Download the Full Version of ebook for Fast Typing at ebookmass.

com

Complexities of Chineseness: Reflections on race,

nationality and language Li Wei

https://ebookmass.com/product/complexities-of-chineseness-
reflections-on-race-nationality-and-language-li-wei/

OR CLICK BUTTON

DOWNLOAD NOW

Download More ebook Instantly Today - Get Yours Now at ebookmass.com

 Recommended digital products (PDF, EPUB, MOBI) that
you can download immediately if you are interested.

Teacher Voices in Chinese Language Teaching: Personal

Reflections on Culture Scott Smith

https://ebookmass.com/product/teacher-voices-in-chinese-language-
teaching-personal-reflections-on-culture-scott-smith/

ebookmass.com

Language Pangs: On Pain and the Origin of Language Ilit

Ferber

https://ebookmass.com/product/language-pangs-on-pain-and-the-origin-
of-language-ilit-ferber/

ebookmass.com

Reflections on God and the Death of God: Philosophy,

Spirituality, and Religion Richard White

https://ebookmass.com/product/reflections-on-god-and-the-death-of-god-
philosophy-spirituality-and-religion-richard-white/

ebookmass.com

Philosophy and Autobiography: Reflections on Truth, Self-

Knowledge and Knowledge of Others Christopher Hamilton

https://ebookmass.com/product/philosophy-and-autobiography-
reflections-on-truth-self-knowledge-and-knowledge-of-others-
christopher-hamilton/
ebookmass.com
Sandbows and Black Lights: Reflections on Optics Stephen
R. Wilk

https://ebookmass.com/product/sandbows-and-black-lights-reflections-
on-optics-stephen-r-wilk/

ebookmass.com

Personal Reflections on Counseling 1st Edition Gerald

Corey

https://ebookmass.com/product/personal-reflections-on-counseling-1st-
edition-gerald-corey/

ebookmass.com

Masa: Techniques, Recipes, and Reflections on a Timeless

Staple Jorge Gaviria

https://ebookmass.com/product/masa-techniques-recipes-and-reflections-
on-a-timeless-staple-jorge-gaviria/

ebookmass.com

Truth About Trade: Reflections on International Trade and

Law James Bacchus

https://ebookmass.com/product/truth-about-trade-reflections-on-
international-trade-and-law-james-bacchus/

ebookmass.com

Care in Healthcare: Reflections on Theory and Practice 1st

Edition Franziska Krause

https://ebookmass.com/product/care-in-healthcare-reflections-on-
theory-and-practice-1st-edition-franziska-krause/

ebookmass.com
 Language & Communication 78 (2021) 35–39

Contents lists available at ScienceDirect

Language & Communication

journal homepage: www.elsevier.com/locate/langcom

Complexities of Chineseness: Reflections on race, nationality

and language
Li Wei
UCL Institute of Education, University College London, UK

a r t i c l e i n f o a b s t r a c t

Article history: This is a personal reflection, upon reading the articles in this special issue, on race, na-
tionality and language from a Manchu-Chinese immigrant in the UK’s perspective.
Through a number of personal stories, I discuss my own experiences with Chineseness on
Keywords: the margins. I also want to explore ways of taking the discussion and research forward in
Reflection future studies.
Manchu-Chinese
Crown Copyright Ó 2021 Published by Elsevier Ltd. All rights reserved.
Margins
Diasporic imagination
Border thinking

On the evening of February 24, 2020, an undergraduate student in my university’s Law School was attacked by three white
youths on Oxford Street in central London. One of them shouted at him, ‘I don’t want your coronavirus in my country’. The
student suffered a broken cheek bone and his right eye and nose were severely bruised.1 All the global news reports about the
incident mentioned that the student was Singaporean. The youths were later convicted of racist attacks. But as some com-
ments on social media pointed out, Singaporean is a nationality not a race (see Lim et al. 2021 on Chinese Singaporean
linguistic ideology in this special issue). The fact that the student was ethnic Chinese was rarely mentioned in the news
reports. Yet as the student himself said in a number of media interviews, his physical appearance was clearly a key reason for
the youths to attack him, though they would not be so sophisticated to tell the difference between nationality and race.
I took an interest in the incident for a variety of reasons: my son is a fellow law student and knows the victim; I have a
particular interest in issues of race, nationality and language in Singapore and more generally; I am also interested in people’s
perceptions of and mundane reactions to race through everyday practices such as National and Ethnicity Talk (NET) (Zhu and
Li, 2016a); and I have personal experiences dealing with these issues, in particular, with the complexities of Chineseness that
studies in this special issue collectively explore. As the editors and contributors of this special issue point out, Chineseness has
hitherto received little attention by researchers from a raciolinguistic perspective. The focus on marginalised groups gives the
studies in this collection special value. I echo and endorse what the authors of the articles in this collection have argued: that
communities on the margins are often better positioned to challenge the orthodoxies embodied and imposed by the centre.
They are therefore ‘fertile ground for the investigation of how people make sense of different understandings of authenticity,
legitimacy, and language ownership’ (Wong et al., 2021, p. 133) as the editors say in the Introduction. In what follows, I reflect
on my own experiences with Chineseness on the margins with a number of personal stories. I also want to explore ways of
taking the discussion and research forward in future studies.

E-mail address: [email protected].

1
https://www.bbc.co.uk/news/uk-england-london-51736755.

https://doi.org/10.1016/j.langcom.2021.01.006
0271-5309/Crown Copyright Ó 2021 Published by Elsevier Ltd. All rights reserved.
36 L. Wei / Language & Communication 78 (2021) 35–39

1. Minoritization multiplied

I am Manchu-Chinese, born in Beijing, China. I grew up during Mao’s Cultural Revolution where race and ethnicity were
politicised to such an extent that the so-called ethnic minorities, i.e. non-Han, must declare their absolute loyalty to Mao, the
Communist Party and the central government by denouncing their own cultural traditions and practices. The social norms,
including everyday social practices, were dictated by the Party whose leadership was, and still is, predominantly Han, and must
be accepted absolutely and uniformly. The Manchus, having been the ruling race of the last imperial dynasty before China
became a republic, Qing/Ching (1636–1912), were blamed for failures to defend China against foreign invasions in the 18th and
19th centuries and for giving up significant territorial ownership to foreign powers, including the cession of Hong Kong and
Macau. Qing was overthrown by the Han nationalists. As such, people of Manchu origin could protect themselves from perse-
cution during the Cultural Revolution by not revealing their ethnicity. This was fairly easy because the Manchus look very similar
to the dominant Han people in physical appearance, and they shared a lot of things in common including food and language.
My first awareness that we were of a different ethnic group was when I saw my grandfather writing in Manchu, a Tungusic
language whose script is taken from Mongolian and vertically written. I thought that he was drawing pictures. I did learn a
couple of sayings in Manchu from my grandfather. But I cannot read or write Manchu or speak and comprehend it. At school,
my parents put mine and my sister’s ethnicity down as Han. The year Mao died, 1976, I got into the Beijing Foreign Language
School. It was the only school in China during the Cultural Revolution where foreigners, mostly western communists, were
allowed to teach Chinese children directly. One day, an American teacher who was married to a Chinese army doctor was
talking about facial appearances of different nationalities and racial groups. She asked me to stand up in front of the class and
said to my classmates that I had ‘a typical Chinese face’. I cannot recall exactly how I felt. But I must have felt something
because I told the story to my parents when I got home. They didn’t say anything but my mother brought out a black-and-
white picture of an old lady in what appeared to be a very fancy dress. I immediately asked, ‘Is that grandma?’, because
the lady in the picture resembled my grandmother so much. My mother said very calmly and quietly, ‘Cixi taihou’ (Empress
Dowager Cixi), and took the picture away. I was shocked and turned away myself. Empress Dowager Cixi (1835–1908), the
mother of Emperor Tongzhi, was portrayed in China as a ruthless despot whose reactionary policies led to the national
humiliation by losing the Opium Wars and who was solely interested in prolonging her own power as the de facto ruler
behind the curtains. I knew my grandma well, and I really could see the resemblance, a fact that disturbed me deeply. I felt
that I finally understood why my parents did not want people to know we were Manchu.
After the university system in China was revived in the late 1970s, the government gradually introduced policies to
improve access to higher education by ethnic minority students. So applicants of certain ethnic minorities could have bonus
points added to their examination results to increase their chances of going to universities. But lo behold, the Manchus were
not given this preferential treatment. To be honest, this did not bother us very much because in our mind, ethnic minorities
were from the remote, mountainous parts of China and did not speak good Chinese, whereas most of the Manchu people we
knew lived in cities and Chinese was their only language. Since the late 1980s, however, there has been enhanced awareness
of the significance and potential tangible benefits of understanding and promoting the Manchu heritage. Bertolucci’s multi-
Oscar winning film, the Last Emperor, contributed a great deal to this raised awareness. The Chinese government realised the
world-wide interest in the Manchu culture, including its language, and began to set up conservation areas, museums, and
research centres in the northeastern provinces of China where there are significant numbers of Manchu people. Some uni-
versities also offered Manchu language classes. Nowadays, the Manchu culture is typically represented through traditional
dresses, folk songs and music, and food. At the annual Spring Festival, Chinese New Year, celebrations, Manchu is definitely
included alongside the other officially recognised ethnic minority groups in the performances. And one can buy greetings
cards and other souvenir with both Chinese and Manchu scripts. And of course in the Forbidden City in the centre of Beijing,
one can see the original Manchu-Chinese bilingual signs on most buildings. Nevertheless, there is no Manchu-medium
school. And there is no monolingual Manchu speaker. All Manchu children are educated in Chinese and all Manchus use
Chinese as their primary if not the only language.
I left China in the mid-1980s and did not experience first-hand any of such more favourable treatment. In a way it helped to
simplify life quite a bit. I had little hesitation in being classified as Chinese. And as with lots of other ethnic minority people from
China living in the west, I never talked to anyone about myself as being Manchu unless I knew that they had a special interest in
the Manchu culture. But even then I felt a slight unease to be identified as Manchu because I do not actually know the language
and my upbringing was not much different from that of most others of my generation in urban centres in China, apart from
some vague awareness of our family background. After all, my American teacher at the Beijing Foreign Language School thought
I had ‘a typical Chinese face’! It would be just too complicated to explain any difference. Nevertheless, the fact that I am Manchu
but do not speak the language must have contributed to my interest in the phenomenon of language maintenance and language
shift. I became fascinated that many of the British-born Chinese children and youth did not speak their parents’ languages and
operated mainly or even only in English. I saw similarities of the language shift experience of the Manchus in China. I decided to
study the ongoing intergenerational language shift in the Chinese community in Britain (Li, 1994).
Whilst in Beijing, our family had quite a few ethnic Korean friends. They gave us home-made kimchi regularly. We heard
them speaking Korean at home. I envied them because they managed to keep something distinctive for themselves. While in
Newcastle, in the North East of England, where I worked and lived between 1986 and 2006, I got to know an ethnic Korean
family from China. This family had a daughter who was born in China. The parents came to do postgraduate degrees in
England. The Korean families in China are famous for their capacity to maintain their ethnic language at home. This family in
 L. Wei / Language & Communication 78 (2021) 35–39 37

Newcastle was no exception. The parents spoke Korean most of the time with the daughter and with each other. English was
of course in the environment and the daughter went to the local school where she had to learn to speak English. The parents
did speak some English to the daughter in order to help her to improve her proficiency level faster. The daughter knew
Chinese well and spoke it with other Chinese-speaking children. The family had a number of Chinese friends in Newcastle,
including me. And we spoke Chinese most of the time, with some English. The grandparents of the family and other relatives
were all in China.
Things began to change. About three years after they came to England, they had a son. The parents decided that they would
speak only Korean to him, and to the daughter. They realised that the daughter had begun to use quite a lot of English and they
were concerned that she might lose Korean. And with a new additional member of the family and lack of grandparent
support, they felt that it was too much to try to maintain both Korean and Chinese while developing their English skills as
well. The school that the daughter went to also urged the parents to use more English with her, because it was assumed to be
helpful to the daughter’s school’s work. I noticed a very visible change in their family language policy, which, in hindsight, was
clearly influenced by complex raciolinguistic ideologies: they wanted to maintain Korean because that’s an important part of
their ethnic identity; the school saw the daughter as an immigrant child and an English-as-an-additional-language (EAL)
learner, and wanted the parents to use more English at home to help her with the school work; they were unsure what to do
with their Chinese because on the one hand they knew it would be useful to maintain it and they wanted to keep their
contacts with their Chinese friends going, but on the other hand they also felt that it was too much to try and keep all three
languages going at the same time.
Things took a more drastic turn when the father completed his doctoral degree and got a job in London. They family moved
down south and chose to settle in the south west London suburb of New Malden. New Malden is famous for having a large
number of Korean residents, and came to the public attention in the 1990s because the number of North Korean defectors in
the area. I had never asked the family directly why they chose to settle there but they did say to me that they really loved the
fact that there were a lot of Korean supermarkets and restaurants and more importantly, a Korean school for their children.
The mother said that it was less of a struggle to try and teach the children Korean now that they could learn it at the Korean
school rather than having teaching sessions at home. The parents could just use it with the children as a normal, everyday
practice at home. When I visited them just over a year after they moved to London, I had a really interesting experience. As I
was walking towards the home with the father, a neighbour came past and said hi. Clearly not having seen me before, she
asked me, ‘Are you from Korea too?’ Without thinking, I said, ‘No, I’m from China’. But I felt instantly that my friend was a little
embarrassed. The neighbour looked a little surprised and asked my friend if he spoke Chinese too. My friend did not answer it
and asked the lady where she was going instead. I realised that there was something intricate, but did not pursue it with my
friend on that occasion. Again with hindsight and from a raciolinguistic perspective, I can see that the lady must have assumed
that people spoke their ‘own’ language at home. Because my friend and I looked physically different from her, she must have
thought that we would be speaking either Korean or Chinese but not English with each other.
On a later visit, my friend was going to going to host a party and had invited a few of their Korean friends. As if to prepare
me in advance, he told me in some detail what the family did after they moved to London. They made friends with a number
of Korean families in the area and began to identify themselves ‘just as Koreans’, as he said to me. This is his explanation,
‘In English there is just one word Korean. And I’m Korean, so I’m telling people the truth when I say I’m Korean. I don’t
think they cared where exactly I came from. There’s no need to explain that I’m from China. I’m Korean anyway.’
He said to me that at the beginning he felt a little sheepish in front of the Koreans from Korea because he had never been to
Korea himself by then. But the family made a conscious and strategic decision to take a long holiday, about four weeks, in
South Korea and visited most of the well-known sites. After the trip, my friend said that they all felt more comfortable to
identify themselves ‘just as Koreans’. He and his wife stopped speaking Chinese to the children. Even though they were all still
holding Chinese passports at the time, they behaved, for all intents and purposes, as Koreans with no apparent complications.
In fact, my friend explained to me that he deliberately avoided speaking Chinese in public because he did not want anyone to
think that he was a North Korea defector - some North Koreans know Chinese as it is a popular foreign language in schools in
North Korea.
There are probably thousands of people of ethnic minority background from China living overseas. Some have much more
complicated lives than my Korean friends and I do. On an academic trip to Kazakhstan a few years ago, I met several Kazakhs
from Xinjiang, China. They spoke Chinese to me and told me stories about their struggles as Chinese Kazakhs who did not
speak Russian and had to learn ‘proper Kazakh’ from the locals. I also know several Mongolians from China, in the UK, in Japan
and elsewhere, who are very much aware of their ethnicity, and language, but choose to present themselves as Chinese to
‘make life simple’. Most of such people with whom I have discussed the topic of race and nationality argue that we are already
minorities in the countries we are living in now. Telling people that we were minorities in and from China would be too
unnecessarily complicated. People want simpler lives.

2. In the diaspora

I have two sons who were born in England. They have never lived in China. They know enough Chinese to have simple
conversations, but they do not read or write Chinese. They know the Manchu connection of the family – my wife is also
Manchu-Chinese. On occasions where they need to tick an ethnic category, they would choose ‘Chinese’. The schools that they
38 L. Wei / Language & Communication 78 (2021) 35–39

went to did have Mandarin classes. But they, alongside some other ethnic Chinese pupils, either born in the UK or from other
countries such as Malaysia, were excluded from the classes, because they were assumed to have known Chinese already. They
did choose to take standard Chinese language exams at the school. And a Chinese teacher at the school who had two British-
born children herself, understood my sons’ situation well and helped them prepare for the tests, especially in reading and
writing. However, when we travel to China for holidays, they often feel embarrassed because they do not understand
everything that is said to them, especially when it is said in a local accent, and their responses can be rather slow as they
process the information. They cannot read Chinese menus in restaurants. Ien Ang has written critically on not speaking
Chinese as an ethnic Chinese in the west (Ang, 2001). From a raciolinguistic perspective, their experiences and struggles with
Chinese, and people’s assumptions of and reactions to their linguistic proficiency, are interesting topics to explore.
At university and elsewhere, my sons have made a lot of Chinese friends from China, Singapore, the UK, and other places.
They speak some Chinese, but mostly communicate with each other in English. They share many cultural practices, especially
food. Yet there is a constant debate amongst them whose way of cooking, serving and eating food, or of doing other ‘cultural
things’, is the authentic Chinese way. For instance, the northern Chinese would have dumplings for the Chinese New Year and
other festivals, whereas the southern Chinese traditionally have hot-pot. As many of the ethnic Chinese students from
Singapore and Hong Kong are of southern Chinese origin, they think having hot-pot is the proper way of celebrating Chinese
New Year. What’s more, the soup for the hot-pot is flavoured with spices already and they put all sorts of things - seafood,
meats and vegetables - in it. In the north of China, when people have hot-pot, they have it in the Manchu and Mongolian way
with clear, unflavoured soup, and thinly sliced lamb only. My sons have also gained an awareness of the different kinds of
Chinese spoken by people from different parts of the Sinophone world. They have started using labels such as ‘a Taiwanese
speaker’, ‘a Hakka’, or ‘a Cantonese speaker from Hong Kong’ (see the article by Wong (2021) in this special issue for a dis-
cussion of how differences among Sinitic languages can become ideologized in a politically charged climate).
Until the recent political changes in Taiwan, the Kuomintang government who fled to Taiwan from mainland China after its
defeat in the civil wars with the communists kept the claim that they were the real keepers of authentic Chinese cultural
values and traditions. Whilst mainland China is striving to modernise itself using western models where they see fit, Taiwan
seems to have maintained a great deal of traditional Chinese cultural practices. One of the most visible, and most relevant to
the present discussion, is the use of traditional, unsimplified, Chinese characters. In fact, one can still see newspapers and
books printed with vertical, right-to-left writing. Geopolitically though, Taiwan is on the margins of the Sinophone world. It is
excluded from the United Nations and all major international organization. It can participate in international events only
under the name Chinese Taipei. The idea that Taiwan could possibly be the keeper of Chinese traditions seems laughable to
the mainlanders, especially the young. Yet, many observers, including those in mainland China, have remarked on the fact
that lots of traditional Chinese practices are disappearing fast in mainland China but are kept alive in Taiwan. The pro-
independence camp in Taiwan, though, wants to sever all ties with China. How they deal with the traditional links with
the mainland is going to be a major challenge to them. The article by Su and Chun (2021) in this issue examines ideological
tensions behind the debate over the use of the simplified Chinese script versus the traditional script in Taiwan. It reminds me
of the tweets by the Taiwanese President Tsai Ing-wen on the Winter Solstice and the New Year’s Day and people’s reactions
to them.2 On December 21, 2020, Tsai twitted a greeting in which she mentioned the Chinese terms Dongzhi (Winter Solstice)
and tangyuan, glutinous rice balls that are traditionally eaten in the south of China on winter solstice. Her tweets were
immediately mocked by social media users for using pinyin to represent these terms, because pinyin is widely regarded as a
mainland China invention for Putonghua, the standardized national language of China, whereas Tsai has been advocating
independence of Taiwan from China. She managed to redeem herself somewhat in her New Year’s Day greeting on twitter
where she used Zhuyin fuhao or Bopomofo, the romanization system for Mandarin Chinese that was invented during the
Republican period at the beginning of the 20th century, as well as pinyin. She also added the romanization of the Taiwanese
pronunciation of the greeting. No doubt such controversies and debates will continue.

3. Imagination and thinking on the margins

My own research on the language issues of Chinese communities on the margins has been influenced by the work of
scholars in diaspora studies. Notably, contributions by Gonzales (2021) and Leung (2021) also focus on Chinese diasporic
communities in Manila and San Francisco respectively. Diaspora studies scholars point out that transnationals often construct
and negotiate their identities and everyday lives in ways that overcome the ethnic identity versus assimilation dilemma.
Transnationals also often try and suppress or neutralise any ‘internal’ differences and establishing commonality and con-
nectivity with people with whom they can find shared heritage in order to build a diasporic imagination (Cohen, 2008; Zhu
and Li, 2018). This diasporic imagination provides a site of hope and new beginnings (Brah, 1996). Rather than looking back,
sideways, or from a distance, in a nostalgic effort of recovering or maintaining their identity, they reinvent notions of who
they are and where and what home is by essentially looking forward. Their senses of the core or centre versus the periphery or
margin, and of the past, the present and the future, are shaped by their personal experiences, the context they find themselves
in and the aspirations they have for themselves and their families.

2
Tsai Ing-wen’s tweets on the Winter Solstice and the New Year’s Eve: https://twitter.com/iingwen/status/1340938987624513542, https://twitter.com/
iingwen/status/1344959563745828864.
 L. Wei / Language & Communication 78 (2021) 35–39 39

Language plays a crucial role in constructing the diasporic imagination and in dealing with raciolinguistic ideologies and
practices (Li and Zhu, 2013; Zhu and Li, 2016b). I have been promoting translanguaging both as a communicative practice that
addresses identity dilemmas and paradoxes by breaking the one-race-one-language norm and as an analytical lens for the
investigation of non-essentialising and denaturalising linguistic and other semiotic practices (Li, 2018; Zhu and Li, 2018).
Through creative and subversive practices, translanguaging transforms the power relations between named languages and
the ideological assumptions about users of specific named languages, as well as the subjectivities of the language users
themselves. The articles in this special issue show ample examples of how people in Tibet, Taiwan, Hong Kong and in the
Chinese communities elsewhere in the world assert, challenge and redefine Chineseness through innovative and strategic use
of linguistics resources of various kinds. They also remind us of the significance of history and context which give special
meanings to the linguistic practices. Roche’s (2021) study in the special issue, in particular, demonstrates that translanguaging
takes on very different meanings and socio-political significance in different contexts.
The studies in this collections also show that Border Thinking (Anzaldúa, 1987; Mignolo, 2000) is necessary and useful in
order to take forward what this special issue has started, i.e. to critically interrogate Chineseness on the margins from a
raciolinguistic perspective. The lived experiences of the individuals and communities on the margins must feature more
prominently in the production of knowledge of the complex relations between race, nation and language. Moreover we need
to find alternative languages of expression and use alternative knowledge traditions to approach the issues under investi-
gation, that is, languages and traditions that are different from the dominant, English-based ones in the scholarly literature. It
may seem somewhat paradoxical then, we may need to use a more Chinese way of thinking, analyzing and articulating (Chen,
2010). This, however, does not mean a uniform way. Whilst the Chinese may want to think of their nation as the centre of the
world by naming their country as the Middle Kingdom, the rest of the world are still seeing China as the periphery, on the
margins as it were. The studies in this special issue helps to diminish the illusion of the Chinese as a homogenous, monolithic
group. We need Chineseness, in all its multiplexity, to interrogate and understand the complexities of language and race.
Living as Chinese isn’t simple and it will never be.

References

Ang, I., 2001. On Not Speaking Chinese: Living between Asia and the West. Routledge, London.
Anzaldúa, G., 1987. Borderlands/La Frontera: the New Mestiza. Aunt Lute Books, San Francisco, CA.
Brah, A., 1996. Cartographies of Diaspora: Contesting Identities. Psychology Press, Hove.
Chen, K., 2010. Asia as Method: toward Deimperialization. Duke University Press.
Cohen, R., 2008. Global Diasporas, second ed. Routledge, Oxford.
Gonzales, W., 2021. Chinese, neither, or both?: the Lannang language identity and its relationship with language. Lang. Commun. 77, 5–16.
Leung, G., 2021. “Maybe useful to the future generation but not my own”: how “useful” is Mandarin really for contemporary Hoisan-heritage Chinese
Americans in the San Francisco Bay Area? Lang. Commun. 76, 121–130.
Li, W., 1994. Three Generations, Two Languages, One Family: Language Choice and Language Shift in a Chinese Community in Britain. Multilingual Matters,
Clevedon.
Li, W., 2018. Translanguaging as a practical theory of language. Appl. Ling. 39 (1), 9–30.
Li, W., Zhu, H., 2013. Diaspora: multilingual and intercultural communication across time and space. Aila Rev. 26 (1), 42–56.
Lim, J., Chen, S., Hiramoto, M., 2021. “You don’t ask me to speak Mandarin, okay?”: ideologies of language and race among Chinese Singaporeans. Lang.
Commun. 76, 100–110.
Mignolo, W., 2000. The many faces of cosmo-polis: border thinking and critical cosmopolitanism. Publ. Cult. 12 (3), 721–748.
Roche, G., 2021. Lexical necropolitcs: the raciolinguistics of language oppression on the Tibetan margins of Chineseness. Lang. Commun. 76, 111–120.
Su, H., Chun, C., 2021. Taiwaneseness, Chineseness, and the traditional and simplified Chinese scripts: tourism, identity, and linguistic commodification.
Lang. Commun. 77, 35–45.
Wong, A., 2021. Chineseness and Cantonese tones in post-1997 Hong Kong. Lang. Commun. 76, 58–68.
Wong, A., Su, H., Hiramoto, M., 2021. Complicating raciolinguistics: language, Chineseness, and the Sinophone. Lang. Commun., 131–135.
Zhu, H., Li, W., 2016a. ‘Where are you really from?’: nationality and ethnicity talk in everyday interactions. Appl. Ling. Rev. 7 (4), 449–470.
Zhu, H., Li, W., 2016b. Transnational experience, aspiration and family language policy. J. Multiling. Multicult. Dev. 37 (7), 655–666.
Zhu, H., Li, W., 2018. Translanguaging and diasporic imagination. In: Cohen, R., Fischer, C. (Eds.), Routledge Handbook of Diaspora Studies. Routledge,
London, pp. 106–112.
Discovering Diverse Content Through
Random Scribd Documents
 Vanhan tavan mukaan ja Lapin etuoikeuksien nojalla pidetään
rukouspäiväsaarnoja joko lauvantaisin tahi maanantaisin, niin että
siten 4 rukouspäivä-saarnaa tulee pidetyksi sekä Utsjoella että
Inarissa, kansalle paraiten sopivalla ajalla.

Kaikki kirkolliset toimitukset Utsjoella ovat, sittenkun keisarillinen

asetus lokakuun 18 p:ltä 1824 julistettiin, Utsjoella suoritetut
lapinkielellä, paitsi jumalanpalvelusta, joka suoritetaan vuorotellen
lapiksi ja suomeksi. Lappalaiset ovat siitä erittäin hyvillään ja pitävät
sitä parempana kuin entistä järjestystä, jolloin kaikki toimitettiin tulkin
avulla, sillä Utsjoen seurakunnassa harvat oikein ymmärtävät muuta
kieltä kuin lappia.

Utsjoen seurakunnassa on valitettavasti muutamia, jotka eivät

osaa puhtaasti ulkoa muuta kuin Lutherin katkismuksen,
Athanasiuksen uskontunnustuksen ja joko kokonaan tai osaksi
huoneentaulun, mutta on niitäkin, etenkin nuorissa, jotka puhtaasti
lukevat ulkoa Svibeliuksen tai Gezeliuksen kysymykset ja
Pontoppidanin tanskalaisen katkismuksen. Lapiksi heille esitettyihin
kysymyksiin he vastaavat paremmin kuin voisi odottaa ihmisiltä,
jotka eivät ymmärrä sitä kieltä, jota lukevat, vaan joille kaikki on
suullisesti selitettävä.

Inarissa ei ole sitä miestä eikä naista, joka ei osaisi puhtaasti

ulkoa koko pitkää katkismusta. He kykenevät myöskin vastaamaan
heille esitettyihin kysymyksiin kristinuskosta ja puhtaasti he yleensä
lukevat kirjaa. Utsjokelaisten lukutaito, jotka tässä suhteessa aina
ovat pysyneet alemmalla kannalla, on, sittenkun he ovat saaneet
käyttää Kristianiassa ja Turussa painettuja lapinkielisiä kirjoja,
uskomattomassa määrässä parantunut myöskin mitä suomenkieleen
tulee, ja nuorissa ei ole enään kuin ani harva, joka ei osaa jotensakin
puhtaasti lukea lapinkieltä. Nämä lapinkieliset kirjat ovat virittäneet
heissä lukuhalua, ja monet, jotka helposti ovat oppineet lukemaan
lappia, ovat sittemmin, kun heitä on vaadittu lukemaan suomea,
paljon nopeammin ja suuremmalla menestyksellä edistyneet, kuin
ne, jotka suorastaan ovat alkaneet lukea suomea. On kuitenkin
semmoisiakin, jotka lukevat jotensakin puhtaasti lappia, mutta joiden
on vaikea taivuttaa kielensä suomenkielen oikeaan ääntämiseen, jos
eivät laisinkaan ymmärrä suomea.

Utsjoella kansa on siveellistä ja esiintyy hiljaisena, paitsi

humalassa ja suutuksissa ollessaan. Mutta silloinkin se helposti
alistuu virkamiehen neuvoihin, jos tämä on heille mieluinen ja nauttii
heidän luottamustansa, sillä lappalaisilla on erityinen rakkaus
esivaltaan, ja virkamiehiä pidetään sen edustajina. Varkaus ja
salavuoteus ovat täällä melkein tuntemattomat. Joskus ilmaantuu
eripuraisuus aviopuolisojen kesken, joka saattaa yltyä siksikin, että
mies kurittaa vaimoansa. Tälle eripuraisuudelle on kuitenkin usein
luonnollinen syy, sillä avioliittoa ei yleensä rakenneta mieltymyksen
vaan rikkauden pohjalle; ja jos siten 60 vuotias ukko saa vaimokseen
20 vuotiaan tytön, riittää jo sekin että vaimo puhuttelee nuorta miestä
epäilyksen synnyttämiseksi miehessä. Toinenkin ikävä tapa, josta
lappalaiset eivät tahdo luopua, on se, että lapset harvoin saavat
valita itselleen puolison, vaan on tässä suurin vaikutus vanhemmilla
ja sukulaisilla, ja kihlaus tuskin koskaan tapahtuu raittiina ollessa.
Älköön nuori mies ikinä ajatelkokaan lähteä kihlaamaan tuomatta
mukanaan viinaa, ja jos se ennen aikojaan loppuu, on hänellä
rukkaset tiettyinä. Ellei ole viinaa omassa pitäjässä, täytyy hänen
usein lähteä sitä tuomaan 20 — 30 penikulman päästä. Vieläkin
turmiollisempi on vanhempien paha tapa viivytellä kosijaa useita
vuosia hyvillä lupauksilla, kun hänen sillä aikaa täytyy kestittää heitä,
joten saattavat hänen taloutensa rappiolle.
 Inarilaiset ovat siveellisyydessä ja jumalanpelvossa kaikkia
naapureitansa edellä. Pyhää he viettävät suurella hartaudella. Silloin
ei suoriteta mitään työtä, eikä matkustellakaan. Varhain aamulla
ruvetaan lukemaan ja lapsia opettamaan. Kello 10:nen ajoissa,
sittenkun siivoton ja köyhyyttä ilmaiseva kota on puhdistettu,
perheenisäntä asettuu seinäaukon eteen ja virittää virren, jonka
jälkeen hän pitää rukouksen, lukee väellensä synnintunnustuksen,
päivän evankeliumin ja päivän saarnan, jos hänellä on saarnakirja.
Kun tämä on suoritettu, noutaa hän jotakin syötävää köyhästä ruoka-
aitastaan, jossa hänellä yleensä harvoin on muuta kuin kuivattua
kalaa — sillä sunnuntaisin hän talvisaikana ei koe jään alle
asettamiansa verkkoja eikä silloin kalasta kesälläkään. Kun on
ruokailtu, hän joko opettaa lapsia tai lukee ja laulaa kunnes tulee
iltarukouksen aika. Kun pappi käy paikkakunnalla, lähtevät he
harvoin kirkolta ennen häntä, vaan pysyvät siellä vaikkapa pari
viikkoakin jos eväitä riittää. Kun pappi on heidän luonaan, ovat he
sangen tyytyväiset, ja hänen poislähtiessään he mielellään, hänen jo
istuessaan pulkassaan, jäähyväisiksi laulavat jonkun virren. Jos
milloinkaan, niin silloin nämä köyhät ihmiset ovat heltyneitä. Jos
silloin laiminlöisi jäähyväisten sanomisen jokaiselle erikseen, niin
oltaisiin siitä varsin pahoillaan.

Sittenkun Keisarillisen Majesteetin käskynhaltijat ovat

edesvastuun uhalla vaatineet ruununpalvelijoita saattamaan
syytteeseen ne, joita tavataan salakapakoimisessa, on jokunen tullut
semmoisesta elinkeinosta sakotetuksi; ja siitä on ollut seurauksena,
että se on melkein lakannut. Mutta kun huomattiin, että niitä, jotka
toivat viinaa Lappiin ja sitä möivät puolentuopin tai suuremmissa
astioissa, ei sakotettu, on sellainen myyntitapa ruvennut
kukoistamaan. Ei se kumminkaan ole päässyt yhtä turmiolliseksi kuin
edellämainittu salakapakoiminen, vaikka se kyllä näyttää vähitellen
vievän samoihin tuloksiin.

*****

Ei ole koskaan ollut harvinaista, että ne lappalaiset ja suomalaiset,

jotka asuvat Norjan puolella Utsjoen rajamailla, käyvät Utsjoen
kirkossa. Tällaisia norjalaisia vieraita näki siellä koko talven 1825
useasti, mutta ei koskaan niin lukuisasti kun saman vuoden
ensimäisenä rukouspäivänä, maaliskuun 13 p:nä, sittenkun olivat
saaneet esivallan (s.o. voudilta) luvan käydä Utsjoen kirkossa. Tänä
vuonna useimmat Norjan puoliset asukkaat Tenojoen varrella tulivat
tänne hartaina kuulijoina. Niiden lisäksi saapui monta merenkin
lahtien, niinkuin Varankivuonon, Tenovuonon ja Latjisvuonon
rannoilta, jopa aina Porsangeristakin. Eniten liikutti minua, kun
tapasin Torniosta Norjaan siirtyneen suomalaisen sepän, jonka
kohtasin kävellessäni jäällä pappilan rannalla. Hän asui nyt
Norskholmassa lähellä Tenojoen suuta, ja hän oli minulle jo ennen
tuttu. Vetämässään kelkassa hän kuletti mukanaan tuskin vuoden
vanhaa lastansa, ja vaimo, joka kulki perässä, kädessään sauva,
auttoi tuupaten sillä kelkkaa takaapäin. Siten he olivat kuljettaneet
lasta 11 penikulmaa kastettavaksi Utsjoen kirkossa. Seidasta,
Gullholman ja Puolmakin välillä, jossa asukkaat ovat suomalaisia,
saapui milt'ei joka mies, jopa jalkasinkin, kun ei ollut aikaa porojen
hankkimiseen tunturiseuduilta. Ainoastaan talon-vartija oli jäänyt
kotiin. Siksi suuri on uskonnollinen tunne siinä väestössä, joka asuu
valtakunnan rajan, Tenojoen, kummallakin puolella, ja sittenkin
tahdotaan muka pitää heitä vain "puolivilleinä paimentolaisina".

*****
 Utsjoen ja Inarin seurakunnissa on kummassakin kuusi
kuudennusmiestä, ja niiden tehtävänä on, kukin piirikunnassaan,
valvoa siveellisyyttä ja järjestystä. Kun Lapin seurakunnissa pitkine
matkoineen ei aina ole asukkailla tilaisuutta saada papillista
palvelusta, Inarissa ani harvoinkin, niin on kuudennusmies
velvollinen kunakin pyhä- ja juhlapäivänä pitämään kodissaan n.s.
kotijumalanpalvelusta, joka suoritetaan rukouksella ja päivän
saarnan lukemisella jostain saarnakirjasta sekä virrenveisuulla.

Kirkon muut virkailijat ovat katekeetta, lukkari ja kirkonisäntä, ja

siviilivirkamiehiin — mainittakoon nekin tässä — kuuluu kylä- eli
lappalaisnimismies, lautamies sekä niin sanottu passari.
Kylänimismies on, niin sanoakseni, paikkakunnan taloudenhoitaja.
Hän pitää huolta kyytivelvollisuuden säännöllisestä suorittamisesta;
hän valvoo töitä yleisissä rakennuksissa ja osittaa menot näistä
niiden kesken, jotka niihin ovat osalliset; hän on puheenjohtaja kota-
käräjissä, sekä pitää huolta verojen tasoittamisesta maksavien
kesken. Passari on palvelija, joka annetaan tuomarille, voudille ja
papille niinä aikoina, jolloin oleskelevat paikkakunnalla.
Kylänimismiehellä ja passarilla ei ole muuta palkkaa, kun että ovat
vapaat ruununverosta ja seurakunnan muista menoista, mutta
lautamies ja kuudennusmies palvelevat yksinomaan kunnian ja
yleisen hyödyn tähden. Nimismiehet ovat muinoin olleet lappalaisia
tai suomalaisia, mutta ainoastaan harvoin he olivat säätyläisiä, joka
silloin oli maan ja lappalaisten suureksi hyödyksi.

Joskus tapahtuu, että kirkon kuudennusmiehet eivät kaikki ole

saapuvilla lauvantai-illan neuvotteluissa. Siinä tapauksessa he
tulevat sunnuntaina kello 1 vaiheilla papin kanssa keskustelemaan.
Jos silloin on nuorempia henkilöitä saapuvilla, niin seurakunnan
vanhimmat kohteliaasti kehoittavat heitä suorittamaan asiansa
pikaisesti ja sitten poistumaan, koska aijotaan neuvotella papin
kanssa seurakunnan asioista. Semmoisissa tilaisuuksissa
ilmoitetaan tapahtuneet epäjärjestykset kunkin piirissä, ei lailliseen
syytteeseen pantaviksi, vaan varoituksen antamista varten
semmoisille hairahtuneille, joita kuudennusmies jo on nuhdellut,
vaikka turhaan. Silloin ilmoitetaan myös ketkä ovat laiminlyöneet
kirkossa käynnin, tahi harvoin olleet läsnä kotijumalanpalveluksissa,
joista jo ylempänä mainitsin; ketkä eivät ole harrastaneet Jumalan
sanan lukemista tahi sen opettamista lapsille; ketkä ovat
sunnuntaisin matkustaneet, tehneet maallista työtä, tahi muutoin
olleet sunnuntaita pyhittämättä, tahi olleet riitaisia. Syytettiinpä
kerran kuudennusmiestä Antti Sarrea Patsjoen kylästä siitä, että hän
kaksi kertaa perätysten oli laiminlyönyt saapua kirkonkokoukseen, ja
siten oli ollut saapumatta kirkkoonkin kahtena rukouspäivänä.
Vaadittiin sen nojalla hänen erottamistaan virasta ja uuden
kuudennusmiehen asettamista hänen sijaansa. Huomautukseni
johdosta, ettei toki ketään kuulustelematta tuomita, suostuttiin
lykkäämään erottaminen kunnes hänet tavattaisiin, mutta toistaiseksi
tuli ehdotetun uuden kuudennusmiehen toimittaa virkaa. Seuraavana
sunnuntaina saapui Sarre, 65 vuoden ikäinen mies. Hän valitti
varhaista vanhentumistaan, heikkoa terveyttään ja
voimattomuuttaan, ja pyysi sen johdosta eroa virastaan. Asiaa
tutkittiin nyt ja huomattiin, että hän, asuen 10 penikulmaa kirkosta,
kyllä oli jo perjantai-aamuna lähtenyt kotoa ja sinä päivänä
suorittanut puolen matkaa, mutta myrsky oli pakottanut hänet
etsimään suojaa eräässä saaressa ja oleskelemaan siellä lauvantai-
ja sunnuntaipäivät, josta syystä hän sitten palasi sieltä kotiin.
Arveltiin kuitenkin syytetyn menetelleen väärin siinä, ettei hän, joka
oli varakas mies eikä tarpeellisen matkaevään puutteessa, ollut
aikasemmin lähtenyt matkalle. Mitä tuli jälkimäiseen
laiminlyömiseen, nimittäin että hän saapui vasta sunnuntaina,
annettiin se anteeksi, koska hän kuitenkin oli tullut, vaikka myöhään.
Tulos oli se, että vanhus omasta pyynnöstään sai virastaan eron
kiitoslauseella hänen 35 vuoden kunnollisesta palveluksestaan.

Salavuoteus on paikkakunnalla harvinainen ja kovin paheksittu

rikos. Semmoinen ilmoitettiin minulle, varoituksen antamista varten,
Inarin seurakunnassa. Mies kielsi, mutta hänen syyllisyytensä oli
yleisesti tunnettu. Vaikka hän kuului rikkaaseen ja arvossa pidettyyn
lappalaissukuun, aiheutti hänen kieltonsa sovittaa rikoksensa hänelle
niin paljon ikävyyksiä ja vastenmielisyyttä seurakuntalaisten puolelta,
että hänen oli pakko siirtyä paikkakunnalta pois.

Porolappalaisten lukutaito on paljoa huonompi kuin

kalastajalappalaisten. Mutta luonnollinen asia se onkin heidän
oloissaan. Saavuin erääseen lappalaiskotaan. Tuuli yltyi yöllä
myrskyksi, uhaten kukistaa telttamme, joka oli kokoonkyhätty
kuudesta sarkaryijystä, ja kuten tavallista pönkitetty käsivarren
vahvuisilla riu’uilla. Väki oli siinä sullottuna ahtauteen, jota vielä lisäsi
joukko koiria. Lapset parkuivat, koirat tappelivat, vanhemmat
haastelivat poroistaan ja muista asioistaan sekä hoitivat kukin
talouttaan. Joskus täytti savu kodan, joskus sammui tuli ja oltiin
synkimmässä pimeydessä. Vaikeata on sekä opettajalle että lapsille
tällaisissa oloissa ahkerasti lukea, eikä siis, puhumattakaan
suomenkielen puuttuvasta taidosta, tarvitse etsiä muuta syytä
porolappalaisten suurempaan lukutaidottomuuteen. Tarpeen olisivat
eri kouluhuoneet, joissa lapset saisivat savun, ihmisten ja koirien
häirimättä, oppia lukemaan katekeettain johdolla. Mutta lappalaisen
hellyys lapsiansa kohtaan on siksi ylenpalttinen, että harvoin
päästävät he niitä luotaan ennenkuin täysikasvuisina, jolloin he jo
ovat liian hitaat oppimaan. Vaikka lappalaiset muutoin suuresti
luottavat pappoihinsa, ja vaikka heitä on helppo johtaa vakavilla ja
ystävällisillä opastuksilla, en voinut tässä kohden saada mitään
muutosta aikaan.

Katekeetat kuitenkin ovat suureksi hyödyksi sekä siveellisessä

että opetuksellisessa suhteessa. Matkoillaan he pitävät
jumalanpalveluksia, toimittavat hätäkasteita, neuvovat nuoria ja
vanhoja uskonnon asioissa ja ovat esimerkkeinä vakavassa ja
siivossa esiintymisessä. Näihin toimiin valitaan kunnollisimmat,
ahkeruudesta ja siveellisestä elämästä hyviksi tunnetut lappalaiset,
ja ainoastaan lappalainen voi täkäläisissä oloissa kestää ilmanalan
ankaruutta ja raivoa, jota toisissa paikkakunnissa kasvanut ja toisin
kasvatettu harvoin ajan pitkään voikaan. He ovat tavallisesti
toimessaan hartaat, kestäväiset, uutterat ja opinhaluiset, siten
lisätäkseen tietojaan ja saavuttaakseen luottamusta sekä sitä
kunnioitusta, joka perustuu ansioon. Rippikoulussa katekeetta aina
on saapuvilla ja siellä papille suureksi avuksi. Päivän työn loputtua,
tahi lasten loma-aikana hän harvoin jättää tilaisuutta käyttämättä
kyselläksensä papilta selityksiä raamatun lauseista tahi tarkempia
tietoja hänelle hämäristä maantieteellisistä ja historiallisista seikoista.
Heidän arvonsa kansan keskuudessa riippuukin kokonaan heidän
tiedoistaan ja hurskaasta elämästään. Eräänä aamuna varhain,
rippikoulun aikana Utsjoella, katekeetta Jooseppi Joosepinpoika tuli
luokseni tavallisella kohteliaisuudellaan ja tahtoi tietää suuriko oli
sikkeli — se hopearaha, josta Juudas Iskariot kavalsi Vapahtajan.
Kun hän sen sai tietää ja siten laski summan, huudahti hän "mikä
mitätön maksu!" Hän halusi myös tietää, miltä näyttää viikunapuu, ja
minkämoinen sen hedelmä on, sillä hän muisti että Vapahtaja kerran
nälissään tahtoi syödä semmoisen hedelmän, mutta ei sitä löytänyt.
Ja kun hänelle kerroin monenkaltaisista viikunapuun lajeista, toisissa
lehdet munanpyöreät tai pitkulaiset, kaljut tai karvaiset, erisuuruiset
ja hedelmätkin erilaisia, ihmetteli hän pappien oivallisia ja laajoja
tietoja muihin ihmisiin verraten, mutta sitäkin hämmästyneemmäksi
hän tuli, kun kasvikokoelmissani näki muutamia tämän kasvin
kuivattuja lehtiä ja sai syödäkseen varastostani pari viikunaa, joita
hän piti muuramia makeampina. Selitykset saatuansa näihin ja
muihin kysymyksiinsä, sanoi hän jäähyväiset, niin tyytyväisenä ja
iloisena, että melkein kadehdin häntä. Kiitettyään opetuksista hän
lisäsi: "Nämä tiedot minä annan lappalaisille, kun he minulta
kaikenlaista kyselevät, etenkin rippikoulun jälkeen, ja nyt tiedän
semmoista, joka on heille aivan outoa." Ja kun hänelle huomautin,
etteivät hänen nyt saamansa tiedot olleet yhteydessä sen kanssa,
joita hän tarvitsi uskonnon ja lukemisen opetuksessa, vastasi hän:
"Kyllähän se on sitä mitä minun tulee opettaa, mutta kun en osaa
lappalaisille selittää asioita, joista evankeliumikirjassa puhutaan,
sanovat he minua hyödyttömäksi opettajaksi."

*****

Talviolot Lapissa ovat tosin hankalat, mutta Lapinmaassa

oleskelemisen monet vaivat siihen vuodenaikaan vähenevät
tuntuvasti jos hankkii itselleen riittävästi työtä, sillä jokainen jalostava
työ, etenkin jota seuraa menestys, virkistää sekä sielua että
ruumista. Jos missään on asian laita semmoinen Lapissa.
Uskonnonopettaja on täällä kaikki kaikessa, ja täällä hän, ehkä
paremmin kuin missään muualla, oppii tuntemaan tehtävänsä
laajuuden ja edesvastuun. Yksinään jätettynä luonnonihmisten
pariin, hän etsii tyydytystä edistämällä heidän parastaan
vakaumuksensa mukaan. Täällä erämaassa hän helpommin saattaa,
jos hänellä on siihen halua ja kykyä, menetellä niin, että hänen
kuulijansa häntä rakastavat. Täällä hän voi kaikilla aloilla hyödyttää,
lohduttaa ja tyydyttää heitä. Utsjoella pappila ja kirkko sijaitsevat
lappalaisten yleisen talvitien varrella. Joulun ja pääsiäisen välillä
täällä melkein joka päivä, täysikuun aikana, kulkee joku ohi, ja
jokainen poikkeaa silloin papin luo, jota paitsi lähinnä asuvat käyvät
silloin tällöin häntä tervehtimässä, puhuttelemassa ja pyytämässä
häneltä neuvoja. Tähän aikaan lappalaiset yleensä joka toinen tai
joka kolmas sunnuntai, mikäli kokous on kuulutettu, saapuvat
kirkkoon, eikä heitä odoteta yksinomaan velvollisuudentunnosta,
vaan varsin mielihyvälläkin, ja tyytyväisenä näkee sen päivän aaton
koittavan, jolloin he kokoontuvat kirkolle. Täkäläinen rahvas ei
matkusta kirkolle, kuten sanotaan, vaan se lähtee sinne hartauttansa
harjoittamaan, se tulee pappinsa luo kuten kouluun, mutta ei
lukeaksensa tai tehdäksensä selkoa läksyistään, vaan saadaksensa
keskinäisessä puhelussa valistusta siihen, mikä on hämärää, ja
neuvoja sekä hengellisissä että maallisissa asioissa; se tulee hänen
luokseen, ei ainoastaan etsimään apua vammoilleen, vaan myös
saadaksensa lohdutusta. Matkoillaan kokouksiin saapuvat he
vähitellen kaikilta tahoilta Utsjoen ja Tenojoen laaksoihin. Niille, jotka
ensin saapuvat, on tie ummessa, ja sentähden jälessä tulijat
saavuttavat heidät; ja komeata on nähdä, miten melkein koko
seurakunta yhtaikaa saapuu kirkonmäelle ja pappilaan, jonne silloin
ei vielä ole ehtinyt juuri kukaan muu kuin 70 vuotias lukkari. Silloin
on toista elämää kuin syksyllä, jolloin kuluu päiviä, kuluu viikkoja,
näkemättä yhtään ihmistä paitsi omaa talonväkeä. Ei käy kukaan
katsomassa, ei tule kukaan kirkkoon, joka pysyy tyhjänä viikon
toisensa jälkeen, ja yksin pimeys vallitsee ympärillä. Kesälläkin ovat
kirkonmenot harvinaiset. Mikä on silloin luonnollisempaa, kuin että
pappi koettaa toimia silloin kun on päivä, ja että hän, ennenkuin
elokuun yöt, tähtikimeltävinä, ennustavat syksyn pikaista tuloa,
luopuu yksinäisestä elämästään Utsjoella ja käy tervehtimässä Inarin
seurakuntaa, ainakin toisessa niistä kokouksista, joita siellä suvisin
pidetään.

Ensimäinen kesä-kokous 1821 oli tavallisuuden mukaan pidetty

heinäkuun ensimäisenä sunnuntaina. Silloin ei vietetty kolmatta
yleistä rukouspäivää, ja syy siihen oli se, että minua odotettiin
jälkimäiseen kokoukseen elokuussa. Siten oli suostuttu ja siten
tapahtui. Nyt oli kiire työaika. Vähät heinät olivat korjattavat
ennenkun ryhdyttiin metsäpeuran ajoon, joka alkaa Pertunpäivänä.
Monet saapuivat jo perjantaina minun kanssani kirkkopirtteihinsä, ja
lauantai-aamuna olivat jo useimmat, ainakin kauvimpana asuvat,
kokoontuneet kirkolle. Kyseessä oli nyt, palaanko täältä Utsjoelle vai
jatkanko matkaa etelään. Tätä minulle tärkeätä asiaa sain kuitenkin
vielä aikaa miettiä, sillä useat lausuivat sen toivomuksen, että
saapuisin Ivalojoen seuduille, jossa monet raihnaat ja ijäkkäät, jotka
eivät jaksaneet tulla kirkkoon, halusivat nauttia Herran ehtoollista.
Kirkkotoimet suoritettuani lähdinkin Ivalojoelle sieltä olevien
seurassa, vielä ratkaisematta, jatkaisinko sieltä matkaa etelään. Nyt
oli siis meno suunnattava seurakunnan väkirikkaimpaan seutuun.
Melkoisen kirkkoväkijoukon seuraamana astuin pitkin tuskin näkyvää
polkua pienten nevojen ja metsätörmien poikki puolen penikulmaa
Inarijärven lähimpään lahteen. Siellä asetuin mukavaan veneeseen.
Sivuutimme saaren toisensa jälkeen, järvi yhä laajeni, ja lähenimme
syvyyden yli kaareilevaa, Ukonkiveksi kutsuttua kalliota. Halusin
käydä tällä näöltään oudolla ja kansanuskossa merkillisellä paikalla.
Kallio on aavassa järvessä ja sisältää suuren luolan, jossa muinoin
palveltiin ukkosta. Kaikki oli sammaltunutta, mutta itse luolaan ei ollut
pystynyt aika eikä väkivalta. Satu kertoo, että luola muinoin tunki niin
syvälle maahan, että se oli maanalaisena käytävänä Inarin alitse
erääseen toiseen suureen kallioon, nimeltä Akko eli Akon asunto,
johon täältä on viisi penikulmaa. Kun aloin kaiveskella niitä suuria
poronsarvikasoja, jotka olivat luolan edustalla sammalten peittäminä,
sanoi eräs seurassa oleva suomalainen, kaiketi ivaten, vaikka siinä
luullakseni oli vähän täyttä tottakin: "Jos vanhus tuolla luolassa
panee liikkeelle salamia, jyrinää, tuulta ja sadetta, kyllä silloin tulee
kiire lähtö." Eräs vanha lappalainen lausui siihen: "Jos se on
Jumalan tahto, niin kyllä vanhuksella on siihen valta, mutta palvelija
on hänkin, Jumalan palvelija, ja välikappale Jumalan mahtavassa
kädessä, sekä Herran tahdon alainen." Vanha kansanusko on, ettei
ukkosta saa nimeltä mainita. Jos niin tapahtuu, kostaa hän
rajuilmalla ja muulla pahalla. Nykyisen kristityn käsityksen mukaan
kansa häntä ei sanokaan ukoksi vaan Jumalan palvelijaksi, ja
ukkosenilmaa Herran voimaksi, Herran ilmaksi y.m. Tässä siis
tavataan muinoinen uhripaikka, jota ei ole vielä hävitetty, ehkä
sentähden ettei paikalla ole polttopuuta, eikä ole sitä viitsitty muualta
kuljettaa.

Kulku Inarijärvellä on hyvin hauska. Tälläkin kertaa vene helposti

luisui Inarin kirkkaalla pinnalla, johon kuvastui tuhansittain saaria.
Mutta kaksi penikulmaa soudettuamme ukkonen rupesi jyrisemään
syviä säveleitänsä ja pukemaan veden mustat aallot valkoiseen
vaahtoon. Salama seurasi salamaa, toinen ukkosen jyrinä toistaan.
Kaukaisuudessa häämöitti pieni kallio, joka, lähemmäksi tultuamme,
kuitenkin osottautui pieneksi saareksi, jossa kasvoi kymmenkunta
puuta. Ne eivät suojelleet meitä sateelta yhtä hyvin kuin saaren
vankka pohja myrskyltä, joka yhä kiihtyi niin sanotuiksi "Noidan
puuskiksi".

Kiintyneenä Inarin aaltoihin, en huomannut että seurueeni jakoi

keskenään niukat eväät ajattelematta huomispäivää. Inarilainen elää
vahvasti luottaen Kaikkivaltiaan kaitselmukseen. Eletään kädestä
suuhun, levätään kun on enemmän kuin mitä hetkeksi tarvitaan, ja
tehdään työtä yöt päivät, kun puute ahdistaa. Sunnuntaiksi kootaan
jotakin viikon kuluessa, mikäli onni on myötäinen, mutta tyydytään
vähäänkin. Tällä kertaa oli luonto ollut siksi kitsas, että kirkolla
ollessani minulta keskiyön aikana kysyttiin, pidinkö syntinä vetää
nuottaa sunnuntaiyönä. Pari venekuntaa ryhtyikin työhön, ja saaliista
riippui, pitikö väen mennä levolle nälkäisinä vaiko ravittuina. Mutta
tämä kansa kiittää Jumalaa hyvästä samoin kuin pahastakin
päivästä, myötä- ja vastoinkäymisestä. Se pysyy lujasti kiinni
sanassa ja siinä, mitä se pitää oikeana. Ja se, mitä ennen on
oikeana pidetty, se on sille pyhää, kunnes se heidän omissa
kokouksissaan on oikaistu tai esivalta toisin määrännyt.

Myrsky vinkui ja petäjät rytisivät. Ilmakehän asukkaatkin etsivät

rajuilmalta tyyssijaa saaressamme; eivät rohjenneet liikkua omalla
alallaan, vaan oleskelivat täällä ihmisten parissa. Mikä meistä
pusersi veden märästä lakistaan, mikä taas tyhjensi kenkänsä, ja
kukin koetti suojella itseään parhaansa mukaan. En kaiketi olisi
arvostellut vaaraa niin suureksi, kuin mitä se todellakin oli, ellei
rajuilma olisi yhä yltynyt. Jos missään, niin kyllä täällä tulee
ajatelleeksi, että Näkymätön elää koko luomakunnassa, että Hänen
äänensä kuuluu ukkosessa ja jokaisessa humisevassa tuulessa.
Tuuhea sammal oli vuoteenamme, veneet olivat vedetyt maalle
sateensuojaksi. Aamupuolella vihdoin "Aijegin" salamat sammuvat,
"Tiermeen" jylinä lakkasi, Ukon viha leppyi. Saavuimme vihdoin
määräpaikkaamme ja mielihyvällä tartuin vaellussauvaani, kun
venekunta hajaantui Ivalojoen suulla. Jokainen lähti omaan
suuntaansa kutsumaan väkeä edellisenä sunnuntaina kuulutettuun
kokoukseen. Minä kuljin jalkaisin, milloin oppaan muassa, milloin
ilman sitä, kotaan, joka oli "pānakulma", s.o. koiran kuuluman tahi,
lappalaisten laskun mukaan, penikulman matkan päässä täältä. Kota
oli tosin kurja, mutta sydämellisellä tervetulotoivotuksella minut
vastaanotettiin, ja se vaikuttaa aina virkistävästi. Usean pienen
lapsensa kanssa kotona oleva vaimo oli saanut kiinni muutamia
sulkasadossa olevia lintuja, ja niitä hän nyt minulle valmisti. Hän oli
köyhän lappalaisen vaimo. Äiti parka, ajattelin. Jotkut kuivatut
risukasat olivat näkyvissä kodassa, jossa hän, miehensä ollessa
metsäpeurojen ajossa, eli Jumalan kaitselmuksen turvissa,
omistamatta tällä kertaa muuta kuin nuo linnut ja muutamia kaloja.
Jälestäpäin sain kuulla, että miehen metsästys oli hyvin onnistunut.

Täältä johti polku Kyrön kylään. Matkalla tapasin aitoja niittyjen ja

peltojen ympärillä, ja näin taloja, jotka nyt minusta näyttivät hyvin
rakennetuilta, vaikka eivät olleet parempia kuin talot Suomen
köyhimmissä seuduissa. Astuin sisään. Minut vietiin siistiin, tuloani
varten puhdistettuun kamariin, ja pöytä katettiin kaikenmoisilla
ruokaherkuilla, mitä uutistalossa suinkin voi toivoa. En tiedä, mikä on
virkistävämpää, sekö kun Utsjoelta tulee Kyröön ja näkee ensimäiset
aitojen ympäröimät viljavat ohrapellot, tahi se, kun taipaleen
kuljettuaan saapuu säännöllisesti asuttuihin suomalaisiin taloihin
siivoine vierashuoneineen. Minussa edelliset aina ovat herättäneet
iloisempia tunteita, sillä ne ennustavat jo jälkimäisiä, ja niiden
ohessa sivistystä. En ollut Utsjoelta lähdettyäni maistanut
kertaakaan rieskamaitoa enkä kermapiimää. Täällä sai kumpaakin
hyvän ruisleivän kanssa, joka kuitenkin oli leivottu Vienan varsilla
kasvaneesta rukiista. Lukija tuskin voi aavistaakaan miten hyvältä
moinen ateria, ja lepääminen sen jälkeen, maistui. Varhain olin
liikkeellä, eikä täällä ollut paljoakaan vähemmän väkeä kuin
kirkossa. Kun jumalanpalvelus oli suoritettu, ja vanhoille ja raihnaille
sekä niille, jotka eivät olleet voineet käydä kirkossa, Herran
ehtoollinen annettu, pysyi väki koossa vielä koko sen päivän, ja me
erosimme vasta seuraavana. Täältä oli sitten lähteminen Sompion
kylään Sodankylässä tunturin poikki. Minulle hankittiin oppaat ja
eväät, leipää, kuivaa lihaa, kalaa ja voita, pitkää jalkamatkaa varten
tunturin poikki tuiki hedelmättömän erämaan kautta.
VIII.

Muutamia piirteitä papin arkielämästä Lapissa.

Kun posti pari kertaa vuodessa saapui, tuoden mukanaan

puolenkinvuoden ja vanhempiakin kirjeitä, ja kun siten tunsin itseni
kaikkien kirjeenvaihtajaini ympäröimäksi, unohdin melkein olevani
yksin. Osan kesästä käytin kasvi- ja eläintieteellisiin
tutkimusmatkoihin Utsjoella, mutta pääasiallisesti lohenpyyntiin, joka,
paitsi liikkumisen tilaisuutta ja toimintaa, tuotti minulle maukasta
ravintoa ja jonkinmoisia taloudellisiakin etuja.

Niinkauvan kuin lohenpyynti pysyi tuottavana, jakaantui toimintani

seuraavalla tavalla: Aamupuolen päivää klo 1/2 12 asti käytin
opinnoihin, jonka jälkeen söin aamiaisen ja sitten lähdin lohipadolle,
jonne on 8 virstaa, joko jalkaisin tai veneellä. Sieltä palasin klo 8
vaiheilla, ellei minua ollut viivyttänyt hyönteisten tai kasvien
kokoaminen. Jo heinäkuun lopussa väheni kalansaalis, niin että
patoja käytiin kokemassa vain joka toinen päivä, ja elokuussa vain
pari kertaa viikossa. Padon lyömisen aika riippuu siitä, milloin
Mantojärven jää lähtee, joka tänä vuonna (1822) tapahtui kesäkuun
2 p:nä, vaikka Tenojoen jäät Utsjoensuulle saakka olivat lähteneet jo
toukokuun 2:na päivänä ja siellä jo oli edullisesti kalastettu 3-4
viikkoa. Sanotaan että lohi ei nouse Tenojoessa Utsjoensuulle
saakka ennenkuin 14 päivää jäänlähdön jälkeen, mutta tänä vuonna
oli pyynti melkoinen jo 8 päivää jäänlähdön jälkeen, ja kohta kun
Mantojärven jääkasat olivat sulaneet, tehtiin Utsjokeen padot, toinen
ylemmäksi, toinen 400 kyynärää alemmaksi, jonka työn kaksi miestä
suoritti kahdessa päivässä. Saalis oli, kun se hyvin menestyi, 30 —
40 jopa 100 lohta kerralla. Ei olisi luullut, että puoliakaan niistä
lohista, jotka liikkuivat patojen välissä, siten saataisiin, mutta
nimismies Högman, joka tuon tuostakin oli kalakumppaninani, ja jo
aikoja sitten oli tätä pyyntiä harjoittanut, tahtoi kerran minulle
todistaa, ettei maksanut vaivaa vetää kahta apajaa perätysten.
Olimme kerran saaneet 100 lohta, niistä viskasi Högman jokeen
yhden, jonka evään hän oli kiinnittänyt merkin, mutta toisessa
apajassa emme saaneet muuta kuin tämän ainoan. Elokuussa, niinä
päivinä jolloin patoja ei koettu, pyydettiin ja saatiin omasta rannasta
pienillä verkoilla siikoja, harreja, rautuja ja vähäisiä lohia. Kun illalla
laski pari, kolme verkkoa noin kolmekymmentä syltä
asuinrakennuksesta, sai ihan varmaan keittokalansa. Mutta kun
haluttiin vieläkin tuoreempia, niin laskettiin klo 11 e.p.p. verkko pitkin
rantaa, muutamia syliä siitä, mahdollisimman hiljaa. Mentiin sitten
rantaan ja lyötiin sauvoimella veteen. Jos verkko oli hyvä ja ilma
sopiva niin ainakin pari, kolme kertaa yritettyä, saatiin neljäsosa
tunnissa riittävästi kaloja päivälliseksi. Vähitellen loppui kuitenkin
lohenpyynti, ja silloin rupesin taas kävelyretkilläni kokoamaan
hyönteisiä ja kasveja. Totuin vähitellen siihen, etten kulkiessani
nähnyt ainoatakaan ihmistä. Kerran, kun olin kävellyt noin 1 1/2
penikulmaa kotoani, saavuin Lemetti Antinpoika Lillen kotaan. Hän
oli sen äsken rakentanut järven rannalle, elääkseen siellä
vaimoineen lapsineen, joista sukulaiset, kun hän oli köyhtynyt, olivat
ottaneet kaksi kasvattaakseen. Noin parikymmentä vuotta sitten oli
hän ollut rikkaimpia porolappalaisia, mutta monenmoisten
tapaturmien kautta hän oli sittemmin menettänyt poronsa, ja ne
muutamat, joita sukulaiset ja ystävät olivat kummilahjoina lapsille
lahjoittaneet, eivät riittäneet talvimuonaksi ja vaatteisiin. Hänen tuli
nyt elää kalastuksella, mutta hänellä ei ollut mitään, millä hankkisi
pyydyksiä. Talvella oli hän onkien Varankivuonon jäällä saanut
muutamia kuormia turskaa, mutta ne olivat jo aikoja sitten syödyt.
Vaimo oli nyt lähtenyt merenrannalle apua pyytämään sukulaisilta.
Hän, 60 vuoden vanha ukko, oli yksin kotona kolmen lapsen kanssa
ilman muuta ravintoa, kuin mitä hän sattui saamaan järvestä viidellä
siksi risasella ja paikatulla verkolla, että jos niihin joskus tarttui
suurempi kala, niin ne repesivät; ja ne sittenkin olivat ainoat, johon
tämmöiseen toimeen harjaantumaton perheenisä turvautui. Hän asui
vähäisen matkan päässä järvestä vuoren juurella, jossa ei ollut
mitään kasveja paitsi muutamia kitukasvuisia mäntyjä. Nälkäisille
lapsille jakelin ne pienet ruokavarat, joita minulla satunnaisesti oli
muassani, enkä ole koskaan nähnyt nälkäisen koirankaan
suuremmalla himolla tarttuvan lihapalaan kuin näiden lapsiraukkojen
näin tekevän. Purematta he nielasivat ne ruokapalat, joita heille
tarjosin. Lapset olivat sekä rupiset että mustat, ja samoin kuin isäkin
lopen laihat. Tuskin luuli hänen jaksavan kulkea pappilaan, siksi
menehtyneeltä hän näytti, mutta kun ilmoitin, että huomenna lähetän
hänelle vähän ruokaa, jätti hän lapset, vastustuksestani huolimatta,
ja lähti kanssani luvattua ruokaa hakemaan. Kehoitin siis häntä
kävelemään hitaasti, mutta vain suurimmilla ponnistuksilla pysyin
hänen jäljessään. Kun pappilaan tultuamme annoin hänelle pienen
kantamuksen lohia ja muita kaloja, katseli hän varastojani, joita hän
piti kutakuinkin runsaina, mutta väitti että edeltäjäni Sund, joka 30
vuotta sitten oli ollut pappina Utsjoella, joskus oli kesällä saanut
kaksinkertaisesti. Ja kun ilmoitin hänelle, että olin renkini kanssa,
joka kuitenkaan ei ollut aina mukanani, kesäkuun alusta saanut
senverran, että paitsi jokapäiväistä tarvettani, minulla nyt oli 20
tynnyriä lohia suolattuna sekä joukko kuivattuja ja savustettuja, eli
yhteensä noin 1,300 kappaletta, sanoi hän lukkarin saaneen paljon
enemmän.

Elokuun 20 p. päätettyäni työni, joka on ainoa mikä tekee olon

Lapissa siedettäväksi, olin jo laskeutunut levolle, kun minulle sattui
yksi parhaita riemujuhlia, joita Utsjoella ollessani olen nauttinut.
Naapuripappini ja ystäväni rovasti Deinboll Vesisaaresta astui
aavistamatta huoneeseeni. Tuskin tajusin oliko tämä todellisuutta
vaiko unelma. Kuitenkin hän jo toisen kerran kunnioitti minua
mieluisalla käynnillään. Hän matkusti Norjan tiedeseuran
kustannuksella tutkimassa Ruijan muinoisia ja nykyisiä rajoja,
taloutta, tilaa ja tapoja y.m. Hänellä oli suuret tiedot ja terävä
arvostelukyky. Hän oli sen ohessa hyvä lääkäri, ja harvinaisen
miellyttävää oli seurustelu hänen kanssaan. Hänen kirjastonsa ja
luonnonesineiden kokoelmansa jo tekivät hänestä ihmeilmiön näillä
seuduilla. Hänen kuulijansa, samoin kuin minunkin, olivat hyvillään
meidän ystävyydestämme, sillä minun lappalaiseni oleskelivat
kesäisin hänen seurakunnassaan, ja norjalaiset puolestaan talvella
Utsjoella ja Inarissa. Keskenämme suostuimme sellaisissa
tilaisuuksissa kohtelemaan kummankin seurakuntalaisia ominamme,
ja tämän suostumuksen vahvistivat noudatettavaksi Korkeat Vallat
1829.

Deinboll oli syntynyt Köpenhaminassa, mutta suoritettuaan siellä

opintonsa, ryhtyi hän palvelukseen eräässä Holsteinin
oppilaitoksessa. Sieltä hänet kutsuttiin opettajaksi Drammeniin
Kristianian läheisyydessä, jolloin hän suuren kasvitieteilijä Smithin
seurassa sai tilaisuuden tutkia Norjan kasvikuntaa vuoriseudun
eteläpuolella, josta hänessä syntyi harras halu tieteellisessä
tarkoituksessa päästä Ruijaan, oleskeluksensa siellä jonkun aikaa.
Vaikea oli kuitenkin erota vaimosta ja lapsista; ja kun rouva Deinboll
mieluummin tahtoi seurata miestään pohjoisnavan jäävuorille kuin
jäädä yksin kotiin, päätti mies suorittaa papintutkinnon ja hakea
avoinna olevaa Vesisaaren pastorinvirkaa, jotta vaikea ja rasittava
olo Lapissa kysyisi vähemmin varoja ja sen ohessa tulisi
pitkäaikaisemmaksi, toivoen jonkun vuoden päästä saavansa toisen
viran, johon hän kuitenkin pääsi vasta oltuansa 7 vuotta Ruijassa. En
voi kuvata sitä mielentyyneyttä, millä hänen Köpenhaminassa
syntynyt ja Holsteinissa erittäin hellästi kasvatettu jalo puolisonsa
pienine lapsineen kesti tämän ajan Jäämeren rannikolla, silloinkin
kun hänen miehensä kolme kertaa oli jäsenenä Norjan suurkäräjillä;
tahi kun rovasti Deinboll, jota paitsi ei ollut kuin yksi pappi Itä-
Ruijassa, sillä välin hoiti 8 kirkkoa, jonka vuoksi hän palvelusajallaan
siellä oleskeli enemmän aikaa matkoilla kuin kotona.

*****

Vuoden 1823 alku oli rattoisa ja iloinen. Uudenvuoden päivänä

saapuivat luokseni kauppias Skanke rouvineen, herra Kolderup ja
pari muuta herraa Itä-Ruijasta. Kolderup ja Skanke olivat heistä
ainoat, jotka ennen olivat "käyneet tuntureilla". Muutkin olivat kauvan
halunneet tehdä tunturimatkan, mutta siihen ei ollut ennen tilaisuutta
ilmaantunut. Matka Utsjoelle oli onnistunut hyvin, ja aikomus oli
kohta Uudenvuoden päivän jälkeen palata takaisin. Tammikuun 7 p.
kaivoivat siis kyytimiehet pulkat ja ahkiot esiin lumikinoksista, joihin
ne olivat hautautuneet. Seuraavana aamuna, vielä pimeän ollessa,
olivat porot tuodut talon portaiden eteen. Tiu'ut kiinnitettiin porojen
kaulaan, vieraitten aamiaista syödessä. Päivän sarastaessa istuttiin
Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade

Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.

Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and

personal growth!

ebookmass.com