Download the full version of the ebook at ebookname.

com

Ethics international affairs a reader 3. ed

Edition Rosenthal

https://ebookname.com/product/ethics-international-affairs-
a-reader-3-ed-edition-rosenthal/

OR CLICK BUTTON

DOWNLOAD EBOOK

Download more ebook instantly today at https://ebookname.com

Instant digital products (PDF, ePub, MOBI) available
Download now and explore formats that suit you...

Ethics International Affairs A Reader Third Edition Edited

By Joel H. Rosenthal And Christian Barry

https://ebookname.com/product/ethics-international-affairs-a-reader-
third-edition-edited-by-joel-h-rosenthal-and-christian-barry/

ebookname.com

The international encyclopedia of ethics Volume 3 D Fal

1st Edition Hugh Lafollette

https://ebookname.com/product/the-international-encyclopedia-of-
ethics-volume-3-d-fal-1st-edition-hugh-lafollette/

ebookname.com

Christian Ethics An Introductory Reader 1st Edition Samuel

Wells

https://ebookname.com/product/christian-ethics-an-introductory-
reader-1st-edition-samuel-wells/

ebookname.com

Uncommon Emotions Special Edition Galli Lynn

https://ebookname.com/product/uncommon-emotions-special-edition-galli-
lynn/

ebookname.com
Human Embryonic Stem Cell Protocols 1st Edition Kursad
Turksen

https://ebookname.com/product/human-embryonic-stem-cell-protocols-1st-
edition-kursad-turksen/

ebookname.com

Beer quality safety and nutritional aspects 1st Edition

Paul S Hughes

https://ebookname.com/product/beer-quality-safety-and-nutritional-
aspects-1st-edition-paul-s-hughes/

ebookname.com

iPad The Missing Manual 1st Edition J. D. Biersdorfer

https://ebookname.com/product/ipad-the-missing-manual-1st-edition-j-d-
biersdorfer/

ebookname.com

Ruins of Absence Presence of Caribs Post Colonial

Representations of Aboriginality in Trinidad and Tobago
1st Edition Maximilian C. Forte
https://ebookname.com/product/ruins-of-absence-presence-of-caribs-
post-colonial-representations-of-aboriginality-in-trinidad-and-
tobago-1st-edition-maximilian-c-forte/
ebookname.com

Edward Snowden NSA Whistle Blower 1st Edition Melissa

Higgins

https://ebookname.com/product/edward-snowden-nsa-whistle-blower-1st-
edition-melissa-higgins/

ebookname.com
Micromechanics of Granular Materials 1st Edition Bernard
Cambou

https://ebookname.com/product/micromechanics-of-granular-
materials-1st-edition-bernard-cambou/

ebookname.com
Ethics & International Affairs
This page intentionally left blank
 Joel H. Rosenthal
Christian Barry
Editors

Ethics & International Affairs

A Reader
Third Edition

Published in Cooperation with Carnegie Council

for Ethics in International Affairs

Georgetown University Press
Washington, D.C.

Georgetown University Press, Washington, D.C.
www.press.georgetown.edu

2009 by Georgetown University Press. All rights
reserved. No part of this book may be reproduced or
utilized in any form or by any means, electronic or
mechanical, including photocopying and recording,
or by any information storage and retrieval system,
without permission in writing from the publisher.

Library of Congress Cataloging-in-Publication Data

Ethics & international affairs : a reader / Joel H.
Rosenthal and Christian Barry, editors.—3rd ed.
p. cm.
‘‘Carnegie Council for Ethics in International
Affairs.’’
Includes bibliographical references and index.
ISBN 978-1-58901-272-1 (paperback : alk. paper)
1. International relations—Moral and ethical
aspects. I. Rosenthal, Joel H., 1960– II. Barry,
Christian. III. Carnegie Council for Ethics in
International Affairs. IV. Title: Ethics and
international affairs.
JZ1306.E87 2009
172⬘.4—dc22
2008042359


⬁ This book is printed on acid-free paper meeting the
requirements of the American National Standard for
Permanence in Paper for Printed Library Materials.

15 14 13 12 11 10 09 9 8 7 6 5 4 3 2
First printing

Printed in the United States of America

 Contents

Preface ix
Acknowledgments xv

PART ONE
CONFLICT AND RECONCILIATION 1

1
In Defense of Realism
A Commentary on Just and Unjust Wars
David C. Hendrickson 3

2
The Slippery Slope to Preventive War
Neta C. Crawford 37

3
Reckoning with Past Wrongs
A Normative Framework
David A. Crocker 45

PART TWO
GROUNDS FOR INTERVENTION 65

4
Humanitarian Intervention
An Overview of the Ethical Issues
Michael J. Smith 67

5
The Moral Basis of Humanitarian Intervention
Terry Nardin 85

v
vi Contents

6
Responsibility to Protect or Trojan Horse?
The Crisis in Darfur and
Humanitarian Intervention after Iraq
Alex J. Bellamy 103

7
Ecological Intervention
Prospects and Limits
Robyn Eckersley 131

PART THREE
GOVERNANCE, LAW, AND MEMBERSHIP 153

8
The Legitimacy of Global Governance Institutions
Allen Buchanan and Robert O. Keohane 155

9
On the Alleged Conflict between
Democracy and International Law
Seyla Benhabib 185

10
‘‘Saving Amina’’: Global Justice for Women
and Intercultural Dialogue
Alison M. Jaggar 205

11
Who Should Get In?
The Ethics of Immigration Admissions
Joseph H. Carens 231

PART FOUR
GLOBAL ECONOMIC JUSTICE 251

12
Models of International Economic Justice
Ethan B. Kapstein 253
 Contents vii

13
The Invisible Hand of the American Empire
Robert Wade 269

14
Accountability in International Development Aid
Leif Wenar 285

15
World Poverty and Human Rights
Thomas Pogge 307

16
Do We Owe the Global Poor Assistance or Rectification?
Response to Pogge
Mathias Risse 317

17
Baselines for Determining Harm
Reply to Risse
Thomas Pogge 329

Contributors 335
Index 339
This page intentionally left blank
 Preface

Ethics & International Affairs—the quarterly journal of the Carnegie Coun-

cil—is now in its third decade. The inaugural issue appeared in 1987, when the
idea of a world without the Soviet Union was not yet seriously considered, and
ethics and public policy at the international level were debated within the con-
fines of controlling ideas, such as ‘‘containment’’ and ‘‘moral equivalence.’’
More than twenty years later we still find value in realist frameworks, yet we
also welcome the growth of a new, less encumbered literature addressing issues
of global scope and concern.
Contributors to Ethics & International Affairs draw on applied ethics and
international normative theory to address moral problems in world politics.
Whether the problem be well known or overlooked, long-standing or immedi-
ate, local or truly international, our authors apply moral reasoning—informed
by facts and shaped by the structures of philosophical and social scientific
inquiry—to deepen understanding and push toward some resolution. In this
way, our approach is normative; that is, it prescribes and explains expected and
required behavior in accordance with ethical systems and intuitions. Yet it is
also empirical in that it places policy choices within historical and political con-
texts. Over the years we have witnessed an increase in the number and range of
authors writing about world politics who combine normative and empirical
work.1 However, to the extent that this increase has been a consequence of new
global dilemmas and worrisome trends, we may view it less as an occasion to
indulge in celebration, and rather as cause for a redoubling of rigor and creativ-
ity in the field of international ethics.
But what is this ‘‘field’’ of international ethics? Who, in particular, are we
referring to? With its methods and problems intersecting with a range of other
fields and disciplines, as well as implicating several levels of analysis—from
individuals to global society—international ethics is not a field that can be
clearly delimited, or even identified with a single university department (as if it
were confined to universities at all). At its theoretical core, international ethics
can be said to overlap with that aspect of the international relations field that
engages realism and its critics, as well as with discussions of cosmopolitanism
and its critics arising among moral and political philosophers.
Of course, this is a mold that will be quickly broken, even by the chapters in
this volume, which have been penned also by economists and historians.2 How-
ever, even focusing only on the international ethical debates within and between

ix
x Preface

the fields of international relations and philosophy, it is safe to say that, with
their growing technical maturity, the range of included perspectives, their
responsiveness to real-world developments, and the willingness on the part of
political scientists and philosophers to borrow from, talk to, and collaborate
with one another, the field has made definite strides forward in recent years.3
International ethicists have also displayed a steady tendency toward special-
ization, endeavoring to add value and gain traction on an issue-by-issue basis.
Today, the field takes in debates about atmospheric justice, sovereign debt,
human rights trials, and, among others, the topics broached in these pages:
war and postwar reconciliation, intervention and its prospects, the boundless
question of how communities can best determine just principles of authority
and inclusion, and the ethics and politics of global inequality. Whereas the
previous editions of this book were structured in an open-ended manner, with
sections on ‘‘theory,’’ ‘‘culture,’’ and ‘‘issues,’’ the contents of this volume are
instead ordered by topic, recognizing and reflecting the increased maturity and
self-consciousness of the field. Needless to say, the contributions to theory and
awareness of culture are no less salient in the present edition than in the past,
but the context for them is now given as ‘‘topics in international ethics’’ rather
than, say, questions of whether there is even a role for ethics in international
affairs.
In making the selections of which conversations and contributions to include
in this new edition, the aim has certainly not been to generate the greatest ‘‘hits’’
of international ethics, nor the greatest ‘‘misses’’ of global public policy, as
if there had not been innumerable worthwhile contributions elsewhere in the
literature, or as if the chosen topics are those we regard as most pressing or
most deserving of wide discussion. Even though in the case of every contribu-
tion included here the discussion is ongoing rather than closed, the conversa-
tions should be taken as invitations to normative, empirical discussions and
studies of whichever international issues are uppermost in readers’ minds. The
aim in making the current selections was to serve the contemporary interna-
tional ethics classroom as efficiently as possible, as well as to invite and inform
other new readers in the field. We have thus compiled resources that we suspect
will be of special value in engaging and instructing a new generation of interna-
tional ethicists and informed members of world society.
We hope we have balanced these desires—to supply a volume fit for the
ethics classroom, and to reflect the growing maturity of the field—without mis-
representing or overdetermining the shape of the discussions from which the
selections presented here are drawn. Helpful here may be the fact that each of
the four sections offers a slightly different experience of the debate it confronts.
The section on war gives a sense of how its interlocutors have stepped in to
confront the normative dimensions of new security challenges, such as the
demands of justice in ‘‘transitions,’’ particularly in the aftermath of war, and
 Preface xi

the shake-up of the normative order suggested by the concept of ‘‘preven-

tion’’—with the discussion underwritten in no small part by the seminal contri-
butions of Michael Walzer, critiqued from a realist perspective in the first of
our chapters. The intervention section takes a slightly different tack, exploring
the theory, history, politics, and prospects of normative evolution with regard
to sovereignty and its exceptions. The section on governance, meanwhile, pro-
vides the material for a sophisticated consideration of how discussions of justice
and legitimacy differ, and how they are interrelated, as we begin to think across
borders—in this case, of nation and gender—and up and down levels of inter-
national life. Finally, the section on global economic justice rolls out a number
of discrete approaches to framing and analyzing the predicaments of economic
inequality and underdevelopment. The volume as a whole thus provides a sam-
pling of the many ways in which one can encounter the literature on moral
problems in international affairs, and, as mentioned, it invites readers to fill
the gaps, whether through further reading or through developing their own
contributions.
There are a number of other more general remarks to make about the essays
in this reader: these relate less to issues of structure and how the essays reflect
the field than to how a reading of these texts can deepen our understanding of
important themes in international ethics and provide material out of which to
construct some guidance for the literature moving forward. We have, after all,
some obligation to redirect as well as to reflect. The first point to make is that,
even while their work increases in specialization and sophistication, interna-
tional ethicists will find it valuable to remain alive to the basic questions and
limits of ethical reasoning: How should one live? By what values and standards?
And how can the trade-offs inherent in political choice be managed? As repre-
sentative of the best work in our field, the essays in this volume take it as a
given that politics is an arena of imperfection: to engage in ethical reflection is
simply to ask, Can we do better? At the very least, with clear thinking, good
ideas, and the mustering of international political will, the worst policies can be
avoided.
Second, one should note that the debate in this reader takes place in an
interconnected world, with globalization unleashing and empowering new
actors and possibilities. In the past, international relations scholars focused
rather narrowly on the behavior of states. Today we see world-changing concen-
trations of power in multinational corporations, nongovernmental organiza-
tions (NGOs), and international institutions. Indeed, the world’s largest
corporations, such as Wal-Mart and Microsoft, are themselves some of the
world’s largest economies. NGOs, such as Human Rights Watch and Médecins
Sans Frontières, demand the attention of superpowers, middle powers, and fail-
ing states alike. And international organizations, such as the United Nations
and the World Bank, assert themselves in decisive ways on a variety of func-
tional issues, ranging from environmental regulation to humanitarian relief and
xii Preface

poverty alleviation. The project of updating our normative and empirical tool
kit and vocabulary to respond to this changing global picture remains far from
complete. International ethicists must, and surely will, continue the process of
engaging the ethics of global business, global civil society, and global governance
alongside, but not independent of, considerations of just war and other such
topics that predate and still pervade the global village. Part of the mission of
international ethics moving forward will be to better grasp how the ‘‘interna-
tional’’ and the ‘‘global’’ are related.
Third, we should endorse the notion that monism—a single-minded, all-
or-nothing approach to ethics and international affairs—is simply inadequate.
Human judgment is known to be faulty and limited. New information often
changes our views: while ‘‘truth’’ may be our ultimate goal and guide, our
understanding of it may change over time. The first of Hans Morgenthau’s
‘‘Nine Rules of Diplomacy’’ has especially lasting value in light of the current
political climate in the United States. It reads simply: ‘‘Diplomacy must be
divested of the crusading spirit.’’4 Humility is required even in the face of con-
viction; international ethicists, for instance, must not be driven by the combat-
ive spirit often inherent in scholarly debates to let their professional convictions
override what we should all agree on: that perhaps we are wrong.
Another unifying theme in these essays is an abandonment of ideology in
favor of an enlightened realism that emphasizes pluralism. According to
‘‘enlightened realists,’’ conflict is neither fated nor random. Interests are neither
fixed nor self-defined. Decisions can be made according to reason, always
requiring the weighing of claims in light of evidence. Some of our authors might
prefer the label ‘‘realistic utopians.’’5 They would see their work as describing
the gap between what we ought to be doing and what we are doing. If we can
sketch out what is morally desirable, we then have an end or a goal by which
we can set the direction of our policies and gauge our results. To the extent that
a meeting of enlightened realists and realistic utopians offers a fair portrayal of
contemporary international ethics, it is an encouraging portrayal—certainly
more so than the earlier image of realists confronting idealists.
Finally, a discernible ‘‘weak universalism’’ threads through the work in this
volume. By ‘‘universalism’’ we mean a shared commitment to universal human
dignity and social justice. The modifier ‘‘weak’’ acknowledges the pluralistic
notion that shared principles of humanity will take different forms in different
circumstances. The essays that follow seek neither perfection nor homogeniza-
tion; rather, they pursue mutual understandings based on what is common in
human experience. Paradoxically, the most common aspect of human experi-
ence is difference itself. How we live with difference—especially in light of com-
mon problems—will continue to be one among the many pressing questions
faced by international ethicists.
It is in the spirit of mutual learning that we offer these essays for your consid-
eration. The inquiry is open and unfinished, as it should be. We urge you to
carry that inquiry on.
 Preface xiii

NOTES

1. For a discussion of the relationship between empirical and normative research on

world politics, see Christian Reus-Smit and Duncan Snidal, ‘‘Reuniting Ethics and Social
Science,’’ Ethics & International Affairs 22, no. 3 (2008): 261–71.
2. Over the years Ethics & International Affairs has also welcomed contributions from
psychologists, sociologists, lawyers, theologians, regional specialists, activists, policymakers,
and policy professionals, among others.
3. See, for instance, the essay by the ethicist Allen Buchanan and the political scientist
Robert O. Keohane in this volume, as well as their ‘‘The Preventive Use of Force: A Cosmo-
politan Institutional Proposal,’’ Ethics & International Affairs 18, no. 1 (2004): 1–22. For an
example of a philosopher and an economist collaborating on a pressing topic of global scope
and concern, see Christian Barry and Sanjay G. Reddy, International Trade and Labor Stan-
dards: A Proposal for Linkage (New York: Columbia University Press, 2008).
4. Hans J. Morgenthau, Politics Among Nations: The Struggle for Power and Peace, sev-
enth edition (New York: McGraw Hill, 2006), 559.
5. The term realistic utopia appears in John Rawls’s Law of Peoples (Cambridge, MA:
Harvard University Press, 1999). Rawls’s vision of international ethical principles takes
human nature as we find it.
This page intentionally left blank
 Acknowledgments

Ethics & International Affairs is a collaborative enterprise. The journal has

always been the work of many hands, all of them distinguished and committed
to the highest principles of scholarship and professionalism.
We would like to thank the editorial teams, past and present, who brought
to life the work in this volume. Included in these teams is our Editorial Advisory
Board. Its members have been a consistent source of ideas and inspiration, and
we thank all who have served since 1987.
Special thanks are due to recent members of our editorial staff: Deborah
Washburn, Paige Arthur, Lydia Tomitova, Catherine Lu, and Matt Peterson; as
well as to our current team: John Tessitore, Zornitsa Stoyanova-Yerburgh,
Adam Freeman, and copy editor Bill Harris. The talent represented in this group
is extraordinary.
For help in preparing the book manuscript, warm thanks to Dennis Doyle,
Sulakshana Komerath, Naomi Kennedy, Eva Hausteiner, and Christopher
DeVito. And for all their energy and creativity in ensuring wide circulation and
promotion of the journal, thanks also to Deborah Carroll, Madeleine Lynn,
Melissa Semeniuk, and Terri Teleen.
We have been most fortunate to interact with colleagues at Georgetown Uni-
versity Press, who have been wonderfully encouraging and a pleasure to work
with. We thank especially press director Richard Brown and acquisitions editor
Don Jacobs, in addition to the entire staff. Their enthusiasm and support are
deeply appreciated.
Finally, Ethics & International Affairs is made possible by the support of the
Carnegie Council for Ethics in International Affairs. Eva Becker, vice president
for finance and administration, has been the journal’s business manager since
its inception. She is a true champion for its work.
Leadership begins at the top, and Ethics & International Affairs has earned the
stalwart support of the Council’s Board of Trustees, represented by its current
executive committee—Alexander H. Platt, Charles W. Kegley Jr., and Jonathan
E. Colby—and program committee—Michael Joseph Smith, Barbara Crossette,
William Felice, John Langan, SJ, and Elisabeth Sifton. We are grateful to these
leaders for giving their time, talent, energy, and resources to the Council’s mis-
sion of being the ‘‘voice for ethics’’ in international affairs. Thanks to them,
these voices are being heard by you and by our readers all around the world.

xv
This page intentionally left blank
 PART ONE

Conflict and Reconciliation

Is war always wrong? Or can the use of large-scale, organized violence some-
times be justified? Does it even make sense to apply moral principles to war?
What have theorists and philosophers had to say about the problem, and how
has the discussion developed in the course of history and in response to events?
What is a so-called just war? What does it mean to have a just cause? How likely
and imminent does an attack have to be to justify preemptive war? Does a
responsible government act to deter its enemies, or strike first to neutralize
potential threats? What justifies prevention? Is war a realm of necessity, or of
ethics? What is a just peace?
This page intentionally left blank
 Chapter 1
In Defense of Realism
A Commentary on Just and Unjust Wars

David C. Hendrickson

Just and Unjust Wars made its appearance in the wake of an unpopular and
unsuccessful war. It condemned that war, both the reasons for entering it and
the methods of waging it. Just and Unjust Wars also appeared at a time when
the principal military disposition governing America’s relations with its then-
great adversary seemed destined to persist indefinitely. While lamenting the
‘‘necessity’’ imposed by deterrence, Michael Walzer reluctantly approved of that
arrangement despite the fact that it rested on the threat to destroy millions of
noncombatants. ‘‘We threaten to do evil in order not to do it and the doing of
it would be so terrible that the threat seems in comparison to be morally defen-
sible.’’1 The moral condemnation of the unthinkable—nuclear war—was thus
balanced by the acceptance of the arrangement that constituted at the time the
limiting condition of all our lives.
Walzer’s work is directed against ‘‘realism,’’ against the view that presumably
denies the ‘‘moral reality’’ of war and its conduct. Realism, Walzer argues, con-
siders war to be ‘‘a world apart . . . where self-interest and necessity prevail.’’2
In this world, right and wrong, justice and injustice, have no place. If war
belongs to the realm of necessity, it makes no more sense to pass moral judg-
ment on it than it would to pass moral judgment on catastrophes occurring in
nature. These catastrophes—a flood or an earthquake—may have awful conse-
quences, but they cannot pose moral dilemmas. They are neither just nor
unjust. Realism is considered to say the same of war.
Just and Unjust Wars proceeds from the assumption, and conviction, that
neither the resort to war nor the conduct of war may escape moral judgment.
‘‘I am going to assume throughout,’’ Walzer declares at the outset of his study,
‘‘that we really do act within a moral world; that particular decisions really are
difficult, problematic, agonizing, and that this has to do with the structure of
that world; that language reflects the moral world and gives us access to it; and
finally that our understanding of the moral vocabulary is sufficiently common

3
4 Hendrickson

and stable so that shared judgments are possible.’’3 The just war Walzer intends
to ‘‘recapture’’ for political and moral theory is to displace a view of war identi-
fied, in the main, with realism.
The assumption that political realism can be reduced not simply to ‘‘moral
skepticism’’ but to a kind of moral atheism is often adopted by contemporary
writers on the ethics of statecraft. Curiously, self-proclaimed realists rarely say
this; it is the critics of ‘‘realism’’ who insist that the central core of the doc-
trine—deserving the most elaborate refutation—is that morality must be ban-
ished from the realm of international affairs. Walzer is not alone in taking this
version of realism as his point of departure, but there is a certain irony in his
decision to do so. For there are important respects in which Just and Unjust
Wars begins by rejecting realism and ends by accepting it—rejecting, that is, the
more extreme (or vulgar) claims that are often identified with realism while
accepting some classic realist precepts.
Such a thesis can only be advanced with reticence, for the central claims of
political realism are frequently subjected to wildly divergent interpretations.
Realism may be best characterized, we think, as indicative of a general disposi-
tion toward politics. It emphasizes the egocentricity of human beings, particu-
larly when they act in groups. It sees conflict as a never-ending feature of the
human condition, which can be mitigated in particular settings but never over-
come. It sees moral exhortation as something that is easily swept aside or dis-
torted when it is in the interest of political communities to do so. It insists that
politics neither follows nor reflects a simple rational scheme; that statecraft
must always proceed from a given situation which may gradually be altered but
which cannot suddenly be transformed either by an act of will or by an appeal
to reason; that attempts to transform society—particularly international soci-
ety—underrate the forces resistant to change and consequently the repressive
measures necessary to overcome resistance; and that whatever the professions
of those who wield power, the political actor seldom if ever acts for reasons as
disinterested as are invariably alleged. These are all empirical observations, and
though they certainly bear on the ethical questions raised by the conduct of
statecraft they do not constitute an ethical doctrine. Their chief implication is a
counsel against the adoption of ethical systems that demand too much abnega-
tion or sacrifice—systems that, as Montesquieu said, ‘‘convince everybody, but
change nobody.’’
The realist, then, is skeptical both of men and of the possibilities of political
action.4 His emphasis is on the limitations attending the conduct of statecraft.
As such, he is resistant to schemes of universal order and security. Instead, his
outlook tends toward particularism; he takes his bearings from existing diplo-
matic constellations. He tends to value order over justice, or at least to see order
as a fundamental condition of justice. His is an inherently conservative view of
politics in which prudence is given a central place.
 In Defense of Realism 5

Although these are the general characteristics of realism, it does not follow
that those who share them—realists—will entertain the same views about pol-
icy. There is no straight line leading from these characteristic features of realism
to ‘‘good policy.’’ This is so even if we define good policy, as realists do, as
policy calculated to preserve the independence and well-being of the political
community. To be sure, realism prescribes prudence; it insists that the political
actor concern himself with the probable consequences of action. But prudence
cannot in itself provide the purposes for which political action is undertaken; it
cannot provide even the basis of a political ethic. Prudence places no restraints
on political action other than caution and circumspection; it sets no limits to
self-interest other than those limits imposed by the situation in which policy
must be conducted; it is compatible with any and all purposes holding out the
prospect of success. Before the statesman can be prudent, there must be some-
thing for him to be prudent about. Realism holds that he must be prudent
about the security and independence of the state.
The essential claim of realism may be better understood if we look at two
well-known formulations of the rights and duties of states, and ask whether
realism, properly understood, is incompatible with either. In his Spirit of the
Laws, Montesquieu held that ‘‘le droit des gens’’—variously translated as the
right or law of nations—‘‘is by nature founded on the principle that the various
nations should do to one another in times of peace the most good possible, and
in times of war the least ill possible, without harming their true interests.’’
Alexander Hamilton’s formulation, at first glance, was similar. He did not advo-
cate ‘‘a policy absolutely selfish or interested in nations,’’ but insisted rather
that ‘‘a policy regulated by their own interest, as far as justice and good faith
permit, is, and ought to be, their prevailing policy.’’ Both these formulations
recognize the priority of what Vattel called ‘‘the duties to oneself’’ over ‘‘the
duties to others,’’ but qualify or limit the pursuit of such duties (or ‘‘national
interests’’) in different ways. Montesquieu is not normally considered a realist,
but the utilitarian character of his formulation, together with the primacy it
allows for the pursuit of national self-interest, closely resembles the way in
which most realists reason about ethics and statecraft.5
Hamilton’s formulation, ironically, is more restrictive than Montesquieu’s;
the counsel of this great American realist is, if taken literally, inconsistent with
‘‘realism.’’ States, he says, are to pursue their interests within the limits imposed
by justice and good faith. Realists, by contrast, have normally said that states
may break faith and employ unjust means when their survival and indepen-
dence are threatened. Publicists of the law of nations denied this exemption.
Though the right of self-preservation, according to Vattel, carried with it ‘‘the
right to whatever is necessary for that purpose . . . , these means must not be
unjust in themselves, or such as the natural law absolutely prohibits.’’ Those
who took the other side of this argument based the exemption on the old
6 Hendrickson

Roman doctrine of public safety—salus populi suprema lex est. Though the doc-
trine of necessity or of ‘‘public safety’’ is rightly identified with realism, it is
sometimes affirmed by personages not normally thought of as realists. Jefferson,
for instance, held that ‘‘[a] strict observance of the written laws is doubtless one
of the high duties of a good citizen, but it is not the highest. The laws of neces-
sity, of self-preservation, of saving our country when in danger, are of higher
obligation.’’ Such is what all realists have believed; such is their distinctive
claim.6
If realism does not and cannot provide the answer to what constitutes ‘‘good
policy,’’ it does hold out an answer to one, and perhaps the most profound,
moral dilemma of statecraft: that of the means states may employ when their
security and independence are threatened. While realism recognizes the ‘‘moral
reality’’ of war, and thus the imperative that war’s conduct ought to be subject
to moral and legal constraints, it also recognizes that where the state’s indepen-
dence and continuity are in jeopardy, the statesman may—indeed, should—
take whatever measures are required to preserve such independence and
continuity. The ancient doctrine of ‘‘necessity’’ in statecraft is at once very old
and very contemporary. We have only recently escaped its oppressive grip, hav-
ing lived almost constantly with it from World War II until the end of the age
of deterrence, circa 1990. In this period, necessity not only formed the limiting
conditions of our lives but, in nuclear deterrence, seemed to express a near
permanent state of things.
The argument of necessity in statecraft is not to be taken literally. Clearly, at
the root of this view is not simply an explanation but a choice. The necessity
that is presumably imposed on the statesman is in the end a ‘‘moral necessity’’
enjoining him to do that which is necessary to preserve the state’s independence
and survival. What appears as a necessity does so because a moral choice has
already been made. The appeal to necessity is compatible with restraint on state
action as long as those restraints do not appear to jeopardize the independence
and survival of the political collective. The concept of necessity only constitutes
a permission to override moral and legal restraints in ‘‘extreme’’ situations
(‘‘when the safety of the state is in question’’); by evident implication, this
very limitation constitutes a recognition that such restraints are obligatory in
‘‘normal’’ circumstances. But whether restraints can be observed will depend
upon the immediate circumstances in which the statesman must act and not
upon abstract considerations (or upon a retrospective wisdom and detachment
the actor cannot have).
There is no difficulty in cataloguing the many abuses to which the appeal to
necessity, the heart of the doctrine of reason of state, has led in practice. These
abuses, moreover, are not accidental; they are built into the very character of
the doctrine and may be traced to the uncertainty that attends the concept of
the collective ‘‘self’’ as well as the nature of the society in which states must
 In Defense of Realism 7

define the self and its necessities. For that society renders tenuous the distinc-
tion between security and survival. In collapsing this distinction, as states are
prone to do, the door is opened to all kinds of abuses. Still, it does not follow
that it is meaningless to speak of the self-preservation or survival of states. The
condition of necessity may, and does, arise. Reason of state declares that when
it does, all other considerations should be subordinated to the safety of the
state.
Walzer does not reject the argument of necessity. What he terms ‘‘supreme
emergency’’ serves, in principle, the same purpose as does the doctrine that has
always been closely identified with realism. It is the case that Walzer accepts
necessity only with great reluctance and unease. ‘‘I want to set radical limits to
the notion of necessity,’’ he insists on more than one occasion. More than this,
he makes an impressive and commendable effort to do so. Even so, in the end
he comes back to the conclusion others, mainly realists, have come back to. The
demands of necessity are not denied. ‘‘Can soldiers and statesmen override the
rights of innocent people for the sake of their own political community?’’ he
asks, and replies: ‘‘I am inclined to answer this question affirmatively, though
not without hesitation and worry.’’7
Nor does Walzer differ substantially from realism in the defense he gives on
behalf of supreme emergency or necessity. ‘‘The survival and freedom of politi-
cal communities—whose members share a way of life, developed by their ances-
tors, to be passed on to their children—are the highest values of international
society.’’8 This is said in reference to the threat posed by Nazism, but Walzer
acknowledges that lesser challenges, if they threaten the survival and freedom
of a political community, have similar moral consequences. At the same time,
he says that he is not sure that he can ‘‘account’’ for the ‘‘different and larger
prerogatives’’ of political communities since he does not believe ‘‘in ascribing
to communal life a kind of transcendence.’’9 But whether the political commu-
nity is invested with intrinsic worth and transcendent value or is seen instead
as being not the source but the indispensable condition of value (as liberal
democracies have done), the practical result is the same. As the indispensable
condition of value, certainly of those values identified with individual freedom,
the state is endowed with ‘‘a kind of transcendence,’’ to use Walzer’s expression,
that serves to justify the extreme measures which may be taken to preserve it.
Walzer, then, has a close affinity to realism with respect to both the value he
places on the political community and his willingness to justify the sacrifice of
innocents in the name of ‘‘supreme emergency.’’ Short of these extreme situa-
tions, however, he insists that the duty to avoid harm to the innocent in war is
of overriding importance and cannot be abridged by utilitarian calculation. The
realist need not differ in this, but he may do so, and, considering his regard for
the consequences of action, will likely do so. For most realists, measures in
violation of the war convention may be justified if they shorten the war and
8 Hendrickson

substantially decrease the total amount of human suffering. To state the argu-
ment in this form is not to show that utilitarian calculation is justified in every
particular instance, or even in most instances; the consequentialist may certainly
require a strong burden of proof—as we would do—to override the otherwise
obligatory rule. Still, the argument over the legitimacy of utilitarian calculation
in war displays the contrast between realism and a deontological ethic in an
acute form, as do the recent debates provoked by the fiftieth anniversary of the
destruction of Hiroshima and Nagasaki. All those who, in the recent debates,
justified the bombing did so not on the basis that anything is permitted in
war—nobody but a barbarian can deny that the destruction of a city is, on its
face, a moral enormity—but by claiming that the use of atomic weaponry saved
hundreds of thousands of American and Japanese lives. Even if one accepts
Walzer’s judgment that such utilitarian calculations are ‘‘fantastic, godlike,
frightening, and horrendous’’10 —for they surely are—it is difficult to avoid the
conclusion that the refusal to have considered the consequences of not dropping
the bomb would have been, in the circumstances, equally ‘‘fantastic, godlike,
frightening, and horrendous.’’ It is difficult, moreover, to resist the conclusion
that dropping the first bomb at least did save many more lives than would have
been lost had this decision been refused. It did put an end, as Churchill said, to
‘‘the vast, indefinite butchery.’’ Walzer argues that the alternatives ought not to
have been what they were, because unconditional surrender was a war aim that
ought not to have been entertained. Even if this argument is in principle
granted, in the summer of 1945 the larger parameters of the policy of uncondi-
tional surrender would have been exceedingly difficult to change (though
assuredly the U.S. government was in the wrong in not making explicit before
Hiroshima its subsequent acceptance of the emperor’s role in the reconstruction
of Japanese life, just as it was grossly in the wrong in not allowing sufficient
time for Japanese reconsideration after the first bomb was dropped). If the
realist, by virtue of his consequentialist calculations, may fairly be charged with
a greater willingness to justify Hiroshima-like acts, the moralist remaining faith-
ful to absolute injunction (save when the heavens are really about to fall) is
stuck on the horns of a dilemma equally profound. Neither alternative, in truth,
is satisfactory or can be accepted without the gravest misgivings.

THE LEGALIST PARADIGM

In part two of Just and Unjust Wars, Walzer presents a theory of aggression that
seeks to articulate the common moral perceptions governing the resort to force.
At the core of this theory is a ‘‘legalist paradigm’’ that he calls ‘‘our baseline,
our model, the fundamental structure for the moral comprehension of war.’’
The paradigm posits ‘‘an international society of independent states’’ whose
dominant values are ‘‘the survival and independence of the separate political
communities.’’ To intervene in the internal affairs of these states violates their
Random documents with unrelated
content Scribd suggests to you:
saappaansa ja lähteä kiertämään maailmaa tarkastamaan, että kaikki
olivat tyydyttävässä kunnossa. Piispalla ei ollut aavistustakaan siitä,
että jotakin tärkeätä oli tekeillä. Tämä oli hänen käytöksensä
huomattavin piirre. Hän oli eloisa, vilkas, hilpeä, ystävällinen,
lempeä, mutta niin hämmästyttävän viaton.

Laki liukui piispan luo kysellen kohteliaimmin piispattaren vointia.

Tämä oli pahaksi onnekseen sattunut hiukan vilustumaan eräässä
rippivannotustilaisuudessa, muuten hän voi hyvin. Samoin nuori
herra piispa. Hän asui maaseudulla nuoren vaimonsa ja pienokaisten
kanssa ja hoiti seurakuntaansa.

Sitten ilmestyivät Barnacle-kuoron edustajat ja senjälkeen mr

Merdlen lääkäri. Laki, joka yhdellä silmännurkalla ja lornettinsa
kulmalla tähyili jokaista sisääntulijaa, puhuipa hän kenen kanssa ja
mistä asiasta hyvänsä, pyrki ovelin keinoin ja luontevan näköisesti
juttusille jokaisen kanssa, kosketellen kunkin erikoisen lautakunnan
jäsenen erikoista mieluisinta asiaa. Muutamien kuorolaisten kanssa
naureskeli hän uniselle parlamentinjäsenelle, joka edellisenä iltana
oli mennyt etuhuoneeseen ja äänestänyt väärin; toisten kanssa
valitteli hän ajan uudistushaluista henkeä, jota ei edes voitu estää
luonnottomalla tavalla harrastamasta yleisiä asioita, vieläpä valtion
raha-asioita; lääkärin kanssa puhui hän pari sanaa yleisestä
terveydentilasta, sitäpaitsi pyytäen häneltä pientä lausuntoa eräästä
asiasta, joka koski muuatta lääkäriä, kiistämättä varsin oppinutta ja
hienokäytöksistä miestä — näiden ominaisuuksien otaksui hän
korkeimmassa kehityksessään kuitenkin kuuluvan eräille toisille
lääkintätaidon harjoittajille (lautakuntakumarrus); toissapäivänä oli
tuo ensinmainittu lääkäri esiintynyt todistajana oikeudessa ja silloin
oli laki ristikuulustelussa päässyt selville siitä, että mies kuului uuden
lääkintätavan kannattajiin, joka tapa lain mielestä — kuinka? — no
niin, laki ajatteli näin; laki oli arvellut ja toivonut tohtorin sanovan
niin. Rohkenematta väitellä lääkärien kanssa, tuntui hänestä
kuitenkin, katsoen asiaa tavallisen järjen eikä ammatillisen
ymmärtämisen kannalta, että tämä uusi järjestelmä oli — saattoiko
hän näin etevän asianymmärtäjän kuullen sanoa sen? — huijausta!
Ah! Tällaisen rohkaisun kannattamana uskalsi hän sanoa: huijausta,
ja nyt oli laki saanut mielensä kevennetyksi.

Mr Tite Barnacle, jolla, samoin kuin tri Johnsonin kuuluisalla

ystävällä, oli vain yksi ainoa ajatus päässänsä ja sekin väärä, oli
ilmestynyt tällä välin. Tämä mainio herrasmies ja mr Merdle, jotka
erilaisissa asennoissa ja märehtivän mietiskelevin ilmein istuivat
keltaisella sohvalla takkavalkean valossa, eivät vaihtaneet halaistua
sanaa keskenään; huomattava yhdennäköisyys vallitsi heidän ja
vastakkaisella seinällä riippuvan Cuyp-maalauksen esittämien kahden
lehmän välillä.

Mutta nyt saapui loordi Decimus. Hovimestari, joka tähän saakka

oli rajoittunut vain tavallisen tehtävänsä yhteen puoleen, nimittäin:
katselemaan vieraita (paremmin uhkamielisesti kuin suosiollisesti)
heidän tullessaan sisään, poikkesi nyt siinä määrin tavastaan, että
tuli yläkertaan ilmoittamaan hänen ylhäisyytensä saapuneen. Loordi
Decimus oli ylen mahtava pääri, ja vaatimaton nuori alahuoneen
jäsen, Barnaclein viimeksi pyydystämä otus, joka oli kutsuttu tänne
viettämään peijaisiaan, sulki silmänsä, kun hänen ylhäisyytensä astui
sisään.

Siitä huolimatta oli loordi Decimuksesta hauska tavata tätä

alahuoneen jäsentä. Hänestä oli hauska tavata mr Merdleä, hauska
tavata piispaa, hauska tavata lakia, hauska tavata mr Tite Barnaclea,
hauska tavata kuoroa, hauska tavata Ferdinandia,
yksityissihteeriänsä. Loordi Decimus, vaikka kuuluikin maailman
mahtaviin, ei ollut rakastettava käytökseltään, ja Ferdinand oli
suurella vaivalla saanut hänet niin pitkälle, että hän huomasi kaikki,
jotka tapasi täällä, ja vakuutti olevansa iloinen tavatessaan heitä.
Kun tämä vilkkauden ja alentuvaisuuden puuska oli ohi, liittyi hänen
ylhäisyytensä Cuyp-taulua jäljittelevään ryhmään ja rupesi siihen
kolmanneksi lehmäksi.

Laki, joka jo tunsi saaneensa koko lautakunnan valtoihinsa ja

sopivaksi nyt käydä esimiehen kimppuun, liukui tämän luokse,
lornetti kädessä. Hän otti puheeksi ja esitti esimiehen arvosteltavaksi
ilman ja sääsuhteet, arvellen niiden olevan virallisen
vaiteliaisuusvaatimuksen yläpuolella. Laki kertoi kuulleensa (kuten
jokainen sanoo kuulleensa, vaikka keneltä ja mistä jää ainaiseksi
salaisuudeksi), että sinä vuonna ei saataisi ensinkään sälehedelmiä.
Loordi Decimus ei ollut kuullut mitään sellaista persikoistaan, mutta
luuli, jos hänen väkensä oli oikeassa, ettei omenoita tulisi ollenkaan.
Ei omenoita? Laki oli ylenmäärin hämmästynyt ja huolissaan.
Todellisuudessa oli hänelle aivan yhdentekevää, vaikkei koko maan
pinnalla olisi kypsynyt ainoatakaan omenaa, mutta hänen
näennäinen harrastuksensa tähän omenakysymykseen oli suorastaan
tuskallinen. »No, mutta mistä, loordi Decimus — me kiusalliset
lakimiehet haluamme aina koota tietoja, ja ne ovat meille usein
arvaamattoman hyödyllisiä — mistä, loordi Decimus, tämä johtuu?»
Loordi Decimus ei voinut esittää mitään selitystä siihen. Tähän olisi
jo toinen pysähtynyt, mutta laki ei hellittänyt, vaan tarrautui häneen
yhtä eloisasti kuin ennen, kysyen: »Entä päärynät sitten?»

Kauan senjälkeen kun laki oli kohonnut oikeuskansleriksi, kertoi

hän vielä tästä mestaritempustaan. Loordi Decimuksella oli muisto
päärynäpuusta, joka aikoinaan oli kasvanut hänen äitinsä talon
takana Etonissa ja jossa hänen elämänsä ainoa sukkeluus kukoisti
vuoden ympäri. Se oli selvä ja kouraantuntuva sukkeluus, joka koski
Etonin päärynöiden ja parlamentin päärien välistä erotusta, mutta
loordi Decimus arveli, ettei kukaan kuulija voinut nauttia sutkauksen
hienoimmasta tuoksusta, ellei perinpohjin ja tarkkaan tuntenut
puheenalaista päärynäpuuta. Sentähden ei kertomuksella aluksi ollut
aavistusta sellaisesta puusta, sitte se vähitellen huomasi sen talvella,
esitteli sen vaihtelevina vuodenaikoina, kuvasi kuinka se silmuili,
kukki, kantoi hedelmiä, kypsytti hedelmänsä; lyhyesti sanoen, loordi,
ennenkuin kiipesi makuuhuoneen ikkunasta varastamaan hedelmiä,
viljeli puuta niin ahkerasti ja yksityiskohtaisesti, että viivästyneet
kuulijat hartaasti kiittivät taivasta siitä, että puu oli istutettu ja
jalostettu ennen loordi Decimuksen aikoja. Lain omenaharrastus
hukkui ihan siihen kireään jännitykseen, jolla hän seurasi päärynäin
vaiheita siitä hetkestä lähtien, jolloin loordi Decimus juhlallisesti
aloitti: »Päärynöistä puhuessanne muistan erään päärynäpuun»,
sisältörikkaaseen loppuponteen saakka: »Ja niin siirrymme elämän
moninaisissa vaiheissa Etonin päärynöistä parlamentin pääreihin»;
jutun yhä kestäessä täytyi lain kulkea hänen ylhäisyytensä kanssa
portaita alas, vieläpä istuutua hänen viereensä pöytään saadakseen
kuulla sen loppuun. Silloin tiesi laki voittaneensa esimiehenkin
suosion ja saattoi syödä päivällisensä hyvällä ruokahalulla.

Nämä päivälliset olivat omiaan herättämään ruokahalua, vaikkei

hänen olisi ollutkaan nälkä. Harvinaisimpia ruokalajeja,
kallisarvoisesti valmistettuja ja kallisarvoisesti tarjoiltuja,
herkullisimpia hedelmiä, valituimpia viinejä, ihmeellisimpiä kulta- ja
hopea-, lasi- ja porsliinitaideteoksia, lukematon joukko maku-, haju-
ja näköaistia hiveleviä esineitä oli koottu pitopöytään. Oi, mikä
ihmeellinen mies tämä Merdle oli, kuinka suuri mies, kuinka etevä ja
mestarillinen, kuinka, siunattu ja kadehdittava — sanalla sanoen,
kuinka rikas mies!

Isäntä söi tavallisen vaivaisen kahdeksantoista pennyn määrän

ainaiseen huonosti sulattavaan tapaansa ja puhui omasta puolestaan
niin vähän kuin tällainen ihmeellinen mies ikinä voi. Onneksi kuului
loordi Decimus yleviin henkiin, joille ei tarvitse puhua, koska heillä
aina on kylliksi tehtävää mietiskellessään omaa suuruuttansa. Tämän
kautta kävi nuorelle vaatimattomalle parlamentinjäsenelle
mahdolliseksi pitää silmänsä auki kylliksi kauan, jotta näki syödä
päivällisensä. Mutta kohta kun loordi Decimus puhui, ummisti hän ne
taas.

Miellyttävä nuori Barnacle ja laki olivat seuran puhujina. Piispakin

olisi ollut erittäin rakastettava, ellei hänen viattomuutensa olisi
tehnyt haittaa. Hän jäi kovin pian keskustelussa jäljelle. Kun vain
vihjattiin johonkin tekeillä olevaan, oli hän kuin Hölmölästä kotoisin.
Maallisista asioista hän ei ymmärtänyt kerrassaan mitään; ne olivat
hänen näköpiirinsä ulkopuolella.

Sen huomasi hyvin, kun laki sattumalta kertoi ilokseen kuulleensa,

että »meillä kohta on onni saada myöskin ystävämme mr Sparklerin
selvä ja terve ymmärrys — ei prameileva ja kehuskeleva, mutta
läpeensä terve ja käytännöllinen ymmärrys hyvän asiamme puolelle
ja palvelukseen».

Ferdinand Barnacle nauroi ja myönsi, että niin saattoi olla. Ääni se

oli yksikin ääni ja hyvä olemassa.

Laki oli perin pahoillaan siitä, ettei nähnyt tänään hyvää

ystäväänsä mr Sparkleria, »mr Merdle».
 »Hän on matkoilla mrs Merdlen kanssa», vastasi puhuteltu herra,
heräten vähitellen pitkäaikaisesta hajamielisyydestä, jonka kestäessä
hän oli sujauttanut lusikan hihaansa. »Ei ole välttämätöntä, että hän
on täällä läsnä.»

»Ihmeitätekevä Merdle-nimi riittää epäilemättä aikaansaamaan

kaikki», sanoi laki tehden lautakunta-kumarruksensa.

»Niin — kyllä — luulisin niin», myönsi mr Merdle pannen lusikan

pois ja kömpelösti pujottaen kätensä toinen toisensa hihansuihin.
»En usko, että kannattajani siellä millään tavoin asettuvat
vastahankaan.»

»Malliväkeä!» ihaili laki.

»Hauskaa, että hyväksytte ne», sanoi mr Merdle.

»Entä ne toiset kaksi paikkaa», jatkoi laki, ja hänen terävät

silmänsä välkähtivät, kun hän varovasti vilkui mahtavaan
naapuriinsa; »me lakimiehet olemme aina uteliaita ja utelevia,
poimimme tilkun sieltä, toisen täältä monikirjavaa tietovara
varastoamme varten, sillä emme tiedä, missä mutkassa mikin pala
saattaa olla tarpeen — mutta kuinka väestön laita on niissä kahdessa
toisessa paikassa? Taipuvatko he mallikelpoisesti tämän
yritteliäisyyden ja kuuluisan nimen laajan ja yhä laajenevan
vaikutusvallan alle, antautuvatko nämä pienet purot helposti ja
tyynesti ja niin kauniisti, kuin olisi kysymys luonnonlakien
vaikutuksesta, näin johdettaviksi yhtymään majesteetilliseen virtaan
sen kulkiessa ihmeellistä uraansa, hedelmöittäen rannikoltaan? Onko
tämä kaikki niin varmaa, että heidän kulkunsa voidaan edeltäpäin
arvata ja tarkoin laskea?»
 Mr Merdle, joka joutui hiukan hämilleen lain kaunopuheisuudesta,
katseli kotvan levottomana lähintä suola-astiaa ja vastasi sitten
epäröiden:

»He ovat täysin selvillä siitä, sir, mitä ovat velkaa yhteiskunnalle.
He valitsevat sen, jonka vain lähetän sinne sitä varten.»

»Hauska tietää», sanoi laki, »hauska tietää».

Kysymyksessä olevat kolme paikkaa olivat kolme kurjaa kolkkaa

tällä saarella, kolme pientä tietämätöntä, pöhnäistä, juopottelevaa,
likaista, syrjäistä vaalipiiriä, jotka olivat kupsahtaneet mr Merdlen
taskuun. Ferdinand Barnacle nauroi kevyeen tapaansa ja huomautti
hilpeästi, että he olivat kerrassaan siistiä seuraa. Piispa, joka
hengessään harhaili rauhan polkuja, oli hajamielinen ja mistään
tietämätön.

»Mitähän perää on siinä jutussa», kysyi loordi Decimus luoden

katseensa ympäri pöydän, »jonka olen kuullut eräästä
herrasmiehestä: kauan istuttuaan velkavankilassa huomattiin hän
kuuluvaksi rikkaaseen perheeseen ja sai periä suuren määrän
rahoja? Olen kuullut monenlaisia vihjauksia tästä. Tiedättekö te,
Ferdinand, siitä jotakin?»

»Tiedän vain sen», vastasi tämä, »että hän on tuottanut virastolle,

johon minulla on kunnia kuulua, loppumattomasti harmia ja syössyt
meidät pulasta toiseen». Loistava nuori Barnacle puhui näin vain
kurillaan, ikäänkuin sanoakseen: »Tiedämme, minkä arvoisia nämä
puheenparret ovat, mutta onhan niitä viljeltävä, peli on pidettävä
käynnissä.»
 »Pulasta toiseen?» toisti loordi Decimus majesteettisesti pysähtyen
ja mietiskellen näitä sanoja, niin että ujon parlamentinjäsenen täytyi
ummistaa silmänsä oikein lujasti. »Pulasta toiseen?»

»Todella epämiellyttävä juttu», huomautti mr Tite Barnacle

vakavan paheksuvasti.

»Millainen oli tämä juttu», kysyi loordi Decimus, »minkäluontoisia

nuo — pulat, Ferdinand?»

»Ooh, se on mainio juttu, parhaita laatuaan», vastasi nuori herra.

»Tämä mr Dorrit (hänen nimensä on Dorrit) joutui, aikoja ennen
kuin haltiatar ilmestyi pankista ja antoi hänelle omaisuuden,
vastaamaan meille sitoumuksen allekirjoituksesta, jota sitoumusta ei
ollut ensinkään täytetty. Hän oli osakas jonkinlaisessa tukkuliikkeessä
— he ostivat ja möivät väkijuomia tai nappeja tai viinejä tai
kenkämustetta tai kaurajauhoja tai villoja tai sianlihaa tai hakasia ja
lehtisiä tai rautaa tai siirappia tai jalkineita tai jotakin muuta sellaista,
jota tarvittiin armeijalle tai merimiehille tai jollekin muulle — ja sitte
liike teki vararikon, ja meidän kuuluessa saamamiesten joukkoon
pidätettiin petkuttajat kruunun puolesta kaikkien taiteen sääntöjen
mukaan, ja niin edespäin. Kun haltiatar sitten oli ilmestynyt ja mr
Dorrit tahtoi maksaa meille saatavamme, niin totta vie olimme
joutuneet sellaiseen mallikelpoiseen maksuosoituksia ja
vastamaksuosoituksia, varmennuksia ja vastavarmennuksia
vilisevään tilaan, että kului kuusi kuukautta, ennenkuin tiesimme,
millä tavoin ottaisimme vastaan rahat ja millä tavoin kuittaisimme
ne. Siitä muodostui virallisen työtavan riemuvoitto», kertoi kaunis
nuori Barnacle nauraen sydämellisesti. »Sellaista kaavakkeiden
määrää ette ole nähneet eläissänne. 'Totisesti', sanoi asianajaja
minulle eräänä päivänä, 'jos pyytäisin saada tältä virastolta
kolmetuhatta puntaa, sensijaan että nyt pyydän saada maksaa ne
sille, niin ei siitä tulisi tämän suurempaa vaivaa'. 'Niin, olette
oikeassa, vanha veikko', vastasin minä, 'ja vasta tiedätte, että meillä
todellakin tehdään työtä'.» Miellyttävä nuori Barnacle lopetti,
nauraen taas sydämellisesti. Hän oli kerrassaan hauska, hilpeä
veitikka, ja hänen käytöksensä oli erittäin rakastettavaa.

Mr Tite Barnacle ei katsellut asiaa aivan yhtä rattoisella tavalla.

Hän otti kovin pahakseen, että mr Dorrit oli vaivannut virastoa
tahtomalla maksaa rahat, ja piti karkeana muotovirheenä sitä, että
hän teki sen näin monen vuoden kuluttua. Mutta mr Tite Barnacle oli
napitettu mies ja sentähden tärkeä henkilö. Kaikki napitetut miehet
ovat tärkeitä. Kaikki napitetut miehet ovat luotettavia. Oli miten oli,
aina napitettu mies lumoo ihmiset; oli miten oli, viisauden uskotaan
säilyvän ja kasvavan napitetulla, mutta haihtuvan napittamattomalta;
ja varmaa on, että tärkeimpinä henkilöinä pidetään juuri napitettuja.
Mr Tite Barnaclea ei ikinä olisi arvioitu puoleenkaan nyt käyvästä
arvostaan, ellei hänen takkinsa aina olisi ollut napitettu valkoiseen
kaulahuiviin saakka.

»Saanko kysyä», sanoi loordi Decimus, »onko mr Darritilla — tai

Dorritilla perhettä?»

Kun ei kukaan muu puhunut mitään, vastasi isäntä: »Hänellä on

kaksi tytärtä, mylord.»

»Oh! Te tunnette hänet?» tiedusti loordi Decimus.

»Mrs Merdle tuntee. Mr Sparkler tuntee myös. Totta puhuen»,

sanoi mr Merdle, »luulen melkein, että mr Sparkler on ihastunut
toiseen näistä nuorista neideistä. Hän on tunteellinen ja — otaksun
— että valloitus —» Tässä mr Merdle vaikeni ja katseli pöytäliinaa,
kuten hänen tapansa oli huomatessaan jonkun katsovan häneen tai
kuuntelevan häntä.

Laki oli tavattoman iloinen siitä, että Merdlet ja tämä perhe jo

olivat joutuneet kanssakäymisiin keskenään. Hän huomautti
matalalla äänellä pöydän yli piispalle, että tässä oli eräänlainen
rinnakkaisilmiö sille fysikaaliselle laille, jonka mukaan
samanluontoiset esineet vetävät toisiaan puoleensa. Hänen
mielestään tämä rikkauden kyky vetää rikkautta puoleensa oli hyvin,
hyvin mielenkiintoinen ja merkillinen — se oli jonkinlaisessa
epämääräisessä yhteydessä magneetin ja yleisen vetovoiman
kanssa. Piispa, joka oli pudonnut takaisin maan päälle tämän
puheenaineen joutuessa pohdittavaksi, myönsi niin olevan. Hän
arveli olevan todella erittäin tärkeätä yhteiskunnalle, että henkilö,
joka oli joutunut näin vaativaan asemaan, odottamatta saanut
käsiinsä vallan hyvään ja pahaan yhteiskunnassa, näin sai sulautua
tunnetumpaan, mahtavampaan tekijään, jonka vaikutus (»kuten
ystävämme, jonka pöydässä nyt istumme») aina on ollut
sopusoinnussa yhteiskunnan parhaiden harrastusten kanssa. Kahden
kilpailevan liekin, suuremman ja pienemmän asemesta, joiden
kummankin loiste, yksin loistaen, olisi synkkä ja häilyvä, olisi meillä
näin yksi yhteensulautunut, pehmeäloisteinen valo, jonka lempeät
säteet levittäisivät tasaista lämpöä ympäri maan. Piispa näytti
mielestään esittäneen asian erittäin onnistuneesti, niin että hän viipyi
siinä kauemminkin; ja laki (jottei menettäisi lautakuntansa jäsentä)
oli istuvinaan hänen jalkojensa juuressa kuuntelevana oppilaana.

Päivällistä jälkiruokineen syötiin kolme tuntia, jonka tähden

vaatimaton parlamentinjäsen ennätti nopeammin jäähtyä loordi
Decimuksen varjossa kuin lämmetä ruuasta ja juomasta, ja hän tunsi
itsensä kovin viluiseksi. Loordi Decimus loi, kuten korkea torni
tasaisessa maisemassa, varjonsa pöytäliinan yli, himmensi valot
kelpo kansanedustajalta, jähmetytti hänen ytimensä ja antoi hänelle
masentavan tunnon laajoista välimatkoista. Kun hänen armonsa
pyysi onnetonta vaeltajaa juomaan kanssansa, verhoutuivat tämän
horjuvat askeleet synkimpään varjoon, ja kun hänen armonsa
toivotti: »Terveydeksenne, sir!» oli kaikki hänen ympärillään autiota
erämaata.

Viimein alkoi loordi Decimus, kahvikuppi kädessä, kuljeksia

huoneessa katsellen tauluja ja aiheuttaen mielenkiintoisia arvailuja
läsnäolijoiden mielissä, milloin hän mahdollisesti lopettaisi
kuljeksimisensa ja sallisi pienempien lintujen lentää yläkertaan, mikä
ei käynyt päinsä, ennenkuin hän oli kääntänyt jalot siipensä siihen
suuntaan. Jonkun verran viivyteltyään ja suotta vain ojennettuaan
lentimiänsä liiteli hän seurusteluhuoneisiin.

Ja täällä esiintyi vaikeus, joka aina on käsillä, kun kaksi henkilöä

vartavasten saatetaan yhteen päivälliskutsuille, jotta he saisivat
neuvotella. Jokainen (paitsi piispa, jolla ei ollut aavistusta mistään)
tiesi vallan hyvin, että nämä päivälliset oli syöty ja juotu
nimenomaan sitä varten, että loordi Decimus ja mr Merdle saisivat
keskustella viisi minuuttia toistensa kanssa, Näin huolellisesti
valmistettu tilaisuus oli nyt tullut, ja siitä hetkestä alkaen näytti siltä,
ettei mikään inhimillinen oveluus voinut saada päähenkilöitä edes
samaan huoneeseen. Mr Merdle ja hänen ylhäinen vieraansa
pysyttelivät itsepintaisesti näköpiirin vastakkaisilla äärillä. Turhaan
kohtelias Ferdinand vei loordi Decimuksen katsomaan mr Merdlen
läheisyydessä olevia pronssihevosia. Silloin mr Merdle väisti ja asteli
poispäin. Turhaan hän saattoi mr Merdlen kertomaan loordi
Decimukselle harvinaisista dresdeniläisistä maljakoista. Silloin taas
loordi Decimus väisti ja asteli poispäin, juuri kun Ferdinand oli
saattanut toisen hänen luoksensa.

»Oletteko milloinkaan nähnyt tällaista?» kysyi Ferdinand lailta,

epäonnistuttuaan parikymmentä kertaa.

»Usein», vastasi laki.

»Ellen minä lykkää toista sovittuun nurkkaan, johon te talutatte

toisen, niin en ikinä pääse täältä irti», sanoi Ferdinand.

»Hyvä», vastasi laki, »minä pidän huolen Merdlestä, jos tahdotte,

mutten mylordista».

Ferdinand nauroi, harmissaankin. »Hiisi vieköön molemmatkin!»

sanoi hän katsoen kelloaan. »Minä tahdon päästä pois. Miksi
lemmossa he eivät tapaa toisiaan? Kumpikin tietää, mitä he tahtovat
ja aikovat. Katsokaa nyt heitä!»

He häämöittivät yhä näköpiirin vastakkaisilla äärillä, kumpikin

luonnottomasti teeskennellen olevansa muistamattakaan toista, mikä
ei olisi näyttänyt hullunkurisemman läpinäkyvältä, vaikka heidän
aikeensa olisi ollut kirjoitettuna heidän selkäänsä. Piispa, joka juuri
oli ollut kolmantena lain ja Ferdinandin seurassa, mutta jonka
viattomuus oli estänyt häntä pysymästä mukana keskustelussa ja
ikäänkuin voidellut hänet oliiviöljyllä, näkyi nyt lähestyvän loordi
Decimusta ja alkavan puhella hänen kanssansa.

»Minun kai täytyy saada Merdlen lääkäri pyydystämään ja

pidättämään hänet», tuumi Ferdinand, »ja sitte houkuttelen
mahtavan sukulaiseni neuvotteluun, jos voin — ja jos en voi, niin
laahaan hänet siihen».
 »Jos kunnioitatte minua pyytämällä vähäistä apuani», sanoi laki
hymyillen veitikkamaisinta hymyään, »niin antaudun suurimmalla
ilolla käytettäväksenne. En luule, että kukaan yksin pystyy tähän.
Mutta jos tahdotte karsinoida mylordin tuonne etäisimpään
seurusteluhuoneeseen, jossa hän nyt näkyy olevan innokkaassa
keskustelussa, niin minä otan tehtäväkseni tuoda rakkaan
Merdlemme sinne ja tehdä karkaamisen hänelle mahdottomaksi.»

»Sovittu!» sanoi Ferdinand. »Sovittu!» sanoi laki.

Laki oli merkillinen nähdä ja varsin tosissaan, kun hän, Leveästi

keinutellen lornettiansa nauhasta ja keveästi kumarrellen kaikkeuden
täyttävälle lautakunnalle, mahdollisimman satunnaisesti löysi itsensä
mr Merdlen rinnalta ja käytti tilaisuutta puhuaksensa eräästä asiasta,
jonka suhteen hän erikoisesti tahtoi pyytää tämän käytännöllisen
älyn johdatusta. (Tässä pisti hän kätensä mr Merdlen kainaloon ja
kuljetti häntä hiljalleen eteenpäin.) Muuan pankkiiri, joka saattoi olla
nimeltään vaikkapa A.B., maksoi suurehkon summan, sanokaamme
viisikymmentä tuhatta puntaa, eräälle asiakkaalleen, jota voimme
nimittää P.Z:ksi. (Tässä he lähestyivät loordi Decimusta, jolloin laki
tarttui lujemmin mr Merdleen.) Tämän, sanokaamme leskirouva
P.Z:lle näin annetun lainan vakuudeksi sai A.B. käsiinsä P.Z:n
omistaman rälssitilan, nimi olkoon Blinkiter Doddles, omistuskirjat.
P.Z:n pojalla, esimerkiksi X.Y:llä, joka jo oli täysi-ikäinen, oli rajoitettu
oikeus kaataa metsää Blinkiter Doddlesissa — mutta tämähän oli
varsin sopimatonta! Se ei mitenkään käynyt päinsä, että hän loordi
Decimuksen läsnäollessa pidätti isäntää kuivien lakikysymystensä
pohdinnalla! Toisen kerran! Laki oikein häpesi eikä enää virkkaisi
sanaakaan. Saisiko hän kunnian puhua muutaman sanan piispan
kanssa? (Hän oli tällöin istuttanut mr Merdlen sohvaan loordi
Decimuksen rinnalle, ja nyt tai ei milloinkaan sen piti tapahtua.)
 Muu seura, paitsi tietysti piispaa, jolla ei ollut kaukaisinta
aavistusta siitä, että jotakin oli tekeillä, oli hyvin kiihoittunut ja
huvitettu ja kokoontui ryhmään viereisen huoneen takan ympärille,
ollen muka huolettomasti juttelevinaan lukemattomista kirjavista
pikkuasioista, silmien ja ajatusten salaa retkeillessä eristetyn parin
luokse. Kuoro oli erikoisen hermostunut: kenties sitä vaivasi kamala
aavistus, että silti oli hyvä pala livahtamaisillaan sivu suun. Piispa
yksin puhui tasaisesti ja tyynesti. Hän keskusteli kuuluisan lääkärin
kanssa siitä kurkun herpaantumisesta, joka hyvin usein vaivasi
nuoria pappismiehiä, ja keinoista, millä tämän, kirkon keskuudessa
kovin yleisen taudin leviäminen voitaisiin ehkäistä. Lääkäri oli sitä
mieltä, että paras keino sen ehkäisemiseksi olisi se, että nuoret
miehet pitäisivät yleisenä sääntönä oppia puhumaan, ennenkuin
antautuivat puhujan ammattiin. Piispa kysyi epäröiden, oliko hän
todella sitä mieltä. Ja lääkäri vastasi epäröimättä, että hän oli sitä
mieltä.

Ferdinand yksin koko seurasta retkeili ryhmän ulkopuolella; hän

pysytteli sen ja molempien sohvalla istujain keskivälillä, ikäänkuin
suuri loordi toimittaisi jonkinlaista leikkausta, mr Merdle potilaana tai
päinvastoin, ja hänen apuansa haavurina saatettaisiin tarvita minä
hetkenä tahansa. Ja todellakin, neljännestunnin kuluttua loordi
Decimus kutsui: »Ferdinand!» ja tämä meni ottamaan osaa
neuvotteluun, jota kesti vielä viitisen minuuttia. Tämän jälkeen
kuului puoliksi tukahdutettu läähätys kuoron puolelta, sillä loordi
Decimus nousi sanomaan hyvästi. Ferdinandin taas muistutettua
häntä olemaan suosiollinen pudisti hänen armonsa loistavasti kättä
kaikkien seurassa olevien kanssa, sanoipa vielä laille: »Ettehän vain
kyllästynyt äskeiseen juttuuni?», johon laki vastasi: »Päärynöihin vai
pääreihin, mylord?» nokkelasti osoittaen täydellisesti
ymmärtäneensä sukkeluuden ja hienosti vihjaten muistavansa sen
koko elämänikänsä.

Kaikki mr Tite Barnacleen napitettu juhlallinen tärkeys lähti tämän

jälkeen, ja sitte Ferdinand, joka meni oopperaan. Muutamat vieraista
viipyivät vielä hetken, kihlaten kullattuja liköörilaseja kirjailtujen
pöytien kanssa tahmeilla renkailla; he odottivat kiihkeästi, että mr
Merdle sanoisi jotakin. Mutta mr Merdle kuljeksi, kuten tavallisesti,
tylsänä ja hajamielisenä seurusteluhuoneissaan eikä virkkanut
sanaakaan.

Parin päivän kuluttua ilmoitettiin koko kaupungille, että Edmund

Sparkler, esquire, mainion, maailmankuulun mr Merdlen poikapuoli,
oli nimitetty jäseneksi verukevirastoon; ja kaikille hartaille
uskovaisille kuulutettiin, että tätä erinomaista nimitystä oli iloiten
tervehdittävä suopeana ja armollisena suosion merkkinä, jonka
suopea ja armollinen Decimus soi liikeharrastuksille, kun niiden täytyi
tällaisessa suuressa liikemaassa — ja niin edespäin
torventörähdysten säestämänä. Näin, hallituksen suosion
kannattamana, edistyi ja menestyi ihmeellinen pankki samoin kuin
kaikki muut ihmeelliset yritykset, ja uteliaita vaelsi Harley Streetille,
Cavendish Squaren varrelle, vain töllistelemään taloa, jossa tämä
kullattu ihmeolio asui.

Ja kun he näkivät hovimestarin kurkistavan ulos eteisen ovelta

jonkun alentuvaisuuspuuskan aikana, ihmettelivät töllistelijät, kuinka
rikkaalta hän näytti, ja aprikoivat, kuinka paljon rahaa hänellä saattoi
olla ihmeellisessä pankissa. Mutta jos he olisivat tunteneet tämän
kunnioitettavan Nemesiksen paremmin, eivät he olisi aprikoineet
sitä, vaan olisivat pennilleen määritelleet tämän summan suuruuden.
YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU

Raivoava kulkutauti

Samoin kuin kokemus varmasti todistaa ihmisen hengittävän

ilmaa, samoin todistaa se myös, että siveellistä tartuntaa on
vähintäin yhtä vaikea vastustaa kuin ruumiillistakin, että sellainen
tauti leviää pahanlaatuisena ja nopeasti kuin rutto, että se kerran
vauhtiin päästyään ei katso säätyä eikä toiminta-alaa, vaan tarttuu
terveimpiinkin ja kehittyy erilaisimmissakin rakenteissa. Arvaamaton
siunaus ihmiskunnalle olisi, että tämän tartunnan saanut, joka
heikkona tai heittiönä sallii turmiollisten taudinitujen itsessään
kehittyä, heti pidätettäisiin ja pantaisiin ankaran valvonnan alaiseksi
(jottemme sanoisi: muitta mutkitta tuhottaisiin), ennenkuin myrkky
on leviämiskykyistä.

Samoin kuin iso valkea kohinallaan laajalti täyttää ilman, niin

humisi mahtavien Barnaclein loimuun puhaltama pyhä liekki Merdlen
nimeä yhä äänekkäämmin. Se asui kaikkien huulilla ja soi kaikkien
korvissa, Merdlen kaltaista miestä ei milloinkaan ollut nähty eikä
milloinkaan nähtäisi. Kuten on sanottu, ei kukaan tiennyt mitä hän
oli tehnyt, mutta kaikki olivat selvillä siitä, että häntä suurempaa ei
ollut ilmestynyt.

Bleeding Heart Yardissa, jossa ei ollut liikaa puolipennystäkään, oli

tämä mallimies yhtä vilkkaan mielenkiinnon esineenä kuin pörssissä.
Mrs Plornish, joka nyt, pieni vanha isäukkonsa ja Maggy apulaisina,
piti mauste- ja sekatavarakauppaa pienessä siistissä puodissa Yardin
hienossa osassa, portaiden yläpäässä, jutteli lavealti hänestä
ostajiensa kanssa myymäpöydän ääressä. Mr Plornish, jolla oli pieni
osake pienessä rakennusyhtiössä naapuristossa, kertoi seisten
muurauslasta kädessä rakennustelineillä ja talojen katoilla
kuulleensa, että mr Merdle oli ainoa, »huomatkaa», joka kykeni
auttamaan heitä siihen, niihin he kaikki pyrkivät, »huomatkaa»,
hankkimaan heille hyvän toimeentulon. Huhu kuiskaili, että mr
Baptist, mr ja mrs Plornishin ainoa vuokralainen, pani talteen
ansionsa, jotka säästyivät hänen eläessään yksinkertaisesti ja
kohtuullisesti, sijoittaakseen ne sitten johonkin mr Merdlen varmaan
yritykseen. Naispuolisille yardilaisille, jotka tulivat saamaan
muutaman luodin teetä ja satakunta naulaa lavertelua, antoi mrs
Plornish tiedoksi, että he, »ma'am», olivat kuulleet serkultaan Mary-
Annelta, joka työskenteli eräässä liinavaateliikkeessä, että mrs
Merdlen puvut täyttivät kolme vaunua, että hän oli kauniimpi kuin
kukaan, missään maassa elävä nainen ja että hänellä oli povi kuin
marmoria, että mikäli he olivat kuulleet hänen poikansa edellisestä
avioliitosta oli otettu hallitukseen; hän oli ollut kenraalina ja
marssittanut sotajoukkoja ja kruunattu voitoilla, jos kaikkea
kuulemaansa saattoi uskoa. Vielä tiesi mrs Plornish, että kerrottiin
mr Merdlen sanoneen, että hän, jos olisi katsonut kannattavan, olisi
voinut ottaa haltuunsa koko hallituksen, pyytämättä mitään voittoa,
muttei voinut tehdä sitä tappiokseen. Eipä olisi luullut, arveli mrs
Plornish, hänen kärsivän siitä suurtakaan vahinkoa, kun saattoi
valehtelematta sanoa, että hänen tiensä oli laskettu kullalla. Oli
todella ikävää, ettei voitu tehdä sitä hänelle kannattavaksi, sillä
tällainen mies ja vain tällainen tiesi, kuinka leipä- ja liharuuan hinta
oli noussut ja tällainen mies ja vain tällainen saattoi ja tahtoi saada
sen alenemaan.

Niin yleisenä ja raivoisana riehui tämä kulkutauti Bleeding Heart

Yardissa, etteivät potilaat tointuneet edes mr Pancksin
vuokrankantopäiviksi. Näissä tilaisuuksissa sai tauti sen omituisen
muodon, että potilas tunsi saavansa sanomatonta lohdutusta ja
puolustusta viittaamalla ihmeitä tekevään nimeen.

»Kas niin!» saattoi mr Pancks sanoa vuokralaiselle, joka ei ollut

maksanut. »Rahat tänne! Joutukaa!»

»Minulla ei ole rahaa, mr Pancks», saattoi vuokralainen vastata;

»puhun totta, kun sanon, etten ole saanut edes kuusipennystä
kokoon sitä varten».

»Tiedättehän, ettei tämä kelpaa», vastasi silloin mr Pancks;

»ettehän voi odottaa, että tällainen kävisi päinsä, ettehän?»

Siihen vuokralainen alakuloisena myönsi: »En, sir»; hän ei

todellakaan odottanut sitä.

»Tiedätte, ettei isäntäni siedä tällaista», jatkoi mr Pancks. »Hän ei

ole lähettänyt minua tänne tätä varten. Maksakaa! Joutuin!»

Vuokralainen saattoi silloin vastata: »Voi, mr Pancks, jos olisin se

rikas herrasmies, jonka nimi on kaikkien huulilla — jos nimeni olisi
Merdle, sir — niin maksaisin ilomielin.»
 Vuokra-asiaa koskevat keskustelut pidettiin tavallisesti asumusten
ovilla tai eteisissä, useiden yardilaisten hartaasti kuunnellessa.
Tällaisiin vetoamisiin vastasivat he aina hiljaisella muminalla,
ikäänkuin pitäen sitä lopullisesti vakuuttavana ja ratkaisevana; ja
syyllinen, olkoonpa kuinka hämillään ja neuvoton tahansa siihen asti,
reipastui siitä aina hiukan.

»Jos minä olisin mr Merdle, sir, niin ei teillä olisi syytä moittia
minua. Ei, uskokaa minua», saattoi vuokravelallinen sitten jatkaa,
päätänsä pudistellen. »Silloin maksaisin niin pian, mr Pancks, ettette
ehtisi pyytääkään rahoja minulta.»

Taas kuului vastausmutina, joka sisälsi, että oli mahdotonta sanoa

mitään reilumpaa ja että se melkein jo kävi vuokran suorituksesta.

Mr Pancks rajoittui nyt vain sanomaan, merkitessään asian

muistikirjaansa: »No niin, silloin saatte oikeudenpalvelijat niskaanne
ja teidät häädetään asunnostanne; niin teidän käy. Ei hyödytä puhua
minulle mr Merdlestä. Te ette ole mr Merdle enempää kuin
minäkään.»

»Ei, sir», vastaa velallinen, »mutta soisin teidän olevan hän, sir».

Kuuntelijat yhtyivät tähän heti ja kertasivat hartaasti:

»Soisimme teidän olevan hän, sir.»

»Olisitte lempeämpi meitä kohtaan, jos olisitte mr Merdle, sir»,

jatkoi vuokralainen innostuen, »ja se olisi parempi kaikille
asianomaisille, parempi meille ja parempi teillekin. Teidän ei tarvitsisi
kiusata ketään silloin, sir. Ei teidän tarvitsisi kiusata meitä eikä
itseänne. Teidän itsenne olisi parempi olla ja jättäisitte muutkin
rauhaan, jos olisitte mr Merdle.»

Mr Pancks, jonka aina valtasi vastustamaton kömpelyys hänen

kuunnellessaan näitä epäsuoria kohteliaisuuksia, ei milloinkaan
tointunut sellaisesta hyökkäyksestä. Hän saattoi vain purra kynsiään
ja höyrytä edelleen seuraavan vuokravelallisen luokse. Säestävä
yardilaisryhmä kokoontui nyt hänen juuri jättämänsä velallisen
ympärille ja heidän suureksi lohdutuksekseen kierteli mitä
ihmeellisimpiä huhuja heidän keskuudessaan mr Merdlen suurista
rikkauksista.

Erään tällaisen tappion jälkeen, joita sattui monta monena

vuokrankantopäivänä, käveli mr Pancks, muistikirja kainalossa,
päättyneen päivätyön perästä mrs Plornishin kulmalle. Hänen
asiansa ei ollut ammatillista, vaan tuttavallista laatua. Hänellä oli
ollut raskas työpäivä ja hän kaipasi hiukan virkistystä. Hän oli tähän
aikaan ystävällisissä suhteissa Plornish-perheen kanssa ja oli usein
käynyt heillä samanlaisissa tilaisuuksissa ja ottanut osaa miss
Dorritia koskeviin muisteloihin.

Mrs Plornishin puotikamari oli koristeltu hänen makunsa mukaan

ja esitti puodinpuolisella seinällä pienen haavekuvan, josta mrs
Plornish sanomattomasti nautti. Tämä puotikamarin runollinen
koristelu oli siinä, että seinä oli maalattu esittämään olkikattoisen
majan ulkopuolta. Ja taiteilija oli sovittanut siihen todellisen oven ja
ikkunan niin vaikuttavasti, kuin niiden kovin epäsuhteellinen koko
suinkin salli. Vaatimaton päivänkukka ja malva olivat maalatut
kukoistavan komeiksi tämän maalaisasunnon ulkopuolelle, ja piipusta
hulmusi sakea savu, joka todisti, että majassa elettiin hyvin, ja myös
kenties, että nokikolari oli pitemmän aikaa laiminlyönyt tehtävänsä.
Uskollinen koira oli kuvattu kynnykselle, valmiina käymään kiinni
ystävällisen vierailijan sääriin ja puutarhan aidan takaa kohosi pyöreä
kyyhkyslakka, kyyhkyspilven ympäröimänä. Ovella (sen suljettuna
ollessa) näkyi kuparilaatan kuva, johon oli kirjoitettu Onnenmaja, T.
ja M. Plornish, mies ja vaimo kun olivat yhtiökumppaneita. Runous ja
taide eivät milloinkaan ole ihastuttaneet mielikuvitusta enemmän
kuin ne yhtyneinä tähän majankuvaan ihastuttivat mrs Plornishia.
Eikä haitannut, että Plornishilla oli tapana piippua poltellessaan
nojata siihen, jolloin hänen hattunsa peitti kyyhkyslakan ja kaikki
kyyhkyset, hänen selkänsä nielaisi koko majan, taskuihin työnnetyt
kädet hävittivät kukoistavan puutarhan ja autioittivat lähimaiseman.
Mrs Plornishille se yhä pysyi mitä kauneimpana majana, mitä
ihmeellisimpänä haavekuvana, eikä se häirinnyt häntä, että mr
Plornishin silmä ylettyi pari tuumaa olkikaton alaisen
ullakkomakuuhuoneen yläpuolelle. Kun mrs Plornish, suljettuaan
puodin, tuli onnensa majaan ja kuunteli isänsä laulun lurituksia,
tuntui hänestä kuin hän eläisi suloista paimenrunoelmaa, kuin kulta-
aika olisi uudelleen herännyt henkiin. Ja totisesti, jos tämä kuuluisa
aikakausi todella heräisi henkiin tai jos sitä yleensä milloinkaan on
ollut olemassa, niin on epätietoista, saattaisiko tai saattoiko se
tuottaa montakaan yhtä vilpittömästi isäänsä ihailevaa tytärtä kuin
tämä köyhä vaimo oli.

Kilahtelevan puotikellon ilmoittaessa jonkun vieraan tulevan riensi

mrs Plornish katsomaan, kuka se oli. »Arvasin, että te sieltä tulette,
mr Pancks, sillä tämähän on teidän tavallinen iltanne, eikö niin?
Tässä on isä, katsokaas, hän tuli heti kellon kilahtaessa puotiin
tekemään kauppaa kuten reipas nuori kauppapalvelija. Eikös hän ole
terveen näköinen? Isä on iloisempi nähdessään teidän tulevan kuin
ostajan, sillä hän pitää paljon juttelusta, ja kun se kääntyy miss
Dorritiin, niin se on sitä mieluisempaa. Ette ole milloinkaan kuullut
isän äänen olevan niin hyvässä kunnossa kuin nyt», kehui mrs
Plornish; hänen oma äänensä värisi: niin ylpeä ja tyytyväinen hän
oli. »Hän lauloi meille Strephonin eilen illalla niin erinomaisesti, että
Plornish nousi seisomaan ja puhui hänelle pöydän yli; 'John Edward
Nandy', sanoi Plornish isälle, 'en ole milloinkaan kuullut teidän
livertelevän niin kuin tänä iltana livertelitte'. Eikö se ole hauskaa, mr
Pancks, eikö?»

Mr Pancks, joka ystävällisimmällä tavallaan oli pärskähdellyt ukolle,

vastasi myöntävästi ja kysyi ohimennen, joko vilkas altro-veikko oli
tullut kotiin työstä. Mrs Plornish vastasi »ei», ei vielä, vaikka hän oli
luvannut olla kotona teen aikana, käytyään West-Endissä jonkun
työn takia. Mr Pancks saatettiin sitte vieraanvaraisesti Onnenmajaan,
jossa hän tapasi vanhemman master Plornishin, joka juuri oli
palannut koulusta. Tiedustellessaan pikaisesti tämän nuoren
opiskelijan senpäiväisiä edistysaskeleita, sai hän kuulla, että
edistyneemmät oppilaat, jotka jo kirjoittivat isoja kirjaimia ja olivat
päässeet M-kirjaimeen, olivat saaneet harjoiteltavakseen »Merdle» ja
»Miljoona».

»Entä kuinka teidän asianne luistavat, mrs Plornish», kysyi Pancks,

»koska tässä mainittiin miljoonia?»

»Varsin tasaisesti, sir», vastasi mrs Plornish. »Isä kulta,

menisittekö puotiin ja järjestelisitte ikkunaa hiukan, ennen teetä,
teillä kun on niin hyvä maku?»

John Edward Nandy tallusteli tiehensä tyytyväisenä täyttämään

tyttärensä pyyntöä. Mrs Plornish pelkäsi aina kauheasti puhua raha-
asioista vanhan herran kuullen, jottei vain mikään hänen
mahdollisesti ilmaisemistaan vaikeuksista kuohuttaisi hänen
mieltänsä niin, että hän syöksyisi takaisin köyhäintalolle; nyt mrs
Plornish saattoi rauhassa uskoa huolensa mr Pancksille.

»On aivan totta, että liike käy tasaisesti», sanoi hän alentaen
ääntänsä, »ja että on runsaasti ostajia. Ainoana haittana on luotto,
sir.»

Tämän haitan tuntevat kipeästi useimmat, jotka ovat kaupallisesti

tekemisissä Bleeding Heartin asukasten kanssa, ja se oli pahana
kompastuskivenä mrs Plornishinkin liikkeessä. Kun mr Dorrit oli
hankkinut hänelle tämän kaupan, osoittivat yardilaiset niin suurta
myötätuntoa ja päättivät niin yksimielisesti kannattaa sitä, että se
todella oli kunniaksi ihmisluonnolle. Tunnustaen hänen oikeutensa
heidän jalomielisiin tunteisiinsa, koska hän jo kauan oli ollut heidän
yhteiskuntansa jäsenenä, lupautuivat he ystävällisesti tekemään
kauppaa mrs Plornishin kanssa, kävi miten kävi, eikä suosimaan
mitään muuta liikettä. Jalojen tunteittensa vallassa olivat he
poikenneet tavalliselta ladultaankin ja ostaneet, omiin tottumuksiinsa
nähden, hiukan ylellisesti mausteita ja voita ja tuumivat keskenänsä,
että jos he menivätkin hiukan yli rajojen, niin tapahtuihan se
naapurin ja ystävän hyväksi, ja milloinka sitten oli lupa ylittää rajoja,
ellei tällaisessa tapauksessa. Tällaisten kiihokkeiden varassa kävi liike
erikoisen vilkkaasti ja varastossa olevat tavarat menivät nopeasti
kaupaksi. Lyhyesti, jos yardilaiset vain olisivat maksaneet, olisi
kauppa menestynyt loistavasti, mutta koska he yksinomaan
rajoittuivat olemaan velkaa, ei kirjoihin vielä toistaiseksi ollut
ilmestynyt minkäänlaista voittoa.

Mr Pancks aikoi juuri pörröttää hiuksensa pystyyn kuin piikkisian

piikit miettiessään tätä asioiden tilaa, kun vanha mr Nandy palaten
majaan salaperäisen näköisenä pyysi heitä välttämättä tulemaan
katsomaan mr Baptistin outoa käytöstä; hän näytti kohdanneen
jotakin, mikä oli pelästyttänyt häntä. Kaikki kolme menivät puotiin ja
katsellen ikkunasta näkivät mr Baptistin, kalpeana ja kiihtyneenä,
panevan toimeen seuraavanlaisia outoja kohtauksia. Ensin he
huomasivat hänen piiloutuvan Yardiin johtavain portaiden yläpäähän
ja kurkistavan katua ylös ja alas, varovasti pistäen päänsä esiin aivan
puodinoven takaa. Erittäin huolekkaan tähystetyn jälkeen tuli hän
esille piilostaan ja astui ripeästi katua alas ikäänkuin muka
mennäkseen tykkänään tiehensä; sitte kääntyi hän äkkiä ja astui
samaa vauhtia ja samaa teeskennellen katua ylös. Astuttuaan saman
verran katua ylös kuin oli astunut sitä alaskin poikkesi hän kadun
toiselle puolen ja katosi. Viime tempun tarkoitus selvisi vasta, kun
hän kiireesti astui puotiin katuportailta ja selitti tehneensä pitkän ja
salaperäisen kierroksen Yardin toiseen, Clennamin ja Doycen
puoliseen päähän, kulkeneensa Yardin läpi ja pujahtaneensa sitte
sisään. Hän oli aivan hengästyksissään, mikä oli luonnollista, ja
hänen sydämensä tuntui olevan nopeammassa liikkeessä kuin pieni
ovikello, joka värisi ja kilisi hänen takanaan, hänen kiivaasti
suljettuaan oven.

»Hei, vanha veikko!» sanoi Pancks. »Altro, vanha poika! Mikäs on

hätänä?»

Mr Baptist tai signor Cavalletto ymmärsi nyt englantia melkein yhtä

hyvin kuin mr Pancks itse ja osasi puhuakin sitä aika hyvin. Siitä
huolimatta mrs Plornish, anteeksiannettavan turhamaisena
taidostaan, joka teki hänestä vähäistä vaille italiattaren, astui esiin
ruveten tulkiksi.

»Hän tahto tietä, mikä hätä», tulkitsi hän.

 »Tulkaa pieneen Onnenmajaan, padrona», vastasi mr Baptist,
pudistellen innokkaasti oikean kätensä etusormea ominaiseen
tapaansa ja antaen liikkeelle tällä kertaa erittäin salaperäisen leiman.
»Tulkaa sinne!»

Mrs Plornish ylpeili padrona-arvonimestä, jonka hän katsoi

paremmin tarkoittavan hänen asemaansa italiankielen taitajana kuin
talon emäntänä. Hän noudatti heti mr Baptistin pyyntöä, ja he
menivät kaikki sisään.

»Mine toivo, ettei te pelkä», sanoi mrs Plornish sitten, tulkiten mr

Pancksia uudella tavalla, kekseliäs kun oli. »Mite tapahtu. Puhuke,
padrona!»

»Olen nähnyt erään», vastasi Baptist, »olen tavannut hänet».

»Henet? Mike henet?» kysyi mrs Plornish.

»Pahan miehen. Maailman pahimman miehen. Olin toivonut, etten

milloinkaan enää näkisi häntä.»

»Kuinka tietä, ette hen on paha?» kysyi mrs Plornish.

»Älkää siitä huoliko, padrona. Tiedän sen liiankin hyvin.»

»Nekiko hen teite?» kysyi mrs Plornish.

»Ei. Toivoakseni. En luule, että hän näki.»

»Hän sanoo», tulkitsi mrs Plornish lempeän alentuvasti isälleen ja

Pancksille, »tavanneensa pahan miehen, mutta toivovansa, ettei
paha mies nähnyt häntä. — Miksi», kysyi mrs Plornish, ottaen
italiankielen taas käytäntöön, »te ei tahto, ette paha mies näke?»
 »Padrona hyvä», vastasi pieni ulkomaalainen, jota mrs Plornish
niin hienotunteisesti suojeli, »pyydän, älkää kysykö. Sanon vielä,
älkää huoliko siitä. Pelkään sitä miestä. En tahdo nähdä häntä, en
tahdo, että hän tuntee minut — ei milloinkaan enää. Vielä kerta,
pyydän hartaimmin, älkäämme puhuko siitä.»

Tämä puheenaine oli niin vastenmielinen hänelle ja tukahdutti niin

hänen tavallisen vilkkautensa, että mrs Plornish ei enää ahdistellut
häntä, varsinkin kun tee jo jonkun oli seissyt hautumassa hellan
reunalla. Mutta hän oli kuitenkin hyvin hämmästynyt ja utelias,
vaikkei kysellytkään mitään, samoin kuin mr Pancks, jonka ilmeikäs
hengitys oli työskennellyt raskaasti siitä saakka, kun pieni mies oli
tullut huoneeseen, aivan kuin veturin höyrykone kuljettaessaan
raskasta kuormaa jyrkässä ylämäessä. Maggy, joka nyt oli paremmin
puettu kuin ennen, vaikka hänen myssyllänsä yhä uskollisesti oli
sama hirviömäinen muoto, oli alusta pitäen pysytellyt syrjässä suu ja
silmät selkoselällään; tämä tuijotus ja ammotus eivät suinkaan
vähentyneet siitä, että puheenaine näin kesken kaiken katkaistiin.
Mutta ei kuitenkaan puhuttu siitä, vaikka asiaa joka puolella
tunnuttiin ajateltavan; poikkeuksena eivät suinkaan olleet nuoret
Plornishit, jotka ottivat osaa illallisateriaan siinä mielentilassa kuin
olisi ollut melkein turhaa syödä voileipää, kun kuitenkin tuskallinen
mahdollisuus oli käsillä, että maailman häijyin mies ennen pitkää
ilmestyisi ja soisi heidät suuhunsa. Mr Baptist alkoi vähitellen
vilkastua, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan oven takaa, ikkunan
pielestä, joka ei kuitenkaan ollut hänen tavallinen paikkansa. Joka
kerta, kun kello soi, säpsähti hän ja kurkisti varovasti ikkunasta,
pienen ikkunaverhon kulma kädessään ja lopulla peittäen kasvonsa;
nähtävästi hän ei ollut ensinkään varma siitä, että hänen
pelkäämänsä mies ei ollut verikoiran tarkalla vainulla päässyt hänen
jäljillensä, huolimatta hänen kierroksistaan ja mutkistaan.
 Parin kolmen ostajan sekä mr Plornishin tulo askarruttivat häntä
tällä tavalla tarpeeksi, jotta huoneessa olijoiden huomio koko ajan
pysyi kiintyneenä häneen. Tee oli juotu ja lapset vuoteessa, ja mrs
Plornish oli juuri velvollisuudenmukaisesti ehdottamaisillaan, että
hänen isänsä laulaisi heille Chloesta, kun kello soi ja mr Clennam
astui sisään.

Hän oli myöhään istunut kirjojensa ja kirjeittensä ääressä, sillä

hänen aikansa haaskautui pahasti veruke viraston odotushuoneissa.
Sitäpaitsi oli hän alakuloinen ja levoton siitä, mitä viimeksi oli
tapahtunut hänen äitinsä luona. Hän näytti väsyneeltä ja
yksinäiseltä; sellaiseksi hän tunsikin itsensä, mutta siitä huolimatta
hän palasi konttoristaan tätä tietä, kertoakseen saaneensa toisen
kirjeen miss Dorritilta.

Tämä uutinen teki sellaisen vaikutuksen Onnenmajassa, että

yleinen huomio kääntyi pois mrs Baptistista. Maggy, joka heti
ilmestyi etualalle, olisi tahtonut vetää sisäänsä tietoja pikku äidistä
korvillaan, nenällään, suullaan ja silmillään, elleivät viimemainitut
olisi olleet täynnä kyyneleitä. Hän oli erikoisesti mielissään, kun
Clennam vakuutti, että Roomassa oli sairaaloita, erittäin hyvin
hoidettuja sairaaloita. Mr Pancksin arvo kohosi huomattavasti, koska
häntä oli erikoisesti muistettu kirjeessä. Jokainen kuunteli
tyytyväisenä ja innostuneena, niin että Clennam sai runsaan palkan
vaivastaan.

»Mutta te olette väsynyt, sir. Antakaa minun valmistaa teille

kupillinen teetä», sanoi mrs Plornish, »jos tahtoisitte alentua
juomaan sitä täällä majassa; ja monet kiitokset siitä, että pidätte
meitä ystävällisesti muistissanne».
 Mr Plornish katsoi myöskin velvollisuudekseen isäntänä antaa
oman henkilökohtaisen tunnustuksensa ja lausui sen siinä muodossa,
joka aina ilmaisi hänen korkeimman käsityksensä juhlallisesta
sydämellisyydestä.

»John Edward Nandy», sanoi mr Plornish, kääntyen vanhan herran

puoleen. »Sir. Te ette liian usein saa nähdä vaatimattomia tekoja,
joissa ei ole hitustakaan ylpeyttä, ja sentähden, kun näette sellaisia,
niin osoittakaa niille kiitollisena kunnioitustanne, sillä jos ette tee niin
ja elätte tarvitaksenne niitä niin on aivan oikein teille, jos jäätte niitä
vaille.»

Siihen mr Nandy vastasi:

»Olen aivan samaa mieltä kuin sinä, Thomas, ja sinun mielipiteesi

on sama kuin minun, ja sentähden ei enempää tarvitse sanoa, koska
en ole toista mielipidettä, ja tässä, mielipiteessä, Thomas, meidän,
sinun ja minun aina on yksimielisesti pysyttävä, ja koska ei ole
mitään eroavaisuutta mielipiteissä, niin ei voi olla kuin yksi mielipide,
ei, Thomas, Thomas, ei!»

Arthur kiitti, vähemmin muodollisesti, heitä siitä, että he panivat

näin suuren arvon hänen perin vähäiselle huomaavaisuudelleen; ja
mitä teehen tuli, selitti hän, ettei hän vielä ollut syönyt päivällistä,
vaan oli menossa suoraan kotiin virkistymään pitkän työpäivän
jälkeen; muuten hän olisi mielellään ottanut vastaan vieraanvaraisen
tarjouksen. Koska mr Pancks jotenkin meluavasti höyryili
valmistautuen lähtöön, lopetti Clennam kysymällä tältä
herrasmieheltä, eikö hän tahtoisi liittyä hänen seuraansa. Mr Pancks
vastasi, ettei hän parempaa pyytänyt, ja niin jättivät molemmat
yhdessä Onnenmajan.
 »Jos tulette luokseni, Pancks», sanoi Arthur heidän päästyään
kadulle, »ja syötte kanssani päivällistä tai illallista, mitä siellä
tarjottaneen, teette melkein armeliaisuudentyön; sillä minä olen
väsynyt ja alakuloinen tänä iltana».

»Pyytäkää minulta suurempia palveluksia, kun tarvitsette», vastasi

Pancks, »ja minä täytän pyyntönne».

Tämän omituisen ihmisen ja Clennamin välillä vallitsi äänetön ja

yhä paraneva yhteisymmärrys ja sopusointu siitä hetkestä alkaen,
jolloin mr Pancks lensi mr Ruggin ylitse Marshalsean pihassa. Kun
vaunut vierivät pois muistettavana perheen lähtöpäivänä, seisoivat
he molemmat katsellen sen jälkeen ja astelivat sitte verkalleen
yhdessä pois. Kun Pikku Dorritin ensimmäinen kirje tuli, ei kukaan
ollut hartaampi kuulemaan uutisia hänestä kuin mr Pancks. Toisessa
kirjeessä, joka tällä hetkellä lepäsi Clennamin povitaskussa, mainittiin
nimenomaan hänen nimensä. Vaikkei hän milloinkaan ennen ollut
antanut minkäänlaista vakuutusta tai tunnustusta Clennamille ja
vaikka se, mitä hän nyt juuri sanoi, oli kylläkin vähän sanoiksi
puettuna, niin oli Clennamilla jo kauan ollut kasvava aavistus siitä,
että mr Pancks, omalla omituisella tavallaan, oli kiintynyt häneen.
Kaikki nämä langat yhteenpunottuina vaikuttivat, että Pancks oli
hänelle todellisena ankkuriköytenä tänä iltana.

»Olen ypöyksin», selitti Arthur heidän kulkiessaan eteenpäin.

»Yhtiökumppanini on poissa, kiinni tehtävissä, jotka kuuluvat
liikkeemme hänen hoitamaansa puoleen, ja te saatte olla täydessä
vapaudessanne.»

»Kiitos. Ette kai äsken kiinnittänyt erikoista huomiota pikku

altroon, vai mitä?» kysyi Pancks.
 »En. Kuinka niin?»

»Hän on hilpeä veitikka, ja minä pidän hänestä», sanoi Pancks.

»Jotakin oli hullusti päin hänen asioissaan tänään. Onko teillä
aavistusta siitä, mikä häntä painaa?»

»Olen ihmeissäni! Ei minkäänlaista.»

Mr Pancks selitti kysymyksensä syyt. Tämä kaikki tuli aivan

odottamatta, eikä Arthur voinut selittää sitä.

»Ehkäpä te kysyisitte häneltä», ehdotti Pancks, »koska hän on

vieras täällä».

»Kysyisin mitä?»

»Mikä hänen mieltänsä rasittaa.»

»Minun kai pitäisi ensin itse huomata, että jokin vaivaa häntä»,
arveli Arthur. »Olen nähnyt, että hän on niin ahkera, niin kiitollinen
(vähästäkin) ja niin luotettava, että näyttäisi siltä kuin epäilisin
häntä. Mutta se ei suinkaan olisi oikeudenmukaista.»

»Totta kyllä», myönsi Pancks. »Mutta tiedättekös, te ette sovi

kenenkään isännäksi, mr Clennam. Te olette aivan liiaksi
hienotunteinen.»

»Mitä siihen tulee», vastasi Clennam nauraen, »niin en ole

suurestikaan Cavalletton isäntä. Hän elää puunleikkauksellaan.
Hänellä on pajan avaimet hallussaan, hän vartioi sitä joka toinen yö
ja pitää yleensä huolta kaikesta siellä; mutta meillä on vain vähän
hänen alaansa kuuluvaa työtä, vaikka annammekin hänelle kaikki
mitä on. Ei, olen paremminkin hänen vakituinen neuvonantajansa ja