Daakian sodat

Daakian sodat käytiin Rooman valtakunnan ja Daakian kuningaskunnan välillä vuosina 101–102 ja 105–106. Ensimmäisessä Daakian sodassa roomalaiset onnistuivat keisari Trajanuksen johdolla lyömään kuningas Decebaluksen johtamat daakialaiset ja solmimaan edullisen rauhansopimuksen. Toinen Daakian sota alkoi, kun Decebalus halusi kostaa ja hyökkäsi Rooman liittolaisten kimppuun, ja sen seurauksena roomalaiset valtasivat Daakian kokonaan ja liittivät sen Rooman provinssiksi. Sodan aikana ja Rooman miehityksen alla Daakian väestö ja kulttuuri katosivat täysin, ja maa annettiin muista Rooman provinsseista saapuneille siirtolaisille.

Daakian sodat
Roomalaiset ja daakialaiset joukot taistelussa Trajanuksen pylväässä.
Päivämäärä: 101–102 ja 105–106 Paikka: Daakia, nykyinen Romania Lopputulos: Rooman voitto Aluemuutokset: Daakiasta tuli Rooman provinssi.
Osapuolet
Rooman valtakunta	Daakia
Komentajat
Trajanus	Decebalus
Vahvuudet
noin 100 000–150 000 ensimmäisessä sodassa, toisessa sodassa vieläkin enemmän	40 000 ensimmäisessä sodassa, toisessa noin 15 000
Tappiot
raskaat	Daakialaisten armeija tuhoutui melkein kokonaan ja tuhansia ihmisiä myytiin orjiksi
Daakian sodat 1. Tapae - 2. Tapae - 3. Tapae - Sarmizegethusa

Osapuolet

Rooman valtakunta

Pääartikkelit: Rooman valtakunta, legioona

Rooma oli ensimmäisen vuosisadan alkuun mennessä saavuttanut ne rajat, jotka pysyivät suunnilleen muuttumattomina monen vuosisadan ajan. Keisari Augustus oli suunnitellut valtaavansa Germaniassa Reinin itäpuoliset osat ja etenevänsä aina Elbelle asti. Myös Balkanin niemimaalla Tonavan ylitys oli suunnitelmissa, mutta kolmen roomalaisen legioonan menetys Teutoburgin taistelussa vuonna 9 jaa. sai Augustuksen perumaan kaikki laajennusaikeensa. Hän myös kehotti seuraajiaan tekemään samoin. Roomalaiset noudattivatkin Augustuksen tahtoa eivätkä tehneet merkittäviä aluevaltauksia ennen Daakian sotia, lukuun ottamatta keisari Claudiuksen Britannian valtausta vuonna 43.

Kuvassa olevalla miehellä on päällään lorica segmentata -levyhaarniska ja keisariajan gallialainen kypärä, joka suojasi hyvin niskaa ja kasvoja tavallisilta teräaseilta, mutta daakialaisten falx-miekka pystyi puhkaisemaan kypärän helposti.

Ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla legioonalaiset olivat varustautuneet rautakypärillä, lorica segmentata -levyhaarniskalla tai lorica hamata -rengashaarniskalla sekä suurella suorakulmaisella scutum-kilvellä, joka suojasi hyvin viholliselta. Aseistukseen kuului raskas heittokeihäs pilum, lyhyt miekka gladius sekä joskus myös tikari.

Legioonalaisten lisäksi Rooman armeijaan kuului suuri määrä apujoukkoja eli auxilia-osastoja, jotka koostuivat ulkomaalaisista sotilaista, Rooman liittolaisten sotaväestä. Auxilia-joukoilla oli tärkeä rooli roomalaisten sotatoimissa, sillä niitä oli usein saman verran kuin legioonalaisia, joskus jopa enemmänkin. Auxilia-joukkoja käytettiin muun muassa ratsuväkenä, jousimiehinä ja kevyenä jalkaväkenä, ja niillä oli joskus roomalaiset aseet ja haarniskat. Tosin usein auxilia-joukkojen annettiin pitää omat aseensa. Ensimmäisen vuosisadan puolivälistä alkaen roomalaisten oli ollut tapana käyttää auxilia-joukkoja aina etulinjassa säästääkseen legioonalaiset eli Rooman kansalaiset miestappioilta.

Daakia

Roomalainen legioonalainen taistelussa daakialaisen soturin kanssa, joka on aseistettu käyrällä kahden käden falx-miekalla.

Pääartikkelit: Daakia, daakialaiset

Daakialaiset olivat traakialainen kansa, joka asui muinaisessa Daakiassa Vähän-Aasian luoteispuolella, nykyisen Romanian alueella. Rikkaiden luonnonvarojen, kuten kulta- ja hopeakaivosten ansiosta daakialaiset olivat kehittyneempiä kuin läheiset germaani- tai kelttiheimot. Daakian maasto oli hyökkääjän kannalta erittäin vaikeakulkuista, ja daakialaiset olivat lisäksi rakentaneet linnakkeita turvaamaan valtakunnan rajoja. Tärkeimmät niistä olivat Orăștie-vuoriston alueella sijainneet Costești, Blidaru, Piatra Rosie ja Sarmizegethusa.

Daakialaisista, kuten ei monista muistakaan barbaarikansoista, ollut vastusta roomalaisille avoimessa taistelussa, eikä daakialaisilla ollut pysyvää kenttäarmeijaa. Paikalliset heimopäälliköt ja ylimykset (pileati) rekrytoivat miehiä sotaväkeen tarvittaessa, ja lisäksi Daakian kuningas Decebalus pystyi kutsumaan liittolaisjoukkoja roksolaanien ja bastarnien parista. Roksolaanien ensiluokkaisten ratsuväkimiesten merkitys olikin suuri Daakian sodissa. Daakialaiset tapasivat värvätä myös Rooman armeijasta karanneita sotilaita, ja heidän armeijansa olikin usein koulutettu ja järjestetty Rooman mallin mukaan.

Daakialaissotilailla ei ollut erityistä univormua, vaan useimmat miehet taistelivat tavallisissa vaatteissa. Varusteina heillä oli yleensä soikea kilpi ja käyrää vesuria muistuttava ase (falx), jota viholliset erityisesti pelkäsivät. Sitä käytettiin viiltämiseen, ja se oli erittäin tehokas suojaamattomia ruumiinosia vastaan. Rintapanssareita ja kypäriä oli yleensä vain rikkaimmilla sotilailla. Daakialaiset tunnettiin hurjuudestaan. He kulkivat taisteluun sotatorven (carnyx) säestyksellä, ja torvensoittajaa seurasi Draco, erityinen daakialainen standaari. Siinä oli suden pää ja pronssista tehty lohikäärmettä muistuttava ruumis, joka päättyi raidallisiin ja värikkäisiin vaatekappaleisiin. Se oli kiinnitetty puiseen varteen, ja kun dracoa pidettiin ilmassa, siitä lähti viheltävä ääni. Daakialaiset käyttivät myös roomalaisilta kaapattuja aseita ja varusteita.

Taustaa

Burebista oli noussut Daakian kuninkaaksi vuonna 82 eaa. Hän oli yhdistänyt alueen heimot voimakkaaksi valtioksi, joka huolestutti roomalaisia. Daakialaiset olivat usean vuosikymmenen ajan tehneet hyökkäyksiä Tonavan yli. Lisäksi he olivat hyökänneet Olbiaan, joka oli kreikkalainen enklaavi Krimillä, ja hyökkäys Makedoniaankin oli mahdollinen. Julius Caesar oli suunnitellut hyökkäystä Burebistan valtakuntaa vastaan, mutta suunnitelma raukesi molempien miesten kuolemaan vuonna 44 eaa. Seuraavina vuosina Daakian kuningaskunta hajosi heikon johtajuuden ja useiden vallantavoittelijoiden takia. Marcus Licinius Crassus valtasi Tonavan etelänpuoleiset osat vuonna 27 eaa., ja vuoteen 7 eaa. mennessä Daakian alue oli pienentynyt huomattavasti. Vaikka daakialaisilla oli nyt vain noin 40 000 soturia entisten 200 000:n sijasta, he olivat yhä vakava uhka roomalaisille. Talvella 10 eaa. daakialaiset hyökkäsivät jäätyneen Tonavan yli Moesiaan. Hyökkäys pystyttiin vain vaivoin torjumaan, eivätkä edes rajalle rakennetut rajalinnakkeet pystyneet estämään ryöstöretkiä.

Domitianuksen Daakian sodat

Trajanus

Burebistan kuoleman jälkeen daakialaiset eivät saaneet yhtä vahvaa johtajaa moneen vuosikymmeneen. Tilanne muuttui lopulta ensimmäisen vuosisadan jaa. lopulla, kun Daakian kuninkaaksi nousi Diurpaneus. Hän alkoi heti koota voimakasta armeijaa ja oli myös innokas värväämään Rooman armeijan karkureita. Lopulta hän alisti naapuriheimot, kuten sarmaatit ja bastarnit, valtaansa. Roomalaisen historioitsijan Dio Cassiuksen mukaan Diurpaneus ymmärsi sodan luonteen ja oli erittäin taitava sodankävijä.

Seuraavina vuosina daakialaiset jatkoivat taas hyökkäyksiään Tonavan yli. Vuonna 85 Moesian maaherra Gaius Oppius Sabinus kuoli taistelussa daakialaisia vastaan, ja vain keisari Domitianuksen nopea reaktio esti provinssin menettämisen daakialaisille. Keisari tekikin seuraavina vuosina useita menestyksekkäitä vastahyökkäyksiä, mutta hän joutui pian lähtemään Roomaan ja jättämän armeijan komennon pretoriaaniprefekti Cornelius Fuscukselle vuonna 86 tai 87. Fuscus sai kuitenkin surmansa Tapaessa, missä daakialaiset saivat roomalaisen legioonan väijytykseen, tuhosivat sen täysin ja kaappasivat sen tunnuksen. Taistelun jälkeen Diurpaneus vaihtoi nimensä Decebalukseksi, joka tarkoitti rohkeaa.

Kostaakseen Fuscuksen kärsimän tappion Domitianus alkoi valmistella uutta sotaretkeä seuraavalle vuodelle. Joukkoja jouduttiin ottamaan muualta Rooman raja-alueilta, muun muassa Britanniasta, josta irrotettiin Legio II Adiutrix. Moesia uudelleenorganisoitiin ja jaettiin kahdeksi uudeksi provinssiksi, Moesia Superioriksi ja Moesia Inferioriksi. Vuoden 88 sotaretkeen otti osaa yhteensä kuusi legioonaa. Domitianus joutui kuitenkin pian lähtemään takaisin Roomaan, koska huhut kertoivat juonitteluista keisaria kohtaan. Hän jätti Lucius Tettius Julianuksen armeijan ja sotaretken johtoon. Julianus menestyi hyvin ja voittikin daakialaiset seuraavana vuonna Tapaessa, mutta syksyn ja talven tulo esti häntä jatkamasta sotaretkeä. Seuraavaksi Germania Superiorin maaherra Lucius Antonius Saturninus kapinoi Domitianusta vastaan, ja lisäksi tilanne paheni yhä Tonavalla, missä markomannien ja kvadien germaaniheimot olivat alkaneet käyttäytyä vihamielisesti roomalaisia kohtaan. Domitianuksen oli lopulta pakko solmia rauha daakialaisten kanssa Roomalle epäedullisin ehdoin.

Daakia oli virallisesti Rooman vasalli, ja se sai vuosittain suuria summia rahaa Roomalta. Rauhanehtoihin kuului myös, että roomalaisten piti lähettää eri alojen käsityöläisiä Daakian pääkaupunkiin Sarmizegethusaan. Lisäksi daakialaiset saivat sotilaallisia neuvonantajia, joiden johdolla he rakensivat muun muassa erilaisia sotakoneita. Pian Daakiasta ja sen kuninkaasta Decebaluksesta tuli yhdistävä voima kaikille, jotka vastustivat Rooman kasvavaa valtaa, ja daakialaiset solmivat liiton muun muassa sarmaattiheimo roksolaanien kanssa. Daakialaiset uskoivat, että roomalaiset eivät uskaltaisi tulla armeijoineen Karpaattien yli.

Ensimmäinen Daakian sota

Alkuvalmistelut

Ensimmäisen Daakian sodan kartta.

Keisari Nervan adoptoima sotapäällikkö Marcus Ulpius Trajanus nousi keisariksi adoptioisänsä kuoleman jälkeen tammikuussa 98. Hän oli luultavasti alkanut suunnitella Daakian sotaa jo ensimmäisenä keisarivuotenaan, ja ilmeisesti hän halusi nöyryyttää daakialaisia, jotka olivat tulleet entistä röyhkeämmiksi roomalaisia kohtaan. Hän oli luultavasti myös sitä mieltä, että Tonavaa seuraava raja ei ollutkaan niin edullinen kuin saattoi luulla. Lisäksi sotilaallinen voitto auttaisi häntä vakiinnuttamaan valta-asemansa. Trajanus piti luultavasti daakialaisia ja kuningas Decebalusta uhkana Tonavan provinsseille. Pienikin daakialaisten menestys saattoi provosoida lännessä germaaneja tai idässä parthialaisia hyökkäämään Roomaa vastaan.

Daakian sota alkoi maaliskuussa vuonna 101. Sodan tarkoitus ei ilmeisestikään ollut vallata Daakiaa vaan palauttaa Rooman arvovalta; kyseessä oli siis eräänlainen kostoretki. Tätä kuvaa se, että ennen sotaretkeä lyödyissä rahoissa sodan jumala Marsista käytettiin nimeä Mars Ultor (Koston Mars). Trajanus oli valmistautunut hyökkäykseen nimittämällä Daakian läheisten provinssien johtoon kokeneita kenraaleja, joihin hän saattoi luottaa. Trajanus itse lähti Roomasta 25. maaliskuuta arvaaliveljien rukouksien saattelemana. Hän otti sotaretkelle mukaan pretoriaanikaartin, toisen pretoriaaniprefekteistään ja useita kenraaleja, jotka olivat johtaneet joukkoja jo Domitianuksen daakialaisodassa. Kun keisarin saattue pääsi Tonavalle, sinne oli kerääntynyt jo yhdeksän legioonaa ja 90 auxilia-yksikköä. Legioonalaisia ja auxilia-joukkoja oli yhteensä yli 55 000. Paikalla oli myös Rooman klienttivaltioiden joukkoja. Trajanuksen Daakian sotaretkeen otti osaa muun muassa palmyralaisia, brittejä ja maureja. Joukkoja oli yhteensä noin 100 000. Trajanuksen armeija oli suurin, minkä Rooma oli koskaan koonnut yhtä sotaa varten.

Tonavan ylitys

Legioonalaiset ja pretoriaanikaartin sotilaat ylittämässä Tonavaa ponttonisillalla.

Trajanus määräsi Tonavan yli rakennettavaksi suuren ponttonisillan, jota pitkin joukot pystyivät ylittämään joen ja armeijaa voitaisiin myös huoltaa. Siltoja oli tärkeää suojella, jotteivat roomalaiset joutuisi eristyksiin Moesiassa olevista tukikohdista. Roomalaiset hakkasivat myös joen vartta reunustavaan kallioon teitä ja levensivät niitä puusilloilla, jotta Rooman laivasto voisi helposti huoltaa joukkoja joelta käsin.

Kun silta oli valmis, Trajanus ylitti Tonavan luultavasti Lederatassa, minkä jälkeen hän uhrasi Mars-jumalan kunniaksi villisian, lampaan ja härän. Uhrauksen jälkeen armeija marssi kohti pohjoista, missä sijaitsi Berzobiksen kaupunki, minkä jälkeen roomalaiset etenivät Aiziin. Armeija marssi enimmäkseen joen vartta, jotta joukkoja voitiin huoltaa vesitse. Jokivarressa oli lisäksi hedelmällistä laidunmaata ja viljapeltoja. Sotilaat marssivat monen kilometrin pituisena kolonnana kuusi miestä rinnakkain. Marssitavoite oli 30 kilometriä päivässä, mutta vaikeakulkuisessa maastossa päivämatka jäi usein 16–19 kilometriin. Armeijan edellä kulki myös tiedustelijoita sekä pioneerijoukkoja, joiden piti rakentaa teitä ja siltoja pääosastoa varten. Trajanus muisti yhä Cornelius Fuscuksen kärsimän tappion Domitianuksen aikana, joten hän eteni joukkoineen hitaasti ja järjestelmällisesti. Roomalaiset olivat varuillaan, koska he eivät halunneet tulla yllätetyiksi. Vaikka Rooman armeija oli suuri, se ei kuitenkaan liikkunut yhtenä suurena kenttäarmeijana, vaan pienempinä osastoina. Samalla kun Trajanuksen johtama osasto eteni Berzobiksen kautta lännestä kohti Rautaportin solaa, etelästä lähestyi toinen roomalaisosasto. Se ylitti Tonavan Drobetan lähellä samanlaista ponttonisiltaa pitkin kuin Lederatassa ja eteni pohjoiseen kohti Tapaeta.

Dio Cassiuksen mukaan roomalaisten daakialaiset liittolaiset toivat Trajanukselle viestin, joka oli kirjoitettu latinaksi valtavan kokoiseen sieneen. Siinä kehotettiin Trajanusta palaamaan takaisin Moesiaan ja pitämään rauha Decebaluksen kanssa. Trajanus ei kuitenkaan piitannut viestistä.

Tapaen taistelu

Pääartikkeli: Tapaen taistelu (101)

Trajanus ottaa vastaan daakialaisia ylimyksiä (pileati), jotka ovat jättäneet Decebaluksen.

Daakialaiset välttelivät taistelua selvästi voimakkaampia roomalaisia vastaan, ja roomalaiset valtasivat daakialaisten linnoitukset yksi kerrallaan. Daakialaiset pystyivät tekemään vain pienempiä sissihyökkäyksiä, mutta taistelut olivat silti rajuja. Roomalaisten edetessä kohti Rautaporttia heidän linnoituksensa joutuivat usein hyökkäyksen kohteiksi.

Ensimmäinen suuri yhteenotto oli Tapaen taistelu, joka luultavasti on yksi Trajanuksen pylväässä kuvatuista taisteluista. Dio kertoo, että taistelu oli erittäin kiivas ja roomalaisia haavoittui niin paljon, että sidontapaikoilta loppuivat sidetarpeet. Helpottaakseen pulaa Trajanus luovutti vaatteitaan leikattaviksi kääreiksi. Tosin pylvään kuvaukset kertovat tästä vasta myöhemmässä taistelukohtauksessa, joten saattaa olla, että Dion kertomus ei liity Tapaessa käytyyn taisteluun. Taistelun jälkeen sotilaat huusivat Trajanuksen imperatoriksi jo toisen kerran; ensimmäinen kerta oli ollut, kun hänet oli valittu Nervan seuraajaksi. Molempien osapuolien tappiot olivat suuret, ja Trajanus pystytti kaatuneiden roomalaisten kunniaksi taistelupaikalle alttarin.

Raskaiden tappioiden takia Trajanus ei pystynyt käyttämään voittoa hyväkseen. Talvi lähestyi, joten hän ei pystynyt jatkamaan sotaretkeään. Sotaa pidettiin kuitenkin jo tuolloin menestyksenä. Trajanus jäi armeijoineen rajalle Tonavan varteen odottelemaan vahvistuksia, jotka saapuivat ennen seuraavaa kesää. Vuoden 102 sotaretkeä varten saapuivat ainakin Legio I Flavia Minervia ja Legio XI Claudia sekä Britannian maaherran henkilökohtainen kaarti ja valioyksikköjä (vexillationes) useasta eri legioonasta.

Daakialaisten hyökkäys Moesiaan

Syksyn tullen Decebalus päätti hyökätä roomalaisia vastaan Moesia Inferiorissa. Talvella 101–102 hänen joukkonsa ylittivät Tonavan ja hyökkäsivät useisiin vihollislinnakkeisiin Moesiassa. Kuultuaan hyökkäyksestä Trajanus kokosi heti armeijansa ja marssi daakialaisia vastaan. Hän kohtasi Decebaluksen luultavasti Adamklississa, missä käytiin suuri daakialaisten ja roomalaisten välinen taistelu. Trajanus voitti lopulta taistelun, ja daakialaiset joutuivat vangiksi tai pakenivat. Taistelussa kunnostautuivat erityisesti roomalaisten puolialastomat, nuijilla aseistetut auxilia-joukot, jotka Trajanus palkitsi rahasummilla taistelun jälkeen.

Vuosi 102

Testudo-muodostelmaa käyttävät legioonalaiset hyökkäävät daakialaiseen linnoitukseen, mahdollisesti Piatra Rosieen.

Kesän 102 sotaretken aluksi roomalaiset ylittivät Tonavan Lederatassa ja Drobetassa kuten edellisenäkin vuonna, mutta eteneminen oli tällä kertaa vaivalloisempaa. Roomalaisten onnistui kuitenkin hankkia takaisin Cornelius Fuscuksen menettämä roomalainen standaari. Trajanus hyökkäsi sen jälkeen Rautaportista kohti daakialaisten pääkaupunkia Sarmizegethusaa, ja ilmeisesti vuoden aikana käytiin vain yksi suurempi taistelu. Trajanuksen pylvään kohokuvat ovat taas tärkein lähde sotatoimista. Niiden mukaan legioonalaiset olivat tällä kertaa etulinjassa, ja ballistat, palmyralaiset jousimiehet sekä baleaarien linkomiehet tukivat roomalaisia, jotka murtautuivat vihollisen linjaan. Tämän jälkeen he hyökkäsivät lähistöllä sijaitsevaan linnoitukseen käyttäen testudo-muodostelmaa, jossa legioonalaiset asettivat kilpensä päälle ja sivuille suojaamaan vihollisen heittoaseilta. Kyseinen linnoitus oli luultavasti Piatra Rosie lähellä Sarmizegethusaa. Kun roomalaiset menestyivät yhä paremmin sotatoimissa, monet daakialaiset ylimykset ja sotilaat jättivät Decebaluksen ja siirtyivät roomalaisten puolelle.

Samalla kaksi uutta roomalaisten sotajoukkoa eteni etelästä. Lusius Quietuksen johtama kevytaseinen mauriratsuväki hyökkäsi todennäköisesti Vulcanin solan kautta daakialaisten selustaan. Toinen osasto eteni Laberius Maximuksen johdolla Alutusjokea pitkin pohjoiseen, valtasi Karpaattien yli kulkevan solan ja sitä vartioivat linnakkeet sekä otti vangiksi useita daakialaisia, joiden joukossa oli Decebaluksen tytär. Tämän jälkeen Trajanuksen, Quietuksen ja Maximuksen osastot kohtasivat Aquaessa, 34 kilometriä Sarmizegethusasta pohjoiseen.

Rauhansopimus

Kun roomalaiset olivat valloittaneet Karpaattien yli johtavat solat, Decebalus lähetti Daakian ylimystön jäseniä neuvottelemaan Trajanuksen kanssa rauhasta. Trajanus suostui sillä ehdolla, että Decebalus antautuisi ja liittoutuisi Rooman kanssa. Decebalus luovutti kaikki piirityskoneensa ja pioneerinsa sekä roomalaiset karkurit ja lupasi, ettei värväisi heitä enää.

Roomalaisten valtaamat alueet liitettiin Rooman valtakuntaan, jonka raja siirtyi nyt Tonavan pohjoispuolelle. Baanaatin tasanko liitettiin Moesia Superioriin. Etelä-Karpaattien alueelle roomalaiset rakensivat linnoituksia turvaamaan pohjoisen rajansa. Tärkeimpiä näistä linnoituksista olivat Legio IIII Flavia Felixin tukikohta Colonia Ulpia Traiana Augusta Dacia, jota pian alettiin kutsua Daakian entisen pääkaupungin mukaan Sarmizegethusaksi, ja Legio XIII Geminan tukikohta Berzobis. Trajanus rakennutti myös sillan Tonavan yli, jotta joen toisella puolella olevia linnoituksia voitaisiin huoltaa kaikkina vuodenaikoina. Kreikkalaisen Apollodoros Damaskolaisen suunnittelemassa Trajanuksen sillassa (pons Traiani) oli puinen ajotie ja kaksikymmentä kivipilaria.

Toinen Daakian sota

Roomalaiset sotilaat rakentamassa siltaa ja vuoristotietä. Oikealla näkyy myös daakialaissoturien irtonaisia päitä keihäänpäässä.

Trajanus palasi Roomaan vuoden 102 lopulla, ja joulukuussa senaatti antoi hänelle arvonimen Dacicus. Senaatti kunnioitti Trajanusta myös triumfilla. Vuonna 103 Trajanus valittiin konsuliksi viidennen kerran. Hänen konsulikumppaninaan toimi sodassa kunnostautunut Laberius Maximus. Roomalaiset pitivät sotaa menestyksenä, ja Daakia oli nyt alistetun liittolaisen asemassa.

Decebalus alkoi kuitenkin pian valmistautua uuteen sotaan: hän hankki lisää aseita, varusti joukkojaan, linnoitti Daakian rajoja ja loi suhteita naapuriheimoihin, jotka olivat vihamielisiä Roomaa kohtaan. Niihin saattoi kuulua myös Rooman vanha vihollinen Parthia. Decebalus valtasi sarmaatteihin kuuluneen Jazygien heimon maat ja liitti ne valtakuntaansa, ja vuonna 105 hän määräsi joukkonsa hyökkäämään roomalaisia vastaan Baanaatissa. Kuultuaan hyökkäyksestä senaatti julisti heti Decebaluksen valtion viholliseksi. Toisen Daakian sodan tarkoitus oli nyt ilmeisesti vallata Daakia kokonaan ja liittää se osaksi Rooman valtakuntaa.

Daakialaisten hyökkäys tuli ilmeisesti yllätyksenä, sillä Trajanus pääsi lähtemään Roomasta vasta kesäkuussa, mahdollisesti kuun lopulla. Trajanuksen pylväässä olevat kohokuvat kertovat keisarin lähteneen yöllä Italiasta lyhintä reittiä Adrianmeren ylitse, mahdollisesti Brundisiumista Dyrrhachiumiin. Tämän jälkeen hän matkasi vahvistusten mukana Tonavalle, Drobetan kaupunkiin. Sinne hän pääsi luultavasti vasta syksyllä, joten hän ei ehtinyt aloittaa hyökkäystä Daakiaan talven lähestymisen takia. Uhrattuaan ensin jumalille saapumisensa kunniaksi Trajanus tyytyi vahvistamaan roomalaisten asemia. Sillä välin Decebaluksen joukot olivat tehneet sissihyökkäyksiä roomalaisten asemia vastaan.

Pylväässä olevat kohokuvat kertovat Baanaattiin sijoitettujen roomalaisten pioneerien rakentaneen linnoituksia ja teitä vahvistaakseen alueen puolustusta. Rakennustöihin kuuluivat myös erityiset clausuraet, muurit, joita rakennettiin vuoristoiseen maisemaan estämään tai hankaloittamaan vihollisen liikkeitä. Daakialaiset eivät tyytyneet katsomaan sivusta roomalaisten työskentelyä, vaan hyökkäilivät roomalaisia vastaan.

Trajanuksen salamurhan suunnittelu

Trajanus upseereineen ylittämässä Tonavaa.

Dio Cassius kertoo Decebaluksen suunnitelleen Trajanuksen salamurhaa ja roomalaisupseerin kaappaamista. Joidenkin Auxilia-joukkojen miesten piti surmata keisari hänen saapuessaan Rooman armeijan päämajaan, mutta suunnitelma epäonnistui, kun yksi miehistä paljastui ja kertoi kaiken kidutettuna. Dio ei kerro tästä enempää, mutta hänen mukaansa daakialaiset onnistuivat vangitsemaan erään Gnaeus Pompeius Longinuksen, joka oli ollut consul suffectus vuonna 90, Moesia Superiorin maaherra vuosina 93–96/97 ja sitten Pannonian maaherra vuoteen 98 asti. Hän oli vangiksi joutumisensa aikana ollut todennäköisesti vastuussa Baanaatin alueesta.

Longinus houkuteltiin daakialaisten leiriin lupaamalla rauhanneuvotteluja, mutta hänet otettiinkin vangiksi ja häntä kuulusteltiin turhaan Trajanuksen sotastrategiasta. Decebalus vaati tämän jälkeen Trajanukselle lähettämässään kirjeessä roomalaisia lähtemään Tonavan pohjoispuolelta maksuksi Longinuksesta. Trajanus ilmoitti kuitenkin, että Longinus ei ollut hänelle mitenkään tärkeä, eikä siten hyväksynyt sopimusta. Huomattuaan tilanteensa toivottomuuden Longinus ehdotti Decebalukselle, että hän lähettäisi erään vapautetun orjan kirjeen kanssa Trajanuksen puheille. Decebalus hyväksyi tämän ja lähetti saattueen matkaan. Longinus oli kuitenkin saanut samalta orjalta myrkkyä ja sopinut hänen kanssaan, että hän voisi lähteä roomalaisten luokse. Tämän jälkeen Longinus joi myrkyn ja kuoli. Decebalus suuttui tästä ja lähetti yhden miehensä Longinuksen ruumiin kanssa roomalaisten luokse. Hän vaati Trajanusta luovuttamaan orjan Longinuksen ruumista ja kymmentä roomalaista sotavankia vastaan. Trajanus kuitenkin kieltäytyi ja sanoi, että vangitun orjan henki oli tärkeämpi kuin Longinuksen hautaus. Dion lisäksi myös roomalainen reettori Marcus Cornelius Fronto kertoo tästä tapahtumasta.

Valmistelut

Sillä aikaa Trajanus kokosi armeijaa Drobetassa hyökätäkseen Daakiaan. Armeija oli vieläkin suurempi kuin ensimmäisessä Daakian sodassa, ja sitä varten Trajanus perusti kaksi uutta legioonaa: Legio II Traiana Fortiksen ja Legio XXX Ulpia Victrixin. Hän perusti myös erityisiä numerus-yksiköitä ulkomaalaisista sotilaista. Ne olivat tilapäisiä ja huonompilaatuisia kuin muut Rooman armeijan yksiköt, ja niitä komensivat roomalaiset kenturiot, praepositukset. Numeruksien kokoa ei tiedetä varmasti, mutta niiden koon oletetaan vaihdelleen 130:sta kenties jopa 1000:een mieheen.

Dion mukaan monet daakialaiset jättivät Decebaluksen ja siirtyivät roomalaisten puolelle, mikä sai Decebaluksen tiedustelemaan rauhanehtoja. Trajanus vastasi, että Decebaluksen oli antauduttava ja luovutettava itsensä ja daakialaisten aseet roomalaisille. Nämä olivat mahdottomia ajatuksia Daakian kuninkaalle, joten neuvottelut katkesivat siihen. Decebalus yritti saada naapuriheimoja puolelleen, mutta epäonnistui lopulta.

Kesän 106 sotaretki

Toisen Daakian sodan kartta

Roomalaisten hyökkäys Daakiaan alkoi keväällä 106. Trajanus ylitti Tonavan Drobetassa sijaitsevaa Trajanuksen siltaa pitkin ja eteni sitten armeijoineen 1621 metrin korkeudella olevan Vulcanin solan kautta Sarmizegethusan alueelle, siis eri reittiä kuin ensimmäisessä Daakian sodassa. Trajanuksen pylvään kohokuvat eivät kerro roomalaisten kohdanneen vakavaa vastarintaa, vaan daakialaiset, jotka olivat entistäkin pahemmin alivoimaisia, välttelivät suurta taistelua ja turvautuivat sissi- ja uuvutussotaan. He hyökkäsivät aina pieniä osastoja ja etuvartioasemia vastaan. Roomalaiset joutuivat valtaamaan daakialaisten linnoituksia yksi toisensa jälkeen, ja koko sotaretki kuluikin pääasiassa vihollislinnakkeiden valtaamiseen. Sota oli pitkä ja verinen. Roomalaisten oli muutettava varustustaan, sillä daakialaisten koukkupäiset, pitkää vesuria muistuttavat falx-miekat puhkaisivat vaivatta roomalaisten kypärät. Kypäriin jouduttiin tämän takia lisäämään suojakaari.

Sarmizegethusan piiritys

Pääartikkeli: Sarmizegethusan piiritys

Lopulta Trajanus pääsi Daakian pääkaupungin Sarmizegethusan porteille. Kaupunki oli suojattu vahvoilla, suorakaiteen muotoisilla muureilla, joissa oli kaksi porttia länsi- ja itäpuolella. Pylvään reliefit antavat vihjeitä siitä, että roomalaisten ylivoima ja väistämättömältä näyttänyt tappio sai kaupungin antautumaan taisteluitta. Tosin joidenkin teorioiden mukaan roomalaiset joutuivat hyökkäämään kaupungin muureja vastaan lännestä ja idästä ja alueella käytiin rajuja taisteluja. Kaupungin kukistuttua Trajanus määräsi sen ryöstettäväksi ja poltettavaksi, minkä jälkeen paikalle rakennettiin roomalainen linnoitus. Heinäkuussa Trajanuksen sotilaat huusivat keisarin imperatoriksi, jo kuudetta kertaa. Decebalus ei kuitenkaan luovuttanut vaan pakeni läheisille kukkuloille, mistä käsin hän jatkoi sissisotaa.

Vaikka pääkaupunki olikin jo kukistunut, Daakian pohjoisosissa taistelut jatkuivat vielä. Roomalaiset, pääasiassa auxilia-joukkojen johdolla, hyökkäsivät Apulumiin, Napocaan ja Potaissaan vallaten viimeiset vastarinnan pesäkkeet ja pakottaen daakialaissotilaat joko antautumaan tai tekemään itsemurhan.

Decebaluksen kuolema ja sodan loppu

Decebalus tekee itsemurhan juuri ennen kuin hänet saadaan kiinni.

Syksyllä 106 Decebalus vetäytyi syrjemmälle Karpaateille, mistä hänet löysivät syyskuussa jotkut auxilia-joukkoihin kuuluneet ratsumiehet. Välttääkseen vangitsemisen hän teki itsemurhan falx-miekalla, juuri kun ratsuväkiosaston komentaja oli aikeissa hyökätä hänen kimppuunsa. Komentajan nimi ja vaiheet ovat selvinneet erään hautamuistomerkin perusteella. Hän oli Tiberius Claudius Maximus, joka oli kunnostautunut jo Domitianuksen daakialaissodissa, liittynyt sen jälkeen auxilia-joukkoihin ja taistellut molemmissa Trajanuksen daakialaissodissa. Decebaluksen irti leikattu pää ja hänen kaksi lastaan vietiin ensin Trajanuksen nähtäviksi ja sitten Roomaan. Vaikka sota olikin loppunut, sodankäynti Decebaluksen sarmatialaisia liittolaisia vastaan jatkui vielä ainakin vuoteen 107.

Sodan jälkeen

Trajanus palasi Roomaan vasta kesäkuussa 107. Daakialaisista saadun voiton kunniaksi järjestettiin suuret voitonjuhlat ja keisarille myönnettiin hänen toinen triumfinsa. Kansalle jaettiin runsaasti rahalahjoja ja näytettiin gladiaattoriesityksiä monen päivän ajan. Trajanus määräsi myös uuden muistomerkin, Tropaeum Traianin, rakennettavaksi Moesia Inferiorin provinssiin samalle paikalle kuin edellinen muistomerkki. Se oli pystytetty muistoksi vuonna 90 tai 91 käydylle taistelulle, jossa sarmatialaiset tuhosivat täysin Legio XXI Rapaxin.

Daakian provinssi, taustalla nykyiset valtionrajat. Colonia Ulpia Traiana Augusta Dacia eli Ulpia on provinssin ainut tunnettu kaupunki, jonka Trajanuksen tiedetään perustaneen.

Trajanuksen lääkärin T. Statilius Criton mukaan roomalaiset toivat sotasaaliina yhteensä 2 270 tonnia kultaa ja 4 540 tonnia hopeaa sekä lukuisia muita arvoesineitä. Vaikka nykyään ajatellaan, että nämä luvut saattavat olla käännösvirheen takia suuresti yliarvioituja, summa on joka tapauksessa ollut huikea. Pelkästään 227 tonnia kultaa vastaa painossaan mitattuna 31,5 miljoonaa aureusta ja 454 tonnia hopeaa 160:tä miljoonaa denaaria. Crito kertoo myös 500 000 daakialaisen jääneen sotavangiksi. Monet vangit joutuivat taistelemaan gladiaattorinäytöksissä Roomassa osana Trajanuksen triumfia. Sodan aikana ja Rooman miehityksen alla Daakian väestö ja kulttuuri katosivat täysin, ja maa annettiin muista Rooman provinsseista saapuneille siirtolaisille.

Daakiasta tuli Rooman provinssi (Dacia), johon sijoitettiin kaksi roomalaista legioonaa, toinen Berzobikseen ja toinen Apulumiin. Trajanuksen seuraaja Hadrianus säilytti Daakian provinssin mutta luopui sen länsipuolisesta Baanaatista ja itäpuolisesta Moesia Inferiorista, koska niitä oli vaikea puolustaa. Daakiaan sijoitettiin enää vain yksi legioona ja provinssi jaettiin Dacia Superioriin ja Dacia Inferioriin. Marcus Aurelius jakoi Dacian kolmeen osaan (Tres Daciae): Dacia Porolissensikseen, Dacia Apulensikseen ja Dacia Maluensikseen. Roomalaiset luopuivat lopulta Daakiasta vuonna 271 keisari Aurelianuksen aikana.

Antiikin lähteet

Trajanuksen pylväs.

Daakian sodista on säilynyt nykypäivään erittäin vähän antiikin lähteitä. Roomassa sijaitseva Trajanuksen pylväs, jonka Trajanus rakennutti vuonna 113 Daakian sotien muistoksi, on tärkein lähde sodista. 32 metriä korkeassa pylväässä on satoja Daakian sodista kertovia friisejä, jotka luultavasti viittaavat todellisiin tapahtumiin sotien aikana. Pylvään kuvaukset eivät kuitenkaan ole täysin luotettavia, eikä niitä voi lukea tarkasti. Toinen mahdollisesti myös Daakian sodista kertova monumentti on Romanian Adamclisissa sijaitseva Tropaeum Traiani, joka luultavasti rakennettiin daakialaisten hyökkäyksessä talvella 101–102 kuolleiden roomalaisten muistoksi. Joidenkin historioitsijoiden mukaan se saattaa kuitenkin olla myös muistomerkki Domitianuksen Daakian sodissa kaatuneille, mihin viittaa se, että muistomerkki omistettiin Koston Marsille (Mars Ultor). Vuonna 107 tai 108 rakennetussa, halkaisijaltaan 30 metrin levyisessä rummun muotoisessa muistomerkissä on lukuisia kohokuvia, jotka kertovat Daakian sodista. Sen rauniot korvattiin vuonna 1977 modernilla rekonstruktiolla.

Kirjallisia lähteitäkään ei ole säilynyt paljoa. Trajanuksen omasta kuvauksesta, Dacicasta, on säilynyt vain yksi lause. Trajanuksen lääkäri T. Statilius Crito kirjoitti myös sotaa käsitelleen tekstin Getica, mutta sekin on suurimmilta osiltaan hävinnyt. Myöskään Dion Khrysostomoksen Getica tai Appianuksen Dacica eivät ole säilyneet nykypäivään. Parhaiten ovat säilyneet historioitsija Dio Cassiuksen kirjoitukset. Dion tekstit eivät ole kuitenkaan säilyneet kokonaisina, vaan jäljellä on vain muutamia katkelmia, eivätkä nekään kerro paljoa sotien yksityiskohdista. Lisäksi monet sen ajan historioitsijat keskittyivät ainoastaan Rooman menneisyyden kuvaamiseen eivätkä kirjoittaneet oman aikansa asioista. Myös arkeologiset todisteet ovat vähissä, koska suurinta osaa löydöistä ei ole pystytty ajoittamaan tarpeeksi tarkasti.

• Dio Cassiuksen Rooman historia: 68. kirja (englanniksi)

Lähteet

• Adrian Goldsworthy: Rooman puolesta - sotilaat, jotka loivat Rooman valtakunnan. Ajatus Kirjat, 2006. ISBN 951-20-6951-2
• Julian Bennett: Trajan: Optimus Princeps. Indiana University Press, 2001. ISBN 0-253-21435-1 (englanniksi)
• Bowman et. al.: The Cambridge Ancient History XI, The High Empire A.D. 70-192. Cambridge University Press, 2000. ISBN 0-521-26335-2 (englanniksi)
• Adrian Goldsworthy: The Roman Army at War 100 BC−AD 200. Oxford University Press, 1996. ISBN 0-19-815057-1 (englanniksi)
• Brian W. Jones: The Emperor Domitian. Routledge, 1992. ISBN 0415042291 (englanniksi)
• Paul Lachlan MacKendrick: The Dacian Stones Speak. UNC Press, 2000. ISBN 0807849391 (englanniksi)
• Michael Schmitz: The Dacian Threat, 101-106 AD. Caeros Pty Ltd, 2005. ISBN 0975844504 (englanniksi)
• Lino Rossi: Trajan's column and the Dacian Wars. Thames and Hudson Ltd, 1971. ISBN 0-500-40016-4 (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Daakian sodat Wikimedia Commonsissa