Pier Paolo Pasolini

Pier Paolo Pasolini (5. maaliskuuta 1922 Bologna, Italia – 2. marraskuuta 1975 Ostia, Italia) oli italialainen kirjailija, runoilija ja elokuvaohjaaja.

Pier Paolo Pasolini
Pier Paolo Pasolini
Henkilötiedot
Syntynyt	5. maaliskuuta 1922 Bologna, Italia
Kuollut	2. marraskuuta 1975 (53 vuotta) Ostia, Italia
Kansalaisuus	Italia
Ammatti	kirjailija, runoilija ja elokuvaohjaaja
Ohjaaja
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Pasolini oli kiistelty intellektuelli, filosofi, romaani- ja näytelmäkirjailija, elokuvien käsikirjoittaja, sanoma- ja aikakauslehtien toimittaja, näyttelijä ja myös poliittinen henkilö.

Elämä

Nuoruus

Nuori Pier Paolo Pasolini äitinsä seurassa vuonna 1925.

Pier Paolo Pasolini (keskellä) ystäviensä kanssa Bolognassa vuonna 1937

Pasolinin isä oli tykistöupseeri Carlo Alberto Pasolini, joka tuli tunnetuksi Benito Mussolinin hengen pelastaneena sotilaana, ja hänen äitinsä oli kansakoulunopettaja Susanna Colussi. Pier Paolo oli heidän esikoisensa. Perhe asui pojan syntymän aikoihin Bolognassa ja muutti sieltä Coneglianoon perheen isän sotilastehtävien takia. Pier Paolon veli Guidalberto syntyi Bellunossa 1925.

Perheen useat muutot lapsuudessa jättivät jälkensä Pasoliniin. Vuonna 1927 perhe muutti uudelleen Coneglianoon, jossa Pasolini ilmoitettiin kunnalliseen alakouluun jo viisivuotiaana. Seuraavana vuonna perhe muutti jälleen, nyt äidin kotikylään Casarsa della Deliziaan, sillä isä oli pidätetty peliveloista. Äiti ryhtyi aiempaan ammattiinsa opettajana saadakseen kohennusta perheen vaikeaan taloudelliseen tilanteeseen. Äidistä muodostuikin Pasolinin elämän, myös aikuisiän, tärkein henkilö, joka tulee usein esille, niin hänen teoksissaan kuin häntä koskevissa haastatteluissa ja tutkimuksissa. Hänen nuoruuttaan varjostivat perheen isän vankeus ja toistuvat, lähes vuosittaiset muutot.

Nuoruutensa kesät ja lomat Pasolini vietti Friulissa sijaitsevassa Casarsa della Delizian kylässä, jonka hän on tuotannossaan tehnyt kuuluisaksi. Se oli ”vanha kylä... harmaa ja kätkeytyi loputtomaan puolihämärään sateeseen, jotenkin asutettu ikivanhoilla maalaisilla, ja kylän kello antoi sen elämälle ajattoman rytminsä”.

Vuonna 1929 perhe muutti jälleen isän työn vuoksi Sacilen kaupunkiin, ja samana vuonna Pasolini löysi intohimon piirtämiseen ja runoihin, joiden kohteet olivat Casarsaa ympäröivän luonnon ilmiöt. Tuon nykyisin Sloveniaan kuuluvassa Idrijassa vietetyn ajan jälkeen perhe palasi takaisin Sacileen, jossa Pasolini suoritti lyseon sisäänpääsykokeen, ja Coneglianossa hän aloitti ensimmäisen lyseoluokkansa. Kesken kouluvuotta 1932–1933 perheen isä siirrettiin toiseen tehtävään Cremonaan, ja siellä perhe oli aina vuoteen 1935 saakka, jolloin jälleen muutettiin, nyt Scandianoon, ja seurauksena oli sopeutumisvaikeuksia. Pasolini tutustui uudenlaiseen kirjallisuuteen, ja samalla hänen kiinnostuksensa uskontoon hiipui.

Koulussa Reggio Emiliassa hän kohtasi ensimmäisen todellisen nuoruudenystävänsä Luciano Serran, jonka hän tapasi myös seuraavana vuonna Bolognan Galvanin lyseossa. Hän jäi Bolognaan seitsemäksi vuodeksi (–Kaunis ja suloinen Bologna! Vietin siellä seitsemän vuotta, ehkä elämäni kauneimmat…–) Bolognassa Pasolini harrasti uusiakin asioita, joista eräs oli jalkapallo, ja hän jatkoi vahvaa lukemisharrastustaan ja hankki käytettyjä kirjoja Portico della Marten antikvariaateista. Hän luki sekä klassikkoja, kuten Fjodor Dostojevski, Lev Tolstoi ja William Shakespeare, että romanttisia runoilijoita, kuten Samuel Taylor Coleridge ja Novalis.

Galvanin lyseossa hän tapasi myös muita ystäviään, ja Ermes Parinin, Franco Farolfin ja Elio Melin kanssa hän perusti kirjallisen keskusteluseuran samalla kun hän jatkoi hyvin edenneitä opintojaan. Todistuksessa hänellä oli vain erinomaisia arvosanoja, ja vuonna 1939 hän saattoi niiden ansiosta hypätä yhden vuosiluokan ylitse ja osallistua ylioppilaskirjoituksiin saman vuoden syksyllä. Hän oli vasta 17-vuotias. Tämän jälkeen hän kirjoittautui Bolognan yliopiston humanistiseen tiedekuntaan.

Yliopisto ja sen jälkeinen aika

Yliopistossa opiskelunsa aikana Pasolini löysi myös uusia intohimoja, romaanisesta filologiasta ja eritoten figuratiivisen taiteen estetiikasta. Hän myös harrasti paljon elokuvien katselemista ja liittyi yliopiston elokuvakerhoon, jossa erityisesti tutustui ranskalaisen René Clairin elokuviin. Kirjallisuuden, kielitieteen ja estetiikan ohella hän harrasti innokkaasti urheilua ja hänet valittiin jopa humanistisen tiedekunnan jalkapallojoukkueen kapteeniksi. Hän harrasti pyöräretkiä ystävien kanssa sekä kesäistä retkeilyä, jota yliopisto järjesti. Ystäviensä kanssa muodostettu ryhmä kutsui itseään ”viriileiksi ja taisteleviksi”, ja se ei toiminut vain urheilusaleissa, vaan kaikissa niissä paikoissa ja toiminnoissa, joita fasistihallitus tarjosi nuorisolle. Tällaisia paikkoja ja toimintoja oli ”Gruppo Universitario D’Fascista (GUF), Milizian järjestämät retkeilyt sekä alueen erilaiset kulttuurihuvit. Tämän kauden aikana hän luki Montalen Occasioni-teoksen kuten myös Ungarettin runoja sekä italiankielisinä käännöksinä Quasimodon kreikkalaista lyriikkaa. Tämän kaunokirjallisen lukemisen ohessa hän tutustui myös Sigmund Freudin tuotantoon.

Kuten jokaisena vuotena aiemminkin, niin Pasolinin perhe vietti kesän 1941 Casarassa, missä Pasolini kirjoitti runonsa, jotka hän lähetti bolognalaisille ystävilleen Serralle, Fancesco Leonettille ja Roberto Roversille. Nämä säkeet kertovat voimakkaasta solidaarisuudesta:

«L’unità spirituale e il nostro modo unitario di sentire sono notevolissimi, formiamo già cioè un gruppo, e quasi una poetica nuova, almeno così mi pare.»

Nämä neljä nuorukaista suunnittelivat perustavansa kirjallisuuslehden nimeltään Eredi (Perilliset), jonka Pasolini toivoi julistavan sosiaalista ohjelmaa. Lehti ei kuitenkaan koskaan päässyt ilmestymään, sillä sodan tähden hallitus rajoitti voimakkaasti paperin käyttöä.

Juuri tämän saman aikakauden aikana Pasolini ryhtyi kirjoittamaan dialogeja friulin kielellä, hänen ystävilleen lähettämät runot olivat tässäkin vaiheessa italiankielisiä.

Yliopisto-opiskeluissaan Pasolini keskittyi kirjallisuuden opiskeluun ja gradunsa hän kirjoitti Giovanni Pascolista.

Ensimmäiset kirjalliset kokeilut

Pier Paolo Pasolini Casarassa 1940-luvun alkupuolella

Kun Pasolini palasi takaisin opiskelukaupunkiinsa, hänelle selvisi kuinka paljon hänelle merkitsi Friulin alue Italiassa ja alueella puhuttu kieli. Pasolini kirjoitti runoja, joista on koottu pieni friulinkielinen kirjanen nimeltään ”Poesie a Casarsa”. Kirjanen julkaistiin tekijänsä kustannuksella.

Pasolini osallistui opiskelukaupunkinsa Bolognan vilkkaaseen ja monipuoliseen kulttuurielämään. Hän sai Francesco Arcangelilta erittäin myönteistä kritiikkiä maalauksistaan, ja hän suunnittelikin kirjoittavansa opinnäytetyönsä Italian nykytaiteesta professori Roberto Longhille, jonka avustuksella hän tuon taiteen löysi ja lähtökohtana olivat Masolino, Masaccio, Piero della Francesca sekä Caravaggio. Tämän vaikutuksensa hän siirsi myöhemmin elokuviinsa, ja erittäin hyvin tämä tulee esille Pasolinin viimeisissä elokuvissa. Pasolini ei kuitenkaan kirjoittanut kuin ensimmäisen luvun nykytaidetta käsittelevästä opinnäytteestä, hän siirtyi aivan toiseen aiheeseen, jota hän piti motivoivampana. Näin hän kirjoitti pro gradu -työnsä Giovanni Pascolista. Tämä käsikirjoitus katosi vuonna 1943.

Pasolini liittyi fasistisen nuorisojärjestön, Giovenù Italiana del Littorio, jäseneksi. Järjestö perusti ”Il Setaccio”” –nimisen kulttuurilehden, ja Pasolinista tuli pian sen päätoimittaja. Pasolini joutui melko nopeasti konfliktiin kustantajan kanssa, joka halusi pysyä uskollisena fasismin retoriselle sanomalle. Vain seitsemän numeroa ilmestyi tästä lehdestä, mutta Pasolini sai tästä toiminnasta myönteisen kokemuksen, sillä tämän jälkeen hän ymmärsi fasismin taantumuksellisen sekä provinsiaalisen luonteen ja lähti kehittämään antifasistista ajattelua.

Samana vuonna hän vieraili Saksassa. Kyseessä oli järjestetty vierailumatka ja sen tavoitteena oli lisätä kahden fasistisen maan yliopistonuorison tapaamisia ja yhteistyötä. Palattuaan matkaltaan kotiin, hän kirjoitti artikkelin Gruppo Universitaria Fascistan lehteen. Artikkeli on nimeltään ”Cultura italiana e cultura europea a Weimar”.

Sota-aika

Sodan pitkittyessä Pasolinin perhe päätti paeta Friuliin ja Casarsaan, jossa he uskoivat olevan turvallisempaa odotella sodan loppumista. Aselevon (8. syyskuuta 1943) alla Pasolini kutsuttiin asepalvelukseen. Näin hänen oli pakko matkustaa Livornoon. Aselevon jälkeen hän jätti kuitenkin tottelematta määräyksen luovuttaa aseet saksalaisille ja pakeni maalaiseksi pukeutuneena Casarsaan. Siellä hän muodosti yhdessä muutamien runoudesta kiinnostuneiden nuorten kanssa kulttuuriryhmän, joka sitoutui käyttämään friulin kieltä torjuakseen Udinen hegemonian. Ryhmä perusti lehden nimeltä ”Stroligùt di cà da l’aga Stroligùt di cà da l’aga”. Lehti mainosti runoutta ja sen ensimmäinen numero ilmestyi toukokuussa 1944.

Casarsan rauhan lopettivat alkaneet pommitukset sekä fasistien jatkuvat väkivaltaiset väenotot perustetun Salòn tasavallan armeijaan, minkä seurauksena alueelle perustettiin sen ensimmäiset vastarintaliikkeet. Pasolini kuitenkin omistautui opiskelulle ja runoudelle sekä avasi yhdessä äitinsä kanssa pienen koulun heidän omassa asunnossaan. Tämä pieni koulu oli tarkoitettu lapsille, jotka eivät voineet enää käydä koulua Pordenonessa tai Udinessa. Lokakuussa 1944 Pasolini ja hänen äitinsä muuttivat Versutaan, joka vaikutti rauhallisemmalta paikalta ja oli kaukana sotilaallisista kohteista. Pasolinin veli Guido oli liittynyt aiemmin Carmia-vastarintaliikkeeseen. Myös Versutassa lapset eivät voineet käydä koulua ja niin Susanna ja Pier Pasolini avasivat sielläkin kotiinsa ilmaisen koulun.

Tämän elämänvaiheensa aikana Pasolini koki ensimmäisen todellisen rakkauden erääseen oppilaaseensa ja tämä näkyi myös hänen runoudessaan. Samaan aikaan nuori slovenialainen viulistityttö rakastui Pasoliniin. Pasolinin rakkaus nuorukaiseen ja nuoren tytön rakastuminen häneen sekoittuivat keskenään ja monimutkaistivat Pasolinin elämää sodan viimeisiä kuukausina.

Friulissa tapahtui 7. helmikuuta 1945 Porzusin verilöyly, jossa kommunisteja sympatisoivien partisaanien miliisit tappoivat Osoppon ryhmän, jotka puolestaan edustivat maltillisia partisaaneja. Verilöylyn uhrien joukossa oli Pier Paolo Pasolinin nuorempi veli Guido. Tieto tapahtuneesta saapui Casarsaan vasta muutama viikko aselevon jälkeen ja aiheutti syvän surun veljelle ja äidille. Opetus jatkui kuitenkin äidin ja pojan perustamassa pienessä koulussa Versutassa, jossa Pasolinia pidettiin aivan oikeana opettajana. Vähän verilöylyn jälkeen 18. helmikuuta 1945 perustettiin «Acadeemiuta du lenga furiana», joka kokosi yhteen pienen nuorten runoilijoiden ryhmän, joka Pasolinin esimerkin mukaisesti perusti tuotantonsa Friulin alueen paikallistunteeseen ja murteeseen.

Saman vuoden elokuussa ilmestyi ensimmäinen numero ”Il Stroligùt” –lehdestä, jonka haluttiin eroavan aiemmasta ”Stroligùt di cà da l’aga” –lehdestä ainakin numeroinnin perusteella.^selvennä Näihin samoihin aikoihin on päivätty ilmestyneeksi kirjoittajansa kustannuksella myös Pasolinin pieni runokokoelma ”Diarii”. Vielä samana vuonna hän liittyi jäseneksi kotialueensa itsenäisyyttä kannattavaan Associazione per l’autonomia del Friuli –järjestöön. Kun perheen isä oli palannut kotiin oltuaan englantilaisten vankina Keniassa, saattoi Pasolini hyväksyttää opinnäytteensä ”Antologia della poesia pascoliana: introduzioni e commenti”. Hän sai todistuksensa, ja niin poistui ongelma, jonka oli aiheuttanut Pasolinin toiminta opettaja-koulunjohtajana ilman diplomia, mitä maan opetusministeriö oli voimakkaasti kritisoinut.

Sodan jälkeen

Sodan jälkeen Pasolini ryhtyi opettajaksi ja perusti yhdessä ystäviensä kanssa vuonna 1945 L’academiuta di Lenga Fiurlanan, jonka tarkoituksena oli puolustaa friulilaista kulttuuria.

Vuonna 1946 ilmestyi jo vuodelle 1945 päivätty runokokoelma ”i Darii”, jonka julkaisi ”Edizioni dell’Accademiuta” Pasolinin omalla kustannuksella. Hän julkaisi myös Montalen kommentein kaksi valittua runoa tuosta kokoelmasta firenzeläisessä lehdessä ”Il Mondo”. Ollessaan eristyksissä Versutassa (Casarasan koti oli tuhoutunut pommituksessa) Pasolini koetti rakentaa uudelleen yhteyksiään kirjallisuuden maailmaan. Hän kirjoitti Gianfranco Continille esitelläkseen ”Il Stroligùt” -lehden muuttamista yksinkertaisesta arkkipainatteesta todelliseksi aikakauslehdeksi.

Pasolini kirjoitti 26. tammikuuta 1947 julistuksen udinelaiseen ”Liberta”-lehteen, jota luettiin enimmäkseen kommunistien parissa. Tässä kirjoituksessaan hän osoitti liittyneensä Italian kommunistiseen puolueeseen (PCI). Sodan jälkeen hän olikin epäröinyt pitkään kahden leirin välillä. Hän oli seurannut johtajien ja kaikkein vähäosaisimpien suhteiden kehitystä ja valitsi lopulta itselleen sopivan viiteryhmän, joka hänen mielestään parhaiten ajoi köyhien asiaa. Aluksi hän päätti tutustua Karl Marxin teorioihin, mutta eritoten italialaisen kommunistijohtajan ja filosofin Antonio Gramscin ajatuksiin.

30. syyskuuta 1949 Pasolini lähti kyläjuhlista yhdessä kolmen nuorukaisen kanssa läheiselle maaseudulle, missä heillä oli yhteisiä seksuaalisia kokemuksia. Tapahtumasta seurasi suuri skandaali, sillä siitä ilmoitettiin poliisille, ja näin Pasolini sai syytteen alaikäisten poikien seksuaalisesta hyväksikäytöstä sekä siveettömyydestä julkisella paikalla. Hän menetti opettajan virkansa, ja hänet erotettiin myös Italian kommunistisesta puolueesta. Elämää italialaisessa pikkukylässä, jossa tämä elämän suurta muutosta ennakoiva skandaali tapahtui, Pasolini kuvaa muun muassa romaanissaan Siritti corsari sekä runoteoksissaan La meglio giventù ja Poesia in forma di rosa.

Elämä Casarassa kävi kestämättömäksi, ja 28. tammikuuta 1950 Pasolini muutti yhdessä äitinsä Susannan kanssa Roomaan. Äiti ja poika asettuivat asumaan köyhälistön esikaupunkialueelle, lähelle Rebibbian vankilaa, ja siellä he kohtasivat alueen asukkaiden kautta pääkaupungin köyhälistön arkielämän. Äiti löysi töitä kotiopettajana. Pasolini oli Roomassa asumisen alkuvaiheessa kaksi vuotta työttömänä, kunnes lopulta sai toimen yksityiskoulun opettajana.

Kirjailija ja ohjaaja

1950-luku

Pasolinin ensimmäinen romaani Ragazzi de vita ilmestyi vuonna 1955. Hän saavutti teoksellaan melkoista kuuluisuutta, mutta teos aiheutti myös skandaalin: kirjailijaa syytettiin rivoudesta. Hänen toinen romaaninsa Una vita violenta ilmestyi vuonna 1959 (suom. Kiihkeä elämä, 1962). Tällä vuosikymmenellä hän osallistui Federico Fellinin apulaiskäsikirjoittajana elokuvan Cabirian yöt tekoon. Myös Mauro Bologninin elokuvassa Rohkea yö vuonna 1959 hän oli mukana tekemässä käsikirjoitusta. Lisäksi hän oli mukana lähes kymmenen muun elokuvan valmistamisessa, yleensä avustavana käsikirjoittajana.

Vuonna 1957 Pasolinille myönnettiin Viareggio-palkinto runokokoelmasta Le ceneri di Gramsci.

1960-luku

Pasolini teki laajan uran myös kriitikkona, ja Officina-lehdessä julkaistut kritiikit ilmestyivät uuden vuosikymmen alkajaisiksi vuonna 1960 koottuna artikkelikokoelmana Passione e ideologia. Samainen vuosikymmen on myös hänen elokuvatuotantonsa keskeistä aikaa.

Pummi vuonna 1961 aloitti hänen uransa itsenäisenä ohjaajana. Elokuva koostuu pitkälti kahden 1950-luvulla ilmestyneen romaanin aineksista. Siinä proletariaattiin kuuluvat hahmot pääsevät esille kaiken aineellisen kurjuutensa keskellä, jossa kuitenkin on omia hienoja inhimillisiä piirteitä, jotka paremmin toimeentulevilta usein puuttuvat.

Vuonna 1964 valmistui Pasolinin merkittävimpiin kuuluva teos, Matteuksen evankeliumi. Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton. Eräiden mielestä jo se, että ateisti ja kommunisti kertoi Jeesuksen elämästä, riitti tekemään elokuvasta huonon ja jopa kiellettävän. Eräiden mielestä Jeesuksen henkilökuva oli täydellisesti muutettu totunnaisesta, sillä olihan hänestä tehty vahva julistaja. Elokuvalla oli myös paljon puolustajia, ja se palkittiin muun muassa Venetsian elokuvajuhlilla ja sai myös katolisen kirkon elokuvapalkinnon.

Matteuksen evankeliumia edelsivät Pasolinin elokuvat Mamma Roma vuonna 1962 sekä La Ricotta ja La Rabbia vuonna 1963.

1960-luku oli Pasolinin elokuvan tuotteliainta aikaa. Hän sai valmiiksi elokuvan vuodessa ja kaksi parhaina. Raamatun lisäksi hän käsitteli myös antiikin suuria klassikoita, sillä Oidipus valmistui vuonna 1967 ja Medeia vuonna 1969. Medeian pääosaa esitti kuuluisa oopperadiiva Maria Callas. Yhteiskunnallisesti merkittävä oli milanolaiseen suurkapitalistiseen perheeseen sijoittuva vuonna 1968 valmistunut Teorema, joka ilmestyi myös elokuvan kanssa samaan aikaan valmistuneena romaanina samana vuonna. Tässä elokuvassa pääosaa esittää brittiläinen Terence Stamp, joka outona muukalaisena saapuu omaa porvarillista elämäänsä elävän perheen vieraaksi. Nopeasti vieras solmii seksuaalisen suhteen kaikkiin perheen jäseniin, jopa kotiapulaiseenkin. Perhe niin yhteisönä kuin sen jokainen jäsen erikseen joutuu vaikeaan kriisiin, jonka eräänä ratkaisuna Pasolini esittää kapitalistisesta järjestelmästä ja omaisuudesta luopumisen.

Vuonna 1968 ilmestyi Sikolätti, joka ulkoisista tapahtumista köyhänä, mutta dialogiltaan pursuavan runsaana, kuvaa länsimaisen yhteiskunnan tilaa ja sen parantamiseksi tehtyjä ehdotuksia. Siinä yhteiskunnallinen vaikuttaja Pasolini on voimakkaimmillaan. Samaan aikaa valmistui myös elokuva Apuntin per un’Orestiade africana.

Muita 60-luvulla valmistuneita elokuvia olivat Haukat ja varpuset vuonna 1965, Maa kuusta katsottuna episodina elokuvaan Nykypäivän noitia vuonna 1966, Ce cosa sono le nuvole? episodina elokuvaan Capriccio all’italiana vuonna 1967, Intiaa kuvaava elokuva Luonnos elokuvaksi Intiasta vuonna 1968 sekä episodi La sequenza del fiore di carta elokuvaan Amore e rabbia vuonna 1968.

Elämän trilogia (1971–1974)

Medeia päätti 1960-luvun suurena klassikkona ja tulkintana tuosta antiikin draamasta. Samalla päättyi myös Pasolinin tuotannossa eräs vaihe ja siirryttiin uudelle vuosikymmenelle, joka jäi Pasolinin viimeiseksi. Uusi vaihe merkitsi aivan uudenlaisia elokuvia, uudenlaista elokuvakerrontaa ja aivan erilaista näkemystä, niin elokuvasta kuin yhteiskunnastakin. Kirjallisuuden suuret klassikot olivat kuitenkin edelleenkin Pasolinin liikkeelle paneva voima, mutta nyt ne sijoittuivat keskiajalle ja 1700-luvulle.

Italialaisen, keskiajalla vaikuttaneen, Giovanni Boccaccion tarinoista koostuvan teoksen Decamerone pohjalta Pasolini ohjasi elämän trilogiaksi kutsutun sarjan ensimmäisen elokuvan vuonna 1971. Tässä teoksessa tulevat keskiaikaisessa kontekstissa esille ne monet uskomukset, käsitykset, ennakkoluulot jne., jotka vielä tänäänkin rasittavat italialaisen miehen miehisyyttä ja yhteiskunnan toimintaa. Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton, sillä monet Pasolinin elokuvien kiihkeät fanit kokivat ohjaajan pettäneen aatteensa ja yleisönsä. Teoksen ylipursuava eroottisuus kuitenkin toi Pasolinille uutta yleisöä ja arvostusta uusilla tahoilla.

Seuraavana vuonna, 1972, valmistui englantilaisen Geoffrey Chaucerin (1340–1400) teokseen Canterburyn tarinoita perustuva elokuva, joka oli selkeätä jatkoa Decameronen kerronnalle. Teos on kuitenkin selvästi aisti-iloisempi ja siinä tuodaan esille myös entistä enemmän homoseksuaalisia teemoja, joita tosin jo esimerkiksi Teoreemassa käsiteltiin hyvinkin avoimesti.

Pasolini sai valmiiksi trilogian kolmannen osan Tuhat ja yksi yötä 1974. Kyseessä on vapaa sovitus Tuhannen ja yhden yön tarinoista. Teos on huomattavasti vähemmän yhteiskunnallinen kuin esimerkiksi Decamerone, mutta sen sijaan selkeästi homoeroottisempi kuin Canterburyn tarinoita. Elokuva jakoi katsojat hyvin voimakkaasti ja useat Pasolinin sitkeät kannattajat olivat jo luopumassa hänestä pitäen häntä elokuvataiteen petturina ja omien aatteittensa luopiona.

Näiden kolmen suuren elokuvan välillä Pasolini sai valmiiksi 1971 elokuvan Le mura si Sana, joka ei päässyt kovin laajasti yleisön tietoisuuteen, sillä samana vuonna valmistunut Decamerone vei yleisön huomion.

Sodoman 120 päivää (1975)

Pasolini oli monen intohimoisen kannattajansa mielestä 1970-luvun elokuvillaan pettänyt itsensä ja taiteensa. Kolmen värikylläisen, sisällöltään vähäpätöiseksi leimatun elokuvan jälkeen tuo kannattajajoukko ei odottanut suuria mullistuksia tai voimakasta paluuta yhteiskunnallisesti kantaa ottavaan elokuvaan.

Lähtökohtanaan Pasolinilla oli tässä osittain postuumina vuonna 1975 valmistuneessa elokuvassaan markiisi de Saden teos Sodoman 120 päivää. Tapahtumat hän kuitenkin sijoitti Italian fasismin loppuvaiheeseen, ns. Salòn tasavaltaan. Aihe kosketti syvästi ohjaajaa, sillä olihan hän menettänyt tuossa sodassa veljensä.

Sodoman 120 päivää on monimerkityksinen elokuva. Elokuva tuo esille fasismin ja natsismin kaikkein synkimmän maailmankuvan sekä ihmistä henkisesti ja fyysisesti tuhoavan luonteen. Elokuva on ollut kiellettynä monissa maissa, luultavasti väkivaltaisuutensa ja pornografisuutensa vuoksi. Suomessa se vapautui sensuurista vasta lähes 30 vuotta valmistumisensa jälkeen.

Yhteiskunnallisesti elokuva käsittelee yksilön tai yhteiskunnan ja sen jonkin ryhmän ehdotonta valtaa muiden ihmisten fyysiseen ja henkiseen olemassaoloon, josta voidaan päättää aina kuolemaan saakka. Se kritisoi voimakkaasti 1970-luvulla Italiassa nousussa ollutta fasismia ja sen tukijoita. Lisäksi elokuvassa tulee esiin myös voimakas taloudellisen vallankäytön kritiikki. Usein onkin väitetty Sodoman 120 päivää -elokuvan olleen keskeinen syy Pasolinin murhaan, joskin hänen voimakkaat yhteiskunnalliset lehtikirjoituksensa esittivät syytteet vastaavista asioista vielä jyrkemmin, kärkevämmin ja jopa iskien suoraan kohteisiinsa.

Porno-Teo-Kolossal

Pasolini oli esittänyt viisi päivää ennen kuolemaansa lähitulevaisuuden suunnitelmiaan nauhoituksessa, joka esitettiin ensimmäistä kertaa julkisesti 24 vuotta ohjaajan kuoleman jälkeen. Tämä esitys tapahtui Italiassa, Reggio Calabrian eteläisessä kaupungissa taidefestivaaleilla 1999. Hänen seuraava hankkeensa Porno-Teo-Kolossal olisi kertonut tarinan nykypäivän viisaasta miehestä ja hänen palvelijastaan, jotka seuraavat tähteä etsiessään uudelleen syntynyttä Messiasta siveettömäksi turmeltuneessa maailmassa. Viisaan miehen roolia olisi näytellyt Eduardo De Filippo.

Tekemättömässä elokuvassa olisi Sodoma siirretty 1950-luvun Roomaan, jossa ainoastaan homoseksuaalinen rakkaus oli sallittu. Gomorrana olisi taas kuvattu Milano, missä homoseksuaalisuus oli kielletty ja jossa rähinöivät miehet ryöstivät ja raiskasivat uhrejaan. Kolmas kaupunki olisi ollut versio sodanaikaisesta Pariisista akselivaltojen piirittämänä.

Porno-Teo-Kolossal olisi sisältänyt julkisen teloituksen sekä kohtauksia irvailusta, jolla Pasolini pyrki kuvaamaan Gomorra-Milanoa uusliberaalin kapitalismin vaikutuksessa. ”Kaikki asukkaat ovat sen kammottavien oireiden vaikutuksen alaisia”, Pasolini sanoo nauhalla. ”Jotkut oksentavat. Toiset ovat loppumattoman ripulin vaikutuksessa ulostaen kadulle ja kuollen omaan ulosteeseensa. Toiset kuolevat omaan oksennukseensa.”

Nauhan päätteeksi Pasolini kuvaa, miten Pariisin asukkaat elokuvassa, natsien ja fasistien sotajoukkojen piirittäminä, sitoutuvat joukkoitsemurhaan.

Kuolema

Pier Paolo Pasolinin kuolema on yhä, vuosikymmeniä myöhemmin, ajankohtainen. Italian television Rai 3:n lähetyksessä Ombre sul giallo 7. toukokuuta 2005 Pino Pelosi kertoi olevansa syytön Pasolinin kuolemaan. Hänet oli aikanaan tuomittu syylliseksi murhaan ja hän oli kärsinyt rangaistuksensa. Välittömästi tämän ohjelman jälkeen aloitettiin murhan tutkimukset uudelleen.

Pasolinilla oli ollut tapana hakea maksullista seksiseuraa Rooman, usein jopa vaarallisiksi tunnetuista, ”iskupaikoista”. Eräs tunnetuimpia oli Rooman päärautatieasema, josta hän kuoliniltanaan oli ottanut mukaansa poikaprostituoidun Pino Pelosin. Yhteinen ilta päättyi Ostian merenrantakaupunkiin, jossa Pasolini sai surmansa. Ajan tutkimusten ja tunnustusten mukaan Pelosi oli tehnyt teon yksin ja sai siitä oikeudessa tuomionsa.

Uudessa käänteessä Pelosi kuitenkin on todennut toimineensa painostuksen ja perheeseensä kohdistuneen väkivallanuhan alaisena. Tämä ei ole ainoa mysteeri Pasolinin murhan yhteydessä, vaan myös Italian salaisen poliisin sekaantuminen tapahtumiin murhan jälkiprosessissa on vielä selvittämättä. Usein on epäilty Pasolinin murhaa tilaustyöksi, jonka taustalla ovat olleet yhteiskunnan merkkihahmot, jotka pelkäsivät runoilijan kasvavan liian voimakkaaksi ja vaikutusvaltaiseksi voimaksi.

Vähän ennen kuolemaansa Pasolini julkaisi kirjan La Nuova Gioventu, joka on hänen poliittinen testamenttinsa Italian nuorisolle. Pasolinin tuotantoa on julkaistu runsaasti hänen kuolemansa jälkeen. Eritoten tämä on koskenut hänen runojaan ja artikkeleitaan. Pasolinin nimeä kantava säätiö jatkaa Pasolinin yhteiskunnallista toimintaa. Useissa Pasolinin elokuvissa näytellyt Laura Betti, joka oli Pasolinille hyvin läheinen ystävä, niin taiteessa kuin ihmissuhteissakin, on pitkään johtanut tätä säätiötä, samoin mukana on ollut tunnettu kirjailija Alberto Moravia.

Pasolinin tuotanto Suomessa

Pasolinin elokuvista on suurin osa esitetty myös Suomessa, joskin useat niistä ovat olleet vain pienen harrastajajoukon kiinnostuksen kohteina. Sodoman 120 päivää puolestaan pääsi sensuurin käsistä vapauteen vasta 2001.

Pasolinin kirjallista tuotantoa on suomennettu melkoisen vähän.

• Kiihkeä elämä. Suom. Aira Buffa. Kansankulttuuri, 1962
• Laitakaupungin valot, [toim. Franca Faldini ja Goffredo Fofi]. Suom. Marja-Leena Mikkola. Mabuse, 1989
• Orgiat. Suom. Martti Berger. Like, 1995
• Teoreema. Suom. Aarre Huhtala. WSOY, 1971
• Tuhkan laulaja: Runoja. (Suom. Pentti Saaritsa) WSOY, 1999. ISBN 951-0-23492-3

Filmografia

Vuosi	Alkuperäinen nimi	Suomenkielinen nimi	Huomioita
1961	Accattone	Pummi
1962	Mamma Roma
1963	La ricotta		episodi elokuvassa Ro.Go.Pa.G.
	La rabbia
1964	Comizi d’amore		dokumentti
	Sopralluogo in Palestina per Il Vangelo secondo Matteo		dokumentti
	Il Vangelo secondo Matteo	Matteuksen evankeliumi
1965	Uccellacci e uccellini	Haukat ja varpuset
1966	La terra vista dalla luna	Maa kuusta katsottuna	episodi elokuvassa Le streghe (Nykypäivän noitia)
1967	Che cosa sono le nuvole?		episodi elokuvassa Capriccio all’italiana
	Edipo re	Kuningas Oidipus
1968	Appunti per un film sull’India	Luonnos elokuvaksi Intiasta	lyhytelokuva, dokumentti
	Teorema
	La sequenza del fiore di carta		episodi elokuvassa Amore e rabbia
1969	Porcile	Sikolätti
	Appunti per un’Orestiade africana		dokumentti
	Medea	Medeia
1971	Il Decameron	Decamerone
	Le mura di Sana’a		lyhytelokuva, dokumentti
1972	I racconti di Canterbury	Canterburyn tarinoita
1974	Il fiore delle Mille e una notte	Tuhat ja yksi yötä
1975	Salò o le centoventi giornate di Sodoma	Sodoman 120 päivää

Bibliografia

Romaanit

• Ragazzi di vita 1955
• Una vita violenta 1959 (Kiihkeä elämä, suom. Aira Buffa 1962)
• Il sogno di una cosa
• Amado mio – Atti impuri (1962, julkaistu 1982)
• Alì dagli occhi azzurri 1965
• Teorema 1968 (Teoreema, suom. Aarre Huhtala 1971)
• Petrolio (julkaistu kuoleman jälkeen, 1975)
• Storie della città di Dio (julkaistu kuoleman jälkeen)
• Un paese di temporali e di primule (julkaistu kuoleman jälkeen)
• La Divina Mimesis (jäi keskeneräiseksi)

Teatteri

• Orgia 1968]
• Porcile 1968
• Calderón 1973
• Affabulazione (julkaistu kuoleman jälkeen, 1977)
• Pilade (julkaistu kuoleman jälkeen, 1977)
• Bestia da stile (julkaistu kuoleman jälkeen, 1977)
• Manifesto per un nuovo teatro
• Inediti e Il teatro di Pasolini

Runous

• Le poesie in friulano: La meglio gioventù 1954;
  La nuova gioventù 1975
• Le ceneri di Gramsci 1957
• L’usignolo della chiesa cattolica 1958
• La religione del mio tempo 1961
• Poesia in forma di rosa 1964
• Trasumanar e organizzar 1971
• Poeta delle Ceneri, 1966-67

Triviaa

• Monty Python on esittänyt Pasolinille toisaalta irvailevan, mutta toisaalta tribuutillisen sketsin Lentävän sirkuksen kolmannella kaudella. Kyseisessä sketsissä esitetään Pasolinin ”ohjaama” elokuva krikettiottelusta, joka vilisee Pasolinin elokuville tyypillisiä asioita: kirkonedustajia, paholaisia ja alastomia naisia. Sketsin päätteeksi John Cleesen esittämä Pasolini analysoi elokuvansa yhteiskunnallisia merkityksiä.

Lähteet

• lio Filippo Accroca; Ritratti su misura, Venise, Sodalizio del Libro, 1960.

Kirjallisuutta

• Pasolini-teemanumero, Filmihullu 2/1993
• Chiesi, Roberto: ”Italian rappiotilan pahanlaatuinen kasvain — Pasolini ja televisio (1958-1975)”, Filmihullu 2/2007.
• Timonen, Lauri: ”Pasolini – otteita”. Filmihullu 5/2015.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pier Paolo Pasolini Wikimedia Commonsissa