  15. ↑ Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen: Historian härski presidentinvaali. Historia, 2006, nro 1, s. 7.
  16. ↑ Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen: Historian härski presidentinvaali. Historia, 2006, nro 1, s. 7.
  17. ↑ Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen: Historian härski presidentinvaali. Historia, 2006, nro 1, s. 8.
  18. ↑ Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen: Historian härski presidentinvaali. Historia, 2006, nro 1, s. 8.
  19. ↑ Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen: Historian härski presidentinvaali. Historia, 2006, nro 1, s. 8.
  20. ↑ a b c d e Lauri Haataja & Paavo Friman: Presidenttikirja, s. 165. Helsinki: Gummerus, 2001. ISBN 951-566-071-8 suomi
  21. ↑ Lauri Haataja & Paavo Friman: Presidenttikirja, s. 164-165. Helsinki: Gummerus, 2001. ISBN 951-566-071-8 suomi
  22. ↑ "Teitä ei ole unohdettu!". Tiedetoimittaja, 2007, nro 1 - 2, s. 13, 14.
  23. ↑ http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/arvostelut.php?hakukohde=&jarjestys=&haku=&sivu=47&vps=25&arvostelu=1279
  24. ↑ Lauri Haataja & Paavo Friman: Presidenttikirja, s. 168. Helsinki: Gummerus, 2001. ISBN 951-566-071-8 suomi
  25. ↑ Lauri Haataja & Paavo Friman: Presidenttikirja, s. 15. Helsinki: Gummerus, 2001. ISBN 951-566-071-8 suomi
  26. ↑ Kaikkien aikojen suurin suomalainen on valittu 2004. YLE. Viitattu 9. toukokuuta 2007.

Katso myös

Aiheesta muualla

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Urho Kekkonen.
Wikisitaateissa on kokoelma {{{2}}}-sitaatteja.

Malline:Suomen olympiakomitean puheenjohtajat

Malline:Link FA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Urho_Kekkonen&oldid=3955826”