Get ebook downloads in full at ebookmeta.

com

The Baptized Muse Early Christian Poetry as

Cultural Authority 1st Edition Karla Pollmann

https://ebookmeta.com/product/the-baptized-muse-early-
christian-poetry-as-cultural-authority-1st-edition-karla-
pollmann/

OR CLICK BUTTON

DOWNLOAD NOW

Explore and download more ebook at https://ebookmeta.com

 Recommended digital products (PDF, EPUB, MOBI) that
you can download immediately if you are interested.

The Didactic Muse Scenes of Instruction in Contemporary

American Poetry Willard Spiegelman

https://ebookmeta.com/product/the-didactic-muse-scenes-of-instruction-
in-contemporary-american-poetry-willard-spiegelman/

ebookmeta.com

Fashion As Cultural Fashion as Cultural Translation Signs

Images Narratives 1st Edition Patrizia Calefato

https://ebookmeta.com/product/fashion-as-cultural-fashion-as-cultural-
translation-signs-images-narratives-1st-edition-patrizia-calefato/

ebookmeta.com

Scripting the Nation: Court Poetry and the Authority of

History in Late Medieval Scotland 1st Edition Katherine H.
Terrell
https://ebookmeta.com/product/scripting-the-nation-court-poetry-and-
the-authority-of-history-in-late-medieval-scotland-1st-edition-
katherine-h-terrell/
ebookmeta.com

Lords of the Borders 3 Lord of Forever 1st Edition

Gillgannon Mary

https://ebookmeta.com/product/lords-of-the-borders-3-lord-of-
forever-1st-edition-gillgannon-mary/

ebookmeta.com
Religion in Gender Based Violence Immigration and Human
Rights 1st Edition Mary Nyangweso

https://ebookmeta.com/product/religion-in-gender-based-violence-
immigration-and-human-rights-1st-edition-mary-nyangweso/

ebookmeta.com

The Coaster 1st Edition Erich Wurster

https://ebookmeta.com/product/the-coaster-1st-edition-erich-wurster/

ebookmeta.com

Oxford Picture Dictionary 3e 3rd Edition Jayme Adelson

Goldstein Norma Shapiro

https://ebookmeta.com/product/oxford-picture-dictionary-3e-3rd-
edition-jayme-adelson-goldstein-norma-shapiro/

ebookmeta.com

Alligator Seder Jessica Hickman

https://ebookmeta.com/product/alligator-seder-jessica-hickman/

ebookmeta.com

Principles of Radiographic Imaging: An Art and A Science

6th Edition Richard R. Carlton

https://ebookmeta.com/product/principles-of-radiographic-imaging-an-
art-and-a-science-6th-edition-richard-r-carlton/

ebookmeta.com
From Marx to Warner Class and Stratification under
Scrutiny 1st Edition Jacek Tittenbrun

https://ebookmeta.com/product/from-marx-to-warner-class-and-
stratification-under-scrutiny-1st-edition-jacek-tittenbrun/

ebookmeta.com
THE BAPTIZED MUSE
The Baptized Muse
Early Christian Poetry as Cultural Authority

KARLA POLLMANN

1
 3
Great Clarendon Street, Oxford, OX2 6DP,
United Kingdom
Oxford University Press is a department of the University of Oxford.
It furthers the University’s objective of excellence in research, scholarship,
and education by publishing worldwide. Oxford is a registered trade mark of
Oxford University Press in the UK and in certain other countries
© Karla Pollmann 2017
The moral rights of the author have been asserted
First Edition published in 2017
Impression: 1
Some rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in
a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means, for commercial purposes,
without the prior permission in writing of Oxford University Press, or as expressly permitted
by law, by licence or under terms agreed with the appropriate reprographics
rights organization.

This is an open access publication, available online and distributed under the terms of a
Creative Commons Attribution – Non Commercial – No Derivatives 4.0
International licence (CC BY-NC-ND 4.0), a copy of which is available at
http://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/.
Enquiries concerning reproduction outside the scope of this licence
should be sent to the Rights Department, Oxford University Press, at the address above
Published in the United States of America by Oxford University Press
198 Madison Avenue, New York, NY 10016, United States of America
British Library Cataloguing in Publication Data
Data available
Library of Congress Control Number: 2016952147
ISBN 978–0–19–872648–7
Printed in Great Britain by
Clays Ltd, St Ives plc
Links to third party websites are provided by Oxford in good faith and
for information only. Oxford disclaims any responsibility for the materials
contained in any third party website referenced in this work.
 Acknowledgements

My interest in early Christian poetry began with my PhD work on the anonymous
Carmen adversus Marcionitas (published Göttingen 1991), supervised and exam-
ined by the classicist Siegmar Döpp and the historical theologian Wilhelm
Geerlings, both then at the Ruhr-Universität Bochum, Germany. It is a Christian
didactic poem which is as intricate as it is unknown. Its author cannot be
determined and its controversially debated time of origin was located by me
into the early fifth century at the very earliest. From then onwards this area of
research has never ceased to fascinate me. This volume presents a collection of
articles containing some of the ensuing fruits of my further studies in the field
of early Christian poetry over the last two decades in a revised and updated
form. The Principal’s Fund of the University of St Andrews, Scotland, gave a
generous award to allow for the translation of six of the contributions in this
volume from German into English. I am much indebted to Alastair Matthews
and Madeleine Brook for their hard and diligent work with translating the
sometimes very technical German. Their astute and critical minds not only
helped to clarify some of the original statements but also removed a few factual
infelicities. I am very grateful to Professor Irmgard Männlein-Robert and to
the SFB 923 ‘Threatened Orders’ who invited me to spend the summer of 2014
as a visiting professor at the University of Tübingen, and generously funded
two research assistants, Therese Hellmich and Sarah Blessing. I owe deep-felt
thanks to both of them, as well as to Thomas G. Duncan, University of St
Andrews, and my PhD student Lorenzo Livorsi, Universities of Kent, and then
Reading, for helping me with various stages of finalizing this manuscript. Natur-
ally all remaining errors are my own.
Some of these chapters have in the meantime become ‘classics’ (such as
Chapter 4), while others are more the coveted gems of connoisseurs (like
Chapter 6 and 9). By offering these and selected other studies, all of them
now in English, updated in line with recent scholarship, and with a few
corrections—partly also following suggestions made by reviewers—added
where necessary, this volume will make these chapters more widely and easily
accessible to the academic community.
As this research interest has accompanied me throughout my entire aca-
demic career, it seems appropriate to acknowledge some of the people that
have supported and inspired me on this academic journey. Professor Siegmar
Döpp was the first to introduce me to the exciting and intricate field of early
Christian poetry. He taught me to ask critical, imaginative, and unbiased
questions and discover intellectually valid and exciting connections in
 vi Acknowledgements

unexpected areas. For this I am most grateful, as for his kindness, good sense
of humour, contagious enthusiasm, and high academic ethics. This is also true
of the late Professor Wilhelm Geerlings whose wit and creative imagination
were unparalleled. Further important academic influences were the late Profes-
sors Manfred Fuhrmann (Classics, formerly Konstanz) and Reinhart Herzog
(Classics, formerly Konstanz) to whose ground-breaking works in this field
all my contributions owe more than can be made explicit. Among the
many marvellous colleagues by whom I have been inspired and with whom
I have shared thoughts, I wish to highlight Angelo di Berardino (Rome),
Jan den Boeft (Leiden), Jean-Louis Charlet (Aix-en-Provence), Catherine
Conybeare (Bryn Mawr), Jacques Fontaine (Paris), Roger Green (Glasgow),
Hildegund Müller (Notre Dame), Willemien Otten (Chicago), Roberto Palla
(Urbino), Kurt Smolak (Vienna), the late Basil Studer (San Anselmo, Rome),
Mark Vessey (University of British Columbia), Dorothea Weber (Salzburg),
Klaus Zelzer, and the late Michaela Zelzer (both Vienna). I am aware that
there are numerous others who remain unnamed.
I am grateful for permission from the publishers to reprint, partly in
translated form, the articles that were originally published by other presses:
1. ‘Tradition and Innovation. The Transformation of Classical Literary
Genres in Christian Late Antiquity’ (= in: J. Ulrich et al. (eds), Invention,
Rewriting, Usurpation. Discursive Fights over Religious Traditions in
Antiquity (Frankfurt a.M.: Peter Lang Verlag, 2012), 103–20).
2. ‘The Test Case of Epic Poetry in Late Antiquity’ (= ‘Das Epos in der
Spätantike’, in: J. Rüpke (ed.), Von Göttern und Menschen erzählen
(Stuttgart: Franz Steiner Verlag, 2001), 93–129).
3. ‘Reappropriation and Disavowal: Pagan and Christian Authorities in
Cassiodorus and Venantius Fortunatus’ (= in: J. Frishman/W. Otten/
G. Rouwhorst (eds), Religious Identity and the Problem of Historical
Foundation (Leiden: Brill, 2005), 289–316).
4. Sex and Salvation in the Vergilian Cento of the Fourth Century (= in: R. Rees
(ed.), Memento Romane: Vergil in the Fourth Century (London: Bristol
Classical Press, an imprint of Bloomsbury Publishing Plc, 2004), 79–96).
5. ‘Versifying Authoritative Prose: Poetical Paraphrases of Eucherius of Lyon
by Venantius Fortunatus, Walafrid Strabo, and Sigebert of Gembloux’ (=
‘Poetry and Suffering: Metrical Paraphrases of Eucherius of Lyons’ Passio
Acaunensium Martyrum’, in W. Otten and K. Pollmann (eds), Poetry and
Exegesis in Premodern Latin Christianity (Leiden: Brill, 2007), 293–313).
6. ‘Jesus Christ and Dionysus: Rewriting Euripides in the Byzantine
Cento Christus Patiens’ (= ‘Jesus Christus und Bacchus. Überlegungen
zu dem griechischen Cento Christus patiens’, Jahrbuch für Österreichische
 Acknowledgements vii
Byzantinistik 47 (1997), 87–106; Verlag der Österreichischen Akademie
der Wissenschaften).
7. ‘Culture as Curse or Blessing? Prudentius and Avitus on the Origin
of Culture’ (= ‘Varia rerum novitate (Prud. C. Symm. 2,329): Zwei
frühchristliche Kulturentstehungslehren bei Prudentius und Avitus’, in
V. Panagl (ed.), La poesia tardoantica e medioevale (Alessandria: Edizioni
dell’Orso, 2007), 53–71).
8. ‘Christianity as Decadence or Progress in Pseudo-Hilary’s Paraphrastic
Verse Summary of the History of Salvation’ (= ‘Populus surgit melior?
Dekadenz und Fortschritt im pseudo-hilarianischen Doppelgedicht
Metrum in Genesin-Carmen de Evangelio’, in: H. Harich-
Schwarzbauer/P. Schierl (eds), Lateinische Poesie der Spätantike
(Basel: Schwabe Verlag, 2009), 179–95).
9. ‘How Far Can Sainthood Go? St Martin of Tours in Two Hagiograph-
ical Epics of Late Antiquity’ (= ‘Kontiguität und Eklipse: Zwei Auffas-
sungen von Heiligkeit im hagiographischen Epos der lateinischen
Spätantike’, in: Th. Kobusch/M. Erler (eds), Metaphysik und Religion
(Munich/Leipzig: K. G. Saur, 2002; later taken over by Walter de
Gruyter Verlag), 611–38).
10. ‘Conclusion: Authority as a Key to Understanding Early Christian
Poetry’ (= ‘Authority and Arguments in Christian Poetry of Latin
Late Antiquity’, Hermes 141 (2013), 309–33; Franz Steiner Verlag).

Karla Pollmann
Reading
December 2016
 Contents

Introduction: How to Approach Early Christian Poetry 1

PART I. THE POETICS OF AUTHORITY IN

EARLY CHRISTIAN POETRY
1. Tradition and Innovation: The Transformation of Classical
Literary Genres in Christian Late Antiquity 19
2. The Test Case of Epic Poetry in Late Antiquity 37
3. Reappropriation and Disavowal: Pagan and Christian Authorities
in Cassiodorus and Venantius Fortunatus 76

PART II. CHRISTIAN AUTHORITY AND

POETIC SUCCESSI ON
4. Sex and Salvation in the Vergilian Cento of the Fourth Century 101
5. Versifying Authoritative Prose: Poetical Paraphrases of Eucherius
of Lyon by Venantius Fortunatus, Walafrid Strabo, and Sigebert
of Gembloux 120
6. Jesus Christ and Dionysus: Rewriting Euripides in the Byzantine
Cento Christus Patiens 140

PART III. POETIC AUTHORITY IN

RIVALLING CULTURAL AND
THEOLOGICAL DISCOURSES
7. Culture as Curse or Blessing? Prudentius and Avitus on
the Origins of Culture 161
8. Christianity as Decadence or Progress in Pseudo-Hilary’s
Paraphrastic Verse Summary of the History of Salvation 176
9. How Far Can Sainthood Go? St Martin of Tours in
Two Hagiographical Epics of Late Antiquity 191

Conclusion: Authority as a Key to Understanding

Early Christian Poetry 215

Bibliography 235
Name Index 259
Subject Index 263
 Introduction
How to Approach Early Christian Poetry

GENERAL REMARKS

Early Christian poetry, with its beginnings in the middle of the third century
and lasting until around 600 AD, continues to be an area that is neglected in
research on later ancient literature. The main reason for this is that this literary
genre falls between two stools as regards the boundaries of academic discip-
lines: for classicists, on the one hand, the genre’s chronologically late roots in
the ‘decadent’ period of late antiquity, combined with the ‘proper’ classicist’s
dislike for things Christian (which had, for instance, not been the case in the
seventeenth century), render the genre’s literary quality and merit suspect.
Theologians, on the other hand, do not regard early Christian poetry as
contributing anything of vital interest to the delineation of a normative
theology or dogmatic history; prose texts are seen as having the prerogative
in this context. Present-day theologians are supported in this position by the
very critical attitude of some authoritative fourth- and fifth-century Christian
thinkers towards the phenomenon of Christian poetry which was coming to
the fore in their time. Most notably Jerome and Augustine denied value to
practically any form of Christian poetry, which was at best an idle waste of
time; some 1,500 years later Ernst Robert Curtius in his classic European
Literature and the Latin Middle Ages notoriously called biblical epic a genre
faux (see in this volume Chapter 2, pp. 62–3). This unfortunate state of affairs
is only insufficiently compensated for by the acknowledgement of some
literary critics from late antiquity up until early modernity as to the high
quality of some of these versifications. It is therefore in scholarly studies on
medieval and early modern literature that one is most likely to find consider-
ation given to the artistry, the reception, and the later tradition of early
Christian poetry.
There are, however, some notable exceptions to this trend in the discipline of
classics, where, in particular, scholars from France (Jacques Fontaine, Jean-Louis
2 Introduction

Charlet), Italy (Roberto Palla, Franca Ela Consolino), the Netherlands

(A. A. R. Bastiaensen, Jan den Boeft), Austria (Kurt Smolak, Dorothea
Weber, Hildegund Müller), and Germany (Manfred Fuhrmann, Reinhart
Herzog, Christian Gnilka, Siegmar Döpp) have made considerable inroads
since the Second World War. Inter- and transdisciplinary literary theories like
the aesthetics of reception (Rezeptionsästhetik), paratexts, inter- and hyper-
textuality (littérature au second degré), as well as the blossoming of reception
studies in classics in recent years, have facilitated and will continue to facilitate
the study of this intricate, elitist, and highly complex body of literature
with the philological rigour, intellectual curiosity and unbiased attention it
deserves, focusing in particular on its innovative wealth of thought, its cultural
context, function, and impact. This will not only fill a considerable gap in our
knowledge of the history of European literature, mentality and thought, but
will also enable a better understanding of later literary artefacts standing in
this tradition, ranging from Beowulf to Milton’s Paradise Lost. This volume
presents original interpretations of a wide range of works by predominantly
Latin late antique poets and employs an innovative method taking literary
devices, classical poetic models, historical context as well as exegetical and
theological dimensions into account. By drawing attention to this literary
production which is hardly known in the wider community of scholars in
the humanities, this volume contributes essential historical information as well
as groundbreaking analyses to the current wider debate concerning ownership
of cultural products and intellectual traditions. Thereby, the chapters in this
volume also engage with the wider, controversial issue of religious in- and
transculturation where it pertains to a suppressed class (in our case the very
early Christians) taking over cultural products of their suppressors (here the
pagan Roman imperial elite). But most importantly, this volume helps to
clarify, first, that such attempts at cultural transfer, or even ‘conquest’, are
not a new invention or development of postmodern times, and, second,
that their legitimacy does not so much lie in the right to own or disown
cultural goods, but in the way that those who have access to them use them for
varying purposes.
To sketch the late antique panorama of such purposes, the volume offers
individual case studies that carefully analyse various early Christian poems,
mainly written in the Latin West between the fourth and sixth centuries, in
order to tackle unresolved or striking, hitherto unnoticed issues in them. But
beyond this cumulative interest, as it were, the case studies are united in their
aim of making a more foundational point about the very nature of early
Christian poetry at large, specifically by demonstrating how early Christian
poetry was one expedient and an effective device by which Christianity
managed to establish its agenda in a forceful way. By usurping the established
authority of pagan poetry as a cultural identity marker, Christianity opened up
a plethora of possibilities for invading this pagan elitist cultural space and for
 Introduction 3

using it to disseminate Christian messages, thereby making them more ubi-

quitous, reaching educated audiences of a high social status. This method of
usurping cultural techniques that were originally developed by an initially
hostile environment in order to endorse one’s own, different purposes proved
highly successful. It engendered a powerful, lasting tradition of imitators and
successors, and had far-reaching consequences pertaining to the firm estab-
lishment of Christianity as a cultural force in Europe. This volume therefore
argues that a vital key to understanding the cultural phenomenon of early
Christian poetry is the recognition of its function in augmenting the position
of its authors and thus enhancing their power to influence people’s actions,
opinions or beliefs—in short, by adding cultural authority to Christianity’s
message and agenda. This discovery transforms the way we can now look
at early Christian poetry: instead of seeing it as derivative and ‘decadent’,
depending on a glorious past because of the lack of talent and ingenuity on the
part of the early Christian poets, it is now to be recognized as a highly original
strategy of establishing itself as a new dominating cultural force in a changing
environment, thereby both preserving the cultural past it usurps and contrib-
uting to the success and endurance of Christian thought in a time of radical
historical transition. In its highly ambitious enterprise, early Christian poetry
aimed at nothing less than combining:
(1) a Christianized, classically informed poetic aesthetics;
(2) a personal involvement of the poet with God through the sacrifice of his
poetry as well as a relatively frequent and explicit engagement with the
readers as the means that unlocks the meaning of the text; and
(3) a generically embedded, all-permeating textual referentiality by per-
forming a versified exegesis of the Bible as the ultimate reference text.
This intricate combination of literary strategies serves the purpose of having
maximum impact on the readers in the following ways:
(1) by pleasing the readers by way of poetic embellishment, challenging
them intellectually through obscure, enigmatic and/or abbreviated
expressions, and making the content more memorable through the
use of verse;
(2) by focusing on the poet, God and the readers as the true locations of
poetic enactment, in order to provide religious edification; and
(3) by making a genuine, intellectually challenging contribution to scrip-
tural exegesis, in order to contribute an enhanced and deepened under-
standing of Scripture’s ethical and soteriological messages.
In this way, Christian poetry can be seen not as an alien or false element of
religious articulation, but as an integrated part and genuine expression of faith,
contributing a fresh form of edification, a new cultural and communicative
4 Introduction

space and an innovative means of biblical exegesis. The Conclusion to this

volume serves as a more elaborate exposition of these points and intends to
open up further possibilities for new scholarly departures by unlocking the as
yet not fully realized richness of early Christian poetry, a poetry that has a lot
to offer precisely in times of cultural and political change.

S T A T E OF R E S E ARC H

When one looks at the last decade or so of research in the field of Latin early
Christian poetry, the dominant trend is still to concentrate on individual
authors or poems. Examples of this include Roger Green, Latin Epics of the
New Testament: Juvencus, Sedulius, Arator (Oxford, 2006); Luigi Castagna
(ed.), Quesiti, temi, testi di poesia tardolatina (Frankfurt a.M., 2006); Aniello
Salzano, Agli inizi della poesia cristiana latina; autori anonimi dei secc. IV-V
(Salerno, 2007); Marc Mastrangelo, The Roman Self in Late Antiquity: Pru-
dentius and the Poetics of the Soul (Baltimore, 2008); Michael Roberts, The
Humblest Sparrow: The Poetry of Venantius Fortunatus (Ann Arbor, 2009);
Henriette Harich-Schwarzbauer and Petra Schierl (eds.), Lateinische Poesie der
Spätantike (Basle, 2009); Anthony Dykes, Reading Sin in the World: The
‘Hamartigenia’ of Prudentius and the Vocation of the Responsible Reader
(Cambridge, 2011); Martha A. Malamud, Prudentius. Origin of Sin: An English
Translation of the Hamartigenia (Ithaca and London, 2011) which contains a
substantial interpretative essay; and Gerard O’Daly, Days Linked by Song:
Prudentius’ Cathemerinon (Oxford, 2012). Notably, the long neglected genre
of the cento has attracted recent scholarly attention that embeds this genre in a
wider literary–historical context, considering both its origins and its reception,
by Martin Bažil, Centones Christiani. Métamorphoses d’une forme intertex-
tuelle dans la poésie chrétienne de l’Antiquité tardive (Paris, 2009); Valentina
Sineri, Il Centone di Proba (Acireale, 2011); Karl Olav Sandnes, The Gospel
‘According to Homer and Virgil’: Cento and Canon (Leiden, 2011); and by
Sigrid Schottenius Cullhed, Proba the Prophet. The Christian Virgilian
Cento of Faltonia Betitia Proba (Leiden, 2015; see the review of this book
by Gottfried Kreuz in Zeitschrift für Antikes Christentum 20 (2016),
197–202, and my review of the original Göteborg Ph.D., 2012, in Samlaren
134 (2013), 251–6).
In addition to these contributions, there are now steps being taken to go
beyond the analysis of individual works and poets of late antiquity and to
pursue a better understanding of the poetic and aesthetic principles that
guided this period in particular. The ultimate aims are to define more clearly
the specific peculiarities of literary aesthetics in late antiquity in comparison
to the preceding classical period, to elicit its distinctive ambitions and the
Other documents randomly have
different content
 »Anteeksi, miss Wade. Minä olen yksin.»

»Se nimi, joka minulle äsken ilmoitettiin, ei ollut teidän.»

»Ei, tiedän sen. Suokaa anteeksi. Olen jo kokenut, ettei minun

nimeni ole omiaan hankkimaan minulle pääsyä teidän puheillenne, ja
sentähden rohkenin mainita sen henkilön nimen, jota paraillaan
etsin.»

»Anteeksi», vastasi toinen osoittaen niin kylmäkiskoisesti erästä

tuolia, että Clennam jäi seisomaan, »minkä nimen mainitsitte?»

»Mainitsin nimen Blandois.»

»Blandois?»

»Nimen, jonka te kyllä tunnette.»

»Omituista», sanoi nainen rypistäen otsaansa, »että te

itsepintaisesti ja asianomaisen sitä haluamatta osoitatte
mielenkiintoa minua ja tuttavuuksiani, minua ja asioitani kohtaan, mr
Clennam. En ymmärrä, mitä tarkoitatte.»

»Anteeksi. Tunnetteko sen nimen?»

»Mitä se nimi teihin kuuluu? Mitä teillä on sen kanssa tekemistä?

Liikuttaako se teitä, tunnenko vai enkö tunne jotakin nimeä? Tunnen
monta nimeä ja olen unohtanut vielä useampia. Tämä nimi saattaa
kuulua edellisiin, saattaa kuulua jälkimäisiinkin, mutta voi sattua
niinkin, etten ole milloinkaan kuullut sitä. En tunne mitään syytä,
jonka tähden tutkistelin tai antaisin tutkistella itseäni tässä
suhteessa.»
 »Jos sallitte», sanoi Clennam, »niin kerron teille syyn, miksi näin
itsepintaisesti tarraudun tähän asiaan. Myönnän tarrautuvani siihen
ja pyydän hartaasti teitä suomaan anteeksi, että teen niin. Asia
koskee vain minua. En väitä, että se vähääkään liikuttaa teitä.»

»Hyvä, sir», vastasi toinen, kehoittaen uudelleen ja vähemmin

kopeasti Clennamia istumaan; tämä noudatti nyt kehoitusta, kun
emäntä itsekin istuutui. »Olen hyvilläni ainakin siitä, ettei nyt ole
kysymys kenenkään ystävänne valinnanvapautta vailla olevasta
orjattaresta, jonka minä olisin ryöstänyt. Kertokaa nyt syynne, olkaa
hyvä.»

»Ensiksikin, määritelläksemme henkilön, josta puhumme», alkoi

Clennam, »niin sallikaa minun huomauttaa, että hän on sama mies,
jonka te tapasitte Lontoossa joku aika takaperin; muistanette
kohdanneenne hänet virran luona — Adelphissa?»

»Te sekaannutte anteeksiantamattomalla tavalla minun asioihini»,

vastasi nainen katsoen häneen kylmän paheksuvasti. »Mistä tiedätte
tämän?»

»Pyydän, ettette pane sitä pahaksenne. Pelkän sattuman kautta.»

»Minkä sattuman?»

»Vain sen, että näin teidät kadulla ja näin kohtauksenne.»

»Puhutteko omasta näkemästänne vai jonkun muun?»

»Omastani. Näin sen itse.»

»Tapahtuihan se oikeastaan avoimella kadulla», huomautti toinen

miettien ja vähitellen lauhtuen. »Vaikkapa viisikymmentä henkilöä
olisi voinut nähdä sen. Eikä se olisi merkinnyt mitään.»

»En katsokaan sen merkitsevän mitään, että näin tämän

kohtauksen, en myöskään pane sitä yhteyteen käyntini enkä sen
palveluksen kanssa, jota aion pyytää teiltä; se selittää vain
tännetuloni.»

»Ahaa, te aiotte pyytää minulta palvelusta! Minusta tuntuikin», ja

kauniit kasvot kääntyivät katkerina häneen päin, »että käytöksenne
oli muuttunut lempeämmäksi, mr Clennam».

Virkkamatta mitään tyytyi tämä ilmaisemaan vastalauseensa

pelkällä eleellä. Sitte mainitsi hän Blandoisin häviämisestä, josta miss
Wade luultavasti oli kuullut. Ei, vaikka se ehkä saattoikin olla
luultavaa mr Clennamista, mutta hän ei ollut kuullut mitään
sellaisesta. Katsokoon mr Clennam ympärillensä (sanoi hän) ja
päätelköön itse, kuinka paljon yleisiä uutisia saattoi joutua naisen
korville, joka huhujen kierrellessä oli istunut vain täällä, hautoen
mietteitään. Kiellettyään näin tietävänsä asiasta — ja Clennam uskoi
hänen puhuvan totta — kysyi hän, mitä toinen tarkoitti Blandoisin
häviämisellä. Tämän kautta joutui Clennam kertomaan koko jutun
yksityiskohtia myöten ja ilmaisemaan, kuinka tuskaisen välttämättä
hän halusi tietää mihin mies oikeastaan oli joutunut ja haihduttaa ne
synkät epäluulon pilvet, jotka olivat kokoontuneet hänen äitinsä
talon ympärille. Miss Wade kuunteli ilmeisen hämmästyneenä, ja
hänessä saattoi huomata enemmän hillityn mielenkiinnon merkkejä
kuin ennen, mutta tämä mielenkiinto ei kuitenkaan voittanut hänen
pidättyvää, kopeata, umpimielistä käytöstään. Clennamin lopetettua
sanoi hän vain:

»Ette ole vielä sanonut, sir, kuinka tämä kaikki liikuttaa minua ja
minkä palveluksen aiotte pyytää minulta. Tahtoisitteko puhua siitä
nyt?»

»Otaksun», sanoi Arthur yhä koettaen lauhduttaa hänen hallista

käytöstänsä, »että koska olette kanssakäymisessäsään ehkä sanoa
luottavassa kanssakäymisessä — tämän henkilön kanssa —»

»Sanokaa ja otaksukaa minun puolestani mitä haluatte»

huomautti toinen, »mutta minä en allekirjoita teidän otaksumianne,
mr Clennam, enkä kenenkään muunkaan».

»— että koska olette ainakin henkilökohtaisessa kanssakäymisessä

hänen kanssansa», sanoi Clennam muuttaen otaksumansa muotoa
tehdäkseen sen, kuten toivoi, vähemmin pahennusta herättäväksi,
»niin voitte kenties kertoa minulle jotakin hänen entisyydestänsä,
pyrkimyksistään, tavoistaan, tavallisesta asuinpaikastaan tai antaa
minulle pienen viittauksen, jonka johdolla parhaalla menestyksellä
etsisin häntä, joko löytääkseni hänet tai saadakseni selville minne
hän on joutunut. Tätä palvelusta pyydän teiltä ja teen sen tuskaisin
mielin, kuten toivon teidän ottavan huomioon. Jos jostakin syystä
tahdotte määrätä minulle joitakin ehtoja, niin pidän niitä arvossa
tiedustelematta niistä sen enempää.»

»Te satuitte näkemään minut kadulla tämän miehen seurassa»,

huomautti miss Wade kiinnittäen ilmeisesti, Clennamin harmiksi,
huomionsa enemmän omiin mietteisiinsä kuin hänen pyyntöönsä.
»Tunnette siis miehen ennestään?»

»En ennestään, vasta sen jälkeen. En ollut milloinkaan ennen

nähnyt häntä, mutta näin hänet uudelleen samana iltana, jolloin hän
hävisi. Äitini talossa näin hänet. Jätin hänet sinne. Tästä paperista
näette kaikki, mitä hänestä tiedetään.»
 Hän ojensi hänelle yhden kappaleen painettuja kuulutuksia, jonka
miss
Wade luki vakavana ja tarkkaava ilme kasvoillaan.

»Tässä on enemmän kuin mitä minä tiedän hänestä.»

Clennamin kasvot ilmaisivat hänen raskaan pettymyksensä, kenties

myöskin epäilystä näiden sanain totuudesta, sillä miss Wade lisäsi
entiseen tylyyn tapaansa: »Te ette usko sitä. Asia on kuitenkin niin.
Mitä henkilökohtaiseen kanssakäymiseen tulee, näyttää siltä kuin sitä
olisi ollut hänen ja teidän äitinne välillä. Ja kuitenkin te sanotte
uskovanne hänen selitystään, ettei hän tiedä enempää siitä
miehestä.»

Näihin sanoihin samoin kuin niitä seuraavaan hymyyn kätkeytyi

niin selvä epäluuloinen vihjaus, että se nosti veren Clennamin
kasvoihin.

»Katsokaas, sir», jatkoi miss Wade mielihyvin iskiessään

toistamiseen, »tahdon olla niin avomielinen kuin vain ikinä haluatte.
Tunnustan, että jos välittäisin maineestani (kuten en tee) tai jos
minulla olisi hyvä nimi suojattavana (jota minulla ei ole, sillä olen
täysin välinpitämätön siitä, pidetäänkö sitä hyvänä vai huonona), niin
katsoisin olevani pahasti häväisty, jos olisin ollut jonkinlaisissa
tekemisissä tämän vekkulin kanssa. Kuitenkaan ei hän milloinkaan
ole astunut minun kynnykseni yli — ei ole milloinkaan istunut
neuvottelemassa minun kanssani puoleen yöhön saakka.»

Hän purki vanhaa katkeruuttaan ja kaunaansa kääntäen sen

kärjen näin Clennamia vasten. Hänen luonteensa mukaista ei ollut
säästää ja sääliä eikä hänellä ollut minkäänlaisia omantunnon
vaivoja.
 »Kerron teille varsin kernaasti, että hän on alhainen, rahanahne
konna, että ensin näin hänen maleksivan Italiassa (jossa oleskelin
joku aika takaperin) ja että käytin häntä sopivana välikappaleena
edistämään eräitä silloisia pyrkimyksiäni. Lyhyesti, etujeni mukaista
oli ja minua huvitti — tahdoin tyydyttää erästä voimakasta tunnetta
— palkata palvelukseeni vakoilija, joka rahasta oli valmis tottelemaan
käskyjäni. Palkkasin tämän heittiön. Ja olen varma siitä, että jos
olisin tahtonut tehdä sellaisen sopimuksen, jos olisin kyennyt
maksamaan hänelle kylliksi ja jos hän olisi voinut tehdä sen
pimeässä, ilmijoutumisen vaaratta, olisi hän ottanut kenet hyvänsä
hengiltä yhtä empimättä kuin nyt otti vastaan rahani. Tällainen on
ainakin minun mielipiteeni hänestä, ja huomaan, ettei teidän
suurestikaan eroa siitä. Teidän äitinne ajatus hänestä, otaksun
(noudatan esimerkkiänne ja otaksun yhtä ja toista), oli suuresti
erilainen.»

»Sallikaa minun muistuttaa teille», sanoi Clennam, »että äitini

ensin joutui tekemisiin hänen kanssansa onnettomien liikeasioiden
kautta».

»Onnettomat liikeasiat näyttävät viime kerrallakin saattaneen

hänet yhteyteen miehen kanssa», vastasi miss Wade, »ja liikeaika
näyttää olleen kovin myöhäinen».

»Vihjaatte siis siihen», sanoi Clennam, vääntelehtien

kovakouraisten iskujen sattuessa, jotka jo olivat syvästi
haavoittaneet häntä, »että olisi ollut jotakin —»

»Mr Clennam», keskeytti toinen tyynesti, »huomatkaa, etten puhu

vihjaamalla miehestä. Hän on, sanon sen vielä peittelemättä,
alhainen, rahanahne konna. Otaksun, että sellainen ihminen menee
sinne, missä hänellä on ansion tilaisuutta. Ellen minä olisi tarjonnut
hänelle tällaista tilaisuutta, ette olisi nähnyt meitä yhdessä.»

Clennam pysyi vaiti kiusaantuneena siitä, että miss Wade

alituisesti käänsi hänen katseltavakseen tämän synkän puolen
asiasta, joka herätti puoliksi tukahdutettua vastakaikua hänen
omassa sydämessään.

»Olen puhunut hänestä kuten vielä elossa olevasta», lisäsi miss

Wade, »mutta voipa hän olla jo tieltä raivattukin. En tiedä sitä enkä
väiltäkään siitä. Minä en enää tarvitse häntä.»

Syvään huoaten ja alakuloisen näköisenä Arthur Clennam nousi

hitaasti. Miss Wade ei noussut, vaan sanoi katseltuaan häntä pitkään
ja epäluuloisen tarkkaavasti, huulet vihaisesti yhteenpuristettuina:

»Hän oli rakkaan ystävänne mr Gowanin valiokumppani, eikö

ollutkin?
Miksette pyydä apua rakkaalta ystävältänne?»

Tämän rakkaan ystävän kieltäminen pyöri Arthurin kielellä, mutta

hän tukahdutti sen muistaen entisiä taistelujaan ja päätöksiään ja
vastasi:

»Mr Gowan ei ole nähnyt Blandoisia sen koommin kuin tämä lähti
Englantiin eikä muutenkaan tiedä hänestä mitään. Hän oli vain
satunnainen ulkomailla saatu tuttava.»

»Satunnainen ulkomailla saatu tuttava!» kertasi toinen. »Niin

Rakkaan ystävänne täytyy koettaa huvitella itseään kaikilla
tuttavuuksilla, joita vain on tarjolla, kun ottaa huomioon millainen
vaimo hänellä on. Minä vihaan hänen vaimoansa, sir.» Kiukku, jolla
tämä sanottiin, oli sitä merkillisempi, kun hän tavallisesti esiintyi
erittäin hillitysti, ja se kiinnitti niin Clennamin mieltä, että hän jäi
paikalleen. Se säkenöi hänen mustista silmistään hänen katsoessaan
Clennamiin, se värisi hänen sieraimissaan ja tulisti hänen
hengitystänsäkin; mutta hänen kasvoillaan sitävastoin oli rauhallisen
halveksiva ilme ja hänen asentonsa oli niin tyynen ja ylpeän siro ja
sulava, kuin jos hänen mielentilansa olisi ollut täysin välinpitämätön.

»Voin vain sanoa, miss Wade», huomautti Clennam, »ettei teillä

voi olla mitään syytä sellaiseen tunteeseen, johon ei kukaan muu ota
osaa».

»Voitte, jos tahdotte, kysyä rakkaalta ystävältänne tätä asiata»,

vastasi miss Wade.

»Olen tuskin niin läheisissä suhteissa rakkaan ystäväni kanssa»,

torjui Arthur, päätöksistään huolimatta, »että joutuisin
koskettelemaan tätä asiaa, miss Wade».

»Minä vihaan häntä», vastasi toinen. »Vielä enemmän kuin hänen

vaimoansa, sillä olin kerran kyllin typerä ja kyllin uskoton itselleni
melkein rakastaakseni häntä. Te, sir, olette nähnyt minut vain
jokapäiväisissä tilanteissa, ja uskallan väittää, että pidätte minua
jokapäiväisenä, tavallista hiukan itsepintaisempana naisena. Ette
ymmärrä mitä tarkoitan vihaamisella, ellette tunne minua sen
paremmin; ette voi ymmärtää, ellette tiedä, kuinka huolellisesti olen
tutkinut itseäni ja ympärilläni olevia ihmisiä. Tästä syystä olen
jonkun aikaa tuntenut halua kertoa teille, millaista elämäni on ollut
— en lauhduttaakseni mielipidettänne minusta, sillä en pane sille
mitään arvoa — mutta jotta ymmärtäisitte, ajatellessanne rakasta
ystäväänne ja hänen rakasta vaimoansa, mitä minä tarkoitan
vihaamisella. Annanko teille jotakin, mitä olen kirjoittanut ja
tallettanut luettavaksenne, vai enkö anna?»

Arthur pyysi häntä antamaan Sen. Miss Wade meni lipastolle, avasi
sen ja otti eräästä sisälaatikosta muutaman kokoonkäärityn
paperiarkin. Osoittamatta minkäänlaista sovinnollisuutta, tuskin
kääntyen hänen puoleensa, pikemmin puhuen vain kuvastimellensa
puolustaakseen omaa itsepintaisuuttansa, sanoi hän antaessaan
paperit:

»Tästä saatte nähdä, mitä minä tarkoitan vihaamisella! Mutta siitä

ei sen enempää. Sir, tapaattepa minut asumassa tilapäisesti ja
halvalla jossakin tyhjässä lontoolaisessa talossa tai vuokrahuoneessa
Calaisissa, niin on Harriet aina luonani. Ehkä haluatte tavata häntä
ennenkuin lähdette. Harriet, tule sisään!» Hän huusi tyttöä vielä
toistamiseen. Toisesta kutsusta tuli Harriet, entinen Tattycoram,
sisään.

»Täällä on mr Clennam», lausui miss Wade; »hän ei kuitenkaan

ole tullut sinun tähtesi, hänellä ei ole enää toivoa sinusta. —
Otaksun, että niin on laita nyt?»

»Niin on — minulla kun ei ole minkäänlaista arvo- tai

vaikutusvaltaa.»

»Hän ei ole tullut etsimään sinua, mutta jotakuta hän kuitenkin

etsii.
Hän kysyy sitä Blandoisia.»

»Jonka seurassa näin teidät Strandilla Lontoossa.»

 »Jos tiedät hänestä, Harriet, jotakin muuta kuin että hän tuli
Venetsiasta — minkä me kaikki tiedämme — niin kerro siitä vapaasti
mr
Clennamille.»

»En tiedä hänestä mitään muuta», vastasi tyttö.

»Oletteko tyytyväinen?» kysyi miss Wade Arthurilta.

Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä heitä; tytön käytös oli niin
luonnollista, että se jo sinänsä olisi ollut vakuuttava, jos hänellä olisi
ollut joitakin ennakkoepäilyksiä. Hän vastasi: »Minun täytyy hakea
tietoja muualta.»

Hän ei ollut juuri vielä silloin lähdössä, mutta oli noussut

seisomaan ennen tytön tuloa, ja tämä nähtävästi luuli hänen aikovan
lähteä. Hän katsoi Clennamiin kiireesti ja kysyi:

»Voivatko he hyvin, sir?»

»Kutka?»

Tyttö keskeytti vastauksensa, joka olisi ollut »he kaikki», vilkaisi

miss Wadeen ja sanoi: »mr ja mrs Meagles».

»Kyllä, kun viimeksi kuulin heistä. He eivät nyt ole kotimaassa.

Heistä puhuttaessa, sallikaa minun kysyä, onko totta, että teidät on
nähty siellä?»

»Missä siellä? Missä joku sanoo nähneensä minut?» kysyi tyttö

luoden jurosti silmänsä alas.

»Katsomassa portin aukosta huvilan puutarhaan.»

 »Ei», vastasi miss Wade. »Hän ei milloinkaan ole käynyt siellä.»

»Olette väärässä», väitti tyttö vastaan. »Kävin siellä ollessamme

viime kerralla Lontoossa. Menin sinne eräänä iltapäivänä, kun jätitte
minut yksin. Ja minä kurkistin portilta sisään.»

»Sellaista raukkaa!» huudahti miss Wade äärettömän

halveksivasti. »Senkö verran merkitsevätkin kaikki meidän
keskustelumme, meidän toveruutemme, kaikki entiset valittelusi!»

»Siinä ei ollut mitään pahaa, että kurkistin portilta», sanoi tyttö.

»Näin ikkunoista, ettei perhe ollut kotona.»

»Miksi menit sen talon läheisyyteen?»

»Koska tahdoin nähdä sen. Koska tunsin, että olisi hauskaa taas
nähdä se.»

Katsellessaan molempia toisiaan vastaan kääntyneitä kauniita

kasvoja ymmärsi Clennam, että niiden molempien luonteiden täytyi
herkeämättä raastaa ja kuluttaa toisiansa.

»Oh!» sanoi miss Wade, kylmästi siirtäen katseensa tytöstä, »eri

asia on, jos tahdot nähdä sen paikan, jossa olit elänyt elämäsi ja
josta minä sinut pelastin, koska olit päässyt selville siitä, millaista
elämäsi siellä oli. Mutta onko tämä vilpittömyyttä, onko tämä
uskollisuutta minua kohtaan? Näinkö suhtaudut yhteiseen
asiaamme? Sinä et ole sen luottamuksen arvoinen, jota olen
osoittanut sinulle. Sinä et ole sen ystävällisyyden ja
hyväntahtoisuuden arvoinen, jota olen yhä suonut sinulle. Et ole
koiraa parempi, ja viisainta olisi, että palaisit noiden ihmisten luo,
jotka ovat kohdelleet sinua pahemmin kuin ruoskimalla.»
 »Jos puhutte heistä noin vieraan kuullen, niin yllytätte minua
asettumaan heidän puolellensa», sanoi tyttö.

»Palaa heidän luoksensa», tokaisi miss Wade, »palaa heidän

luoksensa».

»Te tiedätte varsin hyvin», kivahti Harriet vuorostaan, »etten palaa

heidän luoksensa. Tiedätte varsin hyvin, että olen luopunut heistä
enkä milloinkaan voi, en tahdo enkä aio palata heidän luoksensa.
Jättäkää siis heidät rauhaan, miss Wade.»

»Pidät heidän yltäkylläisyyttänsä parempana kuin niukempaa

elämääsi täällä», vastasi toinen. »Sinä korotat heitä ja halvennat
minua. Mitäpä muuta olisin voinut odottaa? Minun olisi pitänyt tietää
se jo heti.»

»Asia ei ole niin», intti tyttö, kovasti punastuen, »ja te ette

tarkoita mitä sanotte. Minä tiedän mitä tarkoitatte. Te soimaatte
minua ja annatte salaa minun ymmärtää, ettei minulla ole ketään
muuta, kenen puoleen kääntyä, kuin te. Ja koska minulla ei ole
ketään muuta, kenen puoleen kääntyä, niin arvelette voivanne
pakottaa minut tekemään tai jättämään tekemättä mitä ikinä
tahdotte ja voivanne loukata minua kaikilla tavoin. Olette yhtä paha
kuin hekin, tarkalleen. Mutta minä en tahdo tulla kesytetyksi enkä
tahdo alistua. Sanon vielä kerran, että kävin katsomassa huvilaa,
koska olen usein ajatellut, että tahtoisin nähdä sen vielä kerran.
Kysyn vielä kerran kuinka he voivat, sillä pidin heistä ennen ja uskoin
toisinaan, että he olivat hyviä minulle.»

Tämän jälkeen sanoi Clennam olevansa varma siitä, että he

edelleenkin ottaisivat hänet ystävällisesti vastaan, jos hän vain
joskus haluaisi palata.
 »En ikinä!» huudahti tyttö kiihkeästi. »Sitä en milloinkaan tee.
Kukaan ei tiedä sitä paremmin kuin miss Wade, vaikka hän pilkkaa
minua, koska on tehnyt minut riippuvaiseksi itsestään. Ja minä
tiedän niin olevan ja tiedän hänen olevan erittäin tyytyväisen
saadessaan muistuttaa minulle sitä.»

»Varsin taitavasti kudottu valheverkko!» vastasi miss Wade yhtä

kiukkuisesta kopeasti ja katkerasti, »mutta sittekin liian ohut
peittääkseen sitä, minkä selvästi näen tässä. Minun köyhyyteni ei
kestä kilpailussa heidän rahojensa kanssa. Parasta palata heti vain,
parasta palata heti vain, niin pääsee siitä!»

Arthur Clennam katseli heitä heidän seistessään siinä parin

askeleen päässä toisistaan ahtaassa hämärässä huoneessa, kumpikin
kopeasti hellien omaa vihaansa, kumpikin jäykän itsepintaisena
raastaen ja kiusaten omaansa ja toisen sydäntä. Hän mainitsi jotakin
poislähdöstä, mutta miss Wade taivutti vain hiukan päätänsä, ja
Harriet, teeskennellen kurjan orjan ja palvelijan nöyryyttä (mutta
uhkamielisenä silti), oli olevinaan liian alhainen huomattavaksi tai
huomatakseen itse mitään.

Clennam astui pimeitä kiemurtelevia portaita alas pihaan; ja hänen

mieltänsä painoi entistä raskaammin vaikutelma, joka siihen oli
laskeutunut hänen katsellessaan elottoman muurin varjoa, elottomia
pensaita, kuivunutta suihkukaivoa ja särkynyttä kuvapatsasta.
Mietiskellen eri puolilta tässä talossa kuulemaansa ja näkemäänsä
samoin kuin onnistumattomia pyrkimyksiänsä päästä hävinneen
epäilyttävän olion jäljille, palasi Clennam Lontooseen ja Englantiin
samalla laivalla, jolla oli tullutkin. Matkalla avasi hän paperikäärön ja
luki sen, mitä seuraavassa luvussa kerrotaan.
SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU

Itsekiduttajan tarina

Onnettomuudekseni en ole typerä. Varhaisesta lapsuudestani

saakka olen keksinyt sen, mitä ympäristöni on luullut salavansa
minulta. Jos minua aina olisi voitu pettää ja pimittää, sen sijaan
että aina pääsin totuuden perille, niin olisin voinut elää yhtä
rauhallista ja rattoisaa elämää kuin useimmat pöllöpäät.

Lapsuuteni kului isoäidin luona, se on: eräs nainen edusti tätä

omaista ja otti itselleen tuon nimen. Hänellä ei ollut oikeutta siihen,
mutta minä — joka kuitenkin olin siinä määrin typerä — en epäillyt
häntä. Hänellä oli luonansa muutama oman perheensä lapsia ja
muutamia vieraita. Kaikki olivat tyttöjä, yhteensä kymmenen minut
mukaan lukien. Me asuimme kaikki yhdessä, ja meidät kasvatettiin
yhdessä.

Lienen ollut noin kaksitoistavuotias, kun aloin huomata kuinka

nämä tytöt kaikin tavoin pyrkivät kohtelemaan minua suojelevasti.
Minulle kerrottiin, että olin orpo. Meidän joukossamme ei ollut
muita orpoja, ja minä huomasin (siinä oli ensimmäinen haitta siitä,
etten ollut typerä), että he olivat minulle ystävällisiä vain
loukkaavasta säälistä, oman ylemmyytensä tunnossa. En luottanut
näihin huomioihin heti harkitsematta. Koettelin heitä usein. Oli
melkein mahdotonta saada heitä riitelemään kanssani. Jos joskus
onnistuin jonkun kanssa, niin saatoin olla varma siitä, että hän
palasi tunnin tai parin kuluttua luokseni ja alkoi lepytellä minua.
Minä ärsytin heitä alituisesti enkä tiedä heidän milloinkaan
odottaneen, että minä alkaisin hieroa sovintoa. He antoivat minulle
aina anteeksi turhamaisuudessaan ja alentuvaisuudessaan.
Aikuisten pienoiskuvia!

Yksi heistä oli minun valittu ystävättäreni. Rakastin tätä typerää

houkkaa intohimoisesti, mitä hän ei ansainnut vähääkään, enkä voi
muistella tätä kiintymystäni tuntematta häpeää, vaikka olinkin lapsi
vain. Hänellä oli, kuten he sanoivat, herttainen ja hellä luonne. Hän
osasi jaella ja jakelikin kauniita katseita ja helliä hymyilyjä
jokaiselle. Luulen, ettei talossa ainoakaan paitsi minua tiennyt, että
hän teki niin loukatakseen ja katkeroittaakseen minun mieltäni!

Kaiken uhallakin pidin tästä arvottomasta tytöstä niin paljon, että

elämäni sen kautta kävi levottomaksi ja myrskyiseksi. Minua
nuhdeltiin ja soimattiin alituisesti siitä että muka »kiusasin» häntä,
toisin sanoen, että nuhtelin häntä hänen uskottomuudestaan ja
itketin häntä, kun näytin osaavani lukea hänen sydämensä
ajatukset. Kaikesta huolimatta rakastin häntä uskollisesti ja kerran
menin hänen kanssaan hänen kotiinsa lomaa viettämään.

Hän oli kotona pahempi kuin koulussa. Hänellä oli joukoittain

serkkuja ja tuttavia, ja meillä oli tanssiaisia hänen kodissaan ja
kävimme tanssiaisissa muiden kodeissa, ja sekä kotona että kylässä
kidutti hän minua sietämättömästi. Hänen pyrkimyksenänsä oli
saada heidät kaikki rakastumaan häneen — tehdäkseen minut
hulluksi mustasukkaisuudesta; hän oli tuttavallinen ja hyvissä
väleissä kaikkien kanssa — tehdäkseen minut hurjaksi kateudesta.
Kun jäimme kahden makuuhuoneeseemme iltaisin, soimasin häntä
ja sanoin selvästi näkeväni hänen mielensä alhaisuuden; ja silloin
hän itki itkemistänsä ja sanoi minua julmaksi, jolloin suljin hänet
syliini pitäen häntä siinä aamuun saakka ja rakastaen häntä yhä
yhtä paljon kuin ennenkin ja tuntien usein, että mieluummin kuin
kärsin sillä tavalla pitelisin häntä sylissäni ja vaipuisin virran
pohjaan — jossa yhä syleilisin häntä senkin jälkeen kun olisimme
molemmat kuolleet.

Mutta tämä loppui, ja minä tunsin helpotusta. Perheessä oli täti,

joka ei pitänyt minusta. Epäilen tokko heistä kukaan piti minusta;
en minä sitä erikoisesti halunnutkaan, sillä sydämeni riippui vain
tuossa ainoassa. Täti oli nuori nainen, jolla oli tapana totisin silmin
tarkata minua. Hän oli häpeämätön nainen ja katseli minua
peittelemättömän säälivästi. Erään tällaisen äsken kuvaamani yön
jälkeen menin kasvihuoneeseen ennen aamiaista. Charlotte (se oli
petollisen nuoren ystävättäreni nimi) oli mennyt alas ennen minua,
ja minä kuulin sisään astuessani tädin puhuvan hänelle minusta.
Jäin paikalleni lehvistön suojaan ja kuuntelin.

Täti sanoi: »Charlotte, miss Wade kiduttaa sinut hengiltä, eikä se

saa jatkua.» Toistan sanasta sanaan, mitä kuulin.

No mitä hän vastasi? Sanoiko hän: »Minähän kidutan hänet

hengiltä, minä kun pidän häntä piinapenkissä ja olen hänen
teloittajansa, vaikka hän joka ilta vakuuttaa pitävänsä minusta
uskollisesti, huolimatta siitä, että hän tietää, kuinka minä kohtelen
häntä?» Sanoiko hän niin? Ei; ensimmäinen muistettava
kokemukseni oli yhtäpitävä sen kanssa, millaiseksi tunsin hänet, ja
entisten kokemusteni kanssa. Hän alkoi nyyhkyttää ja itkeä
(hankkiakseen tätinsä myötätunnon) ja sanoi: »Rakas täti, hänellä
on niin vaikea, onneton luonto; toiset tytöt koulussa, paitsi minua,
koettavat kaikkensa parantaakseen sitä, kaikki me panemme
parastamme.»

Tämän jälkeen täti hyväili häntä, ikäänkuin hän olisi sanonut

jotakin ylevää eikä halpaa ja vilpillistä, ja kannatti edelleen tuota
inhoittavaa teeskentelyä sanomalla: »Mutta kaikella on järjelliset
rajansa, kultaseni, ja minä huomaan, että tämä onneton tyttöparka
tuottaa sinulle herkeämätöntä ja hyödytöntä surua kuin tällainen
muuten hyvä pyrkimys oikeastaan kannattaisi.»

Onneton tyttöparka tuli piilostaan, kuten voitte arvata, ja sanoi:

»Lähettäkää minut kotiin.» En enää sanonut heille kummallekaan
enkä kenellekään koko talossa muuta kuin: »Lähettäkää minut
kotiin, muuten kävelen sinne yksin yötä päivää!» Kun tulin kotiin,
sanoin otaksutulle isoäidilleni, että ellei minua lähetetty
täydentämään kasvatustani jonnekin muualle ennenkuin tuo tyttö
ja kaikki muut palaisivat, polttaisin silmäni heittäytymällä tuleen
mieluummin kuin sietäisin katsella heidän vilpillisiä kasvojansa.

Nyt jouduin nuorten naisten joukkoon, mutta en huomannut

heitä sen paremmiksi. Kauniita sanoja ja kauniita verukkeita, mutta
minä tunkeuduin heidän vilpillisten ajatustensa perille, kun he
ylistelivät ja korottivat itseänsä ja alensivat minua ja huomasin,
etteivät he olleet sen parempia. Ennenkuin erosin heistä, sain
tietää, ettei minulla ollut mitään isoäitiä eikä muitakaan tunnettuja
sukulaisia. Tämä tieto valaisi monta kohtaa sekä menneessä että
tulevassa elämässäni. Sen kautta ymmärsin monta tilaisuutta,
joissa ihmiset vain ylvästelivät ja halveksivat minua muka
kohdellessaan minua hienotunteisesti tai tehdessään minulle
palveluksia.

Erään liikemiehen hoitoon oli sijoitettu pieni pääoma minua

varten. Minusta piti tulla kotiopettajatar. Minusta tuli kotiopettajatar
ja jouduin köyhän aatelismiehen luokse, jolla oli kaksi tytärtä —
pieniä lapsia vielä, mutta vanhemmat tahtoivat, että he kasvaisivat,
jos mahdollista, kotiopettajattaren hoidossa! Äiti oli nuori ja kaunis.
Kohta alussa hän oli kohtelevinaan minua erittäin hienotunteisesti.
Salasin suuttumukseni, mutta tiesin varsin hyvin hänestä olevan
hauskaa tällä tavalla osoittaa, että hän oli minun emäntäni ja että
hän olisi voinut kohdella palvelijaansa toisellakin tavalla, jos olisi
halunnut.

Sanoin, etten osoittanut suuttumustani, enkä tehtykään niin,

mutta minä näytin ymmärtäväni hänen tarkoituksensa siten, etten
tehnyt hänelle mieliksi. Kun hän yritti tyrkyttää minulle viiniä, join
vettä. Jos pöydässä sattui olemaan jotakin herkkua, lähetti hän sen
aina minulle, mutta minä kieltäydyin siitä aina ja söin niitä
ruokalajeja, joita pidettiin halvempina. Näiden epäonnistumisten
avulla torjuin tuikeasti hänen suojelevaisuutensa ja tunsin itseni
riippumattomaksi.

Pidin lapsista. He olivat arkoja, mutta näyttivät olevan taipuvaisia

kiintymään minuun. Talossa oli lapsenhoitaja, punaposkinen
nainen, joka tunkeilevasti teeskenteli ainaista iloisuutta ja
hyväntuulisuutta, hän oli hoitanut molempia lapsia ja saavuttanut
heidän kiintymyksensä ennenkuin minä näinkään heitä. Olisin
melkein voinut tyytyä kohtalooni, ellei tätä naista olisi ollut. Hänen
ovelat temppunsa pysyäkseen lasten suosiossa alituisessa
kilpailussa minun kanssani olisivat eksyttäneet monen minun
asemassani olevan; mutta minä älysin ne alusta alkaen. Sen
varjolla, että hän järjesti huoneitani, palveli minua ja hoiti
puvustoani (jossa kaikessa hän oli erittäin ahkera) oli hän aina
läsnä. Ovelimpia hänen monista tempuistaan oli että hän muka
koetti saada lapsia paremmin kiintymään minuun. Hän ohjasi heitä
minun luokseni, houkutteli heitä minun seuraani. »Tulkaa kiltin miss
Waden luo, tulkaa rakkaan miss Waden luo, tulkaa kauniin miss
Waden luo. Hän pitää teistä paljon. Miss Wade on viisas nainen,
joka on lukenut paljon kirjoja ja voi kertoa teille paljon enemmän ja
hauskempia tarmona kuin minä. Tulkaa kuuntelemaan miss
Wadea.» Kuinka saatoin kiinnittää heidän huomiotansa kun
sydämeni kapinoi noin kömpelöjä juonitteluja vastaan? Kuinka
saatoin ihmetellä, kun näin heidän viattomien kasvojensa
kääntyvän minusta pois ja heidän käsivarsiensa kiertyvän hänen
kaulaansa eikä minun. Hän katsoi silloin minuun, pudisti heidän
kiharansa kasvoiltaan ja sanoi: »He tulevat kyllä pian teidän
luoksenne, miss Wade; he ovat niin viattomia ja helläsydämisiä,
ma'am; älkää olko pahoillanne siitä ma'am -» ja oli
voitonriemuinen.

Vielä toinenkin tapa hänellä oli. Toisinaan kun hän näki näillä
keinoin varmasti syösseensä minut synkän epätoivon mietiskelyihin,
kiinnitti hän lasten huomion siihen, osoittaakseen millainen ero
hänen ja minun välillä oli. »Hiljaa! Miss Wade-parka ei voi hyvin.
Älkää melutko kultaseni, hänen päätänsä kivistää. Tulkaa
lohduttamaan häntä. Tulkaa kysymään joko hän voi paremmin,
pyytäkää häntä rupeamaan levolle. Toivon ettei teillä ole mitään
huolia, ma'am. Älkää olko pahoillanne, ma'am, älkää olko
surullinen!»
 Tämä kävi sietämättömäksi. Hänen armonsa, emäntäni, tuli
eräänä päivänä sisään kun olin yksin ja äärimmäisen tietoinen siitä,
etten minä kestäisi tätä. Sanoin hänelle että minun täytyi lähteä
pois, koska en sietänyt tuota naista, Dawesia.

»Miss Wade! Dawe-parka on hyvin kiintynyt teihin, tekisi mitä

tahansa hyväksenne!»

Tiesin edeltäpäin jo, että hän sanoisi niin, olin valmistunut siihen;
vastasin vain, ettei minun sopinut sanoa emäntääni vastaan, minun
täytyi lähteä.

»Toivo, miss Wade», vastasi hän, ja hänen olemukseensa

ilmestyi heti se ylemmyyden sävy, jonka hän tähän asti oli niin
hatarasti salannut, »ettei mikään, mitä olen sanonut tai tehnyt
yhdessäolomme aikana, ole oikeuttanut teitä käyttämään tuota
epämiellyttävää sanaa emäntä. Sen on täytynyt tapahtua aivan
tietämättäni ja tahtomattani. Pyydän, sanokaa mitä se on.»

Vastasin, ettei minulla ollut mitään valittamista emännästä eikä

emännälleni, mutta että minun täytyi lähteä.

Hän epäröi hetkisen, istui sitte viereeni ja laski kätensä minun

kädelleni. Ikäänkuin tämä kunnia olisi voinut hauduttaa mitkä
muistot hyvänsä!

»Miss Wade, pelkään, että olette onneton jostakin syystä, johon

minun
vaikutukseni ei ylety.»

Hymyilin, ajatellen kokemusta, jonka tuo sana toi mieleeni, ja

sanoin:
»Ehkäpä minulla on onneton, vaikea luonne.»

»Sitä en sanonut.»

»Se on helppo tapa selittää mitä hyvänsä», sanoin.

»Saattaa olla, mutta minä en sanonut sitä. Tarkoitin aivan toista.

Mieheni ja minä olemme joskus puhuneet asiasta, kun
ikäväksemme olemme huomanneet, ettette tunne itseänne
kotiutuneeksi luonamme.»

»Kotiutuneeksi? Oh! Te olette niin ylhäistä väkeä, mylady»,

vastasin.

»Onnettomuudekseni tulin käyttäneeksi sanaa, jonka saattaa —

kuten nähtävästi on käynyt — ymmärtää aivan toisin kuin
tarkoitukseni oli.» (Hän ei ollut odottanut minulta tällaista
vastausta, ja hän häpesi sitä.) »Tarkoitan vain, ettette ole tuntenut
itseänne onnelliseksi meidän luonamme. On vaikea ottaa puheeksi
tällaista asiaa, mutta ehkä se kuitenkin olisi mahdollista kahden
nuoren naisen kesken — lyhyesti, olemme pelänneet, että olette
sallinut joidenkuiden perhesuhteiden, joihin ei kukaan voi olla
syyttömämpi kuin te kaivaa mieltänne. Jos niin on, niin sallikaa
meidän hartaasti pyytää, ettette anna niiden katkeroittaa
mieltänne. Miehelläni itsellään oli, kuten yleisesti tiedetään,
aikaisemmin hyvin iäkäs sisar, joka ei ollut hänen laillinen sisarensa,
mutta jota kaikki rakastivat ja kunnioittivat —»

Älysin heti, että he olivat ottaneet minut taloonsa tuon kuolleen

naisen tähden, kuka hän sitte lienee ollut, voidakseen mahtailla
minulle ja käyttää minua hyödykseen; älysin, että tämä tieto yllytti
lastenhoitajaa pistelemään minua, kuten hän oli tehnyt, ja niinikään
älysin, että lasten arkuus ja pelokkuus epämääräisesti viittasi
siihen, etten ollut muiden ihmisten kaltainen. Läksin talosta samana
iltana.

Parin lyhytaikaisemman ja jotenkin samanlaisen kokemuksen

jälkeen, joista ei nyt kannata puhua, jouduin toiseen perheeseen;
täällä minulla oli vain yksi oppilas, viisitoistavuotias tyttö, talon
ainoa tytär. Vanhemmat olivat iäkkäänpuoleisia, arvossapidettyjä,
rikkaita ihmisiä. Muuan sisarenpoika, joka oli kasvatettu heidän
perheessänsä, vieraili usein talossa, jossa muutenkin kävi paljon
vieraita, ja hän alkoi osoittaa huomaavaisuutta minulle. Torjuin
päättävästi hänen kohteliaisuutensa, sillä taloon tullessani olin
varmasti päättänyt, etten sallisi kenenkään osoittaa minulle sääliä
ja alentuvaisuutta. Mutta hän kirjoitti minulle kirjeen. Se johti
siihen, että menimme kihloihin.

Hän oli vuotta nuorempi kuin minä ja näytti vieläkin

nuoremmalta. Hän oli lomalla Intiasta; siellä hänellä oli toimi, jonka
piti pian muuttua hyvin edulliseksi. Kuuden kuukauden päästä piti
meidän mennä naimisiin ja matkustaa Intiaan. Minun oli määrä
jäädä taloon ja siellä viettää hääni. Kellään ei ollut muistuttamista
tätä järjestelyä vastaan.

En voi välttää sanomasta, että hän ihaili minua, mutta jos voisin,
niin välttäisin. Turhamaisuudella ei ole mitään osaa tässä, sillä
hänen ihailunsa kiusasi minua. Hän ei vaivautunut salaamaan sitä,
niin että minusta tuntui, eläessäni noiden rikkaiden ihmisten
loukossa, kuin hän olisi ostanut minut ulkomuotoni tähden ja
asettaisi ostamansa tavaran näytteille puolustaakseen kauppaansa.
Huomasin, että he mielessään arvioivat minua ja olivat uteliaita
tietämään minkä arvoinen oikeastaan olin. Päätin, etteivät he saisi
sitä tietää. Olin liikkumaton ja vaiti heidän seurassaan ja olisin
sallinut kenen hyvänsä tappaa minut mieluummin kuin olisin
millään tavoin vaivautunut saavuttaakseni heidän hyväksymisensä.

Hän sanoi, etten minä tehnyt itselleni oikeutta. Minä väitin

vastaan ja huomautin, että koska juuri tarkoitin tehdä näin
viimeiseen hetkeeni saakka, niin en voinut alentua mielistelemään
ketään heistä. Hän oli pahoillaan, vieläpä loukkautunutkin, kun
lisäsin toivovani, ettei hän panisi tunteitaan näytteille heidän
läsnäollessaan; mutta hän lupasi uhrata rakkautensa vilpittömät
ilmaisut minun mielikseni.

Tämän varjolla alkoi hän nyt mitata takaisin minulle. Hän saattoi
tuntimäärin pysyä poissa kenen muun kanssa hyvänsä. Istuin
kerran puolen iltaa yksin ja huomaamattomana, jolla välin hän
keskusteli nuoren serkkunsa, oppilaani, kanssa. Näin koko ajan
ihmisten silmistä, että heidän mielestänsä nämä kaksi paljoa
paremmin sopivat yhteen kuin hän ja minä. Arvaten ihmisten
ajatukset istuin ja katselin nuorta paria, kunnes huomasin, että se
saattoi minut naurettavaksi, ja raivosin itseäni vastaan, koska olin
rakastanut häntä.

Sillä minä olin rakastanut häntä. Huolimatta siitä, ettei hän

ansainnut sitä eikä ajatellut niitä tuskia, joita se tuotti minulle —
joiden tuskien olisi kiitollisuuden siteillä pitänyt liittää hänet minuun
elämän iäksi — minä tosiaan rakastin häntä. Hänen tähtensä koetin
sietää, että hänen serkkunsa ylisteli häntä ja teeskenteli luulevansa
sen ilahduttavan minua, vaikka hyvin tiesi, kuinka se raastoi
sydäntäni. Istuessani sulhaseni seurassa muistellen kaikkia
kärsimiäni loukkauksia ja vääryyksiä ja punniten, eikö olisi viisainta
paeta tykkänään talosta eikä enää milloinkaan nähdä häntä —
silloinkin rakastin häntä.

Hänen tätinsä (emäntäni, suvainnette muistaa) lisäsi harkitusti ja

tahallaan koettelemuksiani ja ikävyyksiäni. Erikoisen hauskaa oli
hänestä lavealti kuvitella ja kuvailla tulevaa elämäämme Intiassa,
kuinka järjestäisimme taloutemme ja keiden kanssa
seurustelisimme, sittenkun hän olisi saanut virkaylennystä. Minun
ylpeyteni nousi tätä julkeata tapaa vastaan, jolla hän kuvasi
elämääni naimisissa vastakohdaksi nykyiselle riippuvaiselle ja
halvalle asemalleni. Hillitsin suuttumukseni, mutta osoitin hänelle,
että käsitin täydellisesti hänen tarkoituksensa, ja maksoin hänen
kiusantekonsa teeskentelemällä nöyryyttä. Sanoin hänelle, että
hänen kuvailemansa elämä varmaan oli aivan liian suuri kunnia
minulle. Pelkäsin muka, etten kykenisi mukautumaan niin suureen
muutokseen. Ajatella, että hänen tyttärensä kotiopettajatar joutuisi
näin korkeaan asemaan! Hän nolostui ja he kaikki nolostuivat, kun
minä vastasin tällä tavalla. He huomasivat, että minä täydellisesti
ymmärsin hänen tarkoituksensa.

Näihin aikoihin, jolloin huoleni olivat suurimmillaan ja jolloin olin

pahimmin vihoissani kihlatulleni hänen kiittämättömyydestään, hän
kun varsin vähän välitti niistä lukemattomista ikävyyksistä ja
nöyryytyksistä, joita sain kärsiä hänen tähtensä, näihin aikoihin
alkoi rakas ystävänne mr Gowan käydä talossa. Hän oli siellä vanha
tuttu, mutta oli ollut ulkomailla. Hän ymmärsi tilanteen yhdellä
silmäyksellä ja ymmärsi myös minut.

Hän oli ensimmäinen tapaamani ihminen, joka ymmärsi minut.

Hän ei ollut käynyt talossa kolmea kertaa, ennenkuin huomasin,
että hän seurasi jokaista mieleni liikettä. Näin sen selvästi siinä
kylmän huolettomassa tavassa, jolla hän kohteli heitä kaikkia ja
minua ja koko asiaa. Näin sen selvästi hänen keveästi
vakuuttaessaan ylenmäärin ihailevansa tulevaa puolisoani,
innostuneena puhuessaan kihlauksestamme ja
tulevaisuudentoiveistamme, onnitellessaan meitä vastaisen
rikkautemme johdosta ja alakuloisesti viitatessaan omaan
köyhyyteensä — mikä kaikki tapahtui yhtäläiseen onttoon,
virnistelevään, pilkalliseen tapaan. Tunsin itseni yhä
katkerammaksi, yhä halveksittavammaksi, kun hän esitti kaikki
minua ympäröivät olosuhteet uudessa, vihattavassa valossa,
samalla teeskennellen kuvailevansa niitä parhaassa valaistuksessa
minun ja itsensä ihailtaviksi. Hän oli kuin valepukuinen kuolema
hollantilaisessa maalaustaiteessa: ottipa hän minkä hyvänsä
käsivarrelleen, nuoruuden tai vanhuuden, kauneuden tai
rumuuden, ja tekipä hän sen kanssa mitä tahansa, tanssi tai lauloi,
leikki tai rukoili, aina muutti hän sen aaveeksi.

Ymmärrätte siis, että kun rakas ystävänne onnitteli minua, lausui

hän todellisuudessa säälivänsä minua; kun hän lohdutteli minua
ollessani suutuksissa, paljasti hän vain vertavuotavat haavani, ja
kun hän selitti, että uskollinen nuori ritarini oli »maailman
rakastunein nuorukainen, jolla oli mitä lämpimin sydän», niin hän
vain kosketteli vanhaa epäluuloani, että olin joutunut
naurunalaiseksi. Nämä eivät olleet erikoisen hyviä palveluksia,
sanonette. Minulle ne sopivat hyvin, sillä ne olivat minun oman
mieleni vastakaikua ja vahvistivat omia havaintojani. Pian aloin
viihtyä rakkaan ystävänne seurassa paremman kuin kenenkään
muun.

Huomatessani (kuten tein melkein heti), että tämä herätti

mustasukkaisuutta, viihdyin vieläkin paremman tässä seurassa.
Enkö minä ollut kärsinyt lemmenkateutta, ja yksin minunko osalleni
sellaisen piti langeta? Ei. Tuntekoon hänkin, mitä se oli! Olin iloinen
siitä, että hän saisi kokea sitä, kokea sitä oikein kipeästi, ja toivoin,
että se tuntuisi todella kipeältä. Kirvelevän kipeältä. Hän oli kovin
kesy mr Gowanin rinnalla, joka ymmärsi kohdella minua
vertaisenaan ja osasi eritellä ja arvostella ympärillämme olevia
kurjia ihmisiä.

Tätä jatkui, kunnes täti, emäntäni, otti puhuakseen minun

kanssani. Asiaan tuskin kannatti kajota, hän kun tiesi, etten
tarkoittanut mitään, mutta hän tahtoi kuitenkin omasta puolestaan
vihjata (hän tiesi, ettei muuta tarvittu), että olisi parempi, jos
hiukan vähemmin seurustelisin mr Gowanin kanssa.

Kysyin häneltä, kuinka hän saattoi vastata puolestani. Hän saattoi

aina vastata siitä, etten tarkoittanut mitään väärää, vastasi hän.
Kiitin, mutta sanoin mieluummin vastaavan! itse puolestani ja
itselleni. Hänen muut palvelijansa olisivat luultavasti kiitollisia
hyvästä todistuksesta, mutta minä en tarvinnut sellaista.

Keskustelua jatkui, ja sain aiheen kysyä, kuinka hän tiesi

tarvitsevansa vain vihjata saadakseen minut tottelemaan.
Syntyperänikö vai palvelija-asemani perusteella? En ollut myynyt
itseäni sieluineni ruumiineni. Hän näytti arvelevan, että hänen
hieno sisarenpoikansa oli käynyt orjamarkkinoilla ja ostanut
itselleen vaimon.

Asia olisi luultavasti ennemmin tai myöhemmin päättynyt tällä

tavalla, mutta hän sai sen ratkeamaan nyt yhdellä kertaa. Hän
sanoi minulle, teeskennellen sääliä, että minulla oli onneton, vaikea
luonne. Kuullessani taas toistettavan tätä vanhaa, häpeämätöntä
vääryyttä en kestänyt enää, vaan sanoin kaikki, mitä olin tiennyt
hänestä ja nähnyt hänessä, ja kaikki, mitä olin kärsinyt siitä saakka,
kun olin alentunut olemaan kihloissa hänen sisarenpoikansa
kanssa. Sanoin hänelle, että mr Gowan oli ainoa lohdutukseni
alennustilassani, että olin sietänyt sitä liian kauan ja että pudistin
sen hartioiltani liian myöhään, mutta etten tahtonut enää tavata
ketään heistä. Enkä tavannutkaan.

Rakas ystävänne seurasi minua pakopaikkaani ja piti hyvin

hauskaa purkautuneen kihlauksen kustannuksella, vaikka: hän
samalla oli pahoillaan noiden kelpo ihmisten tähden (he olivat
laatuaan parhaita, joita hän milloinkaan oli tavannut), ja surkutteli,
että niin vähäinen rikos sai näin ankaran rangaistuksen. Ennen
pitkää vakuutti hän, ja se oli todempaa kuin silloin luulinkaan, ettei
hän ollut näin lahjakkaan ja lujatahtoisen naisen arvoinen; mutta —
no niin, no niin!

Rakas ystävänne huvitti minua ja huvitti itseänsä niin kauan, kuin

se miellytti häntä, ja sitten muistutti minulle, että molemmat
olimme maailmaa kokeneita ihmisiä, ettei ollut olemassa mitään
sellaista kuin runollisuus ja romantiikka, että me kumpikin olimme
valmiit kulkemaan omaa tietämme etsien onneamme, kuten
järkevät ihmiset ainakin, ja että molemmat tiesimme kohtaavamme
toisemme maailman parhaina ystävinä, milloin tapaisimmekin. Niin
hän sanoi, enkä minä väittänyt vastaan.

Ei kulunut pitkää aikaa kun sain tietooni, että hän kosiskeli

nykyistä vaimoansa ja että tämä oli viety ulkomaille hänen
ulottuvillaan. Vihasin tätä naista silloin yhtä paljon kuin nytkin, ja
sentähden en tietysti voinut toivoa parempaa kuin että hän menisi
naimisiin rakkaan ystävänne kanssa. Mutta minä olin
vastustamattoman utelias näkemään hänet — niin utelias, että
tunsin sen kuuluvan niihin harvoihin asioihin, jotka enää voivat
tuottaa minulle huvia. Matkustelin hiukan, matkustelin, kunnes
jouduin hänen seuraansa ja teidän. Siihen aikaan ette luultavasti
vielä tuntenut rakasta ystäväänne ettekä vielä ollut saanut häneltä
niitä erinomaisia ystävyydenosoituksia, jotka myöhemmin tulivat
osaksenne.

Tässä seurassa kohtasin tytön, jonka asema monessa suhteessa

merkillisesti muistutti omaani ja jonka luonteessa minun oli
mielenkiintoista ja hauskaa löytää samaa kapinoimista kuin olen
kertonut itsessänikin asuvan pöyhistelevää mahtailemista ja
itsekkäisyyttä vastaan, joille ominaisuuksille annetaan kaikenlaisia
kauniita nimiä, kuten hyvyys, lempeys, suojelus, suopeus ja niin
edespäin. Niinikään kuulin usein sanottavan, että hänellä oli
»onneton luonne». Hyvin ymmärtäen, mitä tarkoitettiin tuolla
mukavalla lauseella, ja koska tarvitsin toveria, joka oli kokenut
samaa kuin minä, päätin koettaa vapauttaa hänet hänen
orjuudestaan ja alennuksestaan. Minun ei tarvitse kertoa, että
menestyin tässä.

Siitä saakka olemme eläneet yhdessä ja jakaneet pienet varani.

KAHDEKSASKUUDETTA LUKU

Ken tuolta rientää iltamyöhään?

Arthur Clennam oli tehnyt tuloksettoman Calaisin-matkansa

kiireisellä työajalla. Muuan raakalaisvalta, joka omisti huomattavia
alueita maailmankartalla, tarvitsi palvelukseensa pari insinööriä,
jotka olivat sukkelia tekemään keksintöjä ja tarmokkaita
toteuttamaan niitä: käytännöllisiä miehiä, jotka kykenivät parhaista
tarjolla olevista aineksista valitsemaan hyvän älynsä kulloinkin
tarpeellisiksi katsomat miehet ja välineet ja jotka olivat yhtä rohkeita
ja aikaansaapia käyttämään välineitänsä päämääriensä
saavuttamiseen kuin suunnittelemaan näitä päämääriä. Tämä valta,
raakalaisvalta kun oli, ei ymmärtänyt työntää suurta isänmaallista
yritystä verukeviraston kätköihin, samoin kuin väkevä viini piilotetaan
päivänvalolta kellariin, kunnes sen hehku ja voima on väljähtynyt ja
kunnes viinitarhan työmiehet ja rypäleiden pusertajat ovat
maatuneet maan tomuksi. Kuvaavan tietämättömänä se toimi,
päättävästi ja tarmokkaasti, »kuinka-se-on-tehtävä»-periaatteen
mukaisesti eikä osoittanut vähintäkään kunnioitusta suurta valtiollista
»kuinka-se-ei-ole-tehtävä»-tiedettä kohtaan tai millään tavalla
kannattanut sitä. Sillä oli todella raakalaismainen tapa riistää kaikki
arvo viimemainitulta salaperäiseltä taidolta jokaisen valistuneen
henkilön silmissä, joka joskus oli harjoittanut sitä.

Tästä johtui, että tarvittavia miehiä etsittiin, ja sellaisia löytyi

myös, mikä sekin oli kovin sivistymätöntä. Ja kun miehet sitte
löytyivät, kohdeltiin heitä erinomaisen luottavasti ja kunnioittaen
(mikä taas todisti typerää valtiollista tietämättömyyttä) ja kutsuttiin
kohta tulemaan ja ryhtymään tehtävään. Lyhyesti, heitä pidettiin
miehinä, jotka aikoivat tehdä sen; he olivat yhteistyössä miesten
kanssa, jotka aikoivat saada sen tehdyksi.

Daniel Doyce oli yksi näitä valittuja. Sillä kertaa ei voitu sanoa,
viipyisikö hän poissa kuukausia vai vuosia Hänen
matkavalmistuksensa ja heidän yhteisen liikkeensä kaikkien
yksityisseikkojen ja tulosten tunnontarkka järjestely vaati paljon
työtä lyhyessä ajassa, ja Clennam ahersi yöt päivät. Ensimmäisenä
lomapäivänään livahti hän Kanaalin poikki ja yhtä nopeasti taas
samalla laivalla takaisin sanomaan hyvästi Doycelle.

Tarkkaan ja huolellisesti näytti hän nyt tälle heidän raha-asiainsa

tilan, heidän voittonsa ja tappionsa, velkansa ja saatavansa. Daniel
tarkasti kaikki kärsivälliseen tapaansa ja ihaili kaikkea suuresti. Hän
tutki tilejä aivan kuin ne olisivat olleet monin verroin nerokkaampi
koneisto kuin mitä hän milloinkaan oli pannut kokoon ja seisoi sitten,
lykkien hattua edestakaisin päässänsä ja katsellen ikäänkuin
vaipuneena ihmeellisen koneen tarkasteluun.

»Se on kaunista, Clennam, säännöllisyydessään ja

järjestyksessään.
Mikään ei voi olla selvempää. Mikään ei voi olla paremmin
suoritettu.»