Get ebook downloads in full at ebookmeta.

com

Rust in Action Systems programming concepts and

techniques 1st Edition Tim Mcnamara

https://ebookmeta.com/product/rust-in-action-systems-
programming-concepts-and-techniques-1st-edition-tim-
mcnamara/

OR CLICK BUTTON

DOWNLOAD NOW

Explore and download more ebook at https://ebookmeta.com

inside front cover
 Rust in Action
SYSTEMS PROGRAMMING CONCEPTS AND
TECHNIQUES

TIM MCNAMARA

To comment go to liveBook

Manning
Shelter Island

For more information on this and other Manning titles go to

www.manning.com
 Copyright

For online information and ordering of these and other

Manning books, please visit www.manning.com. The
publisher offers discounts on these books when ordered in
quantity.

For more information, please contact

Special Sales Department

Manning Publications Co.
20 Baldwin Road
PO Box 761
Shelter Island, NY 11964
Email: [email protected]

©2021 by Manning Publications Co. All rights

reserved.

No part of this publication may be reproduced, stored in a

retrieval system, or transmitted, in any form or by means
electronic, mechanical, photocopying, or otherwise, without
prior written permission of the publisher.

Many of the designations used by manufacturers and sellers

to distinguish their products are claimed as trademarks.
Where those designations appear in the book, and Manning
Publications was aware of a trademark claim, the
designations have been printed in initial caps or all caps.

♾ Recognizing the importance of preserving what has been

written, it is Manning’s policy to have the books we publish
printed on acid-free paper, and we exert our best efforts to
that end. Recognizing also our responsibility to conserve the
resources of our planet, Manning books are printed on
paper that is at least 15 percent recycled and processed
without the use of elemental chlorine.

Manning Publications Co.

20 Baldwin Road Technical
PO Box 761
Shelter Island, NY 11964

Development editor: Elesha Hyde

Technical development editor: René van den Berg
Review editor: Mihaela Batinić
Production editor: Deirdre S. Hiam
Copy editor: Frances Buran
Proofreader: Melody Dolab
Technical proofreader: Jerry Kuch
Typesetter: Dennis Dalinnik
Cover designer: Marija Tudor

ISBN: 9781617294556
dedication
To everyone aspiring to write safer software.
contents
preface
acknowledgments
about this book
about the author
about the cover illustration

1 Introducing Rust
1.1 Where is Rust used?
1.2 Advocating for Rust at work
1.3 A taste of the language
Cheating your way to “Hello, world!”
Your first Rust program

1.4 Downloading the book’s source code

1.5 What does Rust look and feel like?
1.6 What is Rust?
Goal of Rust: Safety
Goal of Rust: Productivity
Goal of Rust: Control

1.7 Rust’s big features

Performance
Concurrency
Memory efficiency

1.8 Downsides of Rust

Cyclic data structures
Compile times
Strictness
Size of the language
Hype
1.9 TLS security case studies
Heartbleed
Goto fail;

1.10 Where does Rust fit best?

Command-line utilities
Data processing
Extending applications
 Resource-constrained environments
Server-side applications
Desktop applications
Desktop
Mobile
Web
Systems programming
1.11 Rust’s hidden feature: Its community
1.12 Rust phrase book

Part 1 Rust language distinctives

2 Language foundations
2.1 Creating a running program
Compiling single files with rustc
Compiling Rust projects with cargo

2.2 A glance at Rust’s syntax

Defining variables and calling functions
2.3 Numbers
Integers and decimal (floating-point) numbers
Integers with base 2, base 8, and base 16 notation
Comparing numbers
Rational, complex numbers, and other numeric types
2.4 Flow control
For: The central pillar of iteration
Continue: Skipping the rest of the current iteration
While: Looping until a condition changes its state
Loop: The basis for Rust’s looping constructs
Break: Aborting a loop
If, if else, and else: Conditional branching
Match: Type-aware pattern matching
2.5 Defining functions
2.6 Using references
2.7 Project: Rendering the Mandelbrot set
2.8 Advanced function definitions
Explicit lifetime annotations
Generic functions
2.9 Creating grep-lite
2.10 Making lists of things with arrays, slices, and vectors
Arrays
Slices
 Vectors
2.11 Including third-party code
Adding support for regular expressions
Generating the third-party crate documentation locally
Managing Rust toolchains with rustup
2.12 Supporting command-line arguments
2.13 Reading from files
2.14 Reading from stdin
3 Compound data types
3.1 Using plain functions to experiment with an API
3.2 Modeling files with struct
3.3 Adding methods to a struct with impl
Simplifying object creation by implementing new()

3.4 Returning errors

Modifying a known global variable
Making use of the Result return type
3.5 Defining and making use of an enum
Using an enum to manage internal state

3.6 Defining common behavior with traits

Creating a Read trait
Implementing std::fmt::Display for your own types
3.7 Exposing your types to the world
Protecting private data
3.8 Creating inline documentation for your projects
Using rustdoc to render docs for a single source file
Using cargo to render docs for a crate and its dependencies

4 Lifetimes, ownership, and borrowing

 4.1 Implementing a mock CubeSat ground station
Encountering our first lifetime issue
Special behavior of primitive types

4.2 Guide to the figures in this chapter

4.3 What is an owner? Does it have any responsibilities?
4.4 How ownership moves
4.5 Resolving ownership issues
Use references where full ownership is not required
Use fewer long-lived values
Duplicate the value
Wrap data within specialty types

Part 2 Demystifying systems programming

5 Data in depth
 5.1 Bit patterns and types
5.2 Life of an integer
Understanding endianness
5.3 Representing decimal numbers
5.4 Floating-point numbers
Looking inside an f32
Isolating the sign bit
Isolating the exponent
Isolate the mantissa
Dissecting a floating-point number
5.5 Fixed-point number formats
5.6 Generating random probabilities from random bytes
5.7 Implementing a CPU to establish that functions are also
data
CPU RIA/1: The Adder
Full code listing for CPU RIA/1: The Adder
CPU RIA/2: The Multiplier
CPU RIA/3: The Caller
CPU 4: Adding the rest

6 Memory
 6.1 Pointers
6.2 Exploring Rust’s reference and pointer types
Raw pointers in Rust
Rust’s pointer ecosystem
Smart pointer building blocks
6.3 Providing programs with memory for their data
The stack
The heap
What is dynamic memory allocation?
Analyzing the impact of dynamic memory allocation
6.4 Virtual memory
Background
Step 1: Having a process scan its own memory
Translating virtual addresses to physical addresses
Step 2: Working with the OS to scan an address space
Step 3: Reading from and writing to process memory

7 Files and storage

Other documents randomly have
different content
The Project Gutenberg eBook of Omenapuu
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States
and most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you will have to check the laws of the country where
you are located before using this eBook.

Title: Omenapuu

Author: John Galsworthy

Release date: December 28, 2023 [eBook #72530]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1926

Credits: Tuula Temonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OMENAPUU

***
OMENAPUU

Kirj.

John Galsworthy

Tekijän luvalla suomennettu

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

Omenapuu, laulu, kulta.

Euripides, Hippolytos.

Omenapuu.
 Hopeahääpäivänään olivat Ashurst ja hänen vaimonsa lähteneet
autoretkelle nummen ulkolaidalle, ja heidän aikomuksensa oli viettää
muistojuhlaansa yöpymällä Torquayihin, missä he olivat ensi kerran
tavanneet toisensa. Ajatuksen oli keksinyt Stella Ashurst, jonka
luonteessa oli hempeämielinen piirre. Vaikka hän olikin jo aikoja
menettänyt sinisten silmiensä kukkamaisen viehkeyden, kasvojen ja
vartalon hennon raikkauden ja hipiän omenankukan heleän värin,
mitkä kaikki olivat kuusikolmatta vuotta sitten niin äkkiä ja
odottamatta hurmanneet Ashurstin, hän oli vielä
kolmeviidettävuotiaana miellyttävä uskollinen elämäntoveri, jonka
poskien väri ei kylläkään enää ollut tasainen ja jonka siniharmaisiin
silmiin oli tullut hieman raskas ilme.

Hän oli pysähdyttänyt auton paikalle, missä maa vasemmalla

puolen nousi jyrkästi ja oikealla puolen kohosi tien ja nummimaan
ensimmäisen korkean selänteen väliseen laaksoon pistävä kapea
lehtikuusi- ja pyökkimetsäsuikale, jossa oli siellä täällä joukossa
joitakin petäjiä. Hän tähyili sopivaa lounaspaikkaa, sillä Ashurst itse
ei milloinkaan huolehtinut sellaisesta, ja tämä paikka kultaisen
keltakiulukan ja vihreiden, sulkamaisten lehtikuusten välissä, jotka
tuoksuivat sitruunalta huhtikuun lopun auringossa, josta saattoi
nähdä sekä syvälle laaksoon että ylöspäin pitkin kohoavia rinteitä,
tuntui soveltuvan vesivärimaalausta harrastavan ja romanttisia
seutuja rakastavan naisen päättäväiselle, ripeälle luonteelle. Ottaen
värilaatikon käteensä hän laskeutui autosta maahan.

"Eikö tämä paikka kävisi päinsä, Frank?"

Ashurst muistutti parrakasta Schilleriä. Hän oli ohimoilta harmaa,

solakka, pitkäjalkainen mies; isot, kaukana toisistaan olevat silmät
saivat toisinaan merkitsevän, kauniin ilmeen, nenä oli hiukan vino ja
partaiset huulet puoliavoimet. Tuo kahdeksanviidettävuotias,
vaitelias mies tarttui aamiaiskoriin ja laskeutui hänkin autosta.

"Frank, katsohan tuonne! Hauta!"

Maantien laidassa, missä ylängön laidunmailta tuleva polku

leikkasi tietä suorassa kulmassa luikertaakseen sitten veräjästä ja
kapean metsäsuikaleen halki, näkyi matala, ruohoa kasvava, noin
kuusi jalkaa pitkä kumpu. Sen läntiseen päähän oli pystytetty kivi,
jolle joku oli laskenut orapihlajaoksan sekä sinikellokimpun. Ashurst
katsoi, ja hänessä piilevä runoilija heräsi. Hauta tienristeyksessä —
itsemurhaajan hauta. Voi ihmisparkoja ja heidän taikauskoaan! Kuka
lieneekään ollut tuossa nukkuja, hän oli saanut muita paremman
osan. — Ei kosteaa kuoppaa toisten rumien hautojen joukossa,
joiden muistomerkkeihin on kaiverrettu joutavia lauseita — hänellä
oli vain rosoinen kivi, avara taivas ja ohikulkevain siunaukset! Ja
lausumatta mitään huomautuksia, sillä hän oli oppinut olemaan
filosofoimatta perheensä keskuudessa, hän kapusi ylänkömaata
kohden, laski eväskopan kivimuurin juurelle, levitti huovan
vaimolleen istuinsijaksi — tämä lähtisi varmaankin maalauksensa
äärestä nälän ruvetessa tuntumaan — ja otti taskustaan "Hippolyton"
Murrayn käännöksen. Hän herkesi pian lukemasta Cypron
jumalattaresta ja tämän kostosta ja alkoi tähyillä taivaalle. Ja
tarkatessaan taivaan syvää sineä vasten hohtelevia valkoisia
pilvenhattaroita Ashurst tunsi hopeahääpäivänään kaipausta
jonnekin — hän ei tiennyt, minne. Kuinka huonosti miehen elimistö
sopiikaan elämään! Miehen elämäntavat voivat olla jalot ja
nuhteettomat, mutta hänen olemuksensa pohjalla elävät halu,
kaipaus ja tyhjyydentunne. Onko naisen laita samoin? Kuka sen voi
sanoa? Mutta kuitenkin miehet, jotka antavat vapaat ohjat ainaiselle
uutuuden, uusien seikkailujen, uusien nautintojen halulleen,
epäilemättä kärsivät puolestaan nälän vastakohdasta,
kyllästymyksestä. Kieltämätön tosiasia: kuinka huonosti olosuhteisiin
sopeutuva eläin sivistynyt mies onkaan! Ei ollut häntä varten
olemassa "omenapuun, laulun ja kullan" puutarhaa, niinkuin sanat
kuuluvat kauniissa kreikkalaisessa kuorossa, ei elysiumin
saavuttamismahdollisuutta elämässä, ei pysyvää onnen satamaa
miehelle, jonka rinnassa asuu kauneuden kaipuu. Mitään ei
elämässä voi verrata taideteoksen lumoavaan, ikuiseen kauneuteen,
jota lukiessa ja katsoessa aina saa saman kallisarvoisen innoituksen
ja rauhallisen nautinnon tunteen. Elämässäkin sattuu epäilemättä
lyhyitä tuokioita, joihin sisältyy samaa kauneutta, samaa
odottamatonta, häipyvää hurmaa, mutta murheellista vain, ne eivät
kestä kauempaa kuin sen lyhyen hetken, jona pilvi kulkee auringon
yli. Niitä on mahdoton pidättää luonaan sillä tavoin kuin taide
vangitsee kauneuden. Ne ovat yhtä katoavaisia kuin mikä hyvänsä
sellainen loistava, kimmeltävä näky, jollaiset paljastavat meille
luonnon sielun, välähdyksiä, jotka meille suovat aavistuksen sen
oudosta, syvällisestä hengestä. Täällä, auringon paistaessa
lämpimästi kasvoihin, käen kukkuessa orapihlajassa, apilan
hunajantuoksun täyttäessä ilman, saniaisten aukoessa nuoria
kokoonkäpertyneitä lehtiään kukkivien oratuomien alla, poutapilvien
ajelehtiessa korkealla kukkuloiden ja unelmoivien laaksojen yllä —
täällä, tällä hetkellä, sai nähdä sellaisen välähdyksen. Mutta se olisi
hävinnyt seuraavassa silmänräpäyksessä samoin kuin Panin kasvot,
jotka katselevat kallionkielekkeen takaa, katoavat, kun alamme
tuijottaa niihin. Ja äkkiä Ashurst kavahti pystyyn. Tuossa näköalassa,
tuossa kappaleessa laidunmaata, maantien kiertelevässä vyössä,
hänen takanaan kohoavassa vanhassa muurissa — oli totisesti
jotakin tuttua! Heidän ajaessaan autossa hän ei ollut sitä huomannut
— hänen ei ollut tapana huomata sellaista. Hän ajatteli silloin aivan
muita asioita tai ei ajatellut mitään, mutta nyt hän sen huomasi.
Kuusikolmatta vuotta sitten, juuri tähän vuodenaikaan, hän oli
lähtenyt maatalosta, joka oli puolen mailin päässä tältä paikalta,
viettääkseen päivän Torquayssa; silloin hän oli lähtenyt sille
matkalle, jolta ei ollut oikeastaan vieläkään palannut. Hänen
sydäntään kouristi äkkiä kipeä tuska, hän oli kompastunut
tuollaiseen oman elämän menneeseen tuokioon, joiden kauneutta ja
hurmaa hän ei ollut osannut pidättää, jotka olivat kiitäneet hänen
ohitseen kohti tuntematonta. Hän oli kompastunut haudattuun
muistoon, hurjaan, ihanaan, nopeasti tukahdutettuun ja päätettyyn
hetkeen. Ja kääntäen kasvonsa maisemasta, nojaten leukansa
käsiinsä, hän tuijotti lyhyeen nurmikkoon, jossa kasvoi pieniä sinisiä
tädykkeitä…

Tämä palautui nyt hänen mieleensä.

I.
Toukokuun ensimmäisenä päivänä, päätettyään viimeisen,
yhteisen ylioppilasvuotensa olivat Frank Ashurst ja hänen ystävänsä
Robert Garton jalkamatkalla. He olivat sinä päivänä lähteneet
Brentistä ja aikoivat vielä ehtiä Chagfordiin, mutta Ashurstin
jalkapallopolvi oli tehnyt tenän, ja kartasta päättäen heillä oli vielä
matkaa seitsemisen mailia. He istuutuivat penkille tien varteen, jota
sillä paikalla leikkasi pitkin metsätöyrään laitaa mutkitteleva
sivupolku, lepuuttamaan kipeää polvea ja juttelemaan kaikesta
taivaan ja maan väliltä, niin kuin nuorten miesten on tapana.
Molemmat olivat yli kuusi jalkaa pitkiä ja hoikkia kuin humalasalot.
Ashurst oli kalpea, ihanteellinen, hajamielinen, Garton omituisen
näköinen, luiseva, kulmikas ja kähärätukkainen kuin jokin
muinaisajan eläin. Molemmilla oli kirjallisia harrastuksia,
kummallakaan ei ollut hattua päässä. Ashurstin tukka oli hieno,
vaalea, aaltoileva ja osoitti taipumusta nousta pystyyn molemmin
puolin otsaa ikäänkuin taaksepäin heitettynä, Gartonin kuin tumma,
takkuinen pesuriepu. He eivät olleet tavanneet ainoaakaan ihmistä
monen mailin taipaleella.

"Kuulehan", sanoi Garton, "sääli on vain itsetietoisuuden ilmaus,

se on viimeisten neljän vuosituhannen tauti. Maailma olisi
onnellisempi ilman sitä."

Ashurst vastasi seuraten katseellaan pilvien kulkua:

"Se on joka tapauksessa kuin simpukan helmi."

"Tiedätkös, koko meidän niin muodissa oleva maailmantuskamme

johtuu säälistä. Katso eläimiä tai punanahkoja, jotka saattavat tajuta
vain omat satunnaiset onnettomuutensa, ja katso sitten meitä
itseämme, jotka emme milloinkaan pääse tuntemasta toisen
hammassärkyä. Palataan takaisin tunteettomuuteen toisten
onnettomuuksista, niin elämä tulee helpommaksi."

"Tuota et kykenisi toteuttamaan käytännössä."

Garton haroi ajatuksissaan takkuista tukkaansa.

 "Jos mieli päästä täysikasvuiseksi, täytyy karaista
ruoansulatustaan. On erehdystä koettaa näännyttää tunne-
elämäänsä. Kaikki tunteet ovat hyväksi, ne rikastuttavat elämää."

"Hyvä; mutta jos ne joutuvat ristiriitaan ritarillisuuden kanssa?"

"Äh, kuinka englantilaista! Jos puhutaan tunteista, englantilaiset

luulevat aina, että on kysymys jostakin ruumiillisesta, ja
loukkautuvat. He pelkäävät intohimoa, mutta eivät suinkaan
nautintoa — kaukana siitä! — kunhan vain voivat pitää sen salassa."

Ashurst ei vastannut. Hän oli taittanut sinisen kukkasen ja heilutti

sitä ilmassa. Käki alkoi kukkua orapihlajassa. Taivas, kukat,
linnunlaulu! Robert puhui kuuroille korville. Ja hän sanoi:

"No niin, lähdetäänpä taas liikkeelle ja etsitään maalaistalo, missä

voimme olla yötä."

Lausuessaan nämä sanat hän huomasi töyräältä tulevalla polulla

nuoren tytön. Tämä oli tulossa heitä kohti, oli juuri heidän
yläpuolellaan piirtyen taivasta vasten. Hänellä oli kädessään koppa,
ja sitä kantavan koukistuneen käsivarren mutkasta paistoi sininen
taivas. Ja Ashurst, joka osasi nähdä kauneutta ajattelematta, mitä
hyötyä hänelle siitä saattoi olla, ajatteli: "Miten ihanaa!" Tuuli painoi
tytön tumman, karkean hameen jalkoja vasten ja tuiversi
haalistunutta, sinivihreää, pyöreää lakkia. Hänen harmaa puseronsa
oli vanha ja kulunut, kengät rikki, pienet kädet punaiset ja karheat,
niska auringonpaahtama. Tumma tukka valui valtoimenaan leveälle
otsalle, kasvot olivat oudon lyhyet, ylähuuli samoin lyhyt, niin että
sen alta näkyivät hampaiden kärjet, kulmakarvat suorat ja tummat,
silmäripset pitkät ja tummat, nenä suora. Mutta hänen harmaat
silmänsä olivat kaikkein ihmeellisimmät — niin aamukasteen
kirkkaat, ikäänkuin olisivat vasta ensi kertaa auenneet sinä päivänä.
Tyttö tuijotti Ashurstiin, tämä näytti hänestä varmaankin omituiselta
ontuen kompuroidessaan tietä paljain päin, suuret silmät häneen
suuntautuneina ja tukka taaksepäin pyyhkäistynä. Poika ei voinut
ottaa päästään hattua, jota siinä ei ollut, mutta hän kohotti kätensä
tervehdykseksi ja kysyi:

"Voitteko sanoa, onko täällä lähistöllä paikkaa, missä voisimme

olla yötä? Jalkani on kipeä."

"Ei ole lähitienoilla muita taloja kuin meidän." Tyttö puhui vapaasti,
ja hänen äänensä oli kaunis, pehmeä ja kirkas.

"Ja missä se on?"

"Tuolla laaksossa, hyvä herra."

"Voisitteko antaa meille yösijan?"

"Uskonpa kyllä voivamme."

"Tahtoisitteko näyttää meille tietä?"

"Kyllä."

Ashurst alkoi ääneti ontua eteenpäin, ja Garton alkoi kysellä.

"Oletteko devonshireläisiä?"

"En."

"Mistäpäin sitten olette?"

"Walesista."
 "Kas vain! Ajattelin juuri, että olette kelttiläinen. Ette siis kuulu
talonväkeen?"

"Talo on minun tätini."

"Entä enonne?"

"Hän on kuollut."

"Kuka siis taloa hoitaa?"

"Tätini ja kolme serkkuani."

"Mutta enonne oli devonshireläinen?"

"Oli kyllä, herra."

"Oletteko asunut täällä kauankin?"

"Seitsemän vuotta."

"Ja mitä pidätte walesilaisena tästä seudusta?"

"En oikein osaa sanoa."

"Epäilenpä, ettette enää muista Walesia."

"Muistan kyllä, mutta siellä on niin toisenlaista."

"Sen uskon."

Ashurst puuttui äkkiä puheeseen:

"Miten vanha olette?"

 "Seitsemäntoista."

"Ja mikä on nimenne?"

"Megan David."

"Tämä ystäväni on Robert Garton ja minun nimeni on Frank

Ashurst.
Meillä oli ensin aikomuksena kävellä Chagfordiin saakka."

"Ikävää, että jalkanne on kipeä."

Ashurst hymyili ja hymy sai hänen kasvonsa näyttämään melkein

kauniilta.

He kävelivät kapean metsäkaistaleen poikki ja huomasivat yks'

kaks' joutuneensa maataloon. Se oli pitkä, matala kivirakennus,
jossa oli ullakkoikkunat. Pihalla oli sikoja ja kanoja ja vanha
hevonen. Rakennuksen takana kohosi matala, skotlanninkuusia
kasvava mäki, sen edustalla levisi vanha puutarha, jossa omenapuut
olivat juuri puhkeamassa kukkaan, puroon ja pitkään luonnonniittyyn
saakka. Pieni poika, jolla oli tummat, vinot silmät, hääräsi
sikopaimenen tehtävissä, ja ulko-ovella seisoi nainen, joka lähti heitä
vastaan. Tyttö sanoi:

"Hän on rouva Narracombe, tätini."

"Rouva Narracombella, tädillä", oli vilkkaat, tummat silmät, jotka

muistuttivat villihanhen silmiä, ja hänen niskansa taivutuksessa oli
jotakin, mikä toi mieleen saman linnun käärmemäisen kaulan.

"Tapasimme sisarentyttärenne tiellä", aloitti Ashurst, "ja hän arveli,

että ehkä voisitte antaa meille yösijan".
 Rouva Narracombe, joka oli tarkastanut tulijoita kiireestä
kantapäähän, vastasi:

"Se käy kyllä päinsä, jos tyydytte yhteen huoneeseen. Megan,

laita vierashuone kuntoon ja tuo maitovati sisään. Varmaankin juotte
teetä?"

Tyttö hävisi taloon marjakuusen ja kukkivien pensaiden

muodostamasta porttiholvista. Hänen sinivihreä lakkinsa vilahti
punaisten kukkien ja marjakuusen tumman vihreän keskellä.

"Tahdotteko käydä arkihuoneeseen lepuuttamaan jalkaanne?

Tulette varmaankin yliopistosta?"

"Niin tulemme, mutta olemme sen jälkeen olleet jalkamatkalla."

Rouva Narracombe nyökkäsi ymmärtävästi.

Arkihuone, jossa oli tiililattia, tyhjä pöytä ja hevosenjouhilla täytetty

sohva ja tuoleja, oli niin peloittavan puhdas, että näytti siltä, kuin ei
sitä olisi koskaan käytetty. Ashurst istuutui kohta sohvaan ja piteli
käsin kipeää polveaan. Rouva Narracombe tarkasteli häntä. Hän oli
kemian professorivainajan ainoa poika, mutta hänessä saattoi
havaita eräänlaisen käytöstavan ylimysmäisyyttä, joka oli ylevästi
tiedotonta ympäristöstä.

"Onko täällä jokea, missä voi käydä huuhtoutumassa?"

"Kyllähän täällä on puutarhan tuolla puolen puro, mutta jos

istuutuu sen pohjaan, ei vesi ulotu pään yli."

"Kuinka syvä se on?"

 "Puolitoista jalkaa."

"Hyvä, se riittää. Mistä sinne mennään?"

"Pitkin kujaa, toisesta veräjästä oikeaan, ja uintipaikka on suuren,

yksinäisen omenapuun kohdalla. Purossa on taimenia, jos osaatte
niitä kutittaa."

"On paljon luultavampaa, että ne kutittavat meitä."

Rouva Narracombe hymyili. "Tee on valmista, kun tulette takaisin."

Puroon pistävä kallio muodosti veteen patouman ja sen kohdalle

hiukan syvemmän, hiekkapohjaisen poukaman. Puutarhan laidassa
kasvoi iso omenapuu niin lähellä puron rantatöyrästä, että sen oksat
ulottuivat melkein veden yli. Se oli juuri puhkeamassa kukkaan,
punaiset umput paisuivat aivan silmissä. Ahtaassa uimapaikassa ei
ollut tilaa kuin yhdelle kerrallaan, ja Ashurst jäi odottamaan vuoroaan
hieroen kipeää jalkaansa ja tarkastellen niittyä, kivilohkareita,
orapihlajoita, nurmikonkukkia ja taustalla kohoavaa pientä
pyökkilehtoa. Kaikki puiden oksat huojuivat hiljaa tuulessa, kaikki
linnut lauloivat, vino auringonsäde värisi ruohikossa. Hän ajatteli
Teokritosta, Chewellin virtaa, kuuta ja tyttöä, jonka silmät olivat
kirkkaat kuin aamukaste, hän ajatteli niin monia asioita, ettei
näyttänyt ajattelevan mitään — ja tunsi olevansa sanomattoman
onnellinen.
II.
Myöhäisen, yltäkylläisen teepöydän ääressä maistellessaan
munia, kermaa, marmeladia ja ohuita sahramikakkuja Garton alkoi
puhua kelttiläisistä. Tuo aika oli kelttiläisyyden heräämisen aikaa, ja
Gartonia, joka itse luuli olevansa keltti, innosti ajatus, että talonväen
suvussa oli kelttiläistä verta. Istuen hajareisin hevosenjouhilla
täytetyllä tuolilla käsinpyöritetty savuke kaarevien huultensa välissä
hän upotti pippurisilmänsä Ashurstin silmiin ja ylisteli walesilaisten
hienostuneisuutta. Siirtyminen Walesista muuhun Englantiin oli
samaa kuin jos vaihtoi kiinalaista posliinia saviesineisiin. Frank,
hitonmoinen englantilainen! ei tietystikään ollut havainnut
walesilaisen tytön hienostuneisuutta ja tunteellisuutta! Ja hiljakseen
silitellen vielä kosteaa tukkakuontaloaan hän selitti, miten
erinomaisesti tämä olisi sopinut malliksi kahdennentoista vuosisadan
kelttiläisen runolaulajan Morgan Sen-ja-sen tuotteiden kuvitukseen.

Ashurst, joka loikoi pitkin pituuttaan hevosenjouhisohvalla, jalat

hyvän joukon sohvanpään ulkopuolella, poltellen tummanväristä
piippuaan, ei kuunnellut, mitä toinen jutteli, vaan ajatteli tytön
kasvoja sellaisina, jollaisina hän ne muisti tytön tullessa huoneeseen
kädessään kakkuja uusi kantamus. Se oli ollut samaa kuin jos olisi
katsonut kukkasta tai jotakin muuta kaunista luonnossa — kunnes
tyttö oli, somasti värähtäen, luonut katseensa maahan ja hiipinyt
huoneesta hiljaa kuin hiiri.

"Lähdetään keittiöön katsomaan häntä vähän enemmän!" ehdotti

Garton.
 Keittiö oli valkoiseksi kalkittu huone; katto-orsista riippui
savustettuja kinkkuja, ikkunalaudoilla oli kukkaruukkuja ja seiniä
koristivat nauloihin ripustetut laudakoille riviin asetetut posliini- ja
tinaesineet sekä Viktoria-kuningattaren muotokuva. Pitkällä,
maalaamattomalla puupöydällä oli kannuja ja lusikoita, ja pöydän
yläpuolella riippui katosta sipulikimppu. Kaksi paimenkoiraa ja kolme
kissaa lojui mikä missäkin. Seinään muuratun lieden toisella puolella
istui toimetonna kaksi pientä herttaista poikaa, toisella puolen
romuluinen nuorukainen, jolla oli vaaleat silmät ja punakat kasvot ja
tukka ja silmäripset samaa väriä kuin rohtimet, joita hän veti
pyssynpiipun läpi. Heidän välillään seisoi rouva Narracombe
hämmentelemässä ajatuksiinsa vaipuneena kirpeätuoksuista
muhennosta suuressa padassa. Kaksi muuta nuorukaista, joilla oli
vinot silmät ja tumma tukka ja kasvoissa sama viekas ilme kuin
pojilla, puheli keskenään seinään nojaten, ja ikkunan ääressä istui
vanhanpuoleinen, sileäleukainen mies, jolla oli yllä korderoipuku,
lukemassa risaista sanomalehteä. Tyttö, Megan, tuntui olevan ainoa
toimekas koko joukossa. Hän laski omenaviiniä tynnyristä ja kulki
tuoppeineen alinomaa tynnyrin ja pöydän väliä. Kun Garton huomasi
väen olevan käymässä aterialle, sanoi hän:

"Jos sallitte, tulemme takaisin, kun illallinen on ohi."

Ja odottamatta vastausta vieraat palasivat arkihuoneeseen. Mutta

keittiön värikkyys, lämpö, tuoksut ja kaikki siellä nähdyt kasvot vain
korostivat heidän kiiltävän puhtaan huoneensa laimeaa
värittömyyttä, ja he paneutuivat vastenmielisesti entisille sijoilleen.

"Todellisia mustalaistyyppejä nuo pojat! Joukossa oli vain yksi

anglosaksilainen — se, joka puhdisti pyssyään. Tyttö on todella
hieno psykologisen tutkielman aihe."
 Ashurstin huulet värähtivät. "Tuo Garton oli oikea aasi! Hieno
tutkielman aihe! Vapaa luonnon kukkanen hän oli! Olento, jonka
näkeminen teki hyvää. Tutkielman aihe!"

Garton jatkoi:

"Tunteiden puolesta hänestä varmaan tulee ihmeellinen. Hänet

täytyisi vain herättää."

"Sinäkö hänet aiot herättää?"

Garton katsoi toveriinsa hymyillen! 'Kuinka raaka ja englantilainen

oletkaan!' näytti hänen huulillaan karehtiva hymy sanovan.

Ja Ashurst tuprutteli savuja piipustaan. Herättää hänet! Tuolla

narrilla tuntui olevan suuret käsitykset itsestään. Ashurst avasi
ikkunan ja kurottautui ulos. Hämärä sakeni sakenemistaan. Maatilan
ulkorakennukset ja mylly näyttivät sumuisilta ja sinertäviltä,
omenapuut häämöttivät muodottomina möhkäleinä. Ilmassa tuntui
keittiötulen savun hajua. Lintu, joka meni levolle toisia myöhemmin,
äännähteli hiljaa ikäänkuin pimeys olisi sen yllättänyt. Tallissa kuului
hevonen rouskuttavan heiniä ja tömistelevän jalkojaan. Kaiken
taustana lepäsi nummi tummana ja liikkumattomana, ja kaukana,
kaukana väikkyi yksinäinen, arka tähti, jolla ei vielä ollut täyttä
valovoimaa, valkoisena täplänä taivaan tummassa sinessä. Pöllön
huuto pani ilman väräjämään. Ashurst veti syvään henkeä.
Tällaisena iltana olisi kelvannut olla kävelyllä! Kujalta kuului
kengittämättömien kavioiden kapse, kolme epäselvää tummaa
hahmoa kiiti ohi — ponihevosia iltaretkillään. Niiden tummat, tuuheat
päät näkyivät veräjän yläpuolelta. Kun Ashurst koputti tuhkan
piipustaan ja pieni säenkimppu välähti pimeydessä, hevoset
kääntyivät takaisin ja nelistivät matkoihinsa. Lepakko liiti ohi tuskin
kuuluvasti vikisten. Ashurst ojensi kätensä, ylöspäin käännetyllä
kämmenellä hän tunsi laskeutuvaa kastetta. Äkkiä hän kuuli
yläpuoleltaan hiljaa keskustelevia pojanääniä, riisuttujen kenkien
kopsahtavan lattiaan, ja vielä erään äänen, kirkkaan ja pehmeän
tytön äänen; tämä oli arvatenkin panemassa poikasia vuoteeseen.
Hän kuuli kahdeksan selvästi lausuttua sanaa: "Ei, Rick! et toki saa
ottaa kissaa vuoteeseen." Sitten kuului naurua ja hillittyjä huutoja,
heikko lätkähdys ja sen jälkeen niin hiljaista, kaunista naurua, että se
sai Ashurstin heikosti värähtämään. Sitten kuului puhallus ja kynttilän
säde, joka oli kuin sormi pistänyt ylhäältä pimeyteen, sammui. Vallitsi
hiljaisuus. Ashurst vetäytyi takaisin huoneeseen ja istuutui. Hänen
polvessaan tuntui tuskia, hänen sielunsa kävi synkäksi.

"Mene sinä keittiöön", sanoi hän toverilleen. "Minä käyn levolle."

III.
Unen pyörän oli tapana Ashurstin kohdalla kieppua nopeasti,
tasaisesti ja äänettömästi, mutta tällä kertaa hän oli, vaikka näyttikin
vaipuneen uneen, täysin hereillä toverin tullessa takaisin heidän
yhteiseen huoneeseensa. Ja vielä senkin jälkeen, kun Garton jo
peittoon kääriytyneenä matalakattoisen huoneen toisessa vuoteessa
palvoi pimeyttä nenänvarsi ylöspäin, hän kuuli pöllöjen huhuilun.