Download the Full Version of textbook for Fast Typing at textbookfull.

com

William Cowper The Task and Selected Other Poems

1st Edition James Sambrook

https://textbookfull.com/product/william-cowper-the-task-
and-selected-other-poems-1st-edition-james-sambrook/

OR CLICK BUTTON

DOWNLOAD NOW

Download More textbook Instantly Today - Get Yours Now at textbookfull.com

 Recommended digital products (PDF, EPUB, MOBI) that
you can download immediately if you are interested.

Selected Poems Mckendrick

https://textbookfull.com/product/selected-poems-mckendrick/

textboxfull.com

The Road Not Taken and Other Poems 100th Anniversary

Edition Robert Frost

https://textbookfull.com/product/the-road-not-taken-and-other-
poems-100th-anniversary-edition-robert-frost/

textboxfull.com

Monument Poems New and Selected Natasha Trethewey

https://textbookfull.com/product/monument-poems-new-and-selected-
natasha-trethewey/

textboxfull.com

Hammer is the prayer selected poems First Edition Wiman

https://textbookfull.com/product/hammer-is-the-prayer-selected-poems-
first-edition-wiman/

textboxfull.com
The heart is strange new selected poems First Revised
Edition Berryman

https://textbookfull.com/product/the-heart-is-strange-new-selected-
poems-first-revised-edition-berryman/

textboxfull.com

Comfort Measures Only New and Selected Poems 1994 2016

Rafael Campo

https://textbookfull.com/product/comfort-measures-only-new-and-
selected-poems-1994-2016-rafael-campo/

textboxfull.com

Damn great empires! : William James and the politics of

pragmatism 1st Edition Livingston

https://textbookfull.com/product/damn-great-empires-william-james-and-
the-politics-of-pragmatism-1st-edition-livingston/

textboxfull.com

The Other Side of Midnight First Edition St James Simone

https://textbookfull.com/product/the-other-side-of-midnight-first-
edition-st-james-simone/

textboxfull.com

Navigating Life with Migraine and Other Headaches William

B Young

https://textbookfull.com/product/navigating-life-with-migraine-and-
other-headaches-william-b-young/

textboxfull.com
William Cowper
Longman Annotated Texts
General Editors:

Charlotte Brewer, Hertford College, Oxford

H.R. Woudhuysen, University College London
Daniel Karlin, University College London

Published Titles:

Michael Mason, Lyrical Ballads

Alexandra Barratt, Women's Writing in Middle English
Tim Armstrong, Thomas Hardy: Seleaed Poems
Rene Weis, King Lear: A Parallel Text Edition
 William Cowper
THE TASK
and Selected Other Poems

Edited by
James Sambrook

~ 1 Routledge
~~ Taylor & Francis Group

LONDON AND NEW YORK

First published 1994 by Longman Group Limited

Published 2013 by Routledge

2 Park Square, Milton Park, Abingdon, Oxon OX14 4RN
711 Third Avenue, New York, NY 10017, USA

Routledge is an imprint of the Taylor & Francis Group, an informa business

Copyright © 1994, Taylor & Francis.

All rights reserved. No part of this book may be reprinted or reproduced or utilised in
any form or by any electronic, mechanical, or other means, now known or hereafter
invented, including photocopying and recording, or in any information storage or
retrieval system, without permission in writing from the publishers.

Notices
Knowledge and best practice in this field arc constantly changing. As new research and
experience broaden our understanding, changes in research methods, professional
practices, or medical treatment may become necessary.

Practitioners and researchers must always rely on their own experience and knowledge
in evaluating and using any information, methods, compounds, or experiments
described herein. In using such information or methods they should be mindful of their
own safety and the safety of others, including parties for whom they have a professional
responsibility.

To the fullest extent of the law, neither the Publisher nor the authors, contributors, or
editors, assume any liability for any injury and/or damage to persons or property as a
matter of products liability, negligence or otherwise, or from any usc or operation of
any methods, products, instructions, or ideas contained in the material herein.

ISBN 13: 978-0-582-08727-9 (pbk)

British Library Cataloguing-in-Publication Data

A catalogue record for this book is

available from the British Library

Library of Congress Cataloging-in-Publication Data

Cowper, William, 1731-1800.

The task, and selected other poems I William Cowper; edited by
James Sambrook.
p. em. - (Longman annotated texts)
Includes bibliographical references (p. ) and index.
ISBN 0-582-08728-7. - ISBN 0-582-08727-9 (pbk.)
I. Sambrook, James. II. Title. III. Series.
PR3382.T3 1994
821'.6 - dc20 94-4019
CIP
Set by 8FF in 10111pt Ehrhardt
 Contents

Acknowledgements viii
Abbreviations ix

Chronology x
Editorial procedure xii
Introduction I

1 Early life and writings

2 Madness, salvation, and Mary Unwin 3
3 John Newton and Olney Hymns 7
4 Madness and reprobation 9
5 Recovery: occasional poems and letters I I
6 Moral satires 15
7 Lady Austen and light verse 20
8 The Task: a poem of composite order 24
9 The Task: idyllium and georgic 27
10 The Task: philosophical satire 31
11 The Task: baptized philosophy 34
12 Lady Hesketh and the Homer translation 38
13 Last years 43
14 Cowper's place 46

THE TASK 55
Book I: The Sofa 57
Book II: The Time-Piece 83
Book III: The Garden II I
Book IV: The Winter Evening 140

v
vi Contents

Book V: The Winter Morning Walk 166

Book VI: The Winter Walk at Noon 196

EARLY POEMS
Verses written at Bath, in 1748, on finding
the Heel of a Shoe 229
'Delia, th'unkindest girl on earth' 231
Song: 'No more shall hapless Celia's ears' 232
An Epistle to Robert Lloyd, Esqr. 234
'Doom'd, as I am, in solitude to waste' 237
Hatred and Vengeance, my Eternal Portion 238

OLNEY HYMNS
Walking with God 241
Lovest Thou Me? 243
Praise for the Fountain opened 244
Jehovah our Righteousness 246
I will Praise the Lord at all Times 247
Light Shining out of Darkness. 248

POEMS (1782)
The Progress of Error (lines 369-416) 251
Truth (lines 131-64) 253
Expostulation (lines 272-389) 254
Hope (lines 663-771) 260
Conversation (lines 505-604) 265
Retirement (lines 365-480) 268
Verses supposed to be written by
Alexander Selkirk 272
Boadicea, an Ode 275

LATER POEMS
The Diverting History of John Gilpin 278
The Colubriad 287
On the Loss of the Royal George 289
Epitaph on an Hare 292
Sweet Meat has Sour Sauce 295
On the Death of Mrs Throckmorton's Bulfinch 297
On the Receipt of my Mother's Picture out
of Norfolk 301
Yardley Oak 306
 Contents "ii

To Mary
The Cast-away

TRANSLATIO]\" OF HOMER
Iliad I, 1-8 320
Iliad XII, 336-97 321
Odyssey VII, 134-62 324

Bibliography 326

Index to Introduction and commentary 32 9

Index of titles and first lines 33 2

 Acknowledgements

The text of 'On the Loss of the Royal George' and variants in
'Verses supposed to be written by Alexander Selkirk' in Cowper's
letters to William Unwin (Add MSS 24154-55) are published by
permission of the Manuscript Collections of the British Library.
Variants in 'Hatred and Vengeance' and 'On the Receipt of my
Mother's Picture' in the Throckmorton manuscripts (Warwickshire
County Record Office CR 1998) are published by permission of
Mrs C. McLaren-Throckmorton. The texts of 'Yardley Oak' and
'To Mary' and a variant in 'Light Shining out of Darkness' are
published by permission of the Trustees of the Cowper and Ne\\-ton
Museum, Olney. The text of 'The Cast-away' ([The Norfolk Mss.],
n.d., Neilson Campell Hannay Collection of William Cowper, Box
1, Folder 1) is published by permission of the Manuscripts Division,
Department of Rare Books and Special Collections, Princeton
University Libraries.
I have drawn upon the helpful services of staff in the following
institutions in addition to those named above: the Bodleian Library,
Oxford, the Historical Society of Pennsylvania, Philadelphia, the
Department of Manuscripts of the Huntington Library, San
Marino, the John Rylands Library of the University of Manchester,
and the University of Southampton Library. I am particularly
indebted to Paul Foster, Bill Hutchings, and Danny Karlin for their
assistance and criticism.

V111
 Abbreviations

Croft Poems, the early Productions of William Cowper, now first

published from the Originals in the Possession ofJames Croft
(1825).
DNB Dictionary of National Biography, 63 vols (1885-1900).
G.M. Gentleman's Magazine.
Hayley The Life and Posthumous Writings of William Cowper, Esq.,
William Hayley, 3 vols (1803-4), with Supplementary
Pages to the Life of Cowper, vol. 4 (Chichester, 1806).
Letters The Letters and Prose Writings of William Cowper, ed.
James King and Charles Ryskamp, 5 vols (Oxford,
1979-86).
OED The Oxford English Dictionary, 1st edition, 12 vols, 1933.
OET The Poems of William Cowper, ed. J.D. Baird and Charles
Ryskamp, vol. I: 1748-1782 (Oxford, 1980).
OSA Cowper: Poetical Works, ed. H.S. Milford, 4th edition,
with corrections and additions by Norma Russell (Oxford,
1967).
P.L. John Milton, Paradise Lost.

ix
 Chronology

1731 (15 November) C born in Berkhamsted rectory

1737 (13 November) his mother dies
1742-8 attends Westminster School
1748 admitted to the Middle Temple
1749-51 articled to a London solicitor; spends much time in the
company of his cousins Harriot and Theadora; falls in
love with Theadora
1753 (November) takes up residence in the Middle Temple
1753-4 first serious depression; abandons hope of marrying
Theadora
1754 Oune) called to the Bar (but never practises as a
barrister)
1755-63 associated with the Nonsense Club; writes (mosdy light)
verse and publishes occasional periodical essays and
translations
1756 (9 July) his father dies
1757 (November) admitted to and takes chambers in the
Inner Temple
1763 offered Clerkship of the Journals of the House of Lords;
breaks down under the strain of an impending examina-
tion, and attempts suicide; is admitted to Dr Cotton's
asylum in St Albans
1764 recovers and undergoes an Evangelical conversion
1765 leaves St Albans; settles in Huntingdon in the house-
hold of Rev. Morley Unwin
1767 Ouly) Morley Unwin dies; C meets Rev. John Newton
1768 (February) C and Mrs Unwin move to Olney in order to
setde under Newton's ministry
1770 (20 March) C's brother John dies
1771 begins to write Olney Hymns in collaboration with
Newton
1772 engaged to Mrs Unwin

x
 Chronology xi

1773 (January) suffers third severe depression; breaks off

engagement to Mrs Unwin
1773 (October) attempts suicide again
177 4 recovers from depression but is so convinced of his own
reprobation that he gives up church attendance for the
rest of his life. Begins to keep hares as pets
1779 (February) Olney Hymns published
1780 begins to write moral satires
1781 (July) meets Lady Austen
1782 (March) Poems published
1782 (October) writes 'John Gilpin', published November
1783 begins to write The Task
1784 meets the Throckmortons; breaks with Lady Austen
1784 (November) begins translation of Homer
1785 (July) The Task published
1785 (October) resumes correspondence with Lady Hesketh
(cousin Harriot); she and Theadora give him money
1786 (November) C and Mrs Unwin move to Weston
1787 fourth severe depression
1790 (January) meets his young cousin John Johnson
1791 (July) translation of Homer published, earning him
£1000
1791 (September) begins to translate Milton's Latin and
English poems
1791 (December) Mrs Unwin's first stroke
1792 (May) Mrs Unwin's second stroke; visit from William
Hayley
1792 (August/September) C and Mrs Unwin visit Hayley in
Sussex
1793 (November) Lady Hesketh takes charge of C's house-
hold
1794 (January) fifth depression from which C never fully
recovers
1794 (April) granted a pension of £300 a year
1795 (July) C and Mrs Unwin leave Weston to live under
John Johnson's care at East Dereham, Norfolk
1796 (17 December) Mrs Unwin dies
1799 (March) completes revision of the Homer translation
1800 (25 April) C dies
1800 (2 May) is buried in East Dereham church
 Editorial procedure

The earliest printed edition in Cowper's lifetime is taken as copy

text for Cowper's original poems, except where there is firm
evidence that the author made revisions for a later edition, in which
case the later edition is chosen. A further exception is made over
two hymns which found their way into print earlier than Olney
Hymns (1779), the copy text chosen because it has the editorial
authority of Cowper's close collaborator, John Newton. In all the
foregoing cases significant substantive variants from Cowper's
manuscripts and from apparently authoritative transcripts by his
associates are recorded in footnotes.
Copy text for poems unpublished in Cowper's lifetime is the
author's manuscript, or, where there is none, the earliest
posthumous printed edition. Copy text for the Homer translation is
the second edition (1802), revised by the translator before his death.
The texts in this selection are thus derived from different
sources. No attempt has been made to secure consistency in
spelling, elisions, or punctuation. (There is no evidence that
Cowper was much concerned with accidentals.) A few substantive
emendations are made where the sense seems to demand them;
they are recorded in the footnotes. Obvious misprints are silently
corrected.

XlI
 Introduction

1 Early life and writings

William Cowper was born at Great Berkhamsted in Hertfordshire
on 15 November 1731. His father, John Cowper (born 1694), who
was rector of the parish, belonged to a prosperous and important
Whig family, the most prominent of whom had been Lord
Chancellor under Queen Anne and George I. The rector, whose
Anglicanism was 'moderate' and reasonable rather than zealous,
also enjoyed Whig patronage as one of George II's chaplains.
William's mother, born Ann Donne in 1703, was thought
(mistakenly) to be descended from John Donne the poet and from
ancient royalty itself (see Letters III, 350, and 'On the Receipt of my
Mother's Picture out of Norfolk', line 109, note, p. 305 below). She
died on 13 November 1737, a few days after giving birth to
William's brother John; her other five children had died in infancy.
Ann Cowper's death left the six-year-old William with a lifelong
sense of loss that deepened periodically into depression. He
worshipped her memory. In his fifties he wrote: 'I while I live must
regret a comfort of which I was deprived so early. I can truely say
that not a week passes, (perhaps I might with equal veracity say a
day) in which I do not think of her' (Letters II, 294: 6 November
1784).
Not unexpectedly, William's feelings towards his father were
cooler, whatever his expressions of love in The Task (VI, 30-41).
The one significant exchange between them that he chose to record
in his spiritual autobiography, 'Adelphi', concerned the father
asking his twenty-year-old son for his opinion of the vindication of
suidde in Montesquieu's Lettres Persanes, and remaining silent when
William argued against it: 'from whence I inferred that he sided
with the author against me' (Letters I, 18).
From the age of ten to seventeen Cowper was at Westminster
School, where he acquired a sound classical education and a group

I
2 Introduaion

of congenial companions, including some destined for political and

literary fame. There too, walking past a grave digger at work late one
evening, he was struck on the leg by a skull. This sickening
reminder of mortality was, he later grimly recalled, 'among the best
religious documents I received at Westminster' ('Adelphi', Letters I,
6). His earliest surviving poetry is, however, far from morbid. The
verses 'On finding the Heel of a Shoe' (p. 229 below), for instance,
are a mock-heroic exercise imitating John Philips's Miltonic parody,
The Splendid Shilling. The sixteen-year-old Cowper here wittily
weaves together the 'noble peasant' primitivism of Gray's ElefJl and
references to Milton's Satan.
After Westminster, to gratifY his father rather than himself, he
studied law. He spent three years as clerk and pupil in a London
attorney's office, took chambers in 1753 (first in the Middle
Temple, then, from 1757, in the more fashionable Inner Temple),
and was called to the bar in June 1754; but he never regularly
practised a profession for which he evidendy had no inclination and
litde talent. He read the poets (among them Homer, Virgil,
Herbert, Milton, Cowley, Butler, Prior, Gay, and Pope), wrote a
little poetry himself, and found relief from his fitful legal studies at
the nearby house of his uncle Ashley Cowper in the company of
Ashley's three beautiful and lively daughters: 'giggling and making
giggle', as he recollected many years later (Letters II, 523).
At twenty he fell in love with the seventeen-year-old middle
daughter Theadora and she with him. He wrote love poems
somewhat in the style of Matthew Prior, addressing her as 'Delia'
(see p. 231 below), but her father forbade the marriage and the
lovers parted in 1755. Some years later, after the death in 1757 of
an old Westminster schoolfriend, Cowper wrote the powerful lines
beginning 'Doom'd, as I am, in solitude to waste' (p. 237 below),
where he laments simultaneously the death of his friend and the
loss of Theadora. The addressee of this poem (lines 11-22) was
probably Theadora's older sister Harriot, who was, after William's
mother, the first of his supportive female friends. After a long
interval she would return to be his last also.
Ashley Cowper prohibited the match at first probably because the
lovers were too young and the briefless-barrister suitor displayed no
prospect of being able to support a wife, but perhaps he also had
some fears about his nephew's mental stability, because it was in
1753 that William suffered his first lengthy depression. For nearly a
year, 'Day and night I was upon the rack, lying down in horrors and
rising in despair' ('Adelphi', Letters I, 8). This attack ended
suddenly in a mental experience that he likened to 'one flash' of
God's 'life-giving countenance' ('Adelphi', Letters I, 9). After a short
while, though, the religious significance of this event faded, so that
 Introduaion 3

he was able to attribute his recovery to a change of scene and

pleasant weather, rather than to the direct action of God's grace.
Only later would he understand that 'Nature ... / Is hand-maid to
the purposes of grace' ('Hope', lines 145-6, in Poems, 1782).
Cowper came into a small patrimony when his father died in
1756 and, like the poet James Thomson before him, he briefly
enjoyed one of the innumerable sinecures in the gift of the Lord
Chancellor. He was never well-off, but for most of his life he lived
like a modest gentleman on a tiny private income, supplemented by
gifts and annuities from friends and relations. In his twenties he was
the nervous, sensitive, fidgety man he always would be, but for a
while he led the dandified, lackadaisical existence of a young man-
about-town. He associated with former Westminster schoolmates in
the Nonsense Club, the business of which was dining, drinking, and
writing comic verses; his Matthew-Prioresque 'An Epistle to Robert
Lloyd, Esqr.' exemplifies the high-spirited cameraderie of the club,
though this lively piece of light verse is darkened briefly by the
shadow of its author's melancholy (lines 13-20), p. 235 below).
He also wrote other verse bagatelles in which, just occasionally,
he approaches Swift's economy and bite - as in the last three
stanzas of his song 'No more shall hapless Celia's ears' (po 233
below). All this verse was unpublished in his lifetime, but between
1756 and 1763 he contributed occasional facetious prose essays to
The Connoisseur (edited by two Nonsense Club members, George
Colman and Bonnell Thornton) and other periodicals (see Letters
V, 3-39). His first verse publications were all translations: two of
Horace's satires, rendered very freely in octosyllabic couplets,
printed in William and John Duncombe's Works of IIorace (1759),
and four cantos of La Henriade in heroic couplets, printed in
Smollett and Francklin's edition of Voltaire's Works vol. 24 (1762).

2 Madness, salvation, and Mary Unwin

In April 1763 Cowper's financial and, by implication, matrimonial
prospects brightened when his uncle Ashley, who was Clerk to the
Parliaments, nominated him to the lucrative Clerkship of the
Journals in the House of Lords. Unluckily, Ashley's use of
patronage happened to be under scrutiny at this time; consequently
his latest nominee was summoned to appear that October at the bar
of the House of Lords and be examined upon his fitness for the
post to which he had been nominated. Though the duties of the
clerkship were not onerous and could have been mastered without a
long period of study Cowper fell into a dismal panic which induced
4 Introduaion

what he called a 'nervous fever'. He dreaded every moment that

brought the examination nearer, 'like a man borne away by a rapid
torrent into a stormy sea from which he sees no possibility of
returning, and where he knows he cannot subsist'. He recalled the
discussion with his father over Montesquieu and concluded that his
father would not have objected if he committed suicide. He hoped
to go mad, he bought laudanum; he resolved to go to France,
change his religion, and enter a monastery; he went to Tower
Wharf to drown himself but there were watermen about and the
tide was out; he tried to stab himself with a penknife; finally he
attempted to hang himself with his garter but it broke just as he was
losing consciousness ('Adelphi', Letters I, 16--24).
The clerkship nomination and marriage to Theadora were now,
alike, out of the question. Cowper became convinced that he was
accursed of God:

The sword of the Spirit seemed to guard the tree of life from my touch
and to flame against me in every avenue by which I attempted to
approach it. I particularly remember the barren fig tree was to me a
theme of inconceivable misery, and I applied it to myself with a strong
persuasion upon my mind that when Our Saviour pronounced a curse
upon it He had me in His eye and pointed that curse directly at me.
('Adelphi', Letters I, 26)

Years later, explaining to Harriot why he had refrained from

proposing to Theadora as soon as the clerkship nomination was
made, he used the biblical-Miltonic image of the flaming sword
again: 'I saw my Paradise before me - but I also saw the flaming
Sword that must for ever keep me from it' (King, p. 24). It was
perhaps anxiety over the responsibilities of matrimony as well as
those of public office that tipped Cowper's depression into
madness. Whatever had provoked his suicide attempt, its aftermath
was that he became convinced that he was damned and would
inevitably go to Hell when he died.
In December 1763 he was consigned to the care of the humane
and skilful Dr Nathaniel Cotton who kept a house for the insane in
St Albans. There, with the help of Dr Cotton, brother John who
was now Fellow of Ben'et (i.e. Corpus Christi) College, Cambridge,
and cousin Martin Madan, a popular and electrifying Methodist
preacher, Cowper recovered his wits and his belief in God's
forgiveness. There he wrote his first hymns (see Letters I, 47-8). He
dated his religious conversion to a summer day in 1764 when he
opened the Bible by chance at Romans 3:25: [Christ Jesus] 'Whom
God hath set forth to be a propitiation through faith in his blood, to
declare his righteousness for the remission of sins that are past,
through the forbearance of God.' It was an instant conversion:
 Introduction 5

Immediately I received strength to believe it. Immediately the full beams

of the sun of righteousness shone upon me. I saw the sufficiency of the
atonement He had made, my pardon sealed in His blood, and all the
fullness and completeness of my justification. In a moment I believed
and received the Gospel. ('Adelphi', Letters I, 39)

This gospel was strictly Evangelical. It was founded upon the

doctrine that a believer was saved from damnation only by faith in
Christ's atonement for mankind's sins and that good works or the
sacraments could not bring about salvation; it insisted that human
nature was totally depraved as a consequence of the Fall and that
the Bible, read literally, was the only authority for Christian
doctrine; it was often associated with a puritanical disapproval of
social pleasures. Cowper's gospel was Calvinist too. It was based
upon the stem logic of predestination, according to which some
people, from the beginning of time, are elected and go to Heaven
when they die: conversely, some, also from the beginning of time,
are damned and go to Hell. The elect are saved and the reprobate
are damned however virtuously or viciously either class behaves. In
strict Calvinist terms, indeed, 'conversion' is not the correct term to
describe Cowper's experience when he read Romans 3:25 on that
summer day. It was rather a giving witness of the special operation
of the Holy Spirit in the heart of one of the elected by which he
assured himself that he was a child of grace.
After 1763 Cowper turned his back on metropolitan social life,
except for a regular correspondence with Joseph Hill, the closest
friend of his Temple and Nonsense Club days, who now
administered and covertly supplemented the gifts and annuities
upon which Cowper was to subsist for the next thirty years. Cowper
saw no more of Theadora, but he continued to correspond with her
sister Harriot, now Lady Hesketh. Theadora seems to have suffered
more by the separation than her lover did. She was afflicted by
melancholy and, like him, was committed to Nathaniel Cotton's
asylum. She preserved every relic and every scrap of Cowper's
writings in her possession; she grieved when it was rumoured that
he was to marry Mary Unwin; when she was in· her fifties she
arranged through Harriot for presents to be sent and an annuity to
be paid to him as if from an anonymous male benefactor; she died
unmarried in 1825 (see Ryskamp, pp. 119-28).
Cowper left Dr Cotton's care in 1765 and went to Huntingdon,
where, by November, he was lodging in the house of a sixty-year-
old Anglican clergyman named Morley Unwin, his forty-year-old
wife Mary, and their grown-up children, William, a Cambridge man
preparing for ordination, and Susanna. Cowper called it 'a place of
rest prepared for me by God's own hand, where He has blessed me
with a thousand mercies, a thousand instances of His fatherly
6 Introduaion

protection' ('Adelphi', Letters I, 46). He found motherly protection

too - in the person of Mary Unwin, though she was only seven
years older than he was. Within a few months of his arrival in her
household he remarked that in her 'I could almost fancy my own
Mother restored to Life again, to compensate to me for all the
Friends I have lost and an my Connections broken' (Letters I, 134:
11 March 1766). In 1790 he confessed that Mary Unwin 'supplied
to me the place of my own mother, my own invaluable mother,
these six and twenty years' (Letters III, 359: 12 March).
At Huntingdon Cowper followed a strict, regular Evangelical
routine, which he outlined in a letter of 20 October 1766:

We Breakfast commonly between 8 and 9, 'till 11, we read either the

Scripture, or the Sermons of some faithfull Preacher of those holy
Mysteries: at II we attend divine Service which is performed here twice
every day, and from 12 to 3 we separate and amuse ourselves as we
please. During that Interval I either Read in my own Apartment, or Walk
or Ride, or work in the Garden. We seldom sit an hour after Dinner, but
if the Weather permits adjourn to the Garden, where with Mrs. Unwin
and her Son I have generally the Pleasure of Religious Conversation 'till
Tea time; if it Rains or is too windy for Walking, we either Converse
within Doors, or sing some Hymns of Martin [Madan's) Collection, and
by the Help of Mrs. Unwin's Harpsichord make up a tolerable Concert,
in which however our Hearts I hope are the best and most musical
Performers. After Tea we sally forth to walk in good earnest. Mrs.
Unwin is a good Walker, and we have generally travel'd about 4 Miles
before we see Home again. When the Days are short we make this
Excursion in the former part of the Day, between Church time and
Dinner. At Night we read and Converse as before 'till Supper, and
commonly finish the Evening either with Hymns or a Sermon, and last of
all the Family are called in to Prayers. - I need not tell you that such a
Life as this is consistent with the utmost cheerfullness, accordingly we
are all happy, and dwell together in Unity as Brethren. Mrs. Unwin has
almost a maternal Affection for me, and I have something very like a
filial one for her, and her Son and I are Brothers. (Letters I, 152-3)

As one could infer from this account, Morley Unwin and his
daughter were less touched by Evangelical enthusiasm (and, one
might add, by strong affection for Cowper) than his wife and son
were.
In February 1767 Cowper completed a prose account of the
events leading up to his conversion. It was not uncommon for
Evangelical converts to print such confessional narratives in the
hope of bringing their readers to Christ, but Cowper either never
intended, or shrank from, publication of this remarkably candid
description of madness, attempted suicide, and the rest. He showed
it only to a few friends and relations: it was first published in 1816,
sixteen years after his death (see Letters I, xxiii-xxix, 5-48).
 lntroduaion 7

3 John Newton and Olney Hymns

Morley Unwin died on 2 July 1767. Four days later Cowper and
Mary Unwin met the Rev. John Newton, Curate of Olney in
Buckinghamshire, and a man of strong and colourful personality.
He had been a sailor and slave-trader. His classic instant conversion
occurred sensationally during a storm at sea; after which he came
ashore, educated himself, became an independent preacher, and
eventually took Anglican orders. He was as Evangelical as Cowper
and Mary could have wished, and he was as eager for them to settle
in his parish as they were eager to be within hearing of his powerful
preaching; so they moved to Olney and by February 1768 were
installed in a rented house called Orchard Side. This would be
their home for the next nineteen years.
Olney, like Huntingdon, is on the river Ouse, the banks of which
again provided Cowper and Mary with agreeable rural walks, but
the town itself was duller and less prosperous. It was a centre of the
lace-making trade, which was generally ill-paid and often depressed,
so that there were many paupers who depended upon the parish
rates and the bounty of wealthy philanthropists, such as John
Thornton (praised in Cowper's 'Charity', lines 244-53) and Robert
Smith (see The Task IV, 427, note), whose poor relief was regularly
channelled through Newton and Cowper.
The gardens of Olney vicarage and Orchard Side backed onto
the same orchard, so that Cowper was able easily to maintain a daily
communication with his new spiritual mentor. Concerning their
relationship, James King observes: 'If Mary Unwin was for Cowper
the serene mother, John Newton was a harsh, domineering father'
(King, p. 65). Such a judgement does less than justice to Newton's
undoubted kindness, but it fairly conveys the influence that the self-
confident, bustling, energetic clergyman exercised over his shy,
reclusive parishioner. Newton persuaded him, despite his unwilling-
ness, to address the twice-weekly prayer meetings he had instituted
at Olney; it was for these congregations, rather than for those at
regular church services where hymn-singing was not yet customary,
that he asked Cowper to write hymns.
Newton had in mind a joint collection to which the two of them
would contribute equally, but Cowper broke down in 1773 and took
no further share in the project: so when Olney Hymns was belatedly
published in 1779 it contained 282 hymns by Newton and only 66
by Cowper. The volume did not attain the huge popularity of
hymnals by Isaac Watts, pioneer of the great age of English
hymnody, and by John and Charles Wesley, but it was often
reprinted and some of its contents remain widely known. Newton's
contributions include, for instance, 'A:mazing grace, how sweet the
8 Introduction

sound', 'Glorious things of thee are spoken, Zion, city of our God',
'How sweet the name of Jesus sounds', and 'Nay, I cannot let thee
go'.
Composing hymns for congregational worship was a new
undertaking for Cowper, though he had earlier written hymns as
acts of private devotion. Thus, two were composed soon after his
conversion at St Albans (see Letters I, 47-8), 'Walking with God'
was also private, written in December 1767 and prompted by Mary
Unwin's illness (see headnote, p. 241 below); 'Lovest Thou Me?'
(p. 243 below) was printed in 1768 and so it also may antedate
Newton's scheme. These four were included in Olney Hymns and
are not out of place there, because all Cowper's hymns have a
private rather than a public tone; they are more concerned with the
believer's self-examination than with imparting doctrine to a
congregation. They are the work of a devout layman, not a pastor.
All Cowper's hymns turn upon the sinner's sea~ch for grace in
Christ's redeeming love. Man's virtue alone cannot save him:
indeed, in 'Jehovah our Righteousness' (p.246 below) the poet
catches himself in sin even, indeed most of all, at the self-
applauding moment when he sings of his own salvation. The
crucifixion is central, whether luridly in the foreground ('Praise for
the Fountain opened', p.244 below), or part of the natural
background ('I will Praise the Lord at all Times', p.247 below).
Both are as experiential as the other hymns, but 'Praise for the
Fountain opened' is somewhat more dogmatic in its assertion of
Cowper's omnipresent belief in the Calvinist doctrine of election.
'Light Shining out of Darkness' (p. 248 below), unusually for a
Cowper hymn, is not in the first person singular but is no less
personal for all that. The poet stands in awe before the power and
inscrutability of God and confidently exhorts the faithful to courage,
while the images in his hymn unfold themselves as steadily and
progressively as God's purposes (line 17). According to a later
friend, Samuel Greatheed, this was Cowper's last hymn, written
very shortly before the breakdown in January 1773.
In March 1770 Cowper lost his last remaining close relation
when his brother John died. John Cowper, like his father, was a
moderate, easy-going Anglican clergyman and no 'enthusiast', but
as he was 'dying he experienced the kind of Evangelical conversion
that William had undergone six years earlier. This event brought
the two brothers close together; it became the subject of a
supplement that Cowper now added to the 1767 narrative of his
own conversion. With this addition, the whole work was now given
the title Adelphi, i.e. 'Brothers' (see Letters I, 49-61).
 Introduaion 9

4 Madness and reprobation

Cowper's elation over his brother's deathbed conversion did not
last. Despite, or perhaps because of, his hymn-writing, he began
more and more to question his spiritual condition. His letters
record his swings of mood. For instance he wrote to his Evangelical
aunt Judith Madan on 9 June 1772 telling her of days when the
wilderness of 'mountains hard to ascend, deep and dark valleys,
wild forests, caves, and dens in abundance' which is our earthly life
was transformed into 'a romantic scene' and he delightedly heard
God calling to him in the words of the Song of Solomon (4:8),
'Come to me, my spouse, come from the Lebanon, from the top of
Amana, from the lions' dens, from the mountains and the leopards';
but the word 'romantic', with its overtones of illusion, is unsettling
in this context, particularly as Cowper tells in the very same letter of
other days sunk in idle despondency, which he saw as an affliction
sent by God to punish his lack of religious zeal: 'A seaman terrified
at a storm who creeps down into the hold, when he should be busy
amongst the tackling aloft, is just my picture' (Letters I, 253-4).
About this time Cowper and Mary Unwin, five years a widow,
became engaged to be married. The wedding was to take place in
February or March 1773; it was perhaps designed to regularize
Mary's situation as companion, housekeeper, and occasional nurse,
and to silence iII-natured gossip among Olney neighbours, or future
gossip when Susanna left home and could no longer be her
mother's chaperone. Susanna was engaged to a clergyman named
Matthew Powley, whom she married in 1774. William Unwin,
having been ordained, had left home completely in 1769 to take up
his clerical duties in Essex.
The marriage was prevented by Cowper's severe mental
breakdown in January 1773, or perhaps it would be truer to say the
breakdown was precipitated by the imminence of marriage to a
substitute mother that could be felt subconsciously as re-enacting
the death of the real mother. Perhaps also Cowper felt guilty over
what he saw as his betrayal of Theadora: so much might be inferred
from an enigmatic Latin poem he wrote in the following year (see
p. 11 below). Furthermore, sadness at the loss of brother John,
however good a death he had made, might have prepared the way
for the crisis. Even guilt over the extent of his financial dependence
upon Mary (for which he was much blamed by her daughter
Susanna) may have played its part. Another explanation was
provided by Lady Hesketh (cousin Harriot). She attributed the
breakdown to mental stress brought on by intense and morbid
labour at his hymn-writing: 'he has told me that the idea never
quitted him night or day, but kept him in a constant fever, add to that
10 Introduaion

prayer meetings, and all the enthusiastic conversation which

these meetings were sure to occasion' (OET I, p. xvi, quoting Lady
Hesketh's letter to William Hayley, 30 August 1801). Her
unrelenting dislike of Evangelical enthusiasm makes her a prejudiced
witness, but, whether or not she was right about its immediate
cause, she was at one with Cowper in linking his misery with his
religion.
Whatever triggered it, the depression that afflicted Cowper in
1773 was of the same sort that had landed him in Dr Cotton's
asylum ten years earlier, but now it was 'covered with a still deeper
shade of melancholy, and ordained to be of much longer duration'.
He had a terrible dream, 'before the recollection of which, all
consolation vanishes', when he heard the words 'Actum est de te,
periisti' - 'all is done with you, you have perished' (Letters II, 454,
385; Wright, 1892, p. 206). He believed that God had called upon
him, as he had once called upon Abraham, to make a human
sacrifice: not in this case of a son but of himself. He tried to commit
suicide, failed in the attempt, and believed that by that very failure
he had committed an unforgiveable sin against God (Letters IV,
467). For the rest of his life he was obsessed with the conviction
that he was irrevocably damned.
In April 1773 he moved from Orchard Side to the Vicarage,
where he stayed with the uncomplaining, supportive, incon-
venienced Newtons for the next fourteen months. Mary Unwin
joined him there and nursed him night and day, though he was
under the delusion that she was poisoning his food. Slowly he
relinquished his grossest delusions and became less apathetic, but
he permanently lost his ability to pray; from 2 January 1773 until his
death he never attended public worship or joined in grace at table.
He believed that he was the unique case of a creature whom God
had at first elected for salvation and subsequently doomed to
perdition. Nevertheless he continued to assent intellectually to the
truths of Evangelical Christianity and to take his share in spreading
them through his writings: it was his destiny, indeed, to become the
most famous poet-spokesman for a faith that he no longer possessed
himself.
At last, in May 1774, Cowper returned to Orchard Side and
resumed an outwardly normal life; but there was turmoil within. He
wrote three short Latin poems about his spiritually outcast state
(OET I, 209-11), in the most enigmatic of which (written on 31
December 1774) he also laments the loss of a woman who, judging
by the context and imagery, is more likely to be Theadora than
Mary:
 Introduaion II

Te cariorem luce vel artubus,

Te vinculo nostram jugali,
Deserui tremulam sub ense.

(you, dearer than light or limbs, you in our conjugal bond, I

deserted you, trembling beneath the sword.) He wrote also the
English lines in sapphic metre which begin 'Hatred and Vengeance,
my Eternal Portion' (see below p. 239). This is a conscious
imitation of Isaac Watts's sapphic ode, 'The Day of Judgement',
adapting Watts's vision of the general apocalypse to his own very
peculiar spiritual state. Cowper's is a self-obsessed poem, where
self-hatred becomes a kind of pride in being damned lower than the
lowest circle in Dante's Hell. Its syntax, strained and compressed as
it is by a tight, strange metre, reinforces a tough wit that forces the
reader to admit the poet's claim that he is, however impossibly,
'Buried above ground'. In this half-defiant expression of spiritual
despair Cowper has intellectually and emotionally freed himself
from apathy and has so far comprehended his experiential terror
that he is able to refine and temper it into art. This poem has what
Richard Watson Dixon found in some of Gerard Manley Hopkins's
poetry: 'a right temper which goes to the point of the terrible; the
terrible crystal' (Correspondence of G.M. Hopkins and R. W Dixon, ed.
c.c. Abbott, Oxford, 1955, p. 80).

5 Recovery: occasional poems and letters

For all their spiritual despair, the Latin verses and the English
sapphics on 'hatred and vengeance' marked a stage in Cowper's
regaining his wits. His recovery of emotional composure during
1774 was further helped by the gift of three pet hares from some
neighbours' children who had tired of them as playthings. Ten years
later, when one of the hares was still alive, he published in the
Gentleman's Magazine Oune 1784) a detailed, affectionate account of
their history, habits, and characters, in which he expressed
abhorrence at the treatment such animals receive from huntsmen.
Cowper's advocacy of kindness to dumb animals, except, of course,
snakes, snails, and other such vermin (see Task VI, 568-83 notes),
is not as novel as is sometimes claimed; Alexander Pope's essay
'Against Barbarity to Animals' in the Guardian no. 61 (1713) refers,
for instance, to the Old Testament, Ovid, Plutarch, Montaigne, and
others on this subject; but Cowper's sentiments in The Task (e.g.
III, 108-11, 301-51; VI, 321-631, 719-28) attained a particularly
wide circulation. For him, as for other humanitarians of his day,
12 Introduction

sympathy with any animal in pain was both a Christian duty of love
towards God's creatures and one of the pleasures of the man of
feeling; but for Cowper this sympathy arose also perhaps from self-
identification with a helpless creature tormented by an implacable,
all-powerful enemy. Furthermore, his care for and amusement at
the antics of his pet hares and caged birds, his spaniels, Beau and
Marquis, and his bulldog Mungo, were an easy and comforting
diversion when he found human company too emotionally demand-
ing.
Other therapeutic recreations after the return to Orchard Side in
1774 were gardening (a key theme in The Task) and carpentry.
Cocooned in his tiny circle of friends and isolated by recurrent
gloom, he hardly ever ventured more than a few miles from Olney.
He walked with Mary in the featureless countryside and when he
began to read again he sought imaginative freedom in travel-books.
He was fascinated particularly by Captain Cook's voyages in the
Pacific ocean. In a letter of 6 October 1783 he wrote of one of these
voyage narratives:

My imagination is so captivated upon these occasions, that I seem to

partake with the navigators, in all the dangers they encountered. I lose
my anchor; my main-sail is rent into shreds; I kill a shark, and by signs
converse with a Patagonian, and all this without moving from the fire-
side. (Letters II, 168)

Cowper was for a while unsettled by John Newton's departure for

London in January 1780 to become rector of 5t Mary Woolnoth,
but thereafter Newton became, along with William Unwin (until his
early death in 1786) and the ever-dependable Joseph Hill, one of
his trio of most constant correspondents. The letters that Cowper
wrote to these three friends and a circle of correspondents that was
gradually enlarged in the 1780s are altogether more secular than his
letters of the 1760s. Even the letters to Newton contain far more
Olney gossip than religion. Cowper's subjects are himself, as a
playful, self-depreciating, observant, sensitive, hypochondriacal
recluse, his garden, the doings of his Olney neighbours, day-to-day
happenings in his own domestic circle, and the echoes of great
events that reach him through the newspapers. It is the world of The
Task realized, here with no thought of publication, in easy, relaxed
expansive, conversational terms. There are hints of underlying
despair from time to time, but when his deep horrors surface they
are shaped into well-turned art, as, for instance, with this urbane
simile in a letter to Newton on 21 August 1781:

My thoughts are clad in a sober livery, for the most part as grave as that
of a Bishop's Servants. They tum too upon spiritual subjects, but the
 Introduction 13

tallest fellow and the loudest amongst them all, is he who is continually
crying with a loud voice, Actum est de te, periisti. (Letters I, 509-10)

Letter-writing diverted Cowper's mind from despair. So did the

writing of poetry, as he eA'Plained in a letter to Newton on 21
December 1780:

At this season of the year, & in this gloomy, uncomfortable climate, it is

no easy matter for the owner of a mind like mine, to divert it from sad
subjects, & fix it upon such as may administer to its amusement. Poetry,
above all things, is useful to me in this respect. While I am held in
pursuit of pretty images, or a pretty way of expressing them, I forget
every thing that is irksome, &, like a boy that plays truant, determine to
avail myself of the present opportunity to be amused, & to put by the
disagreeable recollection that I must after all, go horne & be whipt again.
(Letters I, 425)

He had no further hand in Glnq' Hymns, for the volume was

arranged, edited, and seen through the press by Newton; but poetry
was not out of his mind. At the time Glnq' Hymns was published, in
February 1779, he found two or three of his poems of twenty years
before in the Annual Register and explained to William Unwin that
he had been a dabbler in rhyme from the age of fourteen. He
added: 'I have no more Right to the Name of Poet, than a Maker of
Mousetraps has to that of an Engineer', but poetry 'has served to rid
me of some Melancholy Moments, for I only take it up as a
Gentlemen Performer does his fiddle' (Letters I, 290). Soon
afterwards he resumed his dabbling: from May 1779 he sometimes
supplemented his letters with short poems; from May 1780 he
copied poems into his own record book, indicating perhaps that he
had eventual publication in mind, despite his reference to them as
'trifles', intended 'not for the Public, but for Myself', (Letters I, 372,
375: 31 July, 6 August 1780).
These so-called trifles are almost invariably 'occasional'; hardly
less occasional, indeed, than the letters in which they were
enclosed. They are prompted sometimes by small events in
Cowper's own circle, such as tithing time in William Unwin's
parish, October 1780, or John Newton's return from a holiday at
Ramsgate, 13 October 1780, or an Olney neighbour's goldfinch
being starved to death in its cage, 9 November 1780 (see GET I,
225-7, 224, 417-18 and Letters I, 399-400, 402-4); sometimes by
national events read about in newspapers, such as the court martial
of Admiral Keppel, February 1779, or the eruptions of mount Etna,
May 1780, or the Gordon riots, June 1780 (see GET 1,211-12,
432-5,411-12 and Letters I, 365-6, 424).
There are some shrill patriotic squibs against France and Spain,
 Introduaion

allies of the rebellious American colonists against Britain. Cowper

blames French agents for the Gordon riots; he libels the Queen of
France, who, he says, feels 'a Thirst for British Blood'; he gives
instructions to Sir Joshua Reynolds to paint an allegorical satire
upon Britannia's foes; and he celebrates a naval victory by Sir
George Rodney (see OET I, 217-22). Patriotic enthusiasm for
British imperial expansion overseas is the theme of 'Boadicea, an
Ode' (p.275 below), an after-the-fact prophecy similar to Gray's
famous 'The Bard', but couched in Cowper's characteristically very
plain style, not Gray's effortful Pindarics. Imperialism is implicit
also in 'Verses supposed to be written by Alexander Selkirk' (p. 272
below), prompted by Cowper's love of travel-narratives, though its
theme is imprisonment and it reflects upon its author's spiritual
self-exile.
There are several beast fables. One (2 October 1779 - OET I,
418), prompted by Cowper's preparation of a glass frame for the
cultivation of pineapples, draws a parallel between a bee's
ineffectual efforts to reach a pineapple under glass and mankind's
efforts to seize forbidden delights. Another (l0 May 1780 - OET I,
400), prompted by the sight of a bird's nest shaken violently by a
gale, tells how a raven's egg, not dislodged by the gale, is stolen by a
rustic. Cowper reflects upon Providence:

An earthquake may be bid to spare

The man that's strangled by a hair.

Fate, he concludes closer to home,

Frowns in the storm with angry brow

But in the sunshine strikes the blow.

The verse of 1779-80 includes also suchjeux d'esprit as epigrams

and riddles, and more substantial comic pieces, such as a poetical
law report on 'an Adjudged Case between Nose and Eyes' as to
which of them had legal ownership of a pair of spectacles. Cowper
was so proud of this amusing poem that he sent copies of it to all
three of his most regular correspondents in December 1780 (OETI,
409-10). It was perhaps the only time in his life that he put his legal
training to really good use. He was relieved but puzzled by his own
propensity to comedy in the midst of despair; he mused in a letter to
Newton on 12 July 1780:

Indeed I wonder that a sportive thought should ever knock at the door of
my intellects, and still more that it should gain admittance. It is as if
harlequin should intrude himself into the gloomy chamber where a
corpse is deposited in state. His antic gesticulations would be
 Introduaion 15

unseasonable at any rate, but more especially so if they should distort the
features of the mournful attendants into laughter. But the mind long
wearied with the sameness of a dull, dreary prospect, will gladly fix its
eyes on any thing that may make a little variety in its contemplations,
though it were but a kitten playing with her tail. (Letters I, 367)

Some of Cowper's sportive thoughts in 1780 flowed into satirical

squibs (OETI, 231-2) against a briefly notorious prose tract entitled
Thelyphthora or a Treatise on Female Ruin. This was the work of his
Methodist cousin Martin Madan, in which, with the humane
intention of combating prostitution and providing for the victims of
male licentiousness, he advocated polygamy after the fashion of the
Old Testament patriarchs. Madan's proposal aroused the opposition
of many people, among them Newton, who asked Cowper to make a
more substantial and considered riposte. This was Antithelyphthora,
an allegorical mock-romance with Spenserian imagery but cast into
heroic couplets. At two hundred lines it was Cowper's longest poem
to date. Newton arranged for its strictly anonymous publication in
January 1781. Cowper did not want the author's name to become
known either to Madan, who had been an instrument of his
conversion in 1764 and whom he still respected in most matters, or
to Madan's mother, Cowper's aunt Judith. In the event, Cowper's
authorship remained secret until thirty-five years after his death.

6 Moral satires
Immediately he finished Antithelyphthora Cowper began, at Mary
Unwin's suggestion, a second extended satire in heroic couplets,
entitled 'The Progress of Error', in which Madan's tract was to be
exposed as only one of many current erroneous uses of pulpit and
press. Before the end of January he completed a complementary
poem called 'Truth', in which he expounds Calvinist doctrine and,
by the way, satirizes error and hypocrisy (see p. 253 below), Next he
wrote a satirical verse dialogue, 'Table Talk', intended to stand as
an introduction to the two poems already written and, it soon
became apparent, a longer series of moral satires. The two speakers
in 'Table Talk', who perhaps represent Cowper as a young man and
Cowper at fifty, discuss the place and function of poetry in a corrupt
society. The older, more serious voice has the longer speeches by a
ratio of more than seven lines to one; he affirms the mature
Cowper's aesthetic as well as moral standards; he denounces
contemporary irreligion and political corruption. This is the voice
that speaks even more sternly in the fourth moral satire,
16 Introduaion

'Expostulation' (see pp. 254-60 below), which Cowper began before

the end of February. This speaker weeps like a latter-day Jeremiah
over the sins of his nation, fearing that as, like Israel, it was once
favoured of God, so it is destined to lose God's favour and share
Israel's unhappy fate.
These four poems of six or seven hundred lines each were
written in the space of four months. There can be little doubt that
Cowper had the publication of a substantial volume of serious
poetry now in his sights, though he waited for the encouragement of
his spiritual mentor, John Newton, before deciding to publish. He
explained to Newton in a letter of 18 March 1781 that his motive in
writing was 'Amusement - there is nothing but this, no Occupation
within the Compass of my small Sphere, Poetry excepted, that can
do much towards diverting that train of Melancholy thoughts, which
when I am not thus employ'd, are for ever pouring themselves in
upon me'. As for publishing: 'If I did not publish what I write, I
could not interest myself sufficiently in my own Success to make an
Amusement of it'; but it is not 'my Ambition to exhibit myself to the
world as a Genius' (Letters I, 459). It was therefore only reluctantly
that Cowper agreed to his publisher's request that the author's
name should be attached to the projected volume. Now, in March
1781, that anonymity was out of the question he deleted the attack
on Martin Madan in 'The Progress of Error' and replaced it by a
longer but less specific satirical passage on education and the Grand
Tour (see p. 251 below).
Publication was delayed and Cowper's verse was flowing freely,
so between May and October 1781 he wrote four more long moral
satires. 'Hope' (see p. 260 below) and 'Charity' comprise, with
'Truth' (i.e. Faith), a Calvinist exposition of the three Christian
virtues identified by Paul in 1 Corinthians 13: 11. These are obvious
subjects for supplementary poems, but Cowper may have been
prompted by the fact that Matthew Prior, the poet he so admired,
had written a verse paraphrase of Con'nthians, chapter 13, also
entitled 'Charity'. Cowper's third new satire, 'Conversation', is a
guide to rational, comforting, illuminating Christian discourse. The
ideal of such conversation is the one between the risen Christ and
two disciples walking on the road to Emmaus (see pp. 265-8
below), a passage greatly admired by Evangelical readers and one
having particular poignancy coming from the poet who in Olney
Hymns longs for 'a closer walk with God'. Most of this poem,
though, is social satire against those displays of folly, pride, and
self-will that constitute so much of human discourse. 'Retirement'
(pp. 268-72 below), the last of the sequence, was intended to
'enlarge upon the happiness' of rural retirement 'when discreetly
enjoyed and religiously improved' (Letters I, 512: 25 August 1781).
Random documents with unrelated
content Scribd suggests to you:
The Project Gutenberg eBook of Hellé
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States
and most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you will have to check the laws of the country where
you are located before using this eBook.

Title: Hellé

Author: Marcelle Tinayre

Translator: L. Onerva

Release date: February 19, 2024 [eBook #72994]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1922

Credits: Tuula Temonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HELLÉ ***

HELLÉ

Kirj.

Marcelle Tinayre

Suomentanut

L. Onerva

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

Näin valistuneena kuuluu nainen vain arvokkaimmalle,

ansioitetulle, oikeuden ja voimakkaiden tekojen miehelle, jossa
hän näkee sen ylevän kauneuden, tarkoitan: sankarillisen
oikeudentunnon, jota hänen isänsä on opettanut häntä
ymmärtämään.

Michelet: nainen.
I.

Lapsuuteni kuvastaa muistossani kuin maisema aamun sarastaessa,

jolloin kukkulat, pistäen siellä täällä esiin laaksojen ja tasankojen yllä
leijailevasta sumumerestä, näyttävät riippuvan maan ja taivaan
välillä. Samanlaisina häämöittävät mielessäni menneisyyden kuvat,
irrallisina, säteilevinä, läpi ruskoisen aamu-usvan…

Näen eteläranskalaisen lakeuden, vaarojen ympäröimän laajan

taivaanrannan. Näen joen, joka vyöryttää keltaisia aaltoja laitumien,
kanervakankaitten ja kastanjametsien halki. Näen kaupungin
punaisine tiilikattoineen, joiden ylitse näkyy romanilaistyylinen
kellotapuli. Näen talon, jossa orpona kasvoin tätini Angélie de
Riveyrac'in ja hänen veljensä Sylvainin luona.

Me asuimme kaupungin ulkopuolella metsän reunassa pienellä

maatilalla, jota komeilevasti nimitettiin Châtaigneraie'ksi.

Puutarhan veräjästä nähtiin milloin postinkantajan, milloin

vuokratilallisten, milloin maantien poloisten kiertäjien käyvän sisälle.
Kaupungin asukkaat, porvarit ja virkamiehet, eivät koskaan sen
kynnyksen yli astuneet. Kolme tai neljä kertaa vuodessa neiti de
Riveyrac pukeutui mustaan pitsihattuun, kietoi kashmir-huivin
hartioilleen ja vuokrasi vaunut lähitienoon ajurilta. Hän vei minut
useampien peninkulmien päähän, rappeutuneisiin linnoihin, vanhojen
naissukulaisten luo, jotka pitivät ankarasti kiinni kankeista seurustelu
tavoista ja joita setäni kutsui »Escarbagnas'n kreivittäriksi».
[Escarbagnas'n kreivitär: Molièren kirjoittama farssi. Suom. huom.]
He tiedustelivat uutisia herra Sylvainista, kertoivat naapuriston
herrasväkien kesken solmituista naimiskaupoista ja antoivat minulle
pisaran maraskinolikööriä, namusia ja pyhäinkuvia, jotka setäni poltti
kotiin palattuamme.

Castillonissa pidettiin setä Sylvainia eriskummallisuutena. Hän oli

joutunut papiston silmätikuksi. Hän ei käynyt koskaan kirkossa; hän
ei vieraillut koskaan paikkakunnan arvohenkilöiden luona, ja
muutamat sanoivat, että hän kirjoitti teoksia pyhää uskontoa
vastaan.

Toiselta puolen katsoivat kaupungin vapaamuurarit pahalla silmällä

neiti de Riveyrac'ia, tuota aatelista ja — kuten he väittivät — kitsasta
vanhaa piikaa, joka seurusteli ystävällisesti talonpoikien kanssa ja
sinutteli palvelijoita, mutta kieltäytyi ottamasta vastaan rikastuneita
kauppiaita, koska hän ei tahtonut olla tekemisissä senlaatuisien
ihmisten kanssa.

Nämä juorut eivät koskaan yltäneet minun korviini saakka.

Muistan itseni viiden tai kuuden vuotiaana. Minun maailmani on
kokoonpantu kotieläimistä, nukeista, joita soudattelen,
kääpiökukista, joita hoidan. Minun pieni lapsen-elämäni on yhtä
monipuolinen, yhtä runsas mielenailahteluista kuin
täysikasvuistenkin; lukitut laatikot edustavat siinä Salaperäisyyttä,
hedelmähillot Syntiä, puutarhan suljettu portti johtaa
Äärettömyyteen ja Tuntemattomaan, ja kaivon pohjalla, väreilevässä
veden kalvossa väliin näkyvä hopeinen kiekko, kostean sammalkehän
alla, antaa minulle aavistuksen vaarasta.

Olemmeko rikkaita vai köyhiä? Sitä en tiedä. Minun

lapsenmielitekoni ovat ylettömät, ja mattojen viheriään höytyvään
istutetut punaiset kameliat, lamppujen kreikkalaistyyliset myssyt,
ohkaisiin ikkunaverhoihin kudotut haavemaiset kukat näyttävät
minusta mieluisilta ylellisyyden merkeiltä. Täti Angélie pysytteleikse
tavallisesti ensimmäisessä kerroksessa, vanhalla mahongilla
kalustetussa huoneessaan, johon päivän valo tunkee kalpeana,
musliiniverhojen siivilöimänä kuultona ja jossa suuri, empiretyylinen
piironki, salaperäinen ihmekaappi, levittää ympärilleen lavendelin,
eetterin ja suklaan tuoksua. Tuossa piirongissa on jos jotakin:
kellastuneita pitsejä, esiäitien jalokiviä, niputtain vanhoja kirjeitä,
ikäloppuja virsikirjoja, joiden mustat kannet tuoksuvat homeelle ja
pyhäinsavulle.

Istuen ikkunan ääressä täti Angélie parsii koriin pinottuja

liinavaatteita. Lihavuus, joka tekee hänen vartalonsa
epämuodostuneeksi, on kuitenkin säästänyt hänen puhtaita ja
täsmällisiä kasvonpiirteitään. Hänen nenänsä on suora, huulensa
ohuet, kulmakarvojen viiva hiukan käskevä, niinkuin latinalaisen
keisarinnan, mutta lamartinelainen kaihomielisyys, hänen
nuoruutensa sulous, kajastaa yhä hänen sinisistä silmistään. Kiharat,
vielä ruskeat, valuvat ohimoilta alas kaulalle.

— Mene leikkimään, pienokainen, sanoo hän minulle. Ja, ennen

kaikkea, ei mitään melua portaissa!

Minä poistun hiipien. On varottava häiritsemästä setää, joka

työskentelee pohjakerroksen avarassa salissa, minne pääsy on
kaikilta kielletty. Viisi, kenties kuusi kertaa olen raolleen jääneestä
ovesta nähnyt kirjoilla sälytettyjä hyllyjä, suuren pöydän,
nuottitelineen, harmoonin ja kaksi valkoista kipsirintakuvaa, joiden
terättömät silmät minua pelottavat sisäänpäin kääntyneellä
katseellaan.

Setäni salaperäinen työ herättää minussa levottomuutta ja

kunnioitusta. Myöhemmin tulen tietämään, että Sylvain de Riveyrac
on tiedemies, »etevä» hellenisti, kuten tietosanakirjat sanovat.
Välittämättä arvonimistä, viroista, akatemioista, hän toteuttaa
maaseudun hiljaisuudessa ylpeän, tasaisen ja tyynen elämänsä
unelmaa, pyhittäen työnsä sille tieteelle, jota hän niin palavasti
rakastaa.
II.

Olin kahdeksan vuotias, kun tätini alkoi puhua veljellensä, miten hän
oli suunnitellut minun kasvatukseni. Eikö sopisi lähettää minut
täyshoitolaan, — jos luostari kovin kammoksutti setääni, — koska
herra de Riveyrac oli liiaksi kiinni työssään ja neiti Angélie liian
sairaloinen voidakseen ohjata opintojani?

— Täyshoitolaan? kiivastui setäni. Te tahdotte lähettää

pienokaisen tuollaisiin tylsistyttämistehtaisiin, joissa hän oppii
punastumaan, niiaamaan, soittamaan huonoa musiikkia ja
salaamaan ajatuksiansa kuten kolmenkymmenen vuotias
keimailijatar? Minä kiellän sen kasvattajan oikeudella. Hellé jää
meidän luoksemme. Jos veljemme olisi minulle jättänyt pojan, olisin
minä luonnollisesti ollut hänen ainoa opettajansa. Pienelle
veljentyttärellemme riittää vähäinenkin tietomäärä, ellei hän osoita
aivan erinomaisia taipumuksia. Uskokaa minua, Angélie, kasvatuksen
tulee muovailla sopusointuisia olioita. Ihmishenki on kuin villi kasvi,
joka itse etsii itsellensä sen määrän varjoa ja aurinkoa, minkä se
tarvitseekin.

Hän hyväili hiuksiani, ja surumielisyys viivähti hetkisen hänen

kauniilla kasvoillaan, jotka miehekkään jykevyytensä ohella
kuvastivat neiti Angélien säännöllisiä piirteitä.

— Ah, jospa olisit poika, pikku Hellé!

Hän ilmaisi elämänsä salaisen surun: minä olin Riveyrac-suvun

viimeinen. Minun kanssani oli tuo nimi katoava. Täti Angéliella oli
jonkun verran aatelisylpeyttä, mutta setä Sylvain ei tällaisista
ennakkoluuloista piitannut. Hän ajatteli vain sitä, että minun
sukupuoleni rajoitti hänen henkisen isyytensä vaikutusalaa.

Setäni oli syntynyt isoäitini oltua kymmenen vuotta avioliitossa,

jolloin tuo nainen ahdasmielisessä ja kiihkeässä
uskonnollisuudessaan jo murehti hedelmättömyyttään Jumalan
lähettämänä kirouksena. Vakuutettuna siitä, että tämä oli taivaan
erikoinen armonosoitus, hän oli kiitollisen ilontunteen valtaamana
päättänyt pyhittää näin hartaasti odotetun poikansa elämän
Jumalalle. Kahden toisen lapsen syntyminen ei voinut järkyttää
hänen päätöstään, isoäitini kun uskoi, että Herra häntä täten palkitsi
hänen antamastaan uhrista. Mutta kun Sylvain de Riveyrac lopetti
alkeis-pappisseminaarin, ilmaisi hän tahtonsa olevan elää
yksinäisyydessä ja luovutti perintöosansa veljelleen, johon hän oli
hyvin kiintynyt. Isoäitiini, joka mielessään oli jo iloinnut näkevänsä
hänet pappina, sitten piispana, koski tämä kipeästi. Hän lohdutti
itseään sillä ajatuksella, että Sylvainin eriskummallisuus — ja hänen
epäitsekkäisyytensä — tarjosi ainakin nuoremmalle veljelle
tilaisuuden sitä parempaan asemaan, koska neiti Angélie Riveyrac
aikoi pysyä naimattomana. Riveyrac vanhempi omisti elämänsä
opiskelulle ja mietiskelylle. Pienen kaupungin kateus ja
pahansuopaisuus yritti kahdenkymmenen vuoden kuluessa turhaan
häiritä hänen rauhaansa. Kammioonsa sulkeutuneena kirjoineen,
rakkaimpien mestariteostensa, veistos- ja kaiverrusjäljennösten
keskellä, hän käänsi Aristotelesta, varusti selityksillä Lucretiusta,
välittämättä julkisista kunnianosoituksista, tyytyen vain
kirjeenvaihtoon eräiden kuuluisien europpalaisten tiedemiesten
kanssa. Isäni kuolema ja minun saapumiseni Châtaigneraie'hen olivat
olleet hänen elämänsä ainoat merkkitapahtumat.

Setäni oli sivuuttanut viidenkymmenen vuoden iän. Yksinäisyys

alkoi käydä hänelle vähemmän rakkaaksi, sillä tuo nuhteeton mies ei
suinkaan ollut vailla tunteellisuutta. Lempeä ja älyltään rajoitettu täti
Angélie oli sulostuttanut hänen elämäänsä hienotunteisella
ystävyydellä, mutta, vaikean sydäntaudin vaivaama kun oli, tämä
saattoi hänet jättää. Ja hänellä ei Castillonissa ollut ystäviä. Ollen
siinä iässä, jolloin mies rakkaudesta vapautuneena tuntee isyyden
iloa ja ylpeyttä, olisi setänikin halunnut muovailla ihmissielua
vakavan ja puhtaan ihanteensa kaltaiseksi. Naisena minä luisuin pois
hänen käsistään, kuten hän sanoi, älyni heikommuuden ja sen
aseman vuoksi, jonka yhteiskunta minulle sääsi. Minun lapsensuloni
eivät riittäneet lohduttamaan hänen pettynyttä hellyydenkaipuutaan.

Täti Angélie osoitti minulle kirjaimet sukkapuikon kärjellä;

muutamia viikkoja myöhemmin osasin lukea. Pian jäi lasten aapinen
oman onnensa nojaan. Luin ahmien kaikki, mitä suinkin satuin
saamaan käsiini.

Olin elänyt kahdeksan vuotta itsetiedotonta elämää, ilman

tapauksia, melkeinpä ilman muistojakin. Ei mikään sairaus ollut
heikontanut voimiani eikä herättänyt eloon tuota sairaloista
hermostuneisuutta, joka tekee varhaiskypsät lapset vastenmielisiksi.
Minulla oli onnellinen ja vapaa sielu kuin pienellä faunilla, joka on
laskettu luonnon helmaan, missä sen kaikki vaistot tulevat
tyydytetyiksi. Minä saatoin vaivatta kiivetä viikunapuiden latvaan,
hyppiä ojan yli, juoksennella tuntikausia paljain päin auringon
polttavien säteiden hyväilemänä. Olkapääni olivat leveät, silmäni
harmaat, smaragdin vivahteiset. Kastanjanruskeiden hiusteni
pehmeässä silkissä oli kultainen hohto. Kaikkialla minua katseltiin
sillä mieltymyksellä, jonka herättää terveen ja voimakkaan lapsen
näkeminen. Mutta minä en tiennyt mitään niistä somista pikku
tavoista, joita opetetaan hyvin kasvatetuille tytöille; en osannut
hymyillä, en vastata kysymyksiin enkä osoittaa henkevyyttäni
etukäteen päähän päntätyillä lauseilla. Minä en tuottanut suurtakaan
kunniaa tädilleni, ja »Escarbagnas'n kreivittäret» olivat siitä hiukan
närkästyksissään.

Äkkiä: toinen syntymiseni, unohtumaton herääminen. Kirjat, jotka

olivat avartaneet näköpiiriäni, kutsuivat minussa esiin unelmien
maailman. Sanatkin, liittyen toisiinsa mitä moninaisimmin
vivahduksin, uhkuivat elämää, jota en ollut voinut aavistaakaan. Ne
muodostuivat väreiksi, musiikiksi, tuoksuiksi. Osasin jo nauttia
säkeistöjen poljennosta, loppusointujen kaiusta, tajusin
vaistomaisesti tuon salaisen säännöstelyn synnyttämän kauneuden,
vaikka en käsittänytkään niiden lauseiden merkitystä, joita luin ja
joista muutamat tuntuivat sulavine äänteineen ja naisellisine
tavuineen minusta niin suloisilta, että kertailin niitä ääneen
lumotakseni itseäni. Olin ullakolta keksinyt vanhan kappaleen
Odysseiaa ja nidoksen Lamartinea, joiden punaisissa kansissa,
melkein näkymättömäksi kuluneen seppeleen sisällä oli kirjoitus:
»X:n lyseo». Käännös oli keskinkertainen ja tulvillaan
arkipäiväisyyksiä ja harhaan iskevää kaunopuheisuutta, mutta
vanhan Homeroksen jumalainen viehätys säilyi yhä noissa
kertomuksissa, jotka olivat naiveja kuin imettäjän sadut, noissa
erinomaisten epiteettien toisinnoissa, jotka askarruttivat
mielikuvitustani. En tuntenut maantiedettä enkä historiaa, en edes
ollut varma siitä, oliko Kreikkaa olemassa tai oliko ollutkaan.
Kuitenkin kuljin sen ristiin rastiin, perustin satumaisia kaupunkeja,
rakensin luolia, muodostelin tasankoja, meriä; tähän ympäristöön
sijoitin tutut sankarini. Tällä hetkellä tuskin voisin uudelleen suorittaa
tuota lapsenälyni vaistomaista luomistyötä, joka silloin ei tuottanut
minulle mitään vaivaa.

Kokonaiseen vuoteen en tehnyt mitään muuta kuin luin yhä

uudelleen näitä kahta kirjaa, kirjoitin ja töhersin jonkunlaisia
piirustuksia. Välistä huvittelehdin lausumalla ääneen, vaistomaisin,
laulavin korostuksin, runoja, jotka minua enimmän miellyttivät, noita
Lamartinen korkealentoisia säkeitä, joita rakastin niiden ylevän
rytmin ja surumielisen soinnukkaisuuden vuoksi. Sitten vähitellen
niitä muovailin, sovellutin ne lapsen tunne-elämäni mukaisiksi; minä
kertailin, tietämättäni, ilmaistakseni iloani luonnolle, heräävän
ihmisyyden ensimmäisiä rytmillisiä jokelteluja. Kuinka kaukaisilta
tuntuvatkaan minusta nyt nuo iltapäivät loistavine ruskotuksineen,
jolloin en nähnyt muita rajamerkkejä näköpiirissäni kuin muurin, joka
ympäröi laajaa puutarhaa, punaisten hedelmien ja kukkien
kotimaata, jonka ihmeellinen koreus aina väikkyi
epämääräisimpienkin kuvittelujeni keskipisteenä. Samettilehtisen
viikunapuun alla, jättiläistakiaisten ja villien purasruohojen keskellä,
joiden paksuista, hopeisten untuvien peittämistä varsista kimaltelee
sinisiä tähtiä, siellä näen muistossani pikku Hellén laulavan ilmoille
sielunsa ensi ailahduksia.

Siellä setänikin minut yllätti eräänä päivänä. Matalain oksien

kätköstä hän kuunteli minua kauan; kun minä sitten aivan hämilläni
pakenin, hän otti maahan jääneen kirjan.

Illalla, aterian jälkeen, hän minulta kysyi:

 — Keneltä sait tämän kirjan, Hellé?

— En keneltäkään, setä. Minä löysin sen jo kauan sitten.

— Oletko sen lukenut?

— Olen, setä.

— Voitko minulle kertoa, mitä olet lukenut? Minä sekoitin seireenit

kyklooppeihin, Nausicaan Circeen ja phaieekien hyvän kuninkaan
Penelopen ilkeisiin kosijoihin. Setäni kuunteli minua erittäin
tarkkaavaisesti. Rohkaistuneena lausuin hänelle ensimmäisen säkeen
runoelmasta Vallon. Hän näytti hämmästyneeltä.

— Kummallista, todellakin! sanoi hän täti Angélielle, joka pelkäsi

isällisten nuhteiden olevan tulossa. Pienokaisella on taipumusta
runouteen. Kuulin hänen laulavan yksikseen. Soinnukkaisuus, tahti,
pyrkimys poljentoon ilmenivät näissä hänen lapsenlauluissaan.
Kuinka voi häntä huvittaa kerrata säkeitä, joita hän ei ymmärrä? Ja
kuinka on hän osannut valita Homeroksen eepoksesta kaikkein
luonteenomaisimmat kohdat?

Parin kolmen samanlaisen kokeen jälkeen setä Sylvain selitti

tahtovansa pitää huolta minun kasvatuksestani.

Hra de Riveyrac'ille oli minun lapsuuteni samaa kuin ihmisluonnon

lapsuus. Sensijaan, että hän olisi vuosiluvuilla, selviöillä,
hyödyttömillä pikkuseikoilla väsyttänyt joustavaa ja taipuisaa
muistiani, hän noudatti luonnollista opetustapaa ja kartutti
tietomäärääni pitämällä sarjan soveliaita oppitunteja, johon
sisältyivät myös kansantarinat, runous ja laulu.
 Kovin monta ainetta ei minulle opetettu: lukua, kirjoitusta, lasku-
ja piirustusharjoituksia. Setäni ei antanut minun koskaan tuskitella
vastaan hangoittelevien vaikeuksien kanssa ja, antamatta minulle
sitä ratkaisua tai selvitystä, jota hain, hän taitavasti ohjasi minut
oikealle tolalle. Enimmäkseen olin kirjoineni puutarhassa, mutta
kylminä tai sateisina päivinä sallittiin minun asettua kirjaston
nurkkaan. Näen vieläkin edessäni tuon avaran, ruskeilla laudoituksilla
vuoratun huoneen, missä kirjat kaikkialla peittivät seiniä. En ole
voinut unhoittaa sen erikoista ilmakehää, vanhojen nidoksien
tuoksua, veistosjäljennösten päälle keräytynyttä pölyä. Kaksi
rintakuvaa, molemmin puolin uunia, tyhjine silmäterineen, esitti
Homerosta ja Platoa. Seinällä Goethen ja Schillerin medaljonkikuvien
välissä oli osa Parthenonin friisiä ja suuri valokuvajäljennös Rafaelin
freskosta Atenalaisten koulu. Molempien ikkunoiden välissä oli
lasikaapissa poltettuun saveen muovailtu pieni Pallas, joka oli
löydetty Olympian kaivauksista.

Setäni kirjoitti seisten pulpettinsa ääressä. Sivulta tuleva kajastus

valaisi hänen roomalaista profiiliaan, korkean kauluksen neuleita, sen
ympärille kiedottua mustaa kaulaliinaa, harmaita hiuksia, jotka
kohosivat töyhdöksi päälaelle. Heti kun kello oli lyönyt neljä, hän
laski kynän kädestään. Minä panin päähän olkihattuni ja
kulkiessamme milloin niittyjä pitkin, milloin pitkin puutarhan
säleristikkojen reunustaa, joista raskaat köynnökset riippuivat,
kerroin lukemani, johon opettajani teki selittäviä huomautuksia.

Setä Sylvain vihasi koulujen yksipuolista kirjakasvatusta, joka

perustaa menettelytapansa muistitaitoon, ajattelemisen, älyn ja
kokemuksen kehittämisen asemesta. Luonto oli hänestä lapsen
ensimmäinen kasvattaja, luonto, joka lakiensa kautta opettaa meitä
katselemaan puhtain silmin ja tyynin sydämin elämän ja kuoleman
ilmiöitä. Kasvin ihmeellinen rakenne, sen uudestisyntyminen
siemenen ja hedelmän kautta, oli valmistava minua eläimen ja
ihmisen tutkimiseen, niin että, vähitellen yhtäläisyyksiä keksien,
voisin hämmentymättä tulla tuntemaan niiden elimistön ja tehtävät.
Nuo nuorten tyttöjen pienet kainoudet, tuo puoli-tietäväisyys,
huonosti peitetty uteliaisuus, teeskennelty häveliäisyys, joita
ominaisuuksia perheet ja kasvattajat ylpeydellä vaalivat, olivat hra de
Riveyrac'ista naurettavia ja tuomittavia. Hän ei uskonut ikinä
koituvan mitään hyvää siitä, että väkipakolla tehtiin salaperäisen
rumiksi luonnostaan puhtaat asiat, jotka likaantuvat vain likaisten
ajatusten niitä käsitellessä.

Luonnon tutkimiseen liitti setäni historian tutkimisen. Ne vuodet,

jotka hän tahtoi omistaa kasvatukselleni, hän jakoi kolmeen jaksoon,
sovittaen henkisen ravinnon laadun aivojeni voiman mukaiseksi. Hän
vertasi itseään äitiin, joka lapselleen varhaisimman iän maitohoidon
jälkeen vähitellen antaa kasvisravintoa ja sen jälkeen voimistuttavia
ja ravitsevia liharuokia. Minä luin aluksi sarjan tarinoita, innostuen
Raamatun, Herodotoksen, Odysseian ja Kyroksen kasvatuksen
naiveista kertomuksista. Sitten tuli Plutarkhoksen ja muiden
varsinaisten historioitsijani vuoro, ja lapsuusikäni lähetessä loppuaan
tutustutti setä Sylvain minut filosofian pääjärjestelmiin ja uskontojen
kehitykseen.

Täydentääkseen henkistä kasvatustani, joka oli aloitettu luonnon

välttämättömien lakien tutkimisella, setä Sylvain käytti sokrateslaista
menetelmää kehittääkseen ja ojentaakseen arvostelukykyäni. Hän
koetti saada minut ajatusmaailmassani yhdistämään
eroittamattomasti kauneuden aatteen hyveen aatteeseen; hän ei
koskaan sanonut: »Tämä on pahaa», vaan: »Tämä on rumaa»,
vakuutettuna siitä, että hyvä ja kaunis kuuluvat samaan sopusoinnun
käsitteeseen. Mutta hän vihasi sovinnaista siveellisyyttä,
yhteiskunnallisia valheita, ennakkoluuloja. Hän piti itseään vanhana
filosofina, joka suojelijalleen Athenelle, järjen ja tasapainon
jumalattarelle pyhitti kasvattamansa terveen ja viisaan neidon.

Tällaisessa kasvatuksessa ei ollut tilaa pienille seurataidoille eikä

miellytyskeinoille. Näyttipä siltäkin, että se pitäessään kurissa
mielikuvitustani tukahdutti tunteitteni herkkyyden. Tätini ei
surukseen huomannut minussa, huolimatta viidestätoista
ikävuodestani, jälkeäkään hermostuneista mielenliikutuksista ja
hellyyden puuskista, joita hän rakasti ja jotka hänestä olivat
runollisen luonteen tunnusmerkkejä. Hra de Riveyrac ei katsonut
arvonsa mukaiseksi selittää hänelle, että tuo tunne-elämän liian
aikainen kehkeytyminen, joka aikamme varhaiskypsillä nuorilla
tytöillä johtuu uskonnollisuudesta ja aistien heräämisen tuottamasta
ensimmäisestä hämmingistä, ei suinkaan ole luonnollinen eikä
terveellinen. Hän tukahdutti liikatunteellisuuden, joka olisi turmellut
sen kuvapatsaan puhtaat viivat, jota hän muovaili verkalleen
ihanteensa kaltaiseksi. Kun hän eräänä päivänä tapasi minut
lukemassa Pyhän Katariinan elämää, jonka tätini oli minulle
lainannut, sai hänen kiihkeä vihansa meidät vapisemaan.

— Älköön koskaan enää tuotako tähän taloon noita barbaarien

hirveyksiä! huusi hän heittäen kirjan ikkunasta. Se vielä puuttuisi,
että näkisin Hellén kantavan nunnan kaapua, lukevan rukouksia ja
uskovan paholaisiin! Tytön, jota olen kasvattanut kuin omaa
poikaani! Hänestä tahdottaisiin tehdä luihu, tyhmyri, rippituolien
saalis!

Tätini ei uskaltanut enää väitellä minusta rakkaan ja ankaran

opettajani kanssa. Mutta »Escarbagnas'n kreivittäret», jotka tiesivät,
että olin jättänyt ensimmäisen ehtoolliskäyntini tekemättä, lakkasivat
meillä käymästä.

Vuodet vierivät, toinen toisensa kaltaisina. Olin kuudentoista

vanha, kun tätini kuoli.
III.

Jollei meillä olisi ollut palvelijatartamme Babettea, olisimme, setäni ja

minä, olleet pahemmassa kuin pulassa. Minä olin vielä aivan liian
nuori hoitamaan taloutta, ja vaikka olinkin kääntänyt
Taloudenhoidon, en ollut lainkaan huvitettu niistä kotiaskareista, joita
Xenophon kirjassaan teroittaa mieleen. Setä Sylvain oli maailman
epäkäytännöllisin ihminen. Minulla ei ollut käsitystäkään rahan
arvosta. Tuntien ylemmyytensä omalla alallaan, Babette, vanhana,
suorasukaisena ja uskollisena palvelijattarena, katsoi
velvollisuudekseen huomauttaa:

— Herra, on parasta, että annatte neiti Hellélle lomaa. Kuinka hän

tulee toimeen, saatuaan miehen ja lapsia, osaamatta ommella
nappia kiinni ja tietämättä miten kotletti paistetaan? Hän menee
naimisiin eräänä kauniina päivänä…

— Kenties…

— Kuinka, kenties, keskeytti Babette närkästyen. Kaupungissa on

kyllältä nuoria herroja…

— Nuo lurjukset, pölkkypäät, aasit! keskeytti setä Sylvain.

Haluaisin totta tosiaan nähdä noiden elukoiden tulevan pyytämään
minulta Hellétä!…

— No, no, hyvä herra, sanoi Babette, älkäähän huutako noin

kovasti. Te luulette, että neidin on helppo päästä naimisiin!… Neiti on
miellyttävä, hänellä on omaisuutta, hän on hienosta suvusta. Mutta
te olette hänelle opettanut liian paljon hassutuksia. Se pelottaa
ihmisiä.

Setää alkoi naurattaa.

— Ole huoletta, Babette. Minulla on omat tuumani. Minun sallittiin

kuitenkin suoritella talousaskareita Babetten johdolla. Vielä yksi vuosi
kului.

Lokakuu oli loppumassa. Setäni tuntui tavallista miettiväisemmältä.

Eräänä päivänä postinkantaja toi hänelle kirjeen, jonka hän luki
tyytyväisen näköisenä.

— Hellé, sanoi hän minulle, tule puutarhaan; minulla on sinulle

jotakin sanottavaa.

Oli tuollainen syksyn iltapäivähetki, jolloin ohentunut valon väreily

tekee värit puhtaammiksi kuin mitä ne ovat kuumina kuukausina.
Kesäauringon paahtamat puut, hedelmäpuut, joissa vinot
päivänsäteet leikittelevät, autereinen taivas kuultavat kuin
kullanvärisen kristallin läpi katsottuina. Tuona päivänä pisti silmääni
muutama vioittunut päärynä säleistöjen ristikoista; viikunapuut
ravistelivat sinipunervia hedelmiään, jotka putosivat ruohistoon hiljaa
kahisten ja jättivät haljetessaan jälkeensä karmiininpunaisen viivan.
Päittemme yläpuolella riippui punertavasta köynnösholvista
kimpuittain mustia viinirypäleitä. Yöllä oli satanut ja kitkerä tuoksu
levisi kosteiden puksipuiden juurelle keräytyneistä lehdistä.
 Me kuljimme georgiinein keskellä, jotka aukaisivat auringossa
keltaisten umppujensa poimuja. Setäni oli surullinen. Hän katseli
puutarhaa ja taloa, joihin hänen liikkumis- ja näköalansa olivat
rajoittuneet, samalla kuin tiede oli avartanut hänen unelmiensa
ihannekotia äärettömyyteen saakka. Laskien kätensä olkapäälleni
hän äkkiä sanoi:

— Kaikki tämä täytyy meidän jättää.

Minä tein hämmästystä osoittavan eleen. Hän jatkoi:

— Me lähdemme Parisiin, rakas pienokaiseni. Sinä olet

kahdeksantoista vuotias. Olet jo melkein nainen. Olet, eikö totta, jo
paljon yläpuolella sinua vanhempia tyttöjä, tuota lapsen aivoilla
varustettua, kevytmielistä ja apinoivasti sievistelevää sukua? Olen
uhrautunut sinulle kokonaan, enkä sitä kadu. Nähdessäni sinun
kasvavan ja kukoistavan toiveitteni mukaisesti olen saanut kokea
sitä, mikä isän tunteissa on suloisinta ja parhainta. Sinä olet voinut
luulla, lapseni, että olen ollut itsekäs pitäessäni sinua lähelläni ja
kieltäessäni sinulta ne tavanmukaiset ilot, joita ikäisesi nuoret tytöt
saavat nauttia. Olenpa vielä, julmasti kylläkin, ryöstänyt sinut sisar
raukaltani. Mutta minun oli pakko, täydentääkseni työni, varjella
sinua sairaloisilta kosketuksilta, seuraelämän lapsellisuuksilta ja
järjelle turmiolliselta mystillisyydeltä. Olen muovaillut sinut Hypatian
kuolemattoman ja viehättävän kuvan kaltaiseksi.

— Ah! huudahdin minä, olen hyvin onnellinen löydettyäni teidän

kaltaisenne isän.

Hän hymyili.
 — Kuitenkin, oma Helléni, minä vanhennun enkä tule
saavuttamaan ikää, jonka eli Kentauri, Akhilleuksen kasvattaja, joka
minun pitäisi ottaa suojeluspyhimyksekseni. Minä vapisen
ajatellessani, että sinä jäisit tänne yksin. Tämän seudun ihmiset ovat
raakalaisia. He eivät ymmärrä mitään järjestyksestä eivätkä
kauneudesta, mutta heissä on karkeaa sievistelemisen halua, joka
olisi sinulle yhtä epämiellyttävää kuin heidän hellyytensä. Täytyy
lähteä pois, rakas tyttöseni. Sinun täytyy oppia tuntemaan elämää ja
ihmisiä voidaksesi valita itsellesi toverin. Tiedän, pienokaiseni, ettet
tahdo myötäjäisilläsi kartuttaa jonkun kaupustelijan korkoja. On
luultavaa, että menet naimisiin köyhän miehen kanssa. Sitäpaitsi on
hänen oltava sinun arvoisesi.

Minä vastasin:

— Setäni, en ajattele vielä avioliittoa. Olen hyvin onnellinen teidän

luonanne. Varmastikaan en tule menemään naimisiin mitättömän
miehen kanssa. Te olette tehnyt minut liian vaativaiseksi. Sellainen
puoliso kuin tuo kelpo herra Bertin olisi minulle vastenmielinen.

Hra Bertin oli eräs kaukainen sukulainen — jonkinlainen

pikkuserkku — joka oli viettänyt muutamia päiviä luonamme.

— Bertin ei ole tyhmä, sanoi setäni. Monet pitävät arvossa hänen

hengenlahjojaan: hänen laskevaisuuttaan ja hänen taipumuksiaan
kaupantekoon. Kuvittelen, että Bertinistä olisi tullut erinomainen
kauppias Korinthokseen, yksi noita merenkulkijoita, jotka purjehtivat
Idän satamiin ja ostivat sieltä purppuraa, hunajaa, samosviiniä ja
soittavia orjia. Hän osaa tulla toimeen ihmisten kanssa. Hän tekee
uskottavan vaikutuksen. Hän on sekä kohtelias että hauska, kun hän
tahtoo saada viinitynnyrinsä myydyksi. Hänellä pitäisi olla pieni
Hermes ovellaan. Mutta tuo neuvokas mies ei osaisi miellyttää sinua.
Sinun kaltaisesi tytöt, Hellé, olisi annettava palkinnoksi sankareille.

— Onko sankareita vielä olemassa, setäni?

— Aivan varmaan, mutta meidän rumana aikakautenamme täytyy

osata niitä löytää. Sankareiksi en, Hellé, sano hirviöiden lannistajia,
en valloittajia, en myöskään suuria tiedemiehiä enkä suuria
taiteilijoita. Sankari on ihminen, joka on osannut elää korkeampaa
elämää ja neron ja hyveen ihmeen kautta luoda itsestään
puolijumalan. Hän voi häipyä huomaamattomana vähäpätöisten
joukkoon; hän voi tulla väärin ymmärretyksi ja pilkatuksi; meidän
tehtävämme, sinun tehtäväsi on tuntea hänet. Jos olisit tavallinen
arkinainen, sanoisin: »Mene ja ota ensimmäinen, joka tiellesi sattuu,
kunhan hän vain on hyvä ja voimakas.» Mutta aina lapsuudestasi
saakka olen aavistanut, että sinä kuulut toiseen rotuun ja olet luotu
korkeampaa kutsumusta varten.

Kuljimme hetkisen äänettöminä.

— Minä en vaadi sinulta mitään uhrauksia, jatkoi setäni. Toivon

päinvastoin, että seuraat sisäistä ääntäsi. Kaikki naiset eivät
suinkaan ole luodut taloudesta huolta pitämään. Samoinkuin löytyy
nerokkaita miehiä, samoin löytyy naisia, jotka luonto on valikoinut
liittymään heihin. Harvoin he toisensa tapaavat: he odottavat,
kaipaavat ja etsivät toisiaan aina ja petyttyään kerran toisensa
jälkeen he säilyttävät kuolemaan saakka kaipuunsa ja koti-ikävänsä.
Mutta joskus, sivuuttaessaan toisensa, he aavistavat, tuntevat
toisensa, nuo kaitselmuksen määräämät rakastajat; he yhtyvät, ja
heidän rakkautensa kauneus säilyy esikuvana ihmisille. Usko minua,
Hellé, jos arkipäiväinen avioliitto, joka saattanee tuoda mukanaan
paljonkin sitä, mitä maailma kutsuu onneksi — rikkautta, kauneutta,
arvonimiä — alkaisi viekotella sinua: varo tarttumasta tähän ansaan.
Se olisi samaa kuin pettäisit etukäteen tulevaa oikeaa omistajaasi.
Sinä päivänä, jolloin tulet hänen läheisyyteensä, tunnet
vastustamattoman voiman vetävän itseäsi häntä kohti. Muista
sanani, tyttöseni, sinä saavutat rakkauden ainoastaan ihailun kautta.

Setä Sylvain jätti minut tämän sanottuaan. Minä tulin hyvin

miettiväiseksi.

Rakkaus! Tuo sana merkitsi minulle jotakin käsitteellistä ja

teoreettista. Ei sydämeni eivätkä aistini olleet heränneet. Setäni oli
antanut minun elää ihanteitten maailmassa, jossa nykyaikaiset tavat
ja ihmiset olivat vain huonosti määriteltyjä sanoja ja häilyviä varjoja,
jota vastoin mennyt aika jumalineen, taiteineen ja uninäkyineen oli
muodostunut minulle ainoaksi todellisuudeksi. En ollut koskaan
aukaissut romaania, en lukenut sanomalehteä enkä kuunnellut
nuorten tyttöjen toisilleen uskomia salaisuuksia. Nuoruuden
kynnykselle saapuneena olin kuin valkeisiin harsoihin kiedottu
kuvapatsas, jossa eli vain otsa, joka ajatteli. Setäni oli kehittänyt
älyäni, ymmärrystäni, muistiani; hän oli antanut minulle oikeuden ja
kauneuden tajun. Mutta en koskaan ollut koskettanut miehen kättä.
En voinut kuvitella, mitä rakkaus mahtoi olla.

Saavuttuani puutarhan perukkaan, nousin muutamia askeleita

kiviportaita ylös ja seisoin siinä, käsilläni nojaten muurin harjaa
vasten, josta silmä kantoi pitkin vihreitä niittyjä ja niihin viivoitettuja
pitkiä, ruskeita syksyisen työn sarkoja. Aurinko painui kukkuloita
kohti, joiden jalot, sinertävät ääriviivat häipyivät kultaiseen
auteremereen. Kirkas auranterä kiilsi paksussa mullassa.
Kastanjaryhmien joukossa, siellä täällä, vapisevat, kalpeat raidat
osoittivat puron suuntaa. Pieni kaupunki oli takanani,
näkymättömänä, kaukaisena, unohdettuna.

Aurinko laski. Silmäni joivat sen valoa ja tervehtivät sen

purppuraista kehää. Sen kasvojen kirkkautta ei pilven hattarakaan
himmentänyt, kun se kosketti kastanjapuiden latvoja. Illan
hiljaisuudessa kuulin antiikkisen runouden täyteläisten sointujen
kaikuvan läpi ilman ja pakanallinen ja neitseellinen sieluni värisi
jumalaisessa hurmiossa. Tunsin aavistusten ympäröivän itseäni, ja
sykkivin sydämin ojensin käsivarteni kohti kunnian korkeuksia,
tuntien olevani pyhitetty sankarin rakkaudelle.
IV.

Setäni oli päättänyt asettautua pysyväisesti Parisiin. Sain hänet

taivutetuksi lykkäämään matkaamme muutamia viikkoja, koska
tahdoin valikoida ne esineet ja huonekalut, jotka meidän piti ottaa
mukaamme. Setä Sylvain sadatteli jäädessään päiväkausiksi
yksikseen, mutta minä sanoin nauraen:

— Setäni, oletteko unohtanut kertomuksen Iskhomakesta ja hänen

vaimolleen antamansa neuvot? Minä en ole unohtanut, minä, joka
olen tutkinut Xenophonia. Vaimon tulee, sanoo hän, olla kodissa
samaa kuin mehiläisemo on pesässään. Ja hän lisää, että
arkipäiväisimmilläkin esineillä on oma kauneutensa, kun ne ovat
hyvin järjestetyt, »sillä näistä ainesosista on tehty sopusuhtaisuus,
joka on kauneuden alkujuuri.» Vakuutan teille, setäni, että Xenophon
olisi mielellään katsellut noita kiiltäviä kupariastioita ja noita punaisia
hedelmiä tuolla tavoin lautasille asetettuina. Minua hävettää se,
etten osaa leikata hametta makuni mukaiseksi. Ompelijattarellani ei
ole viivakauneuden aistia ja hän panee teidät tuhlaamaan sen rahan,
jonka paremmin voisitte käyttää ostaaksenne kreikkalaisten
tragediojen uusia saksalaisia painoksia, joita teidän niin tekee mieli.
Täti Angélie ei uskaltanut minulle opettaa tätä taloustiedettä, jota te
näytätte halveksivan. Sallikaa minun valmistautua tulevia tehtäviäni
varten, nimessä Sokrateen, joka varmasti tähän antaa
myöntymyksensä.

Minä tiesin, että vetoamalla tähän setä Sylvainin heikkoon kohtaan

saisin hänet suosiolliseksi tuumilleni. Hän alistui.

Sumuiset aamut, viileät illat osoittivat syksyn kallistuvan loppuaan

kohti. Kukattomassa puutarhassa kimmelsi härmä aamuruskon
kajastuksessa. Meidän piti lähteä 3 p:nä marraskuuta, vainajain
päivän jälkeen. Setäni, joka tyynenä kuin vanha stoalainen seurasi
luonnon ilmiöiden kulkua, ei välittänyt hautojen palvomisesta. Hän
vieroi puksipuiden ympäröimää hautakumpua, marmoripatsasta, joka
painoi maan povessa haurastuvia luita, sillä rakkaitten vainajien
henget elivät hänen muistossaan omaa, ajan kulutuksesta
vapautunutta jumal-elämäänsä. Hän sulkeutui kirjastoonsa, sillä välin
kuin minä Babetten kanssa tein vuotuisen pyhiinvaellusmatkani
vanhempieni haudalle.

Me kuljimme pitkin kirkkomaata, ympärillämme kaikkialla mustia ja

valkoisia ristejä ja hautakammioita, jotka tekivät minut surulliseksi
mahtipontisella rumuudellaan. Mustiin puettuja naisia kulki ohi tai
polvistui; toiset asettivat ristikkoaidoille päivänkakkarakimppuja ja
lasihelmistä tehtyjä seppeleitä. Kappelien puoliavoimista ovista näkyi
lekottavia kynttilänliekkejä, jotka näyttivät keltaisilta keskellä kirkasta
päivää ja värisivät kuin pienet sielut.

Babette polvistui kiven ääreen, jossa oli vanhempaini nimet sekä

yksi myöhäisempi kirjoitus. En tuntenut mitään heltymystä
ajatellessani isääni ja äitiäni, joita en muistanut. Tätini oli ainoa,
jonka kadottamista todella surin. Olin itkenyt häntä vilpittömästi;
mutta ymmärsin, että setäni poismeno olisi ollut minulle raskain
onnettomuus. Toiselta puolen, setäni oli totuttanut minua
ajattelemaan kuolemaa, joka ei herättänyt minussa mitään
kauhistavaa mielikuvaa. Kuolema… se oli välttämätön tapahtuma,
jota en tietysti odottanut ennen luonnollista aikaa tulevaksi, mutta
jonka olisin kyennyt vastaanottamaan kärsimättä muuta tuskaa kuin
ruumiillista, kuin tuota kapinoivaa tunnetta, jota tunsi Iphigeneia
itkiessään suloisen valon katoamista. Minä jätin itseni luottavaisena
luonnon huomaan, joka pitää omana salaisuutenaan seuraako
kuolemaa tyhjyys tai kuolemattomuus. Tiesin, että minun on
näyteltävä osani erään ajanjakson kuluessa, jonka pituuden
määritteleminen ei suinkaan kuulunut minulle, ja tätä osaa varten
pyrki kasvattajani kaikin voimin minua valmistamaan. Olin syntynyt
elämään elämää, ja minä pidin luonnonvastaisena mielettömyytenä
askeettisuutta, joka käskee meidän elää kuolemaa varten.

Babette nousi:

— Neiti parka pääsi taivaaseen, aivan varmaan, mumisi hän.

Hänen kuolemansa vuosipäivänä olen antanut lukea messun,
huolimatta herra Sylvainista.

»Kuinka voi uskoa taivaaseen ja messun voimaan? kysyin itseltäni

paluumatkalla. Setäni sanoo, että kristinusko on vallinnut kuoleman
pelon avulla. Se on tyydyttänyt ihmisten vaiston, joka itsepäisesti
tahtoo uskoa kuolemattomuuteen. Mutta kuinka voi hyväksyä noita
hämäriä ja hirmuvaltaisia dogmeja, jotka ikeen tavoin painavat
tervettä järkeä! Tuossa uskonnossa täytyy piillä joku viehätys, jota
en tunne.»

Seuraavana päivänä, sillä välin kun matkalaukkuja kannettiin alas,

Babette sulki ikkunaluukut. Meidän huoneemme ja täti Angélien
asunto jäivät koskemattomiksi. Otimme mukaamme vain kirjaston
kirjat ja huonekalut. Kun suuri avain kääntyi lukossaan, ahdisti tuska
sydäntäni. Syleilin katseellani käytäviä, muureja, puita, sokeaa ja
mykkää taloa. Vaunut lähtivät liikkeelle.

Pienen kaupungin kaduilla kääntyivät ohikulkijat katsomaan

taaksensa moittivan ja uteliaan näköisinä. Babette itki raitaiseen
nenäliinaansa. Setäni istui käsivarret ristissä rinnalla, vaiti. Me
ajoimme poppeleilla reunustettua tietä, joka vei asemalle. Viimeisen
kerran näytti kaupunki punaiset kattonsa, hedelmäpuutarhansa,
kiemurtelevat savupilarinsa, joita kolea pohjoistuuli kallisti etelään
päin; sitten katosi se vaaran taakse. Parisin pikajuna kuljetti minua
uutta elämää kohti.
Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade

Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.

Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and

personal growth!

textbookfull.com