Experience Seamless Full Ebook Downloads for Every Genre at ebookmeta.

com

The Spy Game 1st Edition Lionel Pender

https://ebookmeta.com/product/the-spy-game-1st-edition-
lionel-pender/

OR CLICK BUTTON

DOWNLOAD NOW

Explore and download more ebook at https://ebookmeta.com

 Recommended digital products (PDF, EPUB, MOBI) that
you can download immediately if you are interested.

To Serve and Protect The History of Policing 1st Edition

Lionel Pender

https://ebookmeta.com/product/to-serve-and-protect-the-history-of-
policing-1st-edition-lionel-pender/

ebookmeta.com

The Spy Whisperer 1st Edition Matthew Dunn

https://ebookmeta.com/product/the-spy-whisperer-1st-edition-matthew-
dunn/

ebookmeta.com

The Gentlewoman Spy 1st Edition Adele Jordan

https://ebookmeta.com/product/the-gentlewoman-spy-1st-edition-adele-
jordan/

ebookmeta.com

The Patient Gloria 1st Edition Gina Moxley

https://ebookmeta.com/product/the-patient-gloria-1st-edition-gina-
moxley/

ebookmeta.com
Cloud Computing Master Cloud Computing Concepts
Architecture and Applications with Real world examples and
Case studies 1st Edition Kamal Kant Hiran
https://ebookmeta.com/product/cloud-computing-master-cloud-computing-
concepts-architecture-and-applications-with-real-world-examples-and-
case-studies-1st-edition-kamal-kant-hiran/
ebookmeta.com

Shooting To Win Pierson U 2 1st Edition Elouise Tynan

https://ebookmeta.com/product/shooting-to-win-pierson-u-2-1st-edition-
elouise-tynan/

ebookmeta.com

Atomic Days The Untold Story of the Most Toxic Place in

America 1st Edition Joshua Frank

https://ebookmeta.com/product/atomic-days-the-untold-story-of-the-
most-toxic-place-in-america-1st-edition-joshua-frank/

ebookmeta.com

Have a Foxy Christmas 1st Edition Catherine Lievens

https://ebookmeta.com/product/have-a-foxy-christmas-1st-edition-
catherine-lievens/

ebookmeta.com

The Wiley handbook of what works with sexual offenders:

Contemporary perspectives in theory, assessment,
treatment, and prevention 1st Edition Franca Cortoni
(Editor)
https://ebookmeta.com/product/the-wiley-handbook-of-what-works-with-
sexual-offenders-contemporary-perspectives-in-theory-assessment-
treatment-and-prevention-1st-edition-franca-cortoni-editor/
ebookmeta.com
The Killing Parade 1st Edition Tg Reid

https://ebookmeta.com/product/the-killing-parade-1st-edition-tg-reid/

ebookmeta.com
THE SPY GAME
INTERNATIONAL AND
MILITARY INTELLIGENCE
Published in 2017 by Britannica Educational Publishing (a trademark of
Encyclopædia Britannica, Inc.) in association with The Rosen Publishing Group,
Inc.
29 East 21st Street, New York, NY 10010

Copyright © 2017 by Encyclopædia Britannica, Inc. Britannica, Encyclopædia

Britannica, and the Thistle logo are registered trademarks of Encyclopædia
Britannica, Inc. All rights reserved.

Rosen Publishing materials copyright © 2017 The Rosen Publishing Group, Inc. All
rights reserved.

Distributed exclusively by Rosen Publishing.

To see additional Britannica Educational Publishing titles, go to
rosenpublishing.com.

First Edition

Britannica Educational Publishing

J.E. Luebering: Executive Director, Core Editorial
Anthony L. Green: Editor, Compton’s by Britannica

Rosen Publishing
Lionel Pender: Editor
Nelson Sá: Art Director
Brian Garvey: Designer
Cindy Reiman: Photography Manager
Bruce Donnola: Photo Researcher
Introduction and conclusion by Michael Ray.

Library of Congress Cataloging-in-Publication Data

Names: Pender, Lionel.

Title: The spy game : international and military intelligence / Edited by Lionel
Pender.
Description: New York, NY : Britannica Educational Publishing, 2017. | Series: Law
enforcement and intelligence gathering | Includes bibliographical references and
index.
Identifiers: LCCN 2016020889 | ISBN 9781508103592 (eBook)
Subjects: LCSH: Intelligence service--Juvenile literature. | Espionage--Juvenile
literature. | Spies--Juvenile literature.
Classification: LCC JF1525.I6 S79 2017 | DDC 327.12--dc23
LC record available at https://lccn.loc.gov/2016020889
Photo credits: Cover, p. 3 Ryan Etter/Ikon Images/Getty Images; pp. 8–9
(background), 11, 28, 45, 67 hunthomas/Shutterstock.com; p. 9 Paul J.
Richards/AFP/Getty Image; p. 13 Pete Souza - Official White House Photo; p. 14,
16, 52 © AP Images; pp. 20–21 DigitalGlobe/ScapeWare3d/Getty Images; pp. 24–
25 John Moore/Getty Images; pp. 26–27 Stephen Chernin/Getty Images; p. 29
Private Collection/© Look and Learn/Bridgeman Images; p. 33 Hulton
Archive/Getty Images; p. 34 Staatliche Museen zu Berlin—Preussischer
Kulturbesitz; p. 36 National Archives, Washington, DC; pp. 40–41 © Everett
Collection Inc/Alamy Stock Photo; p. 42–43 © 1964 United Artists Corporation
with Eon Productions; p. 47 FBI; p. 48–49 Glowimages/Getty Images; p. 54 Nikolai
Malyshev/AFP/Getty Images; p. 56 Oli Scarff/Getty Images; p. 60 © epa european
pressphoto agency b.v./Alamy Stock Photo; p. 62–63 Barry Iverson/The LIFE
Images Collection/Getty Images; p. 65 Jiji Press/AFP/GettyImages; p. 68–69 Ali
Yussef/AFP/Getty Images; p. 72–73 Courtesy Photo/U.S. Air Force; p. 75 ullstein
bild/Getty Images; p. 80 Encyclopædia Britannica, Inc.; p. 82–83 Air Accidents
Investigation Branch, United Kingdom/Contains public sector information licensed
under the Open Government Licence v3.0; p. 86–87 Alain Mingam/Gamma-
Rapho/Getty Images; back cover, interior pages (background) stefano
carniccio/Shutterstock.com
 CONTENTS

INTRODUCTION
CHAPTER ONE
NATURE OF INTELLIGENCE
LEVELS OF INTELLIGENCE
TYPES OF INTELLIGENCE
THE PROBLEM OF MOLES
SOURCES OF INTELLIGENCE
METHODS OF INTELLIGENCE GATHERING
CHAPTER TWO
HISTORY OF INTELLIGENCE ACTIVITIES
PREMODERN INTELLIGENCE
SUNZI AND THE ART OF WAR
INTELLIGENCE AND THE RISE OF NATIONALISM
SIR FRANCIS WALSINGHAM, THE QUEEN’S
“SPYMASTER”
INTELLIGENCE IN THE MODERN ERA
THE ZIMMERMANN NOTE
CHAPTER THREE
NATIONAL INTELLIGENCE SYSTEMS
UNITED STATES
NATIONAL SECURITY ACT
RUSSIA AND THE SOVIET UNION
UNITED KINGDOM
FRANCE
CHINA
ISRAEL
GERMANY
OTHER NOTABLE INTELLIGENCE SYSTEMS
CHAPTER FOUR
MILITARY INTELLIGENCE
LEVELS OF MILITARY INTELLIGENCE
SOURCES OF MILITARY INTELLIGENCE
ACOUSTICS
IMAGERY
SIGNALS
RADIATION
FOREIGN MATÉRIEL
HUMAN AGENTS
WHISTLE-BLOWERS IN THE MILITARY
 TYPES OF MILITARY INTELLIGENCE
ARMED FORCES
BIOGRAPHICAL
CARTOGRAPHIC
ECONOMIC
ENERGY
COUNTERINTELLIGENCE
GEOGRAPHIC
MEDICAL
SOCIOLOGICAL
TRANSPORTATION AND TELECOMMUNICATION

CONCLUSION
TIMELINE
GLOSSARY
FOR MORE INFORMATION
FOR FURTHER READING
INDEX
INTRODUCTION

L
eaders of all kinds seek to obtain intelligence, or secret
information, to achieve an advantage over their opponents.
Heads of government, presidents of companies, and even
managers of sports teams try to acquire information that
would give them insight into the intentions or weaknesses of their
adversaries. In this book, we will examine the development of
intelligence gathering as a discipline and the growth of national
intelligence agencies around the world.
Any discussion of spies naturally conjures images of James Bond
and clandestine operations conducted with high-tech gadgets. Field
agents certainly do have a role in the gathering of intelligence,
although few would likely aspire to a job as action-packed as 007’s.
The life of a clandestine agent is fraught with danger, as evidenced
by the Memorial Wall at the original headquarters building of the US
Central Intelligence Agency (CIA) in Langley, Virginia. The wall is
covered with scores of stars, one for each agent who lost his or her
life in the line of duty. While many of the agents’ names are listed in
a “book of honor” that accompanies the memorial, some names
remain secret to this day.
Risk has always accompanied the job of the field agent. During
the American Revolution, American officer Nathan Hale was
executed by the British as a spy, while British officer John André was
executed by the Americans. The inherent danger of intelligence
gathering prompted countries and their militaries to develop
strategies that—in theory—would minimize the possibility of harm to
their own assets while maintaining a watchful eye on their enemies.
Technology has come to play an enormous role in these efforts. The
Space Race saw the United States and the Soviet Union jockeying for
orbital advantage, with satellites offering a real-time glimpse of
events on the ground. No longer would analysts be forced to wait for
sensitive sites to be photographed by spies on the ground or
glimpsed by reconnaissance aircraft—a camera thousands of miles
above Earth could deliver crisp images of actions as they transpired.

While the thought of spies often brings to mind the action-packed scenes of
Hollywood movies, in reality intelligence gathering often occurs behind closed
doors in agency headquarters.

This sort of tactical data can be invaluable, but even the best raw
intelligence is worthless without informed analysis. A pair of US
Army Signal Corps radar operators detected the first wave of
Japanese bombers approaching Pearl Harbor nearly an hour before
the attack began on the morning of December 7, 1941. They notified
their information center, but the officer on duty disregarded the
warning, believing the planes to be a squadron of American bombers
approaching from the mainland. The proliferation of computer
technology has certainly aided in the handling and analysis of
intelligence, with the US Defense Advanced Research Projects
Agency (DARPA) going so far as to propose an initiative titled “Total
Information Awareness.” The goal of the program was to create an
all-encompassing surveillance network, with computers performing
threat analysis on all electronic communication and digital traffic.
The program was officially discontinued after a flurry of media
criticism, but many elements of it were preserved by the National
Security Agency (NSA). For a time the NSA, jokingly referred to as
“No Such Agency” because of the intense secrecy surrounding its
operations, reportedly intercepted billions of emails, data
transmissions, and phone records every day. With this staggering
volume of data streaming in around the clock, one is forced to
consider if there could be such a thing as too much intelligence.
CHAPTER ONE

NATURE OF INTELLIGENCE
ntelligence, in government and military operations, is evaluated
information about the strength, activities, and probable courses of
I
action of foreign countries or non-state actors that are usually
—although not always—enemies. The term is also used to refer
to the collection, analysis, and distribution of such information
and also to secret intervention in the political affairs of other
countries, an activity commonly known as “covert action.”
Intelligence is an important component of national power and an
essential element in decision making regarding national security,
defense, and foreign policies.

LEVELS OF INTELLIGENCE
Intelligence is conducted on three levels: strategic (sometimes called
national), tactical, and counterintelligence. The broadest of these
levels is strategic intelligence. Strategic intelligence includes
information about what foreign countries have the capability to do
and their general intentions. Tactical intelligence (which is
sometimes called operational or combat intelligence) is information
required by military field commanders. Because of the destructive
power of modern weapons, the decision making of world leaders
must often consider information derived from tactical as well as
strategic intelligence. Military commanders, too, may often need
multiple levels of intelligence. As a result, the distinction between
these two types of intelligence may be diminishing.
Counterintelligence is intelligence aimed at protecting a country’s
intelligence operations and keeping them secret. Its purpose is to
prevent spies or other foreign agents from infiltrating the country’s
government, military, or intelligence agencies. Counterintelligence is
also concerned with protecting advanced technology, preventing
terrorism, and combating international drug trafficking.
Counterintelligence operations sometimes produce positive
intelligence, including information about other countries’ intelligence-
gathering tools and techniques and about the kinds of intelligence
other countries are seeking. Counterintelligence sometimes involves
the use of “moles,” or double agents, to manipulate an adversary’s
intelligence services. In authoritarian states (where a single power
holder, such as a dictator or military group, controls all aspects of
the government), counterintelligence commonly entails the
surveillance of key elites and the repression of dissent.
Governments often use their intelligence agencies to carry out
covert actions to support diplomatic initiatives or to achieve goals
unattainable by diplomatic means alone. The US Central Intelligence
Agency (CIA), for example, organized the overthrow of the
government of Guatemala by military coup in 1954. It also helped to
undermine the government of President Salvador Allende of Chile
prior to the military coup there in 1973. More recently, US covert
actions have included providing military and financial support to the
mujahideen—Islamic fundamentalists who fought Soviet troops in
Afghanistan during the 1980s—and aiding US and British military
forces in their campaign against Afghanistan’s Taliban government in
2001. Earlier in the twentieth century, the intelligence services of the
Soviet Union assassinated exiled political figures such as Leon
Trotsky and supported Marxist-Leninist organizations throughout the
world.
Random documents with unrelated
content Scribd suggests to you:
 »Mutta miksi? Sinuthan voidaan tappaa».

»Niin voidaankin», vastasi Feri hymyillen. »Se olisikin varmasti

tämän vaikeuden parhain ratkaisu. Mutta jos saan elää tehdäkseni
jotakin suurta, ääretöntä, joka kiinnittää maani huomion minuun
raukkaan, niin silloin ehkä…»

»Niin», toisti Ilonka, »silloin ehkä…?»

Molemmat vaikenivat ja Ilonkan silmästä vierähti kyynel vyössä

olevaan ruusukimppuun.

»Ehkä»! Molemmat tiesivät, miten epämääräinen tuo sana oli, ja

tunsivat, että vaikka heidän rakkautensa olisi ollut kuinka suuri
tahansa ja heidän surunsa ääretön, heidän kohtalonsa ja onnensa
johtuivat vain tuosta arvoituksellisesta »ehkä», vanhempien
suostumuksesta, jota ilman ei kukaan hyvin kasvatettu unkarilainen
tyttö voi mennä naimisiin, koska hän on heidän vanhanaikaisten
oikkujensa, heidän mielipiteittensä arvosta ja rikkauksista orja,
kaiken tuon ulkonaisen komeuden palvelija, joka on niin välttämätön
vanhojen mielestä, mutta joka nuorista näyttää niin surkealta ja
mitättömältä.

»Ilonka, olet tehnyt minut hyvin onnelliseksi», sanoi nuorukainen

hetken kuluttua.

»Onnelliseksiko? Miten sitten»? kysyi tyttö viattomasti.

»Sanomalla tuon sanan 'ehkä'».

Palvelijat tarjoilivat juuri lihaa, hedelmiä ja salaatteja. Kaikilta

suunnilta kuului iloista hälinää, äänekästä naurua ja joskus raakoja
piloja. Nämä kaksi istuivat kuin varjoisien lehvien suojassa olevat
pienet linnut varmoina, ettei myrskyn raivo heitä saavuta, ja
tyytyväisinä saadessaan silloin tällöin katsoa toisiaan silmiin ja
sanoa joskus sanasen siitä, mikä oli lähinnä heidän sydäntään,
silloin kun heidän vanhempiensa vaanivat silmät katsoivat johonkin
muualle.

»Kaunis Ilonka näyttää istuvan hyvin hiljaa paikoillaan», kuultiin

jonkun nauraen sanovan pöydän toisessa päässä, ja meluisa ja
hyväntuulinen vanha Kantássy kohotti täysinäisen viinipikarinsa
korkealle päänsä yläpuolelle.

»Juon tasankojen kauneimman tytön maljan», sanoi hän

noustessaan ja lisäsi: »Kaunis Ilonka, tyhjennän tämän lasin
kirkkaiden silmiesi, punaisien poskiesi ja tuon iloisen naurusi
kunniaksi, jota en ole kuullut puoleen tuntiin»!

Tämä soi tilaisuuden lasien täyttämiseen, ja kaikki nuoret nousivat

paikoiltaan ja menivät hiusmartoaan myöten punastuneen Ilonkan
luo kilistämään lasejaan hänen kanssaan ja sanomaan: »Eljen»!
Kaikki nuoret tytöt suutelivat häntä ja nuorukaiset olivat sen näköiset
kuin he myöskin olisivat halunneet tehdä samoin. Vanhemmat
vieraat suutelivat häntä kysymättä lupaa, ja niin jatkui melu pitkän
aikaa kaikkien huomion kiintyessä Ilonkaan niin, että puheenaihe,
joka oli hänestä niin mielenkiintoinen, syrjäytettiin jyrkästi vähäksi
aikaa.

Pian kumminkin nousi nuori Bartócz, joka oli juuri äskettäin

suorittanut tutkintonsa yliopistossa ja oli valmis astumaan valtion
palvelukseen, ja puhui kauniisti emännän syntymäpäivän johdosta.
Kaikki kuuntelivat hyvin tarkkaavaisesti, ja Ilonka sai tilaisuuden
kuiskata hiljaa:
 »Sitä ei kannata juuri ajatella, sillä äiti ei suostu siihen ikinä».

»Mitä luulet sitten isäsi ajattelevan, Ilonka»?

Tyttö pudisti kaunista päätään ajattelevasti.

»Isä on niin kiintynyt noihin koneihinsa ja riitoihinsa talonpoikien

kanssa, että hän suostuu kaikkiin äidin ehdotuksiin kotirauhan
vuoksi».

»Ilonka, toivon, että olisimme eläneet satoja vuosia sitten».

»Miksi»?

»Koska silloin olisin voinut ratsastaa tänne Kopélla keskellä yötä,

kiivetä Bideskuty’n ikkunoihin nuoraa pitkin ja ryöstää sinut mukaani
välittämättä äidistäsi, isästäsi ja muista. Noihin aikoihin ei välitetty
rahasta eikä perhesuhteista myöskään. Kaikki olivat samanarvoiset,
ja mies voi naida kenen hän vain halusi».

»Ah, miten suloista se mahtoi ollakaan, kun ei tytön tarvinnut

kysyä äidiltään, ketä hän saa rakastaa».

»Eihän sinun tarvitse kysyä sitä nytkään, Ilonka», korjasi

nuorukainen vakavasti, »sillä eihän kukaan voi estää sinua
rakastamasta, ketä haluat».

»Mitä tuollainen rakkaus sitten hyödyttää», vastasi tyttö

viattomasti, »ellen saa mennä rakastettuni kanssa naimisiin»?

»Rakkauteni sinuun, Ilonka, suo minulle muutenkin paljon iloa,

vaikka en…»

»Hsh, hsh, äiti katsoo varmasti nyt tänne päin».

 Tutkintonsa suorittanut nuorukainen lopetti puheensa, ja vielä
kerran oli kaikkien vieraiden kilistettävä lasejaan emännän kanssa ja
toivotettava hänelle onnea. Ilonkan oli pakko, kuten kaikkien
muidenkin, mennä äitinsä luo, suudella tämän kättä ja sanoa
muutamia sanoja onnentoivotukseksi. Hänen nuori sydämensä, joka
ei vielä oikein ymmärtänyt tunteita, jotka uhkasivat sen täyttää, kiintyi
hetkiseksi kokonaan äitiin, jolla oli hänen kohtalonsa kokonaan
käsissään. Kun hän oli lausunut kauniin onnentoivotuksensa, kiersi
hän kiihkeästi käsivartensa äitinsä kaulaan pyytäen hellää suukkosta
sensijaan, että hän olisi kainosti suudellut äitinsä kättä.

»Ilonka, tyttöseni, rypistät vaatteesi», sanoi kreivitär Irma

moittivasti.

Ja Ilonka, tuntien epämääräisesti tehneensä jotakin sopimatonta,

jota hän ei ymmärtänyt, meni ujosti ja itkukurkussa paikoilleen.
X

RAKKAUDEN IDYLLI.

Tämän jälkeen muuttui iloisuus paljon meluisammaksi.

Miespalvelijat saivat täyttää ahkerasti laseja ja pulloja noista suurista
tynnyreistä, joista toinen oli jo juotu aivan tyhjäksi. Mustalaiset eivät
saaneet lopettaa soittoaan hetkeksikään, ja kuumissaan ja
huohottaen kihnuttivat he iloista csárdásta innokkaasti. Unkarilainen
vanha viini alkoi jo kohota muutamien jalojen paroonien tukkaan, ja
kun heidän päässään vain on tarpeellinen määrä tuota ainetta, herää
heissä aina intohimoinen rakkaus oman maansa kansanlauluja
kohtaan.

»Kuulkaahan, mustalaiset», sanoi Géza Vécsery, joka omisti

suuren kartanon Zemplén maakunnassa, ollen samalla myös tuon
maakunnan maaherra, »soittakaa minulle lempilauluni 'Káka löven
költ a rucza!' Soittakaa se niin, että kyyneleeni kuivuvat ja jokainen
floriini livahtaa taskustani».

Ja Binecz Marko alkoi soittaa tunteellisesti tuota surullista ja

suloisinta unkarilaista laulua.
 Toisten jutellessa yhtä iloisesti kuin ennenkin kantoi Géza Véczery
tuolinsa aivan soittajien viereen, ja istuen kahareisin sillä puoleksi
tyhjennetty viinipullo kädessään antautui hän kokonaan
lempilaulunsa kuuntelemisen suoman ilon valtaan ja heilutti päätään
tuon omituisen tahdin mukaan. Hän istui siinä varmaankin puoli
tuntia pakottaen mustalaisia toistamaan tuon saman säveleen yhä
uudestaan, ja hänen suuren ilonsa todistukseksi vuosivat kyyneleet
hänen poskilleen, sillä »Sirva vigad a Magyar!» [= Ilo itkettää
unkarilaista.]

Hän oli nähtävästi kokonaan unhottanut jälkiruoat, sillä hän ei

välittänyt enää mistään. Jokainen laulun toistaminen näytti
kiihdyttävän hänen innostustaan ja hänen karjahduksensa
»Uudestaan!» muuttuivat yhä äänekkäämmiksi.

»Hitaammin!» huusi hän joskus ja sitten taasen: »Nopeammin!»

tahi »Kovemmasti!» »Aiotteko te, laiskat koirat, ruveta nukkumaan?»
tahi »Mikä tuota kirottua viuluasi nyt vaivaa? Siinä ei ole enää
ollenkaan ääntä! Ah, nyt minä ymmärrän», lisäsi hän nousten
innostuneena seisoalleen. »Sillä on jano ja se haluaa juotavaa.
Tämä viini kelpaakin vaikka enkeleille! Täällä, mustalaisen viulu, juo
nyt! Juo nyt niin paljon, että virkistyt! Juo, sanon minä»!

Ja maaherra nousi hieman horjahdellen, otti viulun johtajalta ja

kaatoi nauraen koko pullon sisällön siihen.

Kukaan ei pannut pahakseen hänen iloista kujettaan. Mustalainen

salli hänen hyvin tyynesti huvitella viululla, sillä hän tiesi saavansa
hyvän korvauksen soittokoneesta.

»Koetahan nyt, mustalainen», sanoi Géza Vécsery ojentaen

miehelle viulun takaisin. »Olen varma, että se soi nyt paljon
paremmin juotuaan tarpeekseen hyvää unkarilaista viiniä».

Onnettomuudeksi kumminkin ei viulu näiden olosuhteiden

vallitessa ruvennut soimaan lainkaan. Mustalainen koetti pari kertaa
vakavasti vetäistä käyrällään kieliä. Hänen viulusta saamansa äänet
huvittivat äärettömästi maaherraa.

»Koeta uudestaan, mustalainen!» karjui hän. »Annahan minun

näyttää sinulle, miten se on tehtävä, koska et näytä oikein osaavan!»
lisäsi hän vetäisten viulun miehen kädestä. Mutta siiloin tapahtui tuo
välttämätön onnettomuus, joko senvuoksi, että hän liikkui
kömpelösti, tahi siksi, että mustahko soittaja käänsi viulun
tarkoituksellisesti ylösalaisin, ja viini virtasi vapaasti ulos kastellen
jalon kreivin ja mustalaisen kirjaimellisesti päästä jalkoihin asti.

»Ah, millaista hyvän viinin tuhlausta!» huudahti Vécsery nauraen.

»Tuo viuluhan kiittämätön on! Tässä, mustalainen on sinulle jotakin,
jolla voit kuivata sen suun».

Ja hän otti useita seteleitä taskustaan ja tukki ne viuluun yhtä

iloisesti kuin hän äsken oli kaatanut siihen viiniä. Sitten hän luovutti
soittokoneen mustalaiselle takaisin. Hän oli kujeillut tarpeeksi tällä
haavaa.

Kaikki muutkin näyttivät jo nousevan pöydästä ja hajautuvan talon

eri osiin tupakoidakseen tahi kuljeskellakseen puutarhassa.

Feri koetti pysytellä aivan Ilonkan läheisyydessä, mutta se ei ollut

selvästi ollenkaan sopivaa, sillä kaikki nuorukaiset kokoutuivat
yhteen tupakoimaan ja jokainen tyttö taivutti kauniin päänsä
toverinsa puoleen kuin kaunishöyheninen visertävä lintu, ja kuiskaili
asioita, jotka kiinnittivät ainoastaan tuollaisten sievien naissuvun
edustajain mieltä.

Tämä päivä oli kenties hauskin, mitä nuo nuoret olivat milloinkaan
keskenään viettäneet. Ilonka unhotti kaiken varovaisuuden ja uhmasi
äidin kaikkein synkimpiäkin katseita antautuen valoisten unelmiensa
suoman onnen valtaan. Kuten lapsi, joka leikkii aivan uudenaikaisen
ja mieltäkiinnittävän lelun kanssa ymmärtämättä ollenkaan sen
haurautta ja muistamatta sen olevan tehdyn vain hetken iloksi, leikki
Ilonkakin tämän uuden tunteen kanssa, jonka nuoren kauniin
upseerin tuliset sanat olivat sytyttäneet hänen sydämeensä.

Koko päivän haaveili hän asioista, joita hän ei juuri ollenkaan

ymmärtänyt — miehen intohimosta, avioliitosta ja onnellisesta
yhdyselämästä hänen kanssaan, jota oli jo mitä suurin autuus
kuunnellakin, kun hän kuiskasi niin usein ja, ah, niin tulisesti:
»Rakastan sinua, Ilonka!»

Illalla kotiljongin pitkien vuorojen aikana, iloisen illallisen kestäessä

ja tulista csárdásta tanssittaessa oli Madáchin Feri hänen
läheisyydessään. Kun hän istuutui tytön viereen, voi hän tuntea,
miten tytön hieno musliinihame kosketti hänen polveensa. Silloin
tarttui hän vapisevin käsin tuohon pehmeään kankaaseen
sivelläkseen sitä joko hellästi tahi hypistelläkseen sitä
hermostuneesti, koska hänen rakkautensa kasvoi vain kasvamistaan
tuota äärettömän suloista tyttömäistä olentoa kohtaan.

Ja niin viattomasti kuin lapsi vastasi hän nuorukaisen tuliseen

katseeseen, ymmärtämättä ollenkaan, miksi hänen poskensa
lämpimästi punastuivat, pieni käsi vapisi ja sydän löi niin kiivaasti.
Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut aivan erillään tuosta iloisesta
joukosta tanssiessaan kotiljongia ja katrillia. Hän ei kiinnittänyt
huomiota käsiin, joihin hän kosketti, ei katseihin eikä muihin sanoihin
kuin noihin muutamiin, jotka hän nyt oli kuullut niin usein, mutta jotka
tuntuivat sisältävän äärettömästi suloa, kun ne toistamistaan
toistivat: »Rakastan sinua, Ilonka»!

Rakkaus! Mitä tiesi tämä lapsi rakkaudesta, tuon virran

voimakkuudesta, jonka padon hänen oma sievä kätensä oli
murtanut? Hän oli tuntenut Madáchin Ferin lapsuudestaan alkaen,
jolloin hän ollen todellinen nelivuotias kuningatar oli hallinnut tuota
viisi vuotta vanhempaa kaunista poikaa, joka silloinkin jo oli osannut
sanoa: »Rakastan sinua, Ilonka!» Niin, hän oli sanonut sen silloin ja
hän kuiskasi sen nyt, ja koska hänen sydämensä vastasi siihen,
kuulosti se nytkin yhtä lapselliselta, suloiselta ja viattomalta.

Ja nuorukainen, tietäen hieman enemmän maailmasta ja

aavistaen hämärästi tämän valoisan unelman välttämättömän lopun,
antautui kokonaan hetken suoman onnellisuuden valtaan. Hän ei
voinut sanoa tytölle paljonkaan, sillä läheisyydessä oli aina joku, joka
voi kuulla nuo suloiset tyhmät sanat, joita rakkaus alussa kuiskailee
vain yhteen korvaan, mutta hän voi silloin tällöin kumartua ottamaan
tytön viuhkan tahi nenäliinan lattialta ja tuntea ojentaessaan ne
hänelle, hänen hentojen sormiensa hetkellisen kosketuksen. Hän voi
myöskin silloin, kun ei kukaan katsonut ja kaikkien äitien silmät olivat
kiintyneet tarkkaavaisesti seuraamaan jotakin mutkallista vuoroa,
kumartua eteenpäin ja katsahtaa suoraan noihin sinisiin silmiin, joita
tyttö piti tavallisesti ärsyttävästi maahan luotuina.

Tällaista ja hieman muutakin voi hän tehdä ja tekikin, keskustellen

kumminkin tytön kanssa aivan jokapäiväisistä asioista ollen
pakotettu karttamaan tuota, joka oli niin lähellä hänen sydäntään.
Mutta hän katsoi kumminkin tyttöön koko ajan kiinnittäen mieleensä
jokaisen tuon tyttömäisen vartalon pienimmänkin piirteen —
valkoisen niskan, joka hennosti kohosi valkoisen musliinin pehmeistä
laskoksista, ohuet ruusunpunaiset korvat, joita kullanväriset kiharat
peittivät, ja nuo alaspainuneet suuret luomet, jotka levittivät tummat
varjonsa pehmeille persikanvärisille poskille.

Ah, hän oli juhlallisen kaunis, tuo tämän rikkaan hedelmällisen

maan suloinen tuote, joka oli kuin hurmaava, puolivillin ympäristön
muodostamaan kehykseen kiinnitetty jalokivi! Sovinnaisuuden
läpitunkemattomat seinät ympäröivät hänet niin, että ne olivat
puristaneet kokoon hänen puhkeamaisillaan olevan luonteensa ja
uhkasivat muuttaa tämän Luojan täydellisen työn tuollaiseksi
ajattelemattomaksi ja sieluttomaksi nukeksi, jollaisiksi hänenlaisensa
ja -rotuisensa vähitellen kehittyvät. Hänestäkin oli tuleva, kuten
muistakin, noiden suurten vieraanvaraisten linnojen kaunis koristus,
joiden valtijattareksi hän sitten lopulta oli pääsevä, kuuliainen vaimo
miehelleen — talon hallitsijalle, tyytyväinen seuraamaan kaikkia
perinnäistapoja, jotka ovat olleet voimassa kokonaisia vuosisatoja,
halukas ehkä kumminkin pukeutumaan hieman eri tavalla kuin
hänen isoäitinsä tahi isoäidinäitinsä ja verhoamaan kauniin
ruumiinsa ehkä erikuosisiin vaatteihin, mutta jättämään kumminkin
järkensä ja sielunsa samalle tasolle koettamattakaan ollenkaan
kehittää henkisiä lahjojaan, luullen itsepäisesti kaikkea tuollaista
porvarilliseksi ja arvottomaksi niiden heidän vanhain sukuinsa
jälkeläiselle, jotka ovat tehneet heidän maansa kuuluisaksi lukematta
ainoatakaan kirjaa ja kirjoittamatta kirjettäkään.

»Rakastan sinua, Ilonka!» kuiskasi nuorukainen jokaisen

kotiljongin vuoron välissä.
 Ja Ilonkan korvat kuumenivat noiden hellien ja intohimoisten
sanojen vaikutuksesta, joita hän ei nuoruutensa, viattomuutensa eikä
väärään suunnatun sivistyksensä vuoksi juuri ollenkaan ymmärtänyt.
Ja kuinka hän olisi voinutkaan ymmärtää, hän, joka oli saanut
kehittyä, kuten hän oli saanut, jonka ei oltu sallittu milloinkaan
seurustella keidenkään muiden kanssa kuin omien vanhempiensa,
joka ei milloinkaan ollut lukenut riviäkään, jota eivät hänen äitinsä
ankarat silmät olleet ensin tarkastaneet, ja jolle ei milloinkaan oltu
opetettu eikä näytetty mitään, josta hän olisi voinut oppia tuntemaan
ihmissydäntä ja miesten sielussa raivoavia intohimoja?

Pieni tyttö raukka, olisiko hän voinutkaan tietää rakkaudesta

muuta kuin, että oli niin hauska kuunnella tuon ainoan puhuvan siitä,
joka tanssi csárdásta niin jumalallisesti ja oli niin komean näköinen
vapaaehtoisten vormussa. Hän salli sekä itsensä että hänen vaipua
näihin valoisiin unelmiin, tottumaton kun hän oli ajattelemaan
tulevaisuutta ja tyytyen aina nykyisyyteen, joka oli niin suloinen. Hän
ei muistanutkaan, että tällaiset unelmat aina loppuvat, eikä
ajatellutkaan, että sellainenkin maailma on olemassa, jota ei ole
tehty musliinipuvuista, kotiljongeista eikä kauniista vapaaehtoisista
upseereista, jossa töykeät sanat usein valloittavat noiden hellästi
kuiskattujen »Rakastan sinua!» sijan, ja jossa todellisuus
säälimättömin sormin hajoittaa nuorten tyttöjen runolliset kuvittelut
kaikkiin tuuliin muuttaen heidät usein surullisiksi, joskus koviksi,
mutta aina pettyneiksi, sillä ei mikään todellisuus, vaikka se olisikin
valoisa, voi kilpailla seitsentoistavuotiaan tytön aivoissa syntyneitten
haaveitten kanssa.

Kun jokainen oli mennyt nukkumaan tanssittuaan, huviteltuaan ja

leikittyään tuntikausia, uneksiakseen uusista tanssiaisista,
huvituksista ja leikeistä, tiesi Ilonka varmasti, että hänen äitinsä tulo
hänen huoneeseensa tähän tavattomaan aikaan tarkoitti ankaraa
nuhdesaarnaa. Hän oli koko päivän ollut äärettömän varomaton, ja
huolimatta äidin synkistä katseista ja vanhempien naisten
kuiskaavista huomautuksista oli hän osoittanut Madách’in Ferille
mitä suurinta huomaavaisuutta.

Kreivitär Irma ei aikonut olla vihainen, sillä sisimmässä

sydämessään oli hän aivan varma, että hän rakasti tytärtään ja
huolehti vain tämän onnellisuudesta, kun hän rupesi teroittamaan
hänelle samaa kuin hänelle itselleenkin oli opetettu, että rakkaus on
ainoastaan luvallista silloin kun kuuluisan suvun edustaja suurine
omaisuuksineen ilmestyy kosijaksi. Hän oli varma, että köyhyys ja
polkunaiminen aiheuttavat vain kaikenlaista kurjuutta, ja olisi ollut
mielestään aivan luonnoton ja rikollinen äiti, ellei hän olisi ajoissa
selittänyt noita asioita Ilonkalle sellaisin tavoin, että tämä vasta osasi
karttaa tuollaisia vahingollisia lähentelemisiä ja lopettaa ne silloin,
kun ne ahdistivat häntä.

»Tulin sanomaan sinulle, Ilonka, että olen ollut sinuun äärettömästi

tyytymätön», aloitti hän kuivasti.

»Minuunko, äiti»?

»Käyttäytymisesi tuon rutiköyhän Madách'in kanssa oli kovin

sopimatonta».

»Ah, äiti»!

»Jokainen huomasi sen tänään. Minunkin oli pakko hävetä

puolestasi koko illan».

»Äiti»!
 Pieni tyttö raukka, hän oli niin katuva ja surullinen. Hän tiesi kyllä
olevansa hieman syyllinen, mutta hän oli huvitellut niin äärettömästi
tänään. Pari suurta kyyneltä oli jo valahtanut hänen poskilleen, sillä
äiti teki torumisillaan hänet aina onnettomaksi.

Ja äiti aloitti tuon vanhan läksyn, kuinka nuoren jalon tytön pitää
käyttäytyä, kuinka hän ei milloinkaan saa sallia kenenkään nuoren
miehen, ei enemmän toisen kuin toisenkaan, osoittaa
huomaavaisuutta, elleivät hänen vanhempansa ole jo ennakolta
luvanneet hänen tehdä niin, ja kuinka sellainen käyttäytyminen kuin
llonkan tämäniltainen oli epäneitseellistä. Äiti uhkasi, että jollei Ilonka
korjaa erehdystään seuraavana päivänä, saa hän viettää lopun
ajasta, jonka vieraat vielä viipyvät talossa, omissa huoneissaan
yksinään.

Äiti oli hyvin kaunopuheinen ja Ilonka hyvin, hyvin onneton. Kun

hänen äitinsä lopultakin poistui saarnattuaan puoli tuntia lasten
velvollisuuksista vanhempiaan kohtaan ja neitseellisestä
pidättyväisyydestä, heittäytyi tuo pieni tyttö raukka vuotelleen rajusti
itkien. Ei milloinkaan koko seitsentoistavuotisen elämänsä aikana
ollut hän ollut näin onneton. Suloinen pieni idylli oli hiipinyt hänen
elämäänsä ja hyväillyt hänen nuorta mieltään sellaisin runollisin
kuvitteluin, ettei hän niitä oikein ymmärtänytkään, mutta ankara
todellisuus oli, käyttäen äidin parhaita silkkisormikkaita, sormuksilla
koristetuin ylimyksellisin sormin hajoittanut nuo unelmat. Hänen
surunsa oli samanlaista kuin lapsen, joka näkee mieluisimman
leikkikalunsa vietävän pois ymmärtämättä ollenkaan julmuuden
syytä. Onko maailmassa mitään niin liikuttavaa surua kuin lapsen?
Tuskinpa, sillä se ilmaisee ääretöntä toivottomuutta, koska lapsi ei
ymmärrä muuta kuin nykyisyyttä eikä voi käsittää, että sellainen
tulevaisuuskin on ehkä olemassa, joka huojentaa kaikki surut.
 Ilonka itki itsensä nukuksiin ja näki jälleen sellaisia unia, että ne
pakottivat hänet unohtamaan todellisuuden — ankaran äidin yölliset
torumiset — ja toivat hänen mieleensä vielä kerran nuo kauniit
nuoret kasvot tummine silmineen, jotka aina jollakin tavoin pakottivat
hänet punastumaan, kun hän sattui katsomaan niihin, ja hänen
korviinsa nuo hellästi kuiskatut sanat, suloisemmat kuin lintujen laulu
tahi enkelien kuorot: »Rakastan sinua, Ilonka»!
XI

UHKAAVA MYRSKY.

Unkarin tasankojen työtäkysyvimpiä aikoja on toisen sadon

kokoaminen, joka on tehtävä nopeasti ennen varhaisten
syyssateiden alkamista. Silloin jää aina tarpeeksi aikaa puimiseen
ennen viininkorjuuta. Joka vuosi tähän aikaan ovat pellot Kisfalun
ympärillä täynnä työmiehiä. Noilla Keményn Andráksen palkkaamilla
sadoilla raatajilla ei ole juuri paljon levähtämisen eikä puhelemisen
aikaa, sillä isännän silmä seuraa jokaista, ja hänen johdollaan on
hauska työskennellä, koska hänellä on aina iloinen sana tahi hauska
kokkapuhe jokaiselle. Kun aurinko paistaa paljaaseen selkään ja
polttaa luihin asti, ja kun raskaitten viikatteiden heiluttaminen
väsyttää lihakset kokonaan, virkistää ja innostaa tuollainen suuresti.

Mutta tänään tuntuu täydellinen toimettomuuden henki täyttäneen

ilmaston ja laskeutuneen tuon rikkaan talonpojan pelloille, sillä
ratsastaessaan joukosta joukkoon koettaa hän turhaan sekä
kehoituksin että nuhtein yllyttää työmiehiään jatkamaan levähtämättä
töitään. He seisovat vain liikkumattomina nojaten viikatteihinsa,
piiput hampaissa ja katse suunnattuna muutamaan erityiseen
paikkaan taivaanrannalle, tuonne tasangon toiselle reunalle, josta
kohoava musta savupatsas pimittää kauniin purppuranvärisen
taivaan. Paljain käsivarsin, jaloin ja yläruumiin, ja jaloissaan
unkarilaiset leveät pellavahousut antavat he tyynesti polttavan
keskipäivän auringon paahtaa selkäänsä, ja tupakoiden he joko
miettiväisesti katselevat tuonne kauas tahi kokoutuvat kiihkeästi ja
innoissaan pieniin joukkoihin kuiskailemaan keskenään silloin kun
isäntä sattuu olemaan selin heihin.

»Hei te laiskat ja kelvottomat veitikat», huutaa András aina

vähänväliä, »tänään kaipaavat hartianne isäni raskaan kepin
sivalluksia! No, Rezsö, tartu viikatteeseesi! Miska, pistä piippusi
taskuusi heti! Ryhtykää nyt kaikki työhön ja ellei tämä pelto, kun
puolen tunnin kuluttua palaan, ole niin sileä kuin tasanko tuolla,
vannon, että joku teistä saa maistaa, miltä uuden piiskani sivallukset
tuntuvat».

Häveten hajautuu muudan laiskurien joukko ja miettivästi tarttuvat

muutamat viikatteihinsa ja alkavat hitaasti niittää heiluvaa viljaa.

»Tästä ei ole mitään hyötyä, András», sanoo muudan nopeasti ja

päättäväisesti nojautuen jälleen viikatteeseensa. »Miten
voisimmekaan työskennellä Jumalan luomalla maalla sulin käsin,
kun pirun omalle työpaikalle ei ole viittätoista kilometriäkään»?

»Hei», vastaa András iloisesti, »jos kartanonomistaja onkin

palkannut pirun työskentelemään puolestaan, ei minun viljani saa
senvuoksi turmeltua leikkaamattomana»!

»Kyllä kai sen tiedät, András, että tarpeen vaatiessa

työskentelemme kyllä puolestasi niin, että selkämme katkeavat,
mutta tänään on se jostakin syystä mahdotonta. Sellainenkin voi olla
mahdollista», lisäsi talonpoika synkästi, »että sinä jo tulevana
vuonna annat meidän nähdä nälkää ja palkkaat pirun
apulaiseksesi».

»Oikein puhuttu, Rezsö», sanoi eräs toinen nuori

jänteväkäsivarsinen ja leveärintainen atleetti, jonka paljas yläruumis
loisti auringonpaisteessa kuin ajan ruskettama elefantinkin.

»Niin, tasangoilla työskentelemisestä ei ole juuri enää mitään

hyötyä, kun piru jo leikkaa viljaa. Luullakseni tulevana vuonna
kylvöäkin hän jo, jolloin kaikki voimme lopettaa hommamme ja
odottaa, kunnes kuolemme nälkään».

»On jo aika, että Tarna tulvii ja hukuttaa meidät kaikki, ennenkuin

piru vie sielumme».

»Höpö, höpö», sanoo András kärsimättömästi, »Mitä meillä

Kisfalun asukkailla on tekemistä Bideskuty’n perkeleen kanssa?
Luullakseni kartanonomistaja on hullu kaikkine koneineen, mutta te
kaikki olette vielä hullumpia, kun vaivaatte aivojanne ajattelemalla
hänen hommiaan. Olette sitäpaitsi aika konnia, jos kulutatte päivän
tekemättä mitään teille maksamastani palkasta».

»Tuo on kyllä hyvä, András, mutta et voi palkata jokaista Tarnan

tällä puolen asuvaa työkykyistä miestä hommiisi. Toivon, että voisit,
sillä silloin ei veljenkään olisi pakko työskennellä Bideskuty’n
herralle. Sen hän kumminkin tekee peläten ja vapisten, jottei piru
katkaisisi hänen selkäänsä silloin kun hän kumartuu työhönsä».

»Siellä ovat myös minunkin nuoremmat veljeni käyttämässä noita

pirullisia koneita, jotka leikkaavat ja sitovat viljan ratasten avulla.
Laczi, joka on nuorin, kertoi minulle», lisäsi talonpoika pelokkaasti
kuiskaten, »että hän epäselvästi näki mustan miehen, jolla oli häntä
ja pitkät korvat, istuvan toisen härän sarvien välissä, kun tuo viaton
eläin raukka veti tuota kirottua konetta. Laczi sanoi olleensa vähältä
pudota istuimeltaan».

»Hän joi varmasti liian paljon äitinne antamaa viiniä ennen työhön
lähtemistään sinä aamuna», sanoi András koettaen nauraa. Mutta
hänen naurunsa kuulosti väkinäiseltä ja luonnottomalta. Kaikki isä
Ambrosiuksen opetukset eivät olleet voineet karkoittaa kokonaan
tuota talonpojille niin ominaista taikauskoisuutta hänen aivoistaan, ja
vaikka András koettikin olla katsomatta Bideskuty’yn päin, kääntyivät
hänen silmänsä kumminkin vaistomaisesti hedelmällisten peltojen ja
hiekkatasankojen yli tuohon mustaan savupatsaaseen, jonka hän
tiesi kohoavan Bideskuty’n uuden myllyn piipusta.

Hän oli kuullut Rosensteiniltä, että kaikki koneet, joita tarvittiin

vehnän jauhamiseen jauhoiksi höyryn voimalla, olivat valmiina
paikoillaan myllyssä, ja saanut selville, että kartanonomistaja aikoi
panna myllynsä käyntiin tänään. Isä Ambrosius oli tietysti selittänyt
hänelle tarkasti höyryn voiman ja käytön, mutta Keményn András oli,
huolimatta rikkauksistaan ja saamistaan opetuksista, kumminkin
vielä talonpoika sydämeltään, eikä hän voinut estää ruumistaan
vapisemasta eikä itseään luomasta levottomia katseita taakseen
joka kerta, kun hän huomasi nuo mustat savupilvet, jotka
muodostivat ruman läikän sileälle, hänelle niin rakkaaksi tulleelle
taivaanrannalle.

Hän oli selvästi pulassa, miten tyynnyttää pelkäävät työmiehensä,

koska hän oli hieman säikähtynyt itsekin. Levoton joukko oli
kokoutunut isäntänsä ympärille ja kaikki olivat innokkaat saamaan
jonkunlaista lohdutusta häneltä, sillä isä Ambrosiuksen jälkeen ei
kenenkään, ei edes kreivinkään, luultu omaavan niin paljon tietoja
kuin Andráksen. Kaikenikäiset nuorukaiset ympäröivät hänet
innoissaan, kiihkoissaan ja iloiten saadessaan puhua pelostaan aina
myötätuntoiselle isännälle. Jokaisella oli joku juttu kerrottavana
hänelle isästään, veljestään tahi pojastaan, jotka työskennellessään
päivät pitkät lähellä tuota salaperäistä rakennusta (joka varmasti oli
pirulle pyhitetty paikka,) olivat tavalla tahi toisella tunteneet
paholaisen läsnäolon, pirun, joka nyt kuljeskeli valtatiellä ja pistäytyi
jokaiseen taloon ja ravintolaan sitten kuin kartanonomistaja oli
pyytänyt hänet avukseen. Naisetkin olivat lopettaneet sitelemisensä
ja juttelivat samasta asiasta. He polkivat vihaisesti laihoja ruskeita
jalkojaan maahan ja heristivät nyrkkejään tuolle etäiselle
savupatsaalle, joka oli ensimmäinen saatanalle sytytetty uhrivalkea
kauniilla tasangolla. Iloisen värisine pumpulihameineen, koristeltuine
pellavapaitoineen, ahtaihin liiveihin puettuine hoikkine vartaloineen ja
somistaviin solmuihin sidottuine keltaisine huiveineen, jotka
suojelivat heitä polttavalta auringolta, muodostivat he
maalauksellisen ryhmän vihaisia raivottaria, jotka varmaankin voivat
karkoittaa toimeliaammankin pirun paikkakunnalta. András tunsi, että
oli hyödytöntä kehoittaa heitä työhön nyt.

»Erzsi, kaunokaiseni», sanoi hän iloisesti, »jos katselet noin

tulisesti Bideskuty’yn päin, viekoittelet varmasti pirun suoraan tänne,
sillä hän voi luulla katsettasi omasta pätsistään lähteneeksi
säteeksi».

»Anna minun olla rauhassa piloiltasi tänään, András, sillä isäni

työskentelee tuolla saatanan rakentamassa myllyssä.
Kartanonomistaja lupasi hänelle suuren palkan ja uhkasi olla
ottamatta häntä työhönsä ollenkaan tänä viljankorjuuaikana, ellei
hän suostu. Isäni meni senvuoksi tänään kirkkoon ehtoolliselle, ja isä
Ambrosius antoi hänelle koko litrallisen pyhää vettä. Mutta kun isäni
läksi tuohon jumalattomaan työhön, itki äitini niin, että hänen
sydämensä oli haljeta, ja minustakin tuntuu, etten näe häntä enää
milloinkaan hengissä. Ah, miksi ei piru vie kartanonomistajaa
mukanaan helvettiin, koska hän pitää niin paljon paholaisesta»?
lisäsi kaunis Erzsi heristäen nyrkkiään uhkaavasti kaukaa kohoavalle
savupatsaalle.

»Poikani Imre tekee myöskin jotakin työtä rakennuksessa», sanoi

muudan vanha nainen itkusta värisevin äänin.

»Jos hänelle vain tapahtuu jotakin pahaa, haluan…»

»Hush, hush», huudahti András, »tuollaiset puheet on kielletty

Kisfalussa. Bideskuty’n herra on teidän isäntänne ja teidän on
tehtävä työtä hänelle silloin kun hän käskee. Jos teette
velvollisuutenne, ei piru voi mitään teille».

»Meidän velvollisuutemme ei ole suojella ketään, joka toimii

yhdessä saatanan kanssa», sanoi Erzsi tulisesti.

»Ei ollenkaan»! mumisivat muutamat joukosta.

»Laczinkin on lopetettava työnsä siellä», sanoi eräs mies.

»Hänellä ei ole mitään oikeutta luovuttaa sielujamme perkeleelle»,

sanoi toinen.

»Uskon hänen luvanneen pirulle niin ja niin monta sielua palkaksi

työstä, jota piru tekee hänelle», vihjaisi muudan vanha ryppyinen
nainen, jonka kaikki pojat työskentelivät Bideskuty’lle.

»Emmekä tiedä, kenenkä vuoro on seuraavalla kerralla».