Download the full version of the ebook at

https://ebookgate.com

Growing on the Edge Hydraulic Architecture of

Mangroves Ecological Plasticity and
Functional Significance of Water Conducting
Tissue in Rhizophora Mucronata and Avicennia
Marina 1st Edition Nele Schmitz
https://ebookgate.com/product/growing-on-the-edge-
hydraulic-architecture-of-mangroves-ecological-
plasticity-and-functional-significance-of-water-
conducting-tissue-in-rhizophora-mucronata-and-
avicennia-marina-1st-edition-nele-schmi/

Explore and download more ebook at https://ebookgate.com

 Recommended digital products (PDF, EPUB, MOBI) that
you can download immediately if you are interested.

Plato on the Rhetoric of Philosophers and Sophists 1st

Edition Marina Mccoy

https://ebookgate.com/product/plato-on-the-rhetoric-of-philosophers-
and-sophists-1st-edition-marina-mccoy/

ebookgate.com

Advances in Urban Ecology Integrating Humans and

Ecological Processes in Urban Ecosystems 1st Edition
Marina Alberti
https://ebookgate.com/product/advances-in-urban-ecology-integrating-
humans-and-ecological-processes-in-urban-ecosystems-1st-edition-
marina-alberti/
ebookgate.com

Calcium and Magnesium in Drinking Water Public Health

Significance 1st Edition World Health Organization

https://ebookgate.com/product/calcium-and-magnesium-in-drinking-water-
public-health-significance-1st-edition-world-health-organization/

ebookgate.com

Aquatic functional biodiversity an ecological and

evolutionary perspective 1st Edition Belgrano

https://ebookgate.com/product/aquatic-functional-biodiversity-an-
ecological-and-evolutionary-perspective-1st-edition-belgrano/

ebookgate.com
Water on Tap Rights and Regulation in the Transnational
Governance of Urban Water Services 1st Edition Bronwen
Morgan
https://ebookgate.com/product/water-on-tap-rights-and-regulation-in-
the-transnational-governance-of-urban-water-services-1st-edition-
bronwen-morgan/
ebookgate.com

On the Edge of Anarchy Locke Consent and the Limits of

Society A. John Simmons

https://ebookgate.com/product/on-the-edge-of-anarchy-locke-consent-
and-the-limits-of-society-a-john-simmons/

ebookgate.com

Education and the Significance of Life 1st Edition

Krishnamurti

https://ebookgate.com/product/education-and-the-significance-of-
life-1st-edition-krishnamurti/

ebookgate.com

World Atlas of Mangroves 1st Edition Mark Spalding

https://ebookgate.com/product/world-atlas-of-mangroves-1st-edition-
mark-spalding/

ebookgate.com

Psychoanalysis on the Verge of Language Clinical Cases on

the Edge 1st Edition Dana Amir

https://ebookgate.com/product/psychoanalysis-on-the-verge-of-language-
clinical-cases-on-the-edge-1st-edition-dana-amir/

ebookgate.com
Growing on the edge
Print: DCL Print & Sign, Zelzate

© 2008 Nele Schmitz

© 2008 Uitgeverij VUBPRESS Brussels University Press

VUBPRESS is an imprint of ASP nv (Academic and Scientific Publishers nv)
Ravensteingalerij 28
B-1000 Brussels
Tel. ++32 (0)2 289 26 50
Fax ++32 (0)2 289 26 59
E-mail: [email protected]
www.vubpress.be

ISBN 978 90 5487 489 8

NUR 922
Legal deposit D/2008/11.161/033

All rights reserved. No parts of this book may be reproduced or transmitted in any form or by
any means, electronic, mechanical, photocopying, recording, or otherwise, without the prior
written permission of the author and the publisher.
 Growing on the edge
Hydraulic architecture of mangroves:
ecological plasticity and functional significance
of water conducting tissue in Rhizophora mucronata
and Avicennia marina

Thesis

Submitted in fulfillment of the requirements for

the degree of Doctor of Philosophy in Sciences
of the Vrije Universiteit Brussel

by

Nele Schmitz

May 2008
Promotors
Nico Koedam
Laboratory of Plant Biology and Nature Management
Vrije Universiteit Brussel
Hans Beeckman
Laboratory of Wood Biology and Xylarium
Royal Museum for Central Africa

This research project was a collaboration between the Laboratory of Plant Biology and Nature Management
of the Vrije Universiteit Brussel and the Laboratory of Wood Biology and Xylarium of the Royal Museum
for Central Africa, Tervuren and was funded by the Institute for the Promotion of Innovation through Science
and Technology in Flanders. Research stays abroad were sponsored by the European Commission‘s Research
Infrastructure Action via the Synthesys Project and by the European Cooperation in the field of Scientific
and Technical Research programme (COST) on Cell wall macromolecules and reaction wood (CEMARE)
via a Short Term Scientific Mission. Fieldwork expeditions were financially supported by the National Fund
for Scientific Research (FWO, Belgium), the Schure-Beijerinck-Popping Fonds (Koninklijke Nederlandse
Akademie van Wetenschappen, The Netherlands) and the Flemish Interuniversity Council (VLIR).

Photos: Nele Schmitz, Elisabeth Robert.

All men by nature desire to know.
ARISTOTELES
A man should live if only to satisfy his curiosity.
A YIDDISH PROVERB.
Contents
Outline of the thesis 9

General introduction 11

General objective & hypotheses 22

Part I Hydraulic architecture of mangroves: ecological plasticity & 24

functional significance

Summarizing Abstract 25

Chapter 1 Influence of a salinity gradient on the vessel characters of the 27

mangrove species Rhizophora mucronata Lam.

Chapter 2 Comparative anatomy of intervessel pits in two mangrove species 39

growing along a natural salinity gradient in Gazi Bay, Kenya.

Chapter 3 Intervessel pit structure and histochemistry of two mangrove 53

species as revealed by cellular UV microspectrophotometry and
electron microscopy: intraspecific variation and functional
significance

Part II Implications of successive cambia for the hydraulic architecture 64

of Avicennia marina

Summarizing Abstract 65

Chapter 4 Successive cambia development in Avicennia marina (Forssk.) Vierh. 67

is not climatically driven in the seasonal climate at Gazi Bay, Kenya.

Chapter 5 A patchy growth via successive and simultaneous cambia: key to 79

success of the most widespread mangrove species Avicennia marina?

General conclusion & perspectives 93

References 101

Samenvatting 123

Acknowledgements 127

Curriculum vitae 129

Outline of the thesis

Wonder is the beginning of wisdom.

8
 Outline of the thesis

Outline of the thesis

Ecological wood anatomy is a challenging field of study. It is a quest for environmental information,
which is a complex mix of manifold environmental variables intertwined with the trees genetic
blueprint, to unravel how trees adapt their cellular make-up for survival under ambient and site-specific
conditions, whether predictable or not. Sprouting ideas from the numerous, patiently and carefully
observed and described wood samples give rise to carefully stated anatomy-environment relationships.
Always alert for new findings in tree physiology fitting these observations, the researcher may be lead
to new insights in the trees’ structure and functioning. Therefore, in a second stage, these hypotheses
should be tested experimentally for physiological validation. This awareness of the not yet complete
fundaments of ecological wood anatomical hypotheses is essential but certainly not undermining the
value of ecological wood anatomy. In contrast to physiological studies, there is neither a restriction
on the choice of the studied species nor on the study site, the number of samples analysed, the age or
the size of the study objects, allowing profound knowledge on formation characteristics of the trees’
wood via comparison of environmentally different locations, species as well as individual trees.

Wood anatomy can be studied in view of the technical applications of wood, tree pathology, ecology,
dendrochronology but also hydraulics. In this work, the introduction addresses the CHALLENGE for
mangrove trees to transport water in their hydraulically stressful environment and the wood anatomical
APPROACH to understand the way mangroves successfully respond to these high environmental
demands. The current knowledge about the water transport of trees at risk of bubble formation is
presented together with the possible solutions to minimize or to prevent these negative impacts.
However, despite their ultimate position to study the regulation of the water transport under stress
conditions, insight in the hydraulic structure of mangroves, its ecological plasticity and functional
significance remains extremely scanty. The HYPOTHESES tested in this study are presented. The first
part of the thesis highlights the hydraulic architecture of mangroves in relation to the specific
requirements of the regularly flooded and saline environment. The study focuses on two species,
Rhizophora mucronata and Avicennia marina, growing under contrasting conditions but with a certain
overlap. The FIRST CHAPTER starts with the influence of soil water salinity on vessel characteristics
and ends with the question why vessel diameters are nearly constant. The SECOND CHAPTER aims to
answer this question by searching for a trend in intervessel pit anatomy. The remarkable variation in
intervessel pit membrane thickness and electron density is the subject of the THIRD CHAPTER, presenting
a study of the topochemistry of the intervessel pits of both mangrove species. The second part
of the thesis focuses on the formation of wood by successive cambia and its implications for the
hydraulic architecture. While the anatomical development of growth layers via successive cambia has
been described for some species, the periodicity of the growth layer formation as a whole has never
been addressed before. In the FOURTH CHAPTER the annual character of the growth layers of Avicennia
marina is investigated while CHAPTER FIVE proposes a growth mechanism via successive cambia and
the potential ecological and functional advantage of this peculiar anatomical structure for life in the
mangrove environment. The thesis is completed with a general conclusion on the plasticity of the
water transport system of mangrove trees, the functional advantage of having successive cambia and
this all in view of their survival in an environment characterized by exceptional growth conditions,
which are also to some extent unpredictable.

9
General Introduction

All things are difficult before they are easy.

10
 General Introduction

G eneral
Introduction

Structure

The problem: water transport in mangroves, a risky business 12

▪ The mangrove environment
▪ Water transport and its limitations
Approach: the added value of ecological wood anatomy in clarifying tree functioning 16
▪ The tissue level
▪ The cellular level
▪ The sub-cellular level
General objective & hypotheses 22
▪ Hypothesis I: ecological plasticity within species
▪ Hypothesis II: ecological significance of successive cambia

11
 General Introduction

From the origin of life on land, water uptake and transport against gravitational forces and under
the restrictions imposed by the environment are one of the major challenges for plants (Kramer and
Boyer, 1995; Kozlowski and Pallardy, 1997; Maseda and Fernández, 2006). Both for growth and
species distribution water availability clearly is one of the most determining factors for land plants
(e.g. Ball, 1998; Brodribb and Hill, 1999; Pockman and Sperry, 2000; Maherali et al., 2004). This is
especially true for tall growing trees since tree height is constrained by water-controlled physiological
factors (Woodward, 2004; Zaehle, 2005; Holbrook and Zwieniecki, 2008). Nevertheless, a successful
forest ecosystem with trees reaching heights of several tens of meters developed along the coasts
of the tropical and subtropical climate zone: mangroves (Tomlinson, 1994; Spalding et al., 1997;
Kathiresan and Bingham, 2001). Spontaneously the question arises how mangrove trees manage
to survive under these sometimes extreme but almost permanently limiting conditions for water
transport. More specifically, what is the effect of the salty water and the alternation between periods
of drought and periods of flooding on mangrove functioning, which is to a large extent the transport of
water? To understand tree hydraulics the primary need is to understand the structure of the hydraulic
network, which will at once clarify species distributions and limits on tree height (e.g. Tyree and
Ewers, 1991; Hacke et al., 2001a; Anfodillo et al., 2006; Loepfe et al., 2007; Petit et al., 2007; Sperry
et al., 2008).

This study wishes to contribute to unravel the hydraulic structure of mangrove trees with the aim to
gain insight in its ecological plasticity and functionality. First, clarification for two basic questions
must be sought: (1) “What makes the mangrove environment so stressful for transporting water?”
and (2) “How can ecological wood anatomy help in understanding mangrove functioning under the
stressful environmental conditions of the mangrove habitat?”.

The problem: water transport in mangroves, a risky business

The mangrove environment
What distinguishes mangrove trees from other plants prone to water stress? Halophytes (Munns,
2002), desert plants, trees of inundation forests (Kozlowski, 1984); they all are subjected to some
kind of water stress. The difference with mangroves is that they have to endure a combination of salt,
heat, periodic flooding and, depending on the specific location and tidal regime, periods of water
shortage. And still, mangrove trees do not generally adopt a typical drought-stressed physiognomy
with characters such as small, curling or deciduous leaves and trees of low stature. The negative
impact of gravity and frictional resistance on water flow is of a higher order in trees compared to
relatively short stemmed halophytic herbs (McDowell et al., 2002; Phillips et al., 2003; Woodruff et
al., 2004; Meinzer et al., 2005). The unfavourable effect of tree height on water flow is illustrated by
the dwarfed stature of mangroves under limiting growing conditions (Feller, 1995; Lovelock et al.,
2004; Lovelock et al., 2006; Naidoo, 2006). Salt has a double negative impact on plant growth. In
first instance, salt increases the osmotic potential of the soil water affecting plant growth by exerting
a water stress (Naidoo, 1985, 1986; Lin and Sternberg, 1992). Only with time, sodium and chloride
ions can accumulate to toxic levels leading to premature leaf senescence (Munns, 2002; Tester and
Davenport, 2003). Mangroves are adapted to this direct salt impact by salt filtration at the roots or salt
secretion via leaf glands (Scholander et al., 1962; Drennan and Pammenter, 1982; Sobrado, 2004).
The stress on the water column, however, can be intensified by soil drought, which increases soil
water salinity depending on tidal regime, temperature and relative humidity. A second amplifier of
the salt stress mangroves have to cope with is the periodic inundation with sea water. First, flooding
results in temporary or permanently waterlogged soils, affecting oxygen and nutrient availability and
hence plant growth (Naidoo, 1985; Middelburg et al., 1996; Barrett-Lennard, 2003; Krauss et al.,
2006a; Krauss et al., 2006b). Second, the tidal regime makes the mangrove habitat extraordinarily

12
 General Introduction

dynamic because of the daily but also the monthly rhythm (e.g. Hoguane et al., 1999; Bala Krishna
Prasad and Ramanathan, 2005). A fluctuating salinity brings more suffering to plants than a constant
salinity of the same mean (Lin and Sternberg, 1993). The degree of fluctuation in pore water salinity
of the substrate depends on tidal amplitude, the position along the coastal slope, as well as on local
hydrological characteristics (Kitheka, 1996, 1997, 1998) that can be affected by human action (Moritz-
Zimmermann et al., 2002; Gopal and Chauhan, 2005; Liu, 2005).

The mangrove forest of Gazi Bay in Kenya, the study area, has a tidal amplitude of about 3.8 m with
a maximum of 4.1 m (Kenya Ports Authority tide tables for Kilindini, Mombasa) and is characterized
by a sloping topography (Matthijs et al., 1999). The resulting gradient in tidal elevation parallels
the zoned species distribution. Two major species of the forest in Gazi are Rhizophora mucronata
Lam., restricted to the seaward side of the forest with the exception of the upstream area of the river
Kidogoweni where salinity is influenced by fresh river water, and Avicennia marina (Forssk.) Vierh.
with a disjunct distribution in the forest, occurring both at the seaside and the landward side where
trees are stunted (Beeckman et al., 1990; Dahdouh-Guebas et al., 2004). For most other mangrove
species, the highly dynamic conditions of the landward zone are unbearable (Clough, 1984; Naidoo,
1985). Due to its upper tidal location and Kenya’s seasonal climate (McClanahan, 1988; Lieth et
al., 1999), the trees that are growing here experience drought periods up to several weeks a month,
associated with rising salinity levels from 34 ‰ (sea water salinity) to 100 ‰ and even higher
during the dry season. In the rainy season, salinity drops to levels approaching fresh water during
the weeks without inundation. At the seaward side of the forest, trees are flooded daily by seawater
of almost constant salinity over the seasons. Trees growing at a different distance from the sea are
thus characterized by an equally different water status, related with different risk levels for the water
transport. A. marina, occurring at both extremes of the coastal slope, reflects the contrasting growth
conditions in its morphology with dwarf trees towards the land and trees of impressive stature towards
the sea. The meaning of water stress for trees is the chance of failure in keeping a continuous water
flow from soil to canopy.

Water transport and its limitations

According to the cohesion-tension theory water is transported up the tree driven by a tension gradient
created by transpirational water loss from the leaf surface (Kramer and Boyer, 1995; Milburn, 1996;
Kozlowski and Pallardy, 1997; Tyree, 1997; Meinzer et al., 2001; Steudle, 2001). Although widely
accepted, the theory has since long been challenged by alternative explanations questioning the existence
of negative pressures or tensions in the xylem conduits (Steudle, 1995; Wei et al., 1999; Sperry et
al., 2003; Tyree, 2003). The debate has been fostered by the technical difficulty in measuring xylem
tensions without serious chance of artefacts. Nevertheless, rather than claiming the cohesion theory to
be false the opponents propose a yet controversial (Sperry et al., 1996; Wei et al., 2000; Zimmermann
et al., 2002b; Brooks, 2004) multiforce theory (Zimmermann et al., 1993; Zimmermann et al., 1994;
Zimmermann et al., 2002a; Zimmermann et al., 2004) where the tension gradient is supported by
forces such as tissue pressure (Canny, 1995) or gradients in the chemical activity of water (Plumb
and Bridgman, 1972) and water absorption from the atmosphere adds to transpirational water uptake
(Zimmermann et al., 2007). The basic pulling force resulting from transpiration implies that the water
in xylem vessels is in a metastable state and thus vulnerable for cavitation which is the phase change
from water to vapour. When the initially small bubble expands, blocking the ascent of water, the vessel
is said to be embolized (Tyree and Sperry, 1989). Cavitation can be induced by drought or by freezing
following two separate mechanisms (Cochard, 2006). Drought-induced cavitation takes place via
intervessel pits, which are small canals in the vessel walls and vessel endings that allow transfer of
water from one vessel to another (Fig. 1). By offering a way to circumvent gas-filled vessels they
safeguard an efficient water flow but they are also the weak points where gas bubbles can nucleate.

13
 General Introduction

In this way intervessel pits at least partly determine the degree of compartmentalization of the water
transport system that is supposed to be balanced against prevailing environmental conditions (Orians
et al., 2004; Ellmore et al., 2006). The mechanism behind drought-induced cavitation is explained by
the air-seeding theory (Sperry and Tyree, 1988; Oertli, 1993; Jarbeau et al., 1995; Salleo et al., 1996)
that is based on the cohesion tension theory by putting a steep tension gradient, caused by soil water
deficit or salinity, at its origin. In the middle of the pit chamber between two vessels, a more or less
porous pit membrane is situated that is composed of remnants of the primary cell walls and the middle
lamella (Fig. 1). According to the theory, an air bubble is seeded when the pressure gradient over the
pit membrane surpasses a critical pressure, determined by the pit membrane pore size and the surface
tension of the gas-water meniscus (Fig. 2a). The air is sucked in from neighbouring already air-filled
vessels that are common in a plant (Tyree et al., 1994). Cycles of cavitation and refilling take place
on a diurnal basis (Cochard et al., 2000; Melcher et al., 2001; Domec et al., 2006b; Woodruff et al.,
2007), in parallel with variations in transpiration rate (Bucci et al., 2003) and also common processes
like leaf abscission and herbivory cause cavitation. Moreover, although spontaneous air-seeding in
xylem sap is extremely rare (Steudle, 2001), it is uncertain at this moment whether gas nucleation
also happens via still other mechanisms than air-seeding at pit membranes and if yes what their
contribution may be in the inactivation of parts of the sapwood (Tyree and Dixon, 1986; Tyree, 1997;
Shen et al., 2002). Freeze-induced cavitation happens by air exsolving from the frozen water when
melting. Intervessel pits are thus not involved in this mechanism (Hacke and Sperry, 2001).

Fig. 1 Intervessel pits and their dif-

  ferent parts. A Scanning electron
micrograph of a vessel of Avicennia
marina composed of vessel elements
(VE) with intervessel pit fields (arrow
heads). B Detail of a pit field with at


the left intervessel pits with the pit
membrane (PM) still attached and
at the right several intervessel pits
 where the pit chamber (Pch), giving
 access to the pit canal (Pc) became
 visible after removal of the pit mem-
brane. Vestures (v) stick out from
the pit canal into the pit chamber. C
Transmission electron micrograph


from a transverse section of A. ma-
rina vessels showing the intervessel
 pits as connecting pathways for the
water transport between vessels. Pit
membranes can be seen in line with

  the compound middle lamella (cml).

D Detail of a sectioned intervessel pit


 with indication of the different parts.

 





D Air pockets in intervessel pits between a functional and a refilling vessel compartmentalize vessel refilling
(white frame in C). The inclination of the pit chamber walls (2α) and the contact angle between water and ves-
sel wall (θ) determine the strength of the air-water meniscus to disconnect the vessel, under positive pressure,
from the suction force of transpiration until full embolism repair.

14
 General Introduction

Embolisms are not necessarily permanent although refilling seems not to be a universal process (Hacke
and Sperry, 2003) and the mechanism is still a matter of debate. The obscurity is in the process of
pressurizing the air-filled vessel while neighbouring vessels are still under tension. In this respect the
importance of vessel associated cells has been mentioned long before (Braun, 1984; Beeckman, 1999).
Osmotic water shifting by secretion of sugars into vessels has even been suggested as a mechanism
for water ascent alternating with transpiration. Although the permanent presence of positive pressures
in the hydrosystem has not found wide support, it agrees with the currently suggested mechanism
for embolism repair. Large osmotically active solutes are supposed to be transported from vessel
associated cells to the embolized vessel. Since the solutes are too large to cross pit membranes water
is pulled in from neighbouring active vessels or parenchyma cells to refill the blocked vessel (Fig. 2b)
(Hacke and Sperry, 2003). In the case the solutes are small (Fig. 2c-d), air-pockets in the intervessel
pits can disconnect the air-filled vessel from the transpiration stream as long as the vessel is not yet
fully refilled (Holbrook and Zwieniecki, 1999). An alternative or perhaps additional mechanism is the
hydrolysis of starch within vessel associated cells leading to pressure imbalances after water uptake
driving water in the embolized vessel (Bucci et al., 2003; Salleo et al., 2004). The water flow could
be directed towards the embolized vessel via activation of specific water channels (De Boer and

  
   


   
 
 
 

   
 
 

 
  
 
  
  






  
 
Fig. 2 Drought-induced cavitation as explained by the air-seeding theory and mechanisms of embolism repair.
A Air is seeded in from a pore in the pit membrane when a critical pressure difference, between the already
embolized vessel and the functional vessel, is exceeded and the gas-water meniscus breaks. B One proposed
mechanism to refill embolized vessels is based on the transport of large osmotically active solutes from living
vessel associated cells. Because the solutes are too big to cross pit membranes water is attracted from both
the transpiration stream and neighbouring cells. The inflowing water creates a positive pressure in the refilling
vessel, forcing the air back into solution (Fig. adapted from Hacke and Sperry, 2003). C An alternative mecha-
nism of embolism repair depends on small solutes that also draw in water from neighbouring vessels but not
from adjacent functional vessels. Since these solutes can cross pit membranes the refilling vessel should be
disconnected from the transpiration stream to create a positive pressure. (continued on p. 14)

15
 General Introduction

Volkov, 2003). The trigger for starch hydrolysis might be vibration of the vessel walls upon cavitation
(Salleo et al., 2004; Salleo, 2006). Although at present there is no conclusive evidence for one or a
combination of the presented strategies (Stiller et al., 2005), all mechanisms are conclusive about
the metabolic control over the process of embolism repair. Living tissue such as parenchyma and
phloem (Salleo et al., 1996; Salleo et al., 2004; Salleo, 2006) seem to be the basic requirement for
refilling to take place, which can happen in a time range of minutes (Facette et al., 2001; Zwieniecki
et al., 2001a; Salleo et al., 2004). Under natural drought stress conditions, however, it could take days
(Hacke and Sperry, 2003).

Cycles of cavitation and repair can not go on infinitely since the refilling process slows down (Lee
and Kim, 2007) and since cavitation fatigue takes place reducing cavitation resistance (Hacke et al.,
2001b). This weakening is most likely caused by irreversible membrane damage after stretching
during cavitation (Domec et al., 2006a). It could be minimized by fibers acting as buttresses (Jacobsen
et al., 2005) although this could not be supported in a more recent study (Pratt et al., 2007). It is yet
unknown whether it concerns a permanent state but in each case there is a moment embolism repair
does no longer take place and vessels become permanently blocked where after they can be filled
with gums, tyloses (Hargrave et al., 1994) or mucilages (Ewers et al., 2004). More and more studies,
however, prove cavitation to be part of a hydraulic signal to regulate the water status of the tree
rather than being an unavoidable evil, associated with the transport of water under tension. Cavitated
vessels could function as water storage tissue (Stratton et al., 2000; Melcher et al., 2001). Older xylem
vessels with a lower cavitation resistance might secure optimal functioning of the younger sapwood
by acting as a water reservoir (Melcher et al., 2003). Spatial partitioning of xylem vulnerability to
the most distal parts of the tree can have the advantage of sacrificing less important or more easily
refilled parts of the tree, saving and mitigating tension in surviving more basally oriented branches
(Hacke and Sperry, 2001; Choat et al., 2005b; Domec et al., 2006b; Woodruff et al., 2007). It follows
that the hydraulic system is not simply generated to avoid gas nucleation but to reach the most
beneficial activity state. Therefore, trees adapt both structurally and physiologically to the prevailing
environmental conditions.

Approach: the added value of ecological wood anatomy in clarifying tree functioning
The adaptations of trees to the environment, with its spatial and temporal variations, are situated on
three related levels: tree morphology, tree physiology and wood anatomy (Maseda and Fernández,
2006). To understand the findings of physiological studies a profound understanding of the hydraulic
basis, the structure of the water transport system, is required (e.g. Meinzer, 2003; Choat et al., 2005a;
Domec et al., 2007; Loepfe et al., 2007). The direct relationship between hydraulic structure and
water transport is reflected in its adaptations to changing stress conditions within and between trees
and species growing under different environmental conditions.

In the formation of their water transport system trees strive to an optimal compromise between
efficiency and safety (Wheeler et al., 2005; Hacke et al., 2006; Sperry et al., 2008). The trade-
off results from the fact that a high efficiency to transport water brings along a facilitated spread
and expansion of gas bubbles, blocking the water flow in sometimes extended parts of the conduit
network. Across distantly related species no or only a weak trade-off was observed (Maherali et al.,
2004), which might be explained by ample strategies to balance the water status of the tree, next to
structural adaptations of the hydrosystem (Loepfe et al., 2007). Tree morphology and tree physiology
come also into play when extending to the whole-tree level (e.g. Melcher et al., 2001; Cruiziat et
al., 2002; Kocacinar and Sage, 2004; Bréda et al., 2006; Junghans et al., 2006; Krauss et al., 2006b;
Sobrado and Ewe, 2006). In addition, one should keep in mind that the hydraulic architecture is also

16
 General Introduction

determined by internal factors such as the genetic background of the tree (Baas et al., 1983; February
and Manders, 1999; Reich et al., 2003; Dünisch et al., 2004) and its mechanical requirements (Taneda
and Tateno, 2004) although there should not necessarily be a trade-off with transport needs (Woodrum
et al., 2003; Jacobsen et al., 2005; Sperry et al., 2006).

Here, we will discuss how the hydraulic structure can be adjusted to meet the safety requirements for
sap flow under water stress. Since no freezing occurs at the Kenyan coast, only adaptations to drought
stress will be discussed and this from the tissue level, over the cellular level to the sub-cellular level
of the intervessel pits.

The tissue level

Water storage tissue is an essential part of the hydraulic architecture when aiming at insight in the
water transport of trees. It makes possible a flexible relationship between trees and environment in
regulating sap flow (Sperry et al., 2008). In exchange with the transpiration stream, stored water
replenishes water shortages on a daily (Goldstein et al., 1998; James et al., 2003; Meinzer et al.,
2003) or seasonal basis (Chapotin et al., 2006). The water storage capacity of trees is determined by
water stores of symplast (parenchyma) and apoplast (cavitated vessel lumina, intercellular spaces)
and is especially important in the adaptation to drought stress (Borchert and Pockman, 2005; Lopez
et al., 2005; Scholz et al., 2007). As mentioned in the section ‘Water transport and its limitations’
parenchyma cells and especially phloem cells may play an additional role in embolism repair as water
or energy source (Salleo et al., 2004; Salleo, 2006). Therefore, the potential to refill embolized vessels
and to store water, which are not linked as such (Chapotin et al., 2006), is considerably higher in trees
showing secondary growth via successive cambia. While most trees produce wood via one vascular
cambium just underneath the bark, a minority of tree species grows in an anomalous way (Carlquist,
2001). One type of cambial variant is a succession of cambia where the latest developed cambium
adds to and finally replaces the wood production of the former cambium (Fig. 3a). Represented by
the mangrove genus Avicennia (Chapman, 1947; Gill, 1971; Zamski, 1979), this growth form is
characterized by an alternation of xylem tissue and phloem strands embedded in parenchyma tissue
(Fig. 3a-b). On sanded stem discs (Fig. 3c) the regular development of a new vascular cambium (Fig.
3d) results in a pattern of light (phloem) and dark (xylem) coloured bands (Esau, 1969; Carlquist,
2001). Given that phloem tissue in regularly growing trees is restricted to a narrow layer at the outside
of the stem, its proportion is relatively higher in trees with successive cambia. Among the group of
woody species showing this anomalous growth pattern are several lianas (León-Gomez and Monroy-
Ata, 2005), which is explained by the advantage for scandent growth of a flexible stem where the
rigid wood tissue is interspersed with thin-walled phloem (Nair, 1993; Carlquist, 2001; Olson, 2003;
Araújo and Costa, 2006). Until now, the advantage of successive cambia in enlarging the storage
capacity of trees for water or photosynthates, facilitating embolism repair, has been proposed by
several authors (Fahn and Shchori, 1967; van Veenendaal and den Outer, 1993; den Outer and van
Veenendaal, 1995; Olson, 2003; Rajput et al., 2005; Araújo and Costa, 2006). The ecological and
functional significance of secondary growth via successive cambia remains however speculative and
is in need for further examination.

The cellular level

On the cellular scale, vessel characters can be adapted to reduce the impact of cavitation on sap flow
by preventing gas expansion and by minimizing the loss of conductive area upon embolization. By
studying the vessel anatomy of trees from a broad phylogenetic and geographic range, facing various
degrees of water stress, some general trends between vessel geometry and water stress became clear
(Baas et al., 1983; Carlquist and Hoekman, 1985; Lindorf, 1994; Carlquist, 2001). The multitude of

17
 General Introduction






   



 






 




Fig. 3 Secondary growth via successive cambia in Avicennia marina. A Transverse section of a portion of
the outermost stem wood. Three cambia are simultaneously active (arrow heads), forming xylem (X) to the
inside, sclereids (SC) and phloem (P) to the outside. At the barkside a new cambium has just developed. More
inward, part of the xylem has not yet lignified. In the innermost growth layer, the parenchyma tissue (PA) in
between the differentiating phloem strands (Ps) started lignification. Scale bar, 100 μm. B Transverse section
of a seedling where the alternating xylem and phloem bands are clearly visible. The phloem bands consist of
phloem strands embedded in a layer of parenchyma and delineated from the next growth layer by two to three
cell layers of sclereids. Scale bar, 1000 μm. C Sanded stem disc with the phloem and xylem bands appearing
as light and dark coloured bands, respectively. Scale bar, 1000 μm. D Detail of the outermost stem wood indi-
cated by the frame in A. A new cambium has recently developed in the parenchyma layer to the outside of the
sclereids. Scale bar, 100 μm. Double staining with safranin-fast green.

small-scale studies underscore their findings and characterize a relatively safe hydraulic structure by
vessels of a small diameter (Hargrave et al., 1994; Jarbeau et al., 1995; Villar-Salvador et al., 1997;
Corcuera et al., 2004; Junghans et al., 2006; Sobrado, 2007), composed of short vessel elements (Sun
and Lin, 1997; Villar-Salvador et al., 1997), joined together into short vessels (Sperry et al., 1988),
occurring in high frequency (Choat et al., 2005a; Verheyden et al., 2005; Sobrado, 2007), in vessel
groups rather than solitary (López et al., 2005) and with a thick vessel wall (Sperry et al., 1988).

The link between vessel diameter and cavitation resistance can be explained in two ways by the
indirect influence, clarifying the flexibility of the correlation (Tyree et al., 1994; Mauseth and Plemons-
Rodriguez, 1998; Hacke and Sperry, 2001; Sperry et al., 2006), of vessel size on the air-seeding
process. First, small vessels have an equally small wall area, resulting in a relatively low pit area per
vessel and thus cavitation risk (Choat et al., 2005b; Hacke et al., 2006). The correlation between the
total pit membrane area and the cavitation vulnerability could be explained by the increased chance

18
 General Introduction

on an exceptionally large pit membrane pore, prone to air-seeding (Hargrave et al., 1994; Wheeler
et al., 2005; Hacke et al., 2006). Second, vessels with a small diameter have a large surface-to-
volume ratio which would aid in controlling the xylem sap composition (De Boer and Volkov, 2003).
Given the ion regulation of the hydraulic conductance via hydrogels in pit membrane pores (see
section ‘Approach’, ‘The sub-cellular level’) this could be of adaptive value under stress conditions.
Recently, another positive effect of ions on sap flow was assigned to the prevention of coalescence
rather than the development of air bubbles (Canny et al., 2007). The same authors presented a new
theory saying that perforation plates of small vessels are more likely to trap cell wall residues from
vessel element endings after hydrolysis that can act as gass nucleation sites. In this way small vessels
could trap exsolved air, leaving degassed less cavitation-prone water for more efficient flow through
wide vessels. This theory would only apply if cavitation triggered by constrictions along the flow
path, occurs more easily than air seeding to which large vessels are more vulnerable. But in the first
place, future research is challenged to underscore the formation of air bubbles via irregularities of
the vessel wall next to air-seeding. This would have serious implications for the current views on
structure-function relationships. Species with scalariform perforation plates, like Rhizophora, would
inherently be more vulnerable to cavitation and we should have to revise our vision on the functional
advantage of a bimodal distribution in vessel size, so often observed in arid environments (Baas et
al., 1983).

In addition to reducing the air-seeding probability, small vessels mitigate the negative effect of it.
Simply because of their small size, they maximize the proportion of active xylem upon hydraulic
failure. The effect is enhanced by the correlation between vessel diameter and vessel length, across
species (Sperry et al., 2005; Hacke et al., 2006) and within ring porous species when comparing
latewood and earlywood (Zimmermann and Jeje, 1981). Reducing vessel element length (Baas et
al., 1983), and especially total vessel length (Comstock and Sperry, 2000; Hacke and Sperry, 2001)
hinders the spreading of embolisms by perforation plates or vessel endings, respectively. The parts
of the conducting network that are blocked can be readily circumvented if vessel density and vessel
grouping are high, providing more alternative routes to circumvent air bubbles (Villagra and Roig
Juñent, 1997; Cruiziat et al., 2002; Kitin et al., 2004). Besides, the strategy of packing as many
vessels as possible in the xylem guarantees a basic hydraulic conductance even after considerable
losses to embolism (Hacke et al., 2006). The higher redundancy of the vessel network also implies a
higher potential for air bubbles to spread to other vessels highlighting the complexity of studying the
functional significance of the hydraulic structure (Loepfe et al., 2007). With respect to the connectivity
dilemma, geometry of intervessel pits and wall chemistry should not be overlooked (Fig. 2d). The
pressure needed to break the gas-water interface in the pit chamber between a functional and an
embolized vessel depends on the contact angle between water and vessel wall, and the inclination
of the pit chamber walls (Holbrook and Zwieniecki, 1999; Zwieniecki and Holbrook, 2000; Meyra
et al., 2007). Gas crosses pit membranes thus less readily than water, making it easier to understand
the advantages of a more integrated transport system. It provides not only the opportunity to bypass
embolisms but also to exploit spatially localized soil resources (Orians et al., 2004; Ellmore et al.,
2006), outweighing the potential disadvantage of an intense packing of vessels.

The increased xylem tension does not only lead to deactivation of vessels by embolization but also
by vessel implosion. This can be hindered by more sturdy fibers to support vessels (Jacobsen et
al., 2005; Cochard et al., 2007; Jacobsen et al., 2007b) or directly by increasing the ratio of the
intervessel wall thickness to the vessel lumen diameter (Hacke et al., 2001a) that is related to wood
density (Preston et al., 2006; Jacobsen et al., 2007a). It should be noted that between more related
species the relationship between wood density and vulnerability to conductive failure seems to be
missing (Cochard et al., 2007). Besides, the fact that a higher wood density results in a lower water
storage capacity (Domec et al., 2006b) emphasizes the importance of integrative studies, looking at

19
 General objective & hypotheses

the hydraulic architecture as a whole since it is the balance between all characteristics that determines
the cavitation vulnerability of the tree.

The sub-cellular level

At the level of the intervessel pits we are at the origin of water stress, where gas bubbles seed in across
the pit membrane and block the water stream. Studies on the structure of intervessel pits showed a
remarkable variation across species (Sano, 2005; Choat et al., 2008) but, in contrast to studies dealing
with vessel characters, ecological trends have rarely been investigated (Choat et al., 2003; Jansen et
al., 2004). This is related to the relatively small number of studies dealing with pit geometry. The
tiny size of pits requires electron microscopy analyses that need time-consuming sample preparation.
Nevertheless, intervessel pit characteristics that generally show a higher cavitation resistance could
be detected and are supposed to be beneficial in xeric environments: low pit membrane porosity, thick
pit membranes and the presence of vestures (Choat et al., 2008).

The relationship between pit membrane structure and cavitation resistance shows some flexibility. A
first explanation is given by the cavitation resistance that is determined by the maximum and not the
average pore diameter of the pit membrane. If air seeding would take place at a random pore, pit
membranes with a small mean pore size would have an increased cavitation resistance (Zimmermann,
1983; Sperry and Tyree, 1988). However, if air seeding would first take place at the largest pore
per vessel, average pit membrane area per vessel would be the key factor determining cavitation
resistance. The larger the pit area, the bigger the chance on an exceptional large pore increasing
cavitation vulnerability (Wheeler et al., 2005; Hacke et al., 2006; Choat et al., 2008). This so-called
pit area hypothesis is the most supported option at the moment. The size of the maximum pore is
unrelated to the average pore diameter and is the result of pit membrane damage or stretching (Choat
et al., 2003). The difficulty in observing these large, first air-seeding pores might be related to the
temporary condition of their exceptional size (Choat et al., 2004). Alternatively, the large pore is in
its natural state but rare (Wheeler et al., 2005). Next to the low frequency of these exceptionally large
pores, their identification as the pores causing cavitation is hampered by the high risk for artefacts
inherent to the delicate pit membranes (Choat et al., 2003; Choat et al., 2006). The stretching or even
rupture of the pit membrane when aspirated by the pressure difference between a functional and an
embolized vessel (Hacke et al., 2001b; Choat et al., 2003) gives a second clarification for the flexible
correlation between pit membrane porosity and cavitation resistance. Several strategies have evolved
to prevent deviation of the porosity from its pristine state. The variation observed between species
in pit membrane thickness (Schmid and Machado, 1968; Sano, 2005; Choat et al., 2008) could
translate in varying probability to stretch excessively and develop large pores. Next to changes of
the pit membrane itself, vestures or appendices of the vessel wall in pit canals and sometimes also
pit chambers (Fig. 4a), impede excessive stretching by supporting the pit membrane (Fig. 4b) and
hence lowering the vulnerability for drought induced embolism (Zweypfenning, 1978; Jansen et al.,
1998; Jansen et al., 2003; Choat et al., 2004; Jansen et al., 2004; Sperry and Hacke, 2004). Thirdly,
next to structural adjustments, cavitation resistance can be affected by pit membrane chemistry
influencing the air-water interface (see section ‘Approach’, ‘The cellular level’). Besides, pore size
can be regulated by changes in the chemical composition of the xylem sap although its significance
in planta remains to be demonstrated. Ion-regulation of pit membrane pore size is based on the
hydrogel nature of pectins in the pit membrane (Tibbits et al., 1998; Ridley et al., 2001). Depending
on the ionic composition of the xylem fluid, pectins swell under low ion content and shrink under high
ion content when cross-linkages are being built. Adjusting hydraulic conductivity by changing ionic
content provides an opportunity to compensate for the negative effect of embolisms (Zwieniecki et
al., 2001b; Lopez-Portillo et al., 2005; van Ieperen, 2007). In this respect, less lignified vessels would
offer the highest benefit. Because of the more intimate contact between pectins and ions, the hydraulic

20
Another random document with
no related content on Scribd:
etevistä keksinnöistä, laskenut pohjan tieteen ja taiteen
elvyttämiselle ja vapaalle harjoittamiselle, perustanut hyödyllisiä
laitoksia, asettanut Ranskan koululaitoksen uudelle kannalle ja
tehnyt sen tarkoituksenmukaiseksi ja hedelmiä kantavaksi. Että
kaikki tämä työ voitiin suorittaa verrattain niin lyhyessä ajassa,
riippui pääasiallisesti siitä äärettömästä painosta, jonka alaisena
työskenneltiin. Mutta ihmeellistä on, että tämä hallitus, joka
sisäoloissa oli täynnä intohimoisia puolueriitoja, ja jonka päivästä
päivään täytyi keksiä uusia keinoja vastustaakseen kunnialla
ulkovihollista, tahtoi ja voi uhrata niin paljon kallista aikaansa ja
kalliita voimiansa hankkiakseen Ranskalle uusia kultuurivoittoja. Että
se todella niin teki, todistaa enemmän kuin mikään muu, että tämä
hallitus ei ollut mikään ilkimysten ja pyövelien kokous, kuten usein
tahdotaan väittää, vaan että sillä oli käytettävänään paljon
valistusta, paljon hyvää tahtoa, suunnaton työkyky ja suuri rakkaus
rauhallisiin harrastuksiin ja rauhaisaan työhön. Ei halu käytännössä
toteuttaa jotakin oppia tai järjestelmää, vaan pääasiallisesti
epätoivoiset sisälliset ja ulkonaiset olosuhteet ne johtivat konventin
väkivaltaisuuksiin, kiihkoiluun ja sortoon.

Samoinkuin konventti ryhtyi erityisiin toimenpiteihin taideteosten

säilyttämiseksi, samoin se myös koetti alituisilla säädöksillä pelastaa
häviöstä sekä suojella ja säilyttää niitä suuria yksityisiä
kirjakokoelmia, jotka maastamuuton ja luostarien sulkemisen kautta
olivat joutuneet valtion huostaan. Paljon näistä kirja-aarteista kyllä
hävisi, sillä kirjoja osaksi myötiin alituisesti valppaille kirjainkokoojille,
jotka pitivät tilaisuutta erinomaisen soveliaana keinotella itselleen
polkuhinnalla tietämättömiltä asiamiehiltä arvokkaita teoksia, osaksi
niitä hävitettiin ja poltettiin tyydyttääkseen alhaisen roskajoukon
kiihkoista hävityshimoa. Kun konventti määräsi kuninkuuden ja
aatelisvallan merkit kaikkialta hävitettäviksi, antoi se, kuten jo edellä
on mainittu, aihetta hävitystyöhön, jota kokous ei suinkaan ollut
tarkoittanut ja joka oli perin turmiollinen. Monella taholla näet
ryhdyttiin annetun säädöksen nojalla turmelemaan kirjoja mitä
raaimmalla tavalla: revittiin pois kannet suurelta joukolta kalliisti
sidottuja kirjoja ja arvokkaita koruteoksia, koska ne kantoivat
aatelista tai kuninkaallista vaakunaa tai nimeä, joka muistutti
aatelisvallan ja orjuuden ajasta. Eikä ainoastaan alhaiso tehnyt
itseään vikapääksi moisiin väkivaltaisuuksiin, vaan oli yksityisiäkin
kiihkoilijoita, jotka pitivät aivan luonnollisena, ettei saisi säilyttää
noita epämieluisia muistoja menneeltä ajalta, ja eräs heistä
esitteleekin Le Mercure français lehdessä 15 p:ltä helmik. 1794, että
pitäisi hävittää kaikki vaakunat niistä kirjoista, jotka olivat
kansalliskirjastossa, entisessä Pariisin kuninkaallisessa kirjastossa.
Tähän kehoitukseen lisää kirjoittaja seuraavasti: "Henkilöt, jotka aina
tahtovat vaikeuttaa hyvien ja hyödyllisten yritysten toimeenpanoa,
ovat väittäneet sen tulevan maksamaan neljä miljonaa. Se on
varmaan liioiteltua, mutta vaikkapa ei niin olisikaan, ei pidä huolia
tästä vastaväitteestä. Sillä meidän ei tule ajatella näitä neljää
miljonaa, kun on kysymyksessä yleinen, todella tasavaltainen
toimenpide, joka koskee kansakunnan kunniaa. Kaikki tämän
tasavallan todelliset ystävät, jonka tulevaisuus päivä päivältä näyttää
käyvän yhä loistavammaksi, yhtyvät varmaan toivomuksineen
meihin, saadakseen konventin antamaan säädöksen, joka täydentäisi
kansalliskirjaston tasavaltaisen arvon. Kirjaston johto on uskottu
yhdelle Europan oppineimpia miehiä, miehelle, joka valistuneesen
mieleen yhdistää hartaan isänmaallisuuden, ja joka varmaan
enemmän kuin kukaan muu on harmissaan niistä kuninkaallisista
kansista, jotka peittävät noita kuolemattomia teoksia."

Vaikkapa tämä kehoitus ei tullutkaan tuntemattomalta taholta —

se väitetään tuon vallankumouksen ensi vuosina ainakin ulkonaisesti
sangen vallankumousmielisen akateemikon La Harpen tekemäksi —
ei kirjaston esimies, Lefèbre de Villebrune, eikä hallitus sitä
noudattanut; molemmat varmaan katsoivat nuo neljä miljonaa
voitavan käyttää parempiinkin tarpeihin. Päinvastoin hallitus oli
vallan epätoivoissaan asetuksiensa väärintulkitsemisesta ja
käyttämisestä väkivallantekoihin ja teki parastansa niitä estääkseen.
Säädös 2 p:ltä lokak. 1793, joka taideteosten hävittämisestä
puhuttaessa jo on mainittu, on m.m. selvä todistus siitä.

Mutta konventin toiminta kirjojen arvossa pitämiseksi ei ollut

ainoasti negatiivista, vaan myös, ja etusijassa, positiivista laatua.
Konventti avasi kolme uutta yleistä kirjastoa, nimittäin Sainte-
Génèviève-kirjaston, joka siihen saakka oli kuulunut samannimiselle
nunnaluostarille, Arsenaalikirjaston, joka ennen oli kuulunut Artois'in
kreiville, ja Kaupunginkirjaston, joka perustettiin vallankumouksen
aikana. Kahta entistä valtion kirjastoa, Kansalliskirjastoa ja kardinaali
Mazarinin perustamaa Mazarinin kirjastoa lisättiin kaikin tavoin niillä
kirja-aarteilla, joita valtio takavarikkoon-otolla oli saanut. Suurin ja
etevin kaikista näistä kirjastoista oli kansalliskirjasto, ja tälle
konventti omisti mitä hellintä huolenpitoa. Sen johto uskottiin
erityiselle konservatoriolle, jonka jäsenten sanotaan olleen niin
kiintyneitä toimeensa, niin mieltyneitä kirjalliseen, järjestävään
työhönsä, etteivät he — niin kummalta kuin se kuuluneekin tällä
ajalla — antaneet puoluekiihkojen tai valtiollisen omanvoitonpyynnin
missään määrin vaikuttaa näkökantaansa ja toimintatapaansa. Kaikin
tavoin koetettiinkin lisätä kirjaston rikkauksia, etusijassa säädöksellä
v:lta 1793, joka määräsi, että kaikkien kirjakauppiasten,
kirjanpainajain ja kaivertajain tuli välttämättä antaa kirjastoon kaksi
kappaletta jokaista kustantamaansa teosta. Tämä säädös on vieläkin
voimassa.
 Tärkein reformi kirjastojen suhteen oli kuitenkin epäilemättä se,
joka avasi kansalliskirjaston suurelle yleisölle. Vallankumoukseen
saakka oli tämä suuri kirjasto ollut melkein yksinomaan
kuninkaallisten käytettävissä, ja nämä eivät tietystikään olleet sitä
käyttäneet millään tavoin hyväkseen. Jälkeen vuoden 1737 oli tosin
tehty koe pitää kirjastoa 2 3/4 tuntia 2 kertaa viikossa avoinna
oppineille, jotka tahtoivat siellä työskennellä, mutta muutamain
käsikirjoitusten kadottua kirjasto jälleen suljettiin ja avattiin ainoasti
erityisissä tapauksissa ja vartavastisesta armosta. Ettei tätä armoa
läheskään aina ollut saatavissa näkyy siitä, että kerrankin kirjaston
esimies oli kaksi vuotta matkoilla ja säilytti kirjaston avainta koko
ajan taskussaan! Rolandin toiselle ministeristölle, joka innokkaasti
työskenteli valistuksen kohottamiseksi, tulee kunnia kirjaston
porttien avaamisesta sepo selälleen yleisölle, joka täysin ymmärsi
reformin arvon ja laajuuden ja osotti kiitollisuuttaan ahkerasti
käyttämällä kirjaston aarteita.

Kirjojen kokoomiseksi ja säilyttämiseksi maaseudulla konventti

myös teki kaiken voitavansa. Jo olemassaolonsa ensi päivänä, 10 p.
lokakuuta, se antoi käskyn peruuttaa valtiolle joutuneiden kirjojen
myynnin ja sen sijaan koota ne kaikki departementtien
pääpaikkoihin, jotta konventti sitten voisi määrätä niiden
käyttämisestä. Tammikuussa 1794 suuntasi eräs konventin jäsen
hallituksen huomion näihin kokoelmiin: "Nämä kirjalliset aarteet",
hän lausuu, "ovat toistaiseksi järjestämätön joukko, ne ovat vailla
hoitoa ja alttiina hajautumiselle. Aika on käsissä käyttää niitä
hyödylliseen tarkoitukseen ja antaa kaikkien kansalaisten päästä
niistä nauttimaan". Ja hän ehdottaa että, kun jokaisessa
departementissa olevat kirjastot eivät olleet riittäviä, konventti
päättäisi primäärikokousten lausuman toivomuksen mukaisesti
perustaa kirjaston jokaiseen niistä departementtiosastoista, joita
kutsuttiin piirikunniksi. Konventti kiiruhti hyväksymään tämän
ehdotuksen ja antoi erityisen säädöksen siinä tarkoituksessa. Säädös
oli vieläkin laajemmalle ulottuva, sillä se määräsi lisäksi, että
jokaiseen vastaperustetuista piirikuntakirjastoista oli yhdistettävä
museo, johon kaikenlaisia taideaarteita ja arvoesineitä oli koottava;
se loppui toivomuksella, että sekä museot että kirjastot vähitellen
lisääntyisivät lahjojen ja testamenttien kautta. Museon ja kirjaston
perustaminen joka piirikuntaan oli suurenmoinen puuha, jonka
merkityksen ymmärrämme paraiten, jos muistamme että Ranska v.
1789 jaettiin 555 piirikuntaan, joiden luku oli vielä lisääntynyt niistä
alueista, jotka revolutsionin aikana liitettiin Ranskaan.

Konventti ei ainoasti perustanut uusia kirjastoja ja järjestänyt

vanhoja; sen ansioksi on myös luettava erityisen keskuspaikan
tutkimusta varten, Pariisin Kansallisarkiston perustaminen. Tosin ei
ennenkään vallankumousta suinkaan ollut jätetty huomioon
ottamatta tai halveksittu arkistojen merkitystä. Päinvastoin oli
useampia tuhansia yksityisiä ja paikallisia arkistoja, joita oli hoidettu
harrastuksella ja huolellisuudella. Niin, olipa menty niinkin pitkälle,
että osa asiakirjoista oli kopioitu ja talletettu Pariisin kuninkaalliseen
kirjastoon. Mutta ajatusta koota kaikki nämä asiakirjat ja
todistuskappaleet yhteen paikkaan ei ollut herännyt, ennenkuin
vasta vallankumouksen ja konventin aikana. Molemmat edelliset
kansalliskokoukset eivät olleet tajunneet, mikä merkitys oli asiakirjain
säilyttämisellä. Tosinhan valtiomuotoa säätävä kansalliskokous oli
järjestänyt n.k. arkistoja, mutta ne oli tarkoitettu sisältämään
ainoasti sen omia töitä koskevia aineksia. Tämä sopi erinomaisesti
yhteen kokouksen yleisen käsityskannan kanssa — emme näet
tarvitse isosti tuntea valtiomuotoa säätävää kokousta, tietääksemme,
että sen jäsenet laskivat Ranskan historian v:sta 1789 ja vähän tai ei
ollenkaan välittivät kaikista vallankumouksen edellisistä
vuosisadoista.

Lakiasäätävä kokous meni vielä pitemmälle

ymmärtämättömyydessä; sen jäsenten mielestä oli vallan kauheaa
säilyttää sellaisia todistuskappaleita, jotka muistuttivat säätyeron ja
aatelisvallan ajasta, ja sen keskuudessa kohosi — eikä suinkaan
turhaan — monta ääntä vaatimaan niiden hävittämistä. Eivätkä ne
olleet ahdasmielisiä miehiä, vaan päinvastoin kaikkein valistuneimpia,
jotka sellaista vaativat. Niinpä lausuu esim. Condorcet 29 p. kesäk.
1792 tässä kokouksessa peittelemättä ajatuksensa olevan, että kaikki
vanhat, etuoikeuksien ajalta polveutuvat muistomerkit oli
poistettava:

"Juuri tänään", hän sanoo, "on sen päivän vuosipäivä, jolloin

perustuslakia säätävä kansalliskokous, lakkauttamalla aatelisuuden,
viimeisteli valtiollisen tasa-arvoisuuden työn. Halukkaina seuraamaan
niin kaunista esimerkkiä te olette vainonneet aatelistoa niihin pesiin
saakka, joissa tavataan todistukset heidän parantumattamasta
turhamaisuudestaan. Tänään polttaa järki pääkaupungissa Ludvig
XIV:nnen kuvapatsaan juurella nuo suunnattomat volyymit, jotka
ovat olleet parhaana todistuksena tämän säädyn turhuudesta. Muita
jälkiä samaisesta turhuudesta on vielä yleisissä kirjastoissa,
tilikamarissa ja genealogien kodeissa; nämä pesät on luettava
yleiseen hävitykseen, sillä te ette ole sallivat aatelin säilyttää,
kansakunnan kustannuksella, mitään naurettavia, tasa-arvoisuutta
uhkaavia toiveita. Kysymys on nyt taistella naurettavinta, mutta
samalla parantumattominta kaikista intohimoista vastaan — — —
Ehdotan sentähden, että kaikki departementit saisivat oikeuden
polttaa ne aateliskirjeet, jotka mahdollisesti tavataan niiden
erityisissä varastoissa."
 Ja kokous antoi todellakin erityisellä säädöksellä käskyn polttaa
kaikki aateliskirjeet, joskohta samalla määräsi, että paperien
joukossa tavattavat omaisuuskirjeet oli niistä erotettava ja
säästettävä. Hiukan myöhemmin, 19 p. elok. 1792, määräsi kokous
sen lisäksi, että entisen tilikamarin asiakirjat sekä myös kaikki
herruusoikeuksia koskevat paperit oli poltettava. Niin suuresti
pelättiin vanhan yhteiskunnan ehkä ottavan takaisin etuoikeutensa ja
vaatimuksensa, että tahdottiin hävittää yksin historiakin, estääkseen
ihmisiä ottamasta siitä mitään opetuksia ja saamasta mitään toiveita!

Konventilla oli tässä asiassa vallan toiset mielipiteet, ja se käytti

vallan toista menettelyä kuin sen edeltäjät. Olemassaolonsa aivan
ensi päivinä se päätti peruuttaa määräyksen tilikamarin asiakirjain
polttamisesta ja samalla sääti, että niistä ne, jotka voivat olla joksikin
hyödyksi, oli jätettävä meri- ja sotaministereille ja muut myytävä.
Tämä tosin ei todistanut mitään vallan suurta noiden paperien
arvossapitämistä, ja totta onkin, etteivät ne sota- eivätkä
meriministeriössä tulleet mihinkään käytäntöön. Mutta toimenpide
semmoisenaan oli joka tapauksessa suuriarvoinen, sillä myöhempi
aika on löytänyt paperit ja käyttänyt niitä hyödykseen. Ei monta
kuukautta myöhemmin, helmikuussa 1793, annettiin ensimäinen
asetus eri arkistojen yhdistämisestä yhteiseen huoneistoon. Toinen
asetus, 2 p:ltä marrask. 1793, täydensi tätä ja katsoi Louvren
soveliaaksi suuren arkiston sijoittamispaikaksi. Useita muitakin
säädöksiä annettiin tämän arkiston parantamiseksi ja järjestämiseksi,
ja kaikkein ihmeellisintä on, että muutamat niistä johtuvat
hirmuvallan ankarimmalta ajalta; niinpä esim. konventti
tammikuussa 1794 nimittää komitean, jonka tuli pitää huolta
arkiston lopullisesta järjestämisestä, ja kuukausi ennen Robespierren
kukistusta määrätään, mihin ryhmiin erityiset arkistoasiakirjat oli
jaettava. Arkiston esimieheksi tulisi arkistonhoitaja. Ensimäinen
tähän luottamustoimeen nimitetty oli edusmies konventissa,
omituinen, kulmikas ja ankara vallankumousmies Camus, mies, jonka
järjestysaisti, lahjomaton rehellisyys ja tieteelliset ansiot tekivät
hänet erittäin sopivaksi tälle paikalle, mikä vaati yhtä paljon työkykyä
kuin harrastusta ja edesvastuutunnetta. — Vuoteen 1808 saakka
kansallisarkisto oli sijoitettu Louvreen, mutta silloin se siirrettiin
Guisen herttuain vanhaan palatsiin, myöhempään hotelli Soubiseen,
Francs-Bourgeois-kadun varrelle, missä se vieläkin on.

*****

Konventti loi ja järjesti kaikilla aloilla. Tärkeitä ja suuriarvoisia

olivat ne korkeakoulut ja akatemiat, joita konventti joko perusti tai
uudestijärjesti sovelluttaakseen niitä uuden ajan vaatimusten
mukaisiksi. Lääketieteellisten opintojen kohottamiseksi, jotka vanhan
järjestyksen aikana oli suuresti laiminlyöty, perustettiin Pariisiin,
Montpellieriin ja Strasbourgiin uusia lääketieteellisiä korkeakouluja,
joiden päätarkoituksena oli oleva valmistaa lääkärejä
sairashuoneiden, varsinkin sotilassairaalain tarpeeksi. Että tämä
toimenpide etusijassa tarkoitti täyttää polttavaa tarvista, kun
sotanäyttämöillä vallitsi suunnaton kurjuus lääkärien puutteen
vuoksi, näkyy selvästi konventin määräyksestä, että piirikunnat
olisivat velvolliset lähettämään korkeakouluihin kaikkiaan 550 17 ja
26 ikävuoden välillä olevaa nuorta miestä, joilla oli jonkinlaista tietoa
lääketaidossa, 300 Pariisiin, 150 Montpellieriin ja 100 Strasbourgiin.
Nämä nuoret miehet saivat ammattisivistyksensä valtion
kustannuksella ja valtio heitä käyttikin. Mutta ei viipynyt kauan,
ennenkuin korkeakouluihin alkoi pyrkiä muitakin oppilaita kuin
pakollisia, ennenkuin sekä ranskalaisia että ulkomaalaisia, jotka
tahtoivat harjoittaa lääketieteellisiä opintoja, pyrki tänne ulko-
oppilaiksi ja harjoitti opintojaan omalla kustannuksellaan.
Lääketieteelliset korkeakoulut nauttivat alusta pitäen suurta arvoa, ja
niiden opintometoodia, joka oli sama kaikille, kuvataan paraaksi ja
valistuneimmaksi. Sen pääasiallisena uutuutena oli lääketieteellisten
opintojen perustaminen Ranskassa kliinilliseen opetukseen.

Luonnonhistoria, jonka tutkimiseen filosofit olivat innostuttaneet

valistusajan Ranskaa, tuli myös yhdeksi vallankumouksen sylilapsia.
Tälläkin alalla jäi konventin asiaksi ryhtyä toimenpiteihin, jotka olivat
tarpeen helpottaakseen näitä opintoja ja tehdäkseen ne hedelmiä
kantaviksi. Kuten vallankumouksen kuvakielellä sanottiin, oli se
konventti, joka istutti vapauden puun kasvitieteelliseen puutarhaan.

Jardin des plantes'in esimiehenä oli syksystä 1792 alkaen

Rousseaun oppilas Bernardin de Saint-Pierre, ja hänpä se
muutamien konventinjäsenten kannattamana sai toimeen
kasvitieteellisen puutarhan muodostamisen n.k. Museoksi, joka oli
sisältävä luonnonhistoriallisia kokoelmia ja samalla oleva korkein
oppilaitos näiden tieteiden tutkimista varten. Tämän tarkoituksen
saavuttamiseksi täytyi siinä tehdä joukko parannuksia ja muutoksia.
Opetusistuinten luku, joka ennen oli ollut ainoasti 3, lisättiin nyt
äkkiä 12:ksi, mikä oli kummastuttavan suuri luku, jos ajattelemme,
että koulu käsitti ainoasti erityisopintoja. Tehdäkseen eläintieteellisiä
opintoja tarkoitusta vastaaviksi sijoitettiin tänne eläintarhakin. Sen
pohjaksi pantiin ne 5 eläintä, jotka tavattiin jälellä Versailles'in
kuninkaallisessa eläintarhassa: leijona, sarvikuono, zebra, antilopi ja
intialainen tupsukyyhkynen. Eläintarha lisääntyi nopeasti lahjoista ja
ostoista; se oli ensi alkuna Pariisin nykyiseen suureen
eläintieteelliseen puutarhaan, Jardin d'acclimatationiin.

Oli 10 p. kesäk. 1793, kiihkeimmän valtiollisen mieltenkuohun

hetki, kun opetuskomitea, Lakanal puhetorvenaan, saapui
konventtiin esittämään ehdotusta luonnonhistoriallisten opintojen
uudesta järjestämisestä. Vain muutamia päiviä aikaisemmin olivat
girondistit kukistuneet, ja useimmissa departementeissa uhkasi
tapauksen johdosta syntynyt mieltenkiihko järkyttää kansakunnan
yhteyttä, samalla kun Vendée oli voitollinen ja ulkonainen vihollinen
seisoi Ranskan rajoilla. Eivät nekään, jotka ovat kaikkein
vihamielisimpiä vallankumousta kohtaan, voine kai olla tekemättä
muutamia johtopäätöksiä tällaisista tosiseikoista.

Valistusfilosofeilta vallankumous myös oppi että teollisuus on yksi

kansan hyvinvoinnin parhaita arvomittareja. Aikana, jolloin laki
määräsi ne aatelismiehet, jotka harjoittivat Jotakin näistä alhaisista
käytännöllisistä ammateista, menettämään aatelisoikeutensa siksi
aikaa, kun he tällaisia toimittivat, olivat encyklopedistit
kunnioittaneet näitä ammatteja ei ainoasti suopein sanoin
selittämällä niitä suuressa teoksessaan, vaan myös luettelemalla
Encyclopédiensa esipuheessa avustajinaan ajan ylhäisinten ja
kuuluisinten nimien ohella yksinkertaisia työmiehiäkin, jotka olivat
d'Alembertille antaneet suullisia tai kirjallisia tietoja ammattiaan
koskevista asioista. Valtiomuotoa säätävä kansalliskokous oli
osottanut olevansa encyklopedismin ja Turgot'in oppilas
vapauttamalla helmikuussa 1791 työn ammattipakosta ja
etuoikeuksista. Konventti jatkoi viitoitettua tietä. Syyskuun 29 p:nä
esitti apotti Grégoire maanviljelyskomitean, ammattikomitean ja
yleisen opetuskomitean käskystä, joille yhteisesti oli uskottuna
teollisuusolojen järjestäminen, koetettuaan ensin osottaa selvin ja
vakuuttavin sanoin, että maan rikkaus isosti riippui teollisten
ammattien kukoistuksesta, että oli turhaa etuluuloa halveksia
käytännöllistä työtä ja että teollisuudesta voi tulla valtiollinen
välikappale, ehdotuksen, joka tarkoitti teknillisen korkeakoulun
perustamista, mikä luonnonhistoriallisen laitoksen tavoin samalla
kertaa olisi sekä museo että oppilaitos. Ehdotus hyväksyttiin kaksi
viikkoa myöhemmin, eikä kauan senjälkeen — epäluulon ja
väkivallan pahimpana aikana — perustettiin teknillinen korkeakoulu,
Conservatoire des arts et métiers, jonka täydentämiseksi direktorio
edelleen työskenteli, ja joka lajissaan on varmaan rikkain ja etevin
koko Europassa.

Jo ennen teknillisen koulun perustamista oli konventti

toimeenpannut reformin, mikä suuresti edisti järjestyksen
toimittamista kauppa- ja teollisuusoloihin. Tämä reformi, jolla
vastakohtana kaikkiin muihin konventin aikana toimeenpantuihin
parannuksiin oli yleismaailmallinen merkitys, oli uusien mitta- ja
painoarvojen asettaminen, jotka meidän päivinämme ovat otetut
käytäntöön melkeinpä kaikissa maissa ja muodostavat n.k.
metrijärjestelmän.

Jo vuosisatoja oli yhteys mitoissa ja painoissa ollut niitä unelmia,

joita suurimmalla lämmöllä oli Ranskassa harrastettu. Se aika, jota
tavallaan voidaan pitää vallankumouksen edelläkävijänä,
uskonpuhdistuksen ja renessansin aika, oli kolmannen säädyn kautta
1560 ja 1576 vuosien säätykokouksissa lausunut toivomuksen, että
tulisi olla vain yksi pituus-, yksi paino- ja yksi pintamitta, ja että
tähän tarkoitukseen olisi keksittävä erityinen mitta, josta näytteitä
olisi lähetettävä kaikkiin maakuntiin. Hallitus oli luvannut täyttää
tämän toivomuksen, mutta joko se sitten ei pitänyt lupaustaan, tai
ne "oppineet ja kunnialliset" miehet, jotka oli määrätty valmistamaan
ehdotusta, eivät olleet sitä tehneet — tosiasia on kumminkin, että
kului kaksi vuosisataa ilman että tässä asiassa tuli mitään tehdyksi.

Vallankumouksen puhjetessa vallitsi tällä alalla sekaannus, joka

teki kaiken liikeyhteyden ihmisten välillä sangen monimutkaiseksi.
Kuuluu melkein uskomattomalta sanoa, että itse Pariisissa voitiin
tavata 45 eri nimeä merkitsemässä mittoja ja painoja. Joka
maakunnalla oli omat nimityksensä, eivätkä Pariisi ja maakunnat
ollenkaan ymmärtäneet toisiaan tässä suhteessa. Kaikki olivat
yksimielisiä siitä, että tässä jos missään reformeja oli tarpeen.
Valtiomuotoa säätävä kansalliskokous omaksuikin täydelleen yleisen
mielipiteen. Jo olemassaolonsa alussa tämä kokous näet antoi
tiedeakatemialle toimeksi valmistaa uuden ja yhtenäisen mitta- ja
painojärjestelmän, eikä tiedeakatemia ollut hidas ryhtymään tämän
tehtävänsä suorittamiseen. Ja juuri konventille akatemia
marraskuussa 1792 sai ilmoittaa työnsä edistyneen niin pitkälle, että
se voi valmistua vuoden 1792 alkuun — ja konventtipa se työn tultua
suoritetuksi sai kunnian ajaa sen perille todellisuudessa.

Kuten tunnettu, oli tämän järjestelmän pohjana luonnosta otetut

yksiköt, ja etupäässä juuri siitä syystä voitiin toivoa sen tulevan
otetuksi käytäntöön muissakin maissa. "Ajatus johtaa kaikki
pituusmitat luonnossa tavattavasta yksiköstä", lausuikin se
konventinjäsen, joka esitti ehdotuksen, "on tuntunut matematikoista
luonnolliselta aina siitä hetkestä saakka, kun he pääsivät perille
sellaisen mitan olemassaolosta ja mahdollisuudesta määrätä se. He
ovat nähneet sen ainoaksi keinoksi sulkea järjestelmästä ulos kaikki
mielivaltaisuus ja voida olla varma siitä, että se aina pysyy
samanlaisena, ilman että mikään vallankumous maailmassa voisi sitä
muuttaa. He ovat ymmärtäneet, kun sellainen järjestelmä ei voi
kuulua yhdelle ainoalle kansalle, olevan syytä toivoa kaikkien
omaksuvan sen." Eikä hän tyydy vain osottamaan uuden
järjestelmän suuria etuja ja suurta varmuutta, hän sanoo myös
toivovansa, että siitä tulisi vakuus kunnioitukselle ja vaihtosuhteille
ranskalaisten ja muiden kansain välillä, sen sukupolven välillä, jota
koko maailma saa kiittää tästä hyvätyöstä, ja vastaisten sukujen,
jotka tulevat pitämään sitä arvossa ja käyttämään hyväkseen.

Uusi järjestelmä oli heti pantava käytäntöön; ainoasti vuoden

väliaika myönnettiin, millä aikaa toivottiin kaikkien ehtivän oppia sitä
käyttämään. Siinä tarkoituksessa lähetettiin maan eri osiin niin hyvin
selviä ja tarkkoja ohjeita, joissa kymmenysjärjestelmän teoria
selvitettiin, kuin myös sellaisten esineiden malleja, jotka olivat
tarpeellisia ja jäljennettäviksi määrättyjä. Vuoden loputtua julaistiin
laki, joka teki metrijärjestelmän käytäntöön ottamisen pakolliseksi.

Maalaustaiteen alalla tehtyjen reformien yhteydessä on mainittu,

että konventti 8 p. kesäk. 1793 sääsi kaikki vanhat akatemiat
lakkautettaviksi. Tätä toimenpidettä on paljon moitittu, ja usein
kuullaankin juuri sitä vedettävän esiin näytteenä konventin
väkivaltaisesta ja hävittävästä politiikasta. Mutta itse asiassa se ei
ollut hävityshimo, joka aiheutti tämän toimenpiteen; se riippui vallan
yksinkertaisesti siitä suunnattomasta painosta, jonka alaisena
konventin täytyi työskennellä, siitä nopeudesta, jolla sen kaikki työ
oli suoritettava. Ei ollut aikaa koettaa keksiä mitään keinoja uudistaa
noita vanhoja laitoksia ja saattaa niitä yhtämukaisuuteen uusien
olojen kanssa; nopeammin kävi kaiken vanhan lyöminen pirstaleiksi
ja uuden rakentaminen pirstojen päälle. Muuten on kyllä todistuksia
siitä, että missä vanhat laitokset vastasivat tarvetta, vallankumous
jätti ne koskematta; niinpä jäi esim. tiedeakatemia Grégoiren
ehdotuksesta entiselleen, kun muut lakkautettiin, koska katsottiin
sen tehneen Ranskalle ja vallankumoukselle liian suuria palveluksia
joutuakseen hävitettäväksi — tämähän akatemia se juuri muun
muassa oli suorittanut sen suuren työn, mistä oli seurauksena
metrijärjestelmän käytäntöön ottaminen.
 Mutta toiselta puolen oli useita akatemioita, jotka olivat lakanneet
vastaamasta alkuperäistä tarkoitustaan, ja joilla siis ei ollut mitään
varsinaista olemassaolon oikeutta. Niiden joukosta mainittakoon
etusijassa parooni de Breteuil'in v. 1784 perustama kuninkaallinen
musiikkiakatemia, ja vanha Ranskan akatemia.

Kuninkaallinen musiikkiakatemia ei ollut asetettu perusteellisten

opintojen antamista varten, vaan hovin huvitukseksi. Sellainen
rajoitettu tarkoitus ei sopinut yhteen vallankumouksen laajemman
näköpiirin kanssa. Musiikkiakatemia kadottikin jo vallankumouksen
alusta pitäen merkityksensä, ensiksi siitä syystä, ettei enää ollut
mitään hovia, jota tarvitsi huvittaa soitannollisilla esityksillä; ja vielä
enemmän siitä syystä, että ooppera oli ensimäisiä teattereita, joka
suosi revolutsionia, ja että se tykkänään kieltäytyi ottamasta
taiteilijoita ylimyksellis-kuninkaallisesta musiikkiakatemiasta. Sillä
välin oli vuoden 1792 kuluessa Pariisin kunnallisneuvosta ruvennut
kansallisten juhlien vuoksi harjoituttamaan muutamia kymmeniä
soittajia soitintaidossa, ja tästä pienestä alusta kasvoi vähitellen uusi
musiikkikoulu, jolla oli vallan toinen laatu ja luonne. Oppilasluvun
lisäämiseksi valittiin 120 nuorta ja köyhää, jonkinlaisilla
soitannollisilla taipumuksilla varustettua miestä kansalliskaartin
pataljoonista ja muodostettiin siten vakituinen soittokunta, joka
avusti kaikissa suurissa juhlissa ja kaikissa juhlallisissa tilaisuuksissa.
Marraskuun 8 p:nä 1793 saapui konventtiin lähetystö kansalliskaartin
musiikkikoulusta ja lausui toivomuksenaan, että tasavalta perustaisi
kansallisoppilaitoksen musiikkia varten, joka edistäisi soittotaitoa, ja
palkitsisi niiden soittajain vaivat, jotka monen kuukauden aikana
olivat uhrautuneet opettamaan nuoria oppilaita. Chénier kannattaa
tätä esitystä: "Tiedämmehän", hän lausuu, "kuinka suuresti
kansallinen musiikki on kunnostanut itseään vallankumouksen
aikana, tiedämmehän, miten paljon musiikki on vaikuttanut
patriootteihin Pariisissa, departementeissa ja rajoilla. Ehdotan siis
säädettäväksi periaatteen, että kansallinen musiikkioppilaitos on
perustettava Pariisiin ja että konventin tulee antaa yleisen
opetuskomitean toimeksi hankkia varoja tämän puuhan
toteuttamiseen". Ehdotus hyväksyttiin ja sensuuntainen säädös
annettiin. Tammikuun keskivaiheilla 1794 määrättiin lisäksi, että
laitos oli pidettävä avoinna molemmille sukupuolille.

Muutamia kuukausia ennen konventin hajoamista, 3 p. elok. 1795,

päätettiin lopullisesti, että vanhan lakkautetun laulu- ja
deklamatsioniakatemian sijaan oli perustettava n.k. Conservatoire
national de la musique, jossa opetusta annettaisiin ei vähemmälle
kuin 600 oppilaalle. Tälle laitokselle osotettiin 240,000 livren
suuruinen summa, määrättiin palkkoja ja eläkkeitä ja lisäksi
säädettiin konservatorioon perustettavaksi kirjasto.
Uudestimuodostetun musiikkiopiston ohjelma oli laaja ja uusi;
opetus, jona oli soitto ja laulu, joihin aineihin keisariuden aikana
liitettiin deklamatsionikin, oli sekä tieteellinen että käytännöllinen ja
historiallinen, ja sitä harjoitettiin alusta pitäen vakavuudella, joka
suuresti erotti sen konventin lakkauttamasta vanhasta akatemiasta.
Konservatorion johto oli uskottu 5 tarkastajalle, joina ensiksi oli
Gossec, Grétry, Méhul, Lesueur ja Chérubini, sekä 4 opettajalle.
Vuoden kuluttua laitoksen perustamisesta päätettiin että sitä johtaisi
tirehtöri, ja ensimäisenä tähän toimeen nimitettiin Sarrette, entinen
kansalliskaartin musiikkikoulun johtaja.

Vielä kiukkuisemmin kuin maalaus- ja musiikkiakatemioita vastaan

oli taistelua käyty vanhaa Ranskan akatemiaa vastaan; vielä
enemmän kuin nämä se oli herättänyt vallankumousmiesten
vastenmielisyyttä. Jo vallankumouksen puhjetessa oli akatemia
vanhoillisuuden jyrkimpiä pesiä, ja konventin kokoontuessa se oli
sangen lähellä täydellistä hajoomistaan. Sen jäsenistä oli 8 kuollut
ilman että heille oli valittu seuraajia, 10 oli siirtynyt maasta tai pysyi
piilossa, ja jälelläolevat olivat keskenään eripuraiset personallisen
vastenmielisyyden ja erilaisten valtiollisten mielipiteitten vuoksi.
Samalla kun filosofi, apotti Morellet, lujasti piti kiinni vanhasta ajasta
ja sen aatteista, olivat useat hänen virkaveljistään: Chamfort, La
Harpe ja kirjailija Ducis, lämpimästi vallankumouksen puolella ja
käyttivät, Morelletin lausunnon mukaan, usein kieltä, joka oli suuresti
samantapaista kuin mitä saatiin kuulla sen kansalliskokouksen
puhujalavalta, joka oli tehnyt lopun aatelista ja papistosta. Henki
tässä akatemiassa oli sangen kehno. Akateemikot olivat vähitellen
tottuneet katsomaan ei ainoasti opetusistuimiaan yksityiseksi
omaisuudekseen, vaan koko akatemiaa omaksi laitoksekseen. Siinä
säädöksessä, joka lakkautti akatemiat, määrättiin kaikki niiden
omistamat kokoelmat virastojen valvonnan alaiseksi, kunnes
säädettäisiin, mihin tarkoitukseen niitä sopisi käyttää. Etteivät
akateemikot suinkaan katsoneet tämän asetuksen itseään sitovan,
todistaa se mitä Morellet kertoo muistelmissaan, nimittäin että hän
heti asetuksen ilmestyttyä ryhtyi pelastamaan talteen akatemian
kalleuksia "vandaleilta"; osan käsikirjoituksia ja asiakirjoja hän oli
vienyt kotiinsa, mutta entisten akateemikkojen 60 muotokuvaa hän
oli — kun niiden koko teki hänelle mahdottomaksi raahata niitä pois
— latonut erääsen saliin puhujalavalle, sitten lukinnut oven ja pitänyt
avaimen. Hän kertoo lisäksi virkaveljinensä miettineensä jakaa kirjat
keskenään, kun he eivät voineet viedä niitä pois — ajatus, jota
akateemikot kumminkaan hyvin oikeutetusta pelosta tulla syytetyksi
varkaudesta eivät kaikeksi onneksi toteuttaneet.

*****
 Jos luomme silmäyksen jälellepäin edellä kosketeltuihin konventin
reformeihin, näkyy selvästi että konventti useimmassa niistä piti
silmällä pedagogista päämäärää. Kasvatus oli yksi vallankumouksen
iskusanoja, se oli myös vallankumouksen etevimpiä päämaaleja.
Kasvatus — eikä ainoasti vapauteen, tasa-arvoisuuteen,
kansalaisuuteen ja tasavaltaisuuteen, vaan myös oppiin ja tietoihin,
vakaasen työhön ja tosi sivistykseen. Ei ollut siis ihmettä, että
sellaisissa olosuhteissa kouluopetuksen järjestäminen oli
vallankumouksen rakkaimpia toimia ja kenties se kysymys, joka
kauimmin ja sitkeimmin antoi vallankumousmiehille ajattelun aihetta.
Kaksi syytä oli lisäksi jo alusta pitäen auttanut katseiden
suuntautumista tälle alalle — ensiksi se tavattoman kehno tila, jossa
kouluopetus oli vallankumouksen puhjetessa, toiseksi ne mahtavat
herätteet, joita valistusfilosofit olivat antaneet kasvatuksen ja
opetuksen täydelliseksi uudestimuodostamiseksi. Rousseau oli
kirjallaan Emile ou l'éducation rikkonut välit kaikkien vanhojen
traditsionien ja kaikkien totuttujen tapojen kanssa ja esittänyt
luonnollisen kehityksen ja ihmisellisen hyvyyden periaatteihin
nojautuvan ihanteen. Sellainen oli myös se ihanne, jonka
vallankumous jo alusta asti asetti itselleen.

Joskin vallankumousta opetuksen alalla — kuten niin monella

muullakin — innostutti Rousseau, joskin hänen henkensä elähytti sitä
reformityötä, johon ryhdyttiin, eivät kuitenkaan Rousseaun opetukset
joutuneet olemaan tässä asiassa pohjana vallankumouksen
käsitykselle ja katsantokannalle. Yleensä on vallalla se käsitys, että
vallankumouksen pedagogisena ansiona yksinomaan oli Rousseaun
teoriain toteuttaminen käytännössä. Mutta ei tarvitse muuta kuin
kärsivällisesti lukea läpi ne eri ehdotukset opetuksen järjestämiseksi,
joita esitettiin eri edusmieskokouksille, nähdäkseen ettei sellainen
mielipide ole oikea. Päinvastoin ei näitä ehdotuksia lukiessa voi
pidättyä jonkinlaisesta kummastuksesta, tavatessaan niissä niin
vähän Rousseaun ajatuskantaa ja niin paljon uutta ja omaperäistä,
niin monia uusia vaatimuksia, joita olosuhteet synnyttivät, niin paljon
uusia aatteita, joita vallankumous kehitti.

Rousseaun kasvatusihanne oli abstraktisesti inhimillinen ihanne,

vaikkapa sen ohessa joskus toinenkin ihanne väikkyi hänen
mielessään, nimittäin hyödyllisen yhteiskuntajäsenen.
Vallankumouksen tarkoitusperä oli läpeensä käytännöllinen. Se
tarkoitti jo alusta pitäen kasvattaa hyödyllisiä valtionkansalaisia,
kehittää yksilöitä etupäässä ja melkeinpä yksinomaan pitämällä
silmällä sitä etua, jonka yhteiskunta voisi heistä saada. Rousseau oli
tahtonut kokonaan eristettyä kasvatusta, vallankumous perusti koko
kasvatusjärjestelmänsä yhteisopetukseen, koulujen perustamiseen.
Rousseaun reformiaatteet eivät tarkoittaneet kansankasvatusta eikä
naiskasvatusta. Vallankumous ymmärsi, että kaikenlainen
etuoikeusjärjestelmä kasvatuksen alalla estäisi yhteiskuntaa
käyttämästä hyväkseen kaikkia voimiaan. Sen suurena uutuutena on,
että se on selittänyt kansanopetuksen siksi pohjaksi, jolle koko
opetuslaitos on rakennettava, ja julistanut kaikki ihmiset yhtä
oikeutetuiksi pääsemään nauttimaan opetuksen ja sivistyksen
hedelmistä.

Kaikki ne kolme edusmieskokousta, jotka ottivat osaa

vallankumouksen uudestimuodostamistyöhön, osottivat harrastusta
kouluopetuksen järjestämiseen, ja jokainen niistä koetti aikansa ja
voimiensa mukaan edistää pulmallisen kasvatusopillisen tehtävän
ratkaisemista. Molempien ensimäisten kokousten opetusperiaatteet
pitivät melkein täydellisesti yhtä; ne tarkoittivat vapauttaa opetuksen
kirkon ylivallasta, asettaa sen mikäli mahdollista valtiosta riippuvaksi,
tehdä sen kansalliseksi ja yhtäläiseksi kaikille. Molemmat nämä
kokoukset olivat myös yksimieliset siitä, että oli mahdotonta millään
tavoin pakoittaa yleisöä lähettämään lapsiaan kouluihin; molempia
elähytti liiaksi vapaudeninnostus, voidakseen ollenkaan ajatella
oikeaksi käyttää pakkokeinoja tiedon ja sivistyksen levittämiseksi
laajoihin piireihin.

Jo valtiomuotoa säätävän kansalliskokouksen alusta saakka virtasi

sille koko joukko anomuksia, joissa näitä näkökantoja pidettiin
silmällä ja joissa vaadittiin opetuksen asettamista toiselle tolalle kuin
vanhan järjestyksen aikana. Noudattaen näitä toivomuksia antoi
kokous yleisen opetuskomitean tehtäväksi esittää asiasta
ehdotuksen. Mutta jo ennen tämän ehdotuksen saapumista kokous
sääsi seuraavaa, mikä tuli olemaan yhtenä artikkelina Ranskan
ensimäisessä hallitusmuodossa: "On luotava ja järjestettävä yleinen
opetus, joka on oleva yhteinen kaikille kansalaisille ja maksuvapaa
välttämättömimmissä aineissa. Sitä varten perustettavat laitokset
ovat jaettavat yli maan valtakunnan hallintojakoa vastaavassa
suhteessa". Täten oli periaate julistettu. Se oli tuleva lähemmin
kehitetyksi niissä suurenmoisissa ehdotuksissa, jotka yksityisten
filosofien ja politikkojen valmistamina esitettiin eri kokouksille
opetuskomitean puolesta. Ja ne nimet, jotka kohtaavat meitä
tutkiessamme vallankumouksen aikaista opetuslaitoksen historiaa,
eivät suinkaan ole tuntemattomia. Ei — nämä nimet ne juuri ovat
antaneet vallankumoukselle sen loiston — seikka joka jo
semmoisenaan todistaa sitä kantavaa harrastusta, jonka tämä
kysymys sai osakseen.

Kaksi tärkeintä näistä ehdotuksista, toinen Talleyrandin esittämä

valtiomuotoa säätävälle kansalliskokoukselle, toinen Condorcetin
lakiasäätävälle, yhtyivät pääkohdissaan. Molemmat vaativat, että
opetus oli oleva yleinen, molemmat vastustivat sen julistamista
pakolliseksi. Molemmat antoivat sosialipoliittiselle kasvatukselle
tärkeän sijan, ja molemmat tahtoivat opetuksen erotettavaksi
kirkosta ja tehtäväksi valtion omaisuudeksi. Voi tuntua omituiselta
että kaksi niin erinkaltaista miestä kuin Talleyrand ja Condorcet,
toinen ovela politikko, joka oli kuoleva yhteiskunnan kukkuloilla,
palveltuaan kaikkia hallituksia ja nautittuaan kaikkia vallan antimia,
ja toinen jalo, lämminsydäminen filosofi, josta oli tuleva yksi
vallankumouksen marttyyreja, omasivat saman käsityksen siitä,
miten uusi suku oli luotava. Syy tähän on luonnollisesti siinä, että
kummankin suunnitelmat johtuivat niistä periaatteista, jotka olivat
vallankumouksen: vapauden ja tasa-arvoisuuden periaatteista, ja
että kumpikin tähtäsi samaa päämaalia: sellaisten kansalaisten
kasvattamista, jotka voivat olla hyödyksi yhteiskunnalle.

Epäilemättä oli kuitenkin Condorcetin ehdotus, joka itseensä

sisällytti kaiken sen mitä filosofit ja humanistit monina vuosina olivat
ajatelleet ja kirjoittaneet tässä aineessa, paljoa etevämpi kuin
Talleyrandin. Opetusjärjestelmän eri jäsenet olivat siinä paremmin
liitetyt toisiinsa ja sulivat kokonaan yhteen, opetussuunnitelmat
yksinkertaisempia, kokonaisuus selvempää ja yksityiskohtaisempaa,
jopa niin tarkasti valmistettua, ettei varmaan olisi kohdannut mitään
vaikeutta panna se paikalla käytäntöön todellisuudessa. Se erosi
Talleyrandin ehdotuksesta vaatimalla paljoa suurempaa lukua kouluja
perustettavaksi, 31,000 alkeiskoulua ja 110 korkeampaa oppilaitosta,
ja vaatimalla Talleyrandin neljän opetusvaiheen sijaan viisi,
Condorcet kun näet tahtoi jakaa alkeis- eli kansakoulun kahteen
osastoon, alempaan ja ylempään. Tärkeinä kohtina Condorcetin
ehdotuksessa mainittakoon sitäpaitsi hänen pyrintönsä antaa
fyysillisille tieteille, jotka siihen saakka oli laiminlyöty, oikeutettu
sijansa kirjallisten rinnalla. Sen lisäksi mainittakoon hänen selvästi
Rousseaun elähyttämät vaatimuksensa havainto-opetuksen, mikäli
mahdollista, käytäntöön ottamisesta. Uudenaikaisimmalta näyttää
Condorcet kumminkin vaatiessaan naisopetuksen kohottamista.
Talleyrandkin oli kyllä tahtonut perustettavaksi tyttökouluja, mutta
samalla hän oli lausunut mielipiteenään, ettei naisen tullut saada
mitään korkeampaa henkistä sivistystä, vaan hän oli etupäässä
kasvatettava omaa kutsumustansa varten. Condorcet tahtoi antaa
naisillekin sivistystä, ja juuri siitä syystä, että nainen oli luotu niin
vastuunalaista tointa kuin äidin ja lastenkasvattajan tointa varten.
Kas tässä ne näkökohdat, jotka hän tuo esiin perustellakseen
vaatimustaan:

"Naisen tulee olla sivistynyt, voidakseen kasvattaa lapsiaan, sillä

hän on heidän luonnollinen kasvattajansa."

"Voida olla miehensä arvollinen toveri, voida osottaa harrastusta

hänen työhönsä, ottaa osaa hänen toimiinsa, voida elää hänen
elämäänsä: siinä aviollisen onnen välttämätön ehto."

"Naisten tulee olla sivistyneitä vielä toisestakin syystä, joka

jokseenkin yhtyy edelliseen: siitä syystä nimittäin, etteivät he
tietämättömyydellään sammuttaisi sitä henkistä liekkiä, jonka miehet
ovat hankkineet itselleen opinnoillaan, vaan päinvastoin puhelulla ja
yhteisellä lukemisella voisivat ylläpitää sitä."

"Naisten tulee saada sivistystä etusijassa sentähden, että se on

oikein ja että heillä on sama oikeus sivistykseen ja tietoihin kuin
miehilläkin."

Ne ovat samoja periaatteita ja samoja todistuksia, joita meidän

aikamme on esittänyt perustellakseen naisen oikeutta tasa-
arvoisuuteen miehen kanssa sivistyksen alalla. Mutta Condorcet
menee vielä pitemmälle ja saavuttaa tässäkin yhden niitä aatteita,
jotka meidän aikamme on toteuttanut: hän vaatii, että poikien ja
tyttöjen tuli saada tämä opetus yhdessä, hän tahtoo, sanalla sanoen,
perustaa yhteiskoulun. "Yhdessäoloa molempien sukupuolien välillä
ei voida välttää", hän lausuu, "jokapäiväisessä elämässä; se esiintyy
varsinkin maalla ja kaupungeissakin köyhemmän kansanluokan
keskuudessa. Miksikä siis pelätä sitä koulussa, missä sitä kuitenkin
valvotaan paljoa tarkemmin kuin koulun ulkopuolella? Miks'ei oteta
askelta eteenpäin valmistaakseen lapsia elämää varten? Tavat
varmaan tulevat voittamaan tästä jokapäiväisestä yhdessäolosta,
sillä se hajoittaa ne harhakuvat, jotka syntyvät matkan päästä, ja
lieventää aistien kuohua, mikä aina lisääntyy erottamisesta."

Ja hän lisää vielä enemmän: "Jotkut henkilöt pelkäävät, että

opetusta seuraisivat suurella tarkkaamattomuudella muutamat
oppilaista, jotka voisivat pitää vireillä vilkkaampia ja hellempiä
harrastuksia. Mutta tämä pelko ei suinkaan ole perusteltua. Jos tämä
tarkkaamattomuus on epäkohta, niin on sen monin verroin korvaava
herännyt halu osottautua ansiokkaaksi ja tiedokkaaksi rakastetun
henkilön silmissä." — Mikäli tiedän, on Condorcet ensimäinen, joka
on julistanut yhteisopetuksen periaatteen. Protestanttisissa maissa
oli tosin joku kerta koetettu käytännössä yhteisopetusta
kansakouluissa, mutta se oli tapahtunut käytöllisistä syistä, sitä ei
ollut aiheuttanut mikään itsetietoinen periaate kaikkien yhtäläisestä
oikeudesta nauttia opetusta.

Ei Talleyrandin eikä Condorcetin ehdotus joutunut keskustelun

alaiseksi. Molemmat esitettiin sangen sopimattomina aikoina, toinen
vain muutamia päiviä ennen valtiomuotoa säätävän kokouksen
jäsenten eroamista ikipäiviksi, toinen, Condorcetin, 20 p. huhtik.
1792, sodanjulistuksen antamispäivänä. Jos ajattelemme, että sinä
aikana, joka ulottui huhtikuusta 1792 konventin kokoonkutsumiseen
syyskuussa, sattui ei ainoasti ulkomainen sota, vaan myös tasavallan
asettamistyö, voimme ymmärtää, ettei koulukysymyksen ratkaisu
tällä ajalla millään tavoin päässyt eteenpäin. Kuitenkin ryhdyttiin
siellä täällä, kansalliskokouksen antamain erityismääräysten nojalla,
osittain toteuttamaan Condorcetin jättiläissuunnitelmaa
opetustoimen järjestämiseksi. Sen todellinen täytäntöönpano kävi
mahdottomaksi tarpeellisten varojen puutteessa. Condorcetin ja
Rommen yhdessä laatiman laskun mukaan olisi koko suunnitelman
toteuttamiseksi tarvittu 25 miljonan suuruinen summa — ja laskussa
oli huomioon otettu m.m. sellaisetkin seikat kuin opettajain
täydellinen epäitsekkyys ja suurin mahdollinen tyytyväisyys. Mutta
nämä 25 miljonaa eivät olleet saatavissa — ne riippuivat kokonaan
kirkontilusten myönnistä, jota kansalliskokous ei ehtinyt
järjestämään.

Sill'aikaa olivat koulut täydelleen rappiolla; useimmissa oli jo alusta

pitäen vallankumouksen periaatteet panneet poikien päät pyörälle;
nämä sekaantuivat politiikkaan ja monin paikoin nousivat kapinaan
opettajiansa vastaan, pakoittivat nämä ottamaan oppiaineeksi
kouluihinsa hallitusmuodon ja oikeusjulistuksen tai jättämään
paikkansa. Epäjärjestykset kohosivat huippuunsa niiden
hajaannusten johdosta, jotka syntyivät papiston
sivilikonstitutsionista.

Konventti älysi yhtä hyvin, ehkäpä paremminkin kuin sen edeltäjät,

että oli vallan välttämätöntä masentaa kouluissa vallitseva
epäjärjestys, ja niinpä tämäkin kokous asetti komiteoita, jotka
esittivät uusia näkökohtia ja uusia ehdotuksia. Ensimäinen säädös
annettiin joulukuussa 1792; se oli lyhyt ja selvä ja sisälsi yhden
tärkeimpiä periaatteita opetuksen asettamisesta uudelle ja
tarkoituksenmukaiselle kannalle, nimittäin sen, että alkeiskoulujen
tuli olla opetuksen pohjana, sekä määräsi näissä kouluissa
luettavaksi kaikkia niitä aineita, jotka olivat tarpeellisia kullekin
kansalaiselle.

Konventti oli vielä tähän aikaan samojen opetuslaitosta koskevain

aatteiden elähyttämä kuin molemmat kansalliskokoukset, ja sen
keskuudessa oli herännyt suunnaton suuttumus, kun muutamat sen
jäsenet joulukuun alussa olivat rohjenneet ehdottaa kouluopetuksen
tekemistä pakolliseksi. Mutta tässä kokouksessa, jossa yhä
selvemmin voitiin huomata sortovaltaisia taipumuksia, törmäsivät
piankin vapauden edut yhteen käytännöllisen hyödyn etujen kanssa,
ja melkein aina viimemainitut ne pääsivät voitolle. Niin kävi
opetuslaitoksenkin alalla. Pian konventin enemmistö johtui siihen
mielipiteesen, että sivistyksen levittämiseksi niin pian kuin
mahdollista opetus oli tehtävä pakolliseksi, ja vuoden kuluttua siitä,
kun sellainen ajatus oli jyrkästi hylätty, konventti sääsi lain, joka pani
toimeen mitä ankarimman koulupakon. Tämä laki kuului seuraavasti:

"Vanhemmat ovat velvolliset lähettämään lapsensa alkeiskouluihin.

Ne, jotka rikkovat tätä käskyä vastaan, rangaistaan sakoilla, jotka
vastaavat neljännestä heidän vuosituloistaan. Rikoksen uudistus
rangaistaan kaksinkertaisilla sakoilla ja lasten kansalaisoikeuden
menettämisellä 10 vuodeksi."

Niin ankara koulupakko olisi kenties, jos se olisi jäänyt pysyväksi,

tuonut mukanaan terveellisiä vaikutelmia sivistyksen edistämiselle,
mutta se maistui liian paljon jakobinismilta ja terrorismilta
voidakseen puoltaa paikkaansa kauemmin kuin minkä Robespierren
hirmuhallitus kesti. Kaikesta päättäen oli sen käytännöllinenkin
merkitys vähäinen, sillä sitä seurasi uusia asetuksia, jotka kaikki
jäivät tuloksiltaan melkein yhtä vähäarvoisiksi. Vasta Robespierren
kuoleman jälkeen, thermidorianisen reaktsionin aikana, jota useissa
tapauksissa elähytti samat aatteet kuin vallankumouksen alkua,
kouluopetusta koskevat lait saivat jotakin varsinaista merkitystä.
Tärkeimmät näistä laeista olivat ne, jotka säädettiin, toinen 17 p.
marrask. 1794, koskeva alkeiskouluja, toinen, korkeampaa opetusta
koskeva, Daunoun ehdotuksesta noin vuotta myöhemmin, 25 p.
lokak. 1795.

*****

Kouluopetuksen parantaminen ja järjestäminen ei kumminkaan

ollut ainoa keino, jota vallankumouksen johtajat käyttivät uutta
sukua kasvattaakseen. Oli toisiakin keinoja, joihin ryhdyttiin
innostuksella, ja varsinkin kahdesta odotettiin hyvää tulosta. Ne
olivat alkeiskirjojen julkaiseminen ja kansallisten juhlien
järjestäminen.

Opetuskomiteassa oli kysymys helppotajuisten, yleishyödyllisten

kirjain julkaisemisesta kerta kerralta ollut esillä, mutta vasta
konventti joutui toteuttaman tämän aatteen, järjestämällä
palkintokilpailuja paraita kirjoja varten. Ensimäiseen
palkintokilpailuun ei jätetty ainoatakaan teosta, mutta toisessa, joka
tapahtui v. 1794, sai Romme ensi palkinnon kirjastaan Käsikirja
maanviljelijöille, jonka sisällystä tuo nimi ei ollenkaan ilmaise, kirja
kun näet oli pieni encyklopedia lapsia varten ja sisälsi kaiken sen,
mitä vallankumousmiehet katsoivat tarpeelliseksi alkeisopetukselle.
Kun hallitus siten oli pannut asian alkuun, levitettiin vähitellen
sellaisia kirjoja kansaa ja lapsia varten kaikkialla. Niille oli kaikille
ominaista, kuten oli luonnollista aikana, jolloin politiikka oli kaikkein
ylimäinen harrastus, pitkälle käypä tasavaltaisuus, ja suuri joukko
niitä on kaikkea muuta kuin helppotajuisia. Tämä koskee varsinkin
vallankumouksellisia katkismuksia, joita julaistiin lapsien tarpeeksi.
Eräässä niistä asetetaan lapselle kysymys: "Mitä ymmärretään
sanalla kansalainen?" Eräässä toisessa ovat seuraavat kysymykset
asianomaisine vastauksineen: "Kuka olet? — Isänmaan lapsi. Mitkä
ovat rikkautesi? — Vapaus ja tasa-arvoisuus. Mitkä ovat lahjasi
yhteiskunnalle? — Sydän rakastaakseni maatani ja käsivarsi sitä
puolustaakseni." — Muutamissa kokonaan unhotettiin, että puhuttiin
lapsille; niinpä antaa esim. tuo n.k. tasavaltainen katkismus
kysymykseen "Kuka olet?" lapsen vastata seuraavilla säkeillä:

"Homme libre et pensant, né pour haïr les rois, N'aimer que mes
égaux et servir ma patrie, Vivre de mon travail ou de mon industrie,
Abhorrer l'esclavage et me soumettre aux lois." ["Vapaa ja ajatteleva
ihminen, syntynyt vihaamaan kuninkaita, rakastamaan ainoastaan
vertaisiani ja palvelemaan isänmaatani, elämään työstäni ja
toimeliaisuudestani, kammoamaan orjuutta ja alistumaan lakien
alaiseksi."]

Se kirja, joka ehkäpä enimmin oli suosittu, oli pieni lastenkirja La

vie et la mort républicaines du petit Emilien (Pikku Emilienin
tasavaltainen elämä ja kuolema), sangen kuvaava ajan hengelle.
Pikku Emilien on 18 kuukauden ikäisenä niin täynnä tasavaltaista
myötätuntoa muita kohtaan, että hän kärsii nähdessään kiinalaisten
kuvain eräällä suojustimella näkevän nälkää ja janoa. Muutamia
kuukausia myöhemmin hän oppii vihaamaan kuninkaita, kun eräs
kuninkaallinen vahtimies estää häntä sekaantumasta
perintöruhtinaan leikittelyyn koiransa kanssa. Hiukan vanhempana
hän, joskin kovasti sairaana, ottaa osaa järjenjuhlaan laulaen
marseljeesia, minkä kipeältä rinnaltaan jaksaa, ja nojautuen erääsen
pikku toveriinsa. Kotiin tullessa hänen tilansa on pahentunut ja loppu
on lähellä. Hän ei kuitenkaan malta olla kyselemättä julkisista
seikoista, sotanäyttämöltä saapuneista uutisista ja Baillyn jutusta.
"Eikö Baillya jo kohta viedä mestauslavalle?" hän kysyy
kuolemaisillaan, ja kun äiti vastaa kysymykseen myöntävästi, niin
hän huudahtaa: "Ah, sen hän on niin hyvin ansainnutkin!" Hänen
viime sanansa ovat: "Eniten pahoittaa mieltäni, että minun täytyy
jättää äiti ja etten voi olla miksikään hyödyksi tasavallalle."

Hallitus teki, kuten sanottu, kaikkensa kannattaakseen liikettä;

niinpä julkaisi esim. opetuskomitea vuosien 1793-95 välillä
innokkaan pedagogin Léonard Bourdonin esimiehyydellä suuren
teoksen, johon oli koottu kaikki ne piirteet isänmaallisesta
sankaruudesta, joita ranskalaiset olivat osottaneet vallankumouksen
aikana. Se kuvitettiin kauniisti lukuisilla piirroksilla suurten
vallankumouksellisten sankarien ja marttyyrien muotokuvista sekä
tauluista, jotka esittivät historiallisia tapauksia tai joilla oli jotakin
merkitystä päivään nähden.

Paljoa omituisempi ja aivan varmaan paljoa haaveellisempi oli

vallankumousmiesten koe kasvattaa ranskalaisia julkisten juhlain
vietolla. Meidän on vaikea ollenkaan ymmärtää, miten he voivat
panna niin suuren arvon tähän kasvattamispuoleen, ja kummastusta
herättää se käsityksen yhteys, joka vallitsi tässä asiassa. On näet
yksi ainoa vallankumouksellisen kasvatuksen intoilijoista, joka on
jättänyt sen kokonaan varteen ottamatta, nimittäin Condorcet.
Ensimäinen, joka lähemmin tekee suunnitelman näiden juhlien
viettämiseksi, on Lakanal. Jo aikaiseen hän konventille kuvaili
sellaisten juhlien merkityksen ja suunnitteli muutamain sellaisten
ohjelman. Kerrotaan että muutamat konventinjäsenet olivat tehneet
pilaa eräästä sellaisesta juhlasta nimeltä "kotieläinten juhla", jonka
nimi tuntui heistä omituiselta, mutta joka jokseenkin vastaisi
meikäläisten maanviljelysnäyttelyjen ohjelmaa. Ei ymmärretty, mikä
oli sellaisen juhlan tarkoitus, ja eräs Lakanalin virkaveljistä oli
nauraen kysynyt: "Mikä se on tämä teidän kotieläinten juhlanne?"
"C'est la vôtre" (se on teikäläisten) sanotaan Lakanalin suuttuneena
vastanneen.

Vähitellen tottui kuitenkin ajatus niin paljon näihin juhliin, ettei

enää pidetty kummallisena viettää niitä minkä abstraktisen käsitteen
kunniaksi hyvänsä. Kun Robespierre 6 p. toukokuuta v. 1794 julkaisi
manifestin korkeimman olennon palvelemisesta, sisältyi siihen
tärkeänä kohtana julkisten juhlien viettäminen joka dekadina, s.t.s.
36 juhlaa vuodessa. Näiden juhlien esineenä oli paitsi korkeinta
olentoa m.m. vapauden marttyyrit, vapaus ja tasa-arvoisuus,
tasavalta, isänmaanrakkaus, tyranniviha, totuus, oikeus, kainous,
kunnia, kuolemattomuus, kohtuullisuus, ystävyys, miehuus, rakkaus,
aviollinen rakkaus, isällinen rakkaus, äidillinen hellyys j.n.e. Sellainen
ajatus tuntuu meistä äärettömän naivilta, emmekä voi kunnolleen
ajatella, miten näitä juhlia järjestettiin, joita vietettiin esim.
kainouden, äidillisen hellyyden, pojallisen rakkauden ja muiden
hyveiden kunniaksi, mitkä huonosti sopivat julkisuutta varten ja
juhlakomeudesta opittaviksi. Mutta vallankumouksen ihmiset ottivat
ne täyden toden kannalta, ja monin paikoin vietettiin
vallankumouksen aikana — paitsi suuria yleisiä juhlia järjen, luonnon
ja korkeimman olennon kunniaksi — pienempiä samantapaisia
suurella juhlallisuudella. Niinpä mainitaan esim. erästä "aviopuolisoin
juhlaa", joka vietettiin toukokuussa ja jossa kantonin vanhin aviopari
oli kunniasijalla alttarin ääressä, minkä ohi kaikki vastanaineet
kulkivat musiikin soidessa ja yleisön virittäessä vallankumouksellisia
lauluja. Mitään suurempaa leviämistä tai vilkkaampaa
mukaanliityntää nämä juhlat eivät saaneet, eikä niiden kasvattava
merkitys sentähden tullutkaan sellaiseksi, kuin vallankumousmiehet
olivat itselleen kuvitelleet.
 *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RANSKAN
VALLANKUMOUKSEN SIVISTYSELÄMÄSTÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S.

copyright law means that no one owns a United States copyright in
these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it
in the United States without permission and without paying
copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of
Use part of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything
for copies of this eBook, complying with the trademark license is
very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as
creation of derivative works, reports, performances and research.
Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given
away—you may do practically ANYTHING in the United States with
eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject
to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE