Korva

Korva on monien eläinten kuulo- ja tasapainoelin. Korvan osista sisäkorva ja välikorva ovat pään sisällä, ulkokorva osittain pään ulkopuolella. Jotkin eläimet käyttävät korviaan kuulemisen lisäksi myös viestintään tai itsensä viilentämiseen.

Aavikkoketulla on suuret korvat, joilla se kuulee tarkasti öisin ja säätelee ruumiinlämpöään.

Eri eläinryhmillä

Hyönteisten ja muiden selkärangattomien korva

Joillakin hyönteisillä on rakenteeltaan yksinkertaiset korvat, ja ne käyttävät kuuloaan lähinnä parittelukumppanin etsinnässä. Monilla hyönteisillä ei ole korvaa, vaan ne havaitsevat ilmanpaineen vaihtelut siivillään tai muilla ruumiinosillaan. Yökkösillä on tärykalvo kyljissään. Sirkoilla ja hepokateilla korvat ovat eturaajoissa ja heinäsirkoilla vatsan kyljissä.

Sienieläimillä, meduusoilla, merivuokoilla, meritähdillä, kastemadoilla ja etanoilla ei ole korvia eikä kuuloa. Ravut aistivat meressä värähtelyjä karvoillaan.

Kalojen korva

Kalojen korvissa on nesteentäyttämiä puolipyöreitä kanavia kuten ihmisenkin korvassa. Monilla kaloilla on silmien takana pieni aukko, joka johtaa sisäkorvaan. Värähtelyt kulkeutuvat niiden korvaan myös kehon läpi. Karpilla ja mutulla on erityisen hyvä kuulo, sillä niiden korvasta uimarakkoon on luuyhteys, jonka kautta ääniaallot tulevat sisäkorvaan.

Sammakkoeläinten ja matelijoiden korva

Matosammakot elävät maan alla tai vedessä, eikä niillä ole ulkokorvia. Vedessä ne kuulevat värähtelyjä kehonsa läpi. Salamantereilla on melko kehittynyt sisäkorva, mutta ei korva-aukkoa. Sammakoiden korva-aukot ovat niiden silmien takana, ja niillä on kehittynyt sisäkorva. Kilpikonnien kuulo on melko heikko. Alligaattorien korvat ovat silmien takana lähellä päälakea, jotta ne voisivat kuulla maatessaan vedesä puoliupoksissa. Myös useimmat liskot kuulevat hyvin. Käärmeillä ei ole korva-aukkoa, mutta ne aistivat sisäkorvaansa värähtelyjä kehonsa läpi.

Lintujen korva

Pöllöllä on höyhentensä alla suuret ja tarkat korvat.

Lintujen sisäkorvat ovat melko samankaltaiset kuin ihmisen korvat. Niillä on vain yksi korvaluu. Linnuilla ei ole korvalehtiä vaan höyhenten peittämät korva-aukot päänsä sivuilla. Linnun korva ei kuule alle 100 hertsin taajuuksia, mutta jotkin linnut kuulevat korkeampia taajuuksia kuin ihminen, ja jotkin pystyvät erottamaan myös lyhyitä ääniä ihmistä selvästi paremmin. Pöllöjen korvat ovat eri korkeuksilla, mikä auttaa niitä havaitsemaan saaliin suunnan tarkasti.

Nisäkkäiden korva

Öisin elävillä nisäkkäillä on usein suuret ja tarkat korvat. Myös kuumien seutujen nisäkkäillä, kuten norsuilla ja kenguruilla on suuret korvat. Aavikkokettu viilentää itseään aavikon päivän kuumuudessa suurten korvalehtiensä kautta, ja kylmänä yönä se kietoo korvansa kehoaan vasteen pysyäkseen lämpimänä. Norsut viilentävät itseään leyhyttelemällä korvalehtiään. Kylmien seutujen kettujen korvat ovat pienet, jotta ne eivät menettäisi lämpöä. Sudet ja monet muut nisäkkäät viestivät toisilleen korviensa asennoilla. Lepakkojen suuret korvat ottavat vastaan kaikuja, joiden avulla lepakot suunnistavat pimeässä.

Merieläimillä ei yleensä ole korvalehtiä vaan vain korva-aukot silmien takana. Merileijonilla on kuitenkin pienet korvalehdet.

Ihmisen korva

Ihmisen korvan sisäosat

Ihmisen ulkokorvaan kuuluva korvalehti kerää ääniaaltoja ja johtaa ne korvakäytävään. Korvakäytävän loppupäässä on joustava ja kimmoisa tärykalvo, joka värähtelee ääniaaltojen ansiosta. Tärykalvosta värähtely siirtyy välikorvan kuuloluihin, jotka voimistavat tärykalvon värähtelyjä ja johtavat värähdysliikkeen sisäkorvan simpukkaan. Nesteen täyttämässä simpukassa olevat aistinsolut ärtyvät ja ne lähettävät impulsseja kuulohermoa pitkin isoaivojen kuuloalueelle, jossa ne tajutaan ääninä. Tasapainoelin ja pään liikeaisti sijaitsevat sisäkorvassa.

Sisäkorvan simpukassa sijaitsee kuuloelin eli Cortin elin. Siinä on kahdenlaisia aistinsoluja. Ulkokarvasoluja on kolmessa rivissä. Niiden tehtävänä on voimistaa tai vaimentaa ääntä ja siten suojata korvaa kovilta ääniltä. Sisäkarvasoluja on yhdessä rivissä ja ne varsinaisesti aistivat ääniaallot. Aistinkarvasolut ovat joustavan tyvikalvon päällä, ja niiden yläpuolella on jäykkä katekalvo. Ääniaallot saavat tyvikalvon värähtelemään, karvat koskettavat katekalvoa ja ärtyvät. Ärsytys saa aikaan välittäjäaineen erittymisen, mikä puolestaan saa aikaan hermoärsytyksen kuulohermoon.

Sisäkorvassa ovat myös nesteen täyttämät kaarikäytävät sekä pyöreä ja soikea rakkula, jotka reagoivat pään liikkeisiin ja toimivat siten tasapainoaistineliminä. Kaarikäytävien sisällä on nestettä, joka liikahtaessaan saa aistinsolut ärtymään ja välittämään tietoa isoaivoihin. Pyöreä ja soikea rakkula taas antavat tietoa pään asennosta.

Korva on kokonaisuudessan hyvin herkkä, ja pitkäaikainen meteli vaurioittaa korvan aistinsoluja pysyvästi. Yli 85 desibelin äänien kuulemista kannattaa välttää. Vaurioituminen aiheuttaa paitsi kuulon heikkenemistä, eli huonokuuloisuutta, myös jatkuvaa ja jopa hyvin voimakasta tinnitusta.

Korvatorvi on yhteydessä nieluun ja korvatulehduksen aiheuttavat bakteerit tulevatkin sen kautta. Tulehduksessa muodostuu märkää ja tärykalvo pullistuu.

Ilmanpaine vaikuttaa myös korvan toimintaan ja lentokoneella matkustaneet (korvan sisällä ylipaine) tai syvälle sukeltaneet (korvan sisällä alipaine) tietävätkin, että korvia alkaa helposti särkeä, jos tärykalvon sisällä olevaa painetta ei tasaa ulkopuolella olevaa painetta vastaavaksi. Tämä tapahtuu avaamalla korvanielukäytävä esimerkiksi nielaisemalla tai puhaltamalla samalla, kun pitää suun ja nenän ulostuloaukot suljettuina.

Lähteet

• Miller, Sara Swan: All Kinds of Ears. Marshall Cavendish Benchmark, 2008. ISBN 978-0-7614-2518-2

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Korva Wikimedia Commonsissa

• Sitaatteja aiheesta Korva Wikisitaateissa