Download the full version of the textbook now at textbookfull.

com

The Language of Fashion Roland Barthes

https://textbookfull.com/product/the-language-of-
fashion-roland-barthes/

Explore and download more textbook at https://textbookfull.com

 Recommended digital products (PDF, EPUB, MOBI) that
you can download immediately if you are interested.

Roland Barthes’ cinema 1st Edition Watts

https://textbookfull.com/product/roland-barthes-cinema-1st-edition-
watts/

textbookfull.com

Roland Barthes' Cinema 1st Edition Philip Watts

https://textbookfull.com/product/roland-barthes-cinema-1st-edition-
philip-watts/

textbookfull.com

Niche Fashion Magazines Changing the Shape of Fashion Ane

Lynge-Jorlen

https://textbookfull.com/product/niche-fashion-magazines-changing-the-
shape-of-fashion-ane-lynge-jorlen/

textbookfull.com

Reaper Untamed 1st Edition Debbie Cassidy

https://textbookfull.com/product/reaper-untamed-1st-edition-debbie-
cassidy/

textbookfull.com
The Multiple Facets of Innovation Project Management 1st
Edition Sandrine Fernez-Walch

https://textbookfull.com/product/the-multiple-facets-of-innovation-
project-management-1st-edition-sandrine-fernez-walch/

textbookfull.com

The Transition to Chaos Conservative Classical and Quantum

Systems 3rd Edition Linda Reichl

https://textbookfull.com/product/the-transition-to-chaos-conservative-
classical-and-quantum-systems-3rd-edition-linda-reichl/

textbookfull.com

A New Perspective on Antisthenes Logos Predicate and

Ethics in His Philosophy P.A. Meijer

https://textbookfull.com/product/a-new-perspective-on-antisthenes-
logos-predicate-and-ethics-in-his-philosophy-p-a-meijer/

textbookfull.com

Spon's Mechanical and electrical services price book Aecom

https://textbookfull.com/product/spons-mechanical-and-electrical-
services-price-book-aecom/

textbookfull.com

The Cambridge Companion to Jewish Music Cambridge

Companions to Music 1st Edition Joshua S. Walden

https://textbookfull.com/product/the-cambridge-companion-to-jewish-
music-cambridge-companions-to-music-1st-edition-joshua-s-walden/

textbookfull.com
The Wrong Hands Popular Weapons Manuals and Their Historic
Challenges to a Democratic Society 1st Edition Ann Larabee

https://textbookfull.com/product/the-wrong-hands-popular-weapons-
manuals-and-their-historic-challenges-to-a-democratic-society-1st-
edition-ann-larabee/
textbookfull.com
The Language
of Fashion
 TITLES in the Bloomsbury Revelations Series

Aesthetic Theory, Theodor W. Adorno

Being and Event, Alain Badiou
On Religion, Karl Barth
The Language of Fashion, Roland Barthes
The Intelligence of Evil, Jean Baudrillard
I and Thou, Martin Buber
Never Give In!, Winston Churchill
The Boer War, Winston Churchill
The Second World War, Winston Churchill
In Defence of Politics, Bernard Crick
Intensive Science and Virtual Philosophy, Manuel DeLanda
A Thousand Plateaus, Gilles Deleuze and Félix Guattari
Anti-Oedipus, Gilles Deleuze and Félix Guattari
Cinema I, Gilles Deleuze
Cinema II, Gilles Deleuze
Taking Rights Seriously, Ronald Dworkin
Discourse on Free Will, Desiderius Erasmus and Martin Luther
Education for Critical Consciousness, Paulo Freire
Marx’s Concept of Man, Erich Fromm and Karl Marx
To Have or To Be?, Erich Fromm
Truth and Method, Hans Georg Gadamer
All Men Are Brothers, Mohandas K. Gandhi
Violence and the Sacred, Rene Girard
The Essence of Truth, Martin Heidegger
The Eclipse of Reason, Max Horkheimer
The Language of the Third Reich, Victor Klemperer
Rhythmanalysis, Henri Lefebvre
After Virtue, Alasdair MacIntyre
Time for Revolution, Antonio Negri
Politics of Aesthetics, Jacques Ranciere
Course in General Linguistics, Ferdinand de Saussure
An Actor Prepares, Constantin Stanislavski
Building A Character, Constantin Stanislavski
Creating A Role, Constantin Stanislavski
Interrogating the Real, Slavoj Žižek

Some titles are not available in North America.

iv
The Language
of Fashion

Roland Barthes
Translated by Andy Stafford
Edited by Andy Stafford and Michael Carter

LON DON • N E W DE L H I • N E W YOR K • SY DN EY

 Bloomsbury Academic
An imprint of Bloomsbury Publishing Plc

50 Bedford Square 1385 Broadway

London New York
WC1B 3DP NY 10018
UK USA

www.bloomsbury.com

Bloomsbury is a trade mark of Bloomsbury Publishing Plc

First published in France, 2004 by Editions du Seuil

© Editions du Seuil, 1993 for Œuvres complètes – Tome 1
© Editions du Seuil, 1994 for Œuvres complètes – Tome 2
© Editions du Seuil, 1995 for Œuvres complètes – Tome 3
and ‘Preface [to the Fashion System]’ (originally published in the
journal VWA in no. 25, 1998)

Preface, English translation and afterword, © Power Institute

Foundation for Art & Visual Culture, 2005

English edition first published outside Australia in 2006 by Berg

Bloomsbury Revelations edition published in 2013
by Bloomsbury Academic
Published in Association with Power Publications, Sydney

All rights reserved. No part of this publication may be reproduced or

transmitted in any form or by any means, electronic or mechanical,
including photocopying, recording, or any information storage or
retrieval system, without prior permission in writing from the publishers.

No responsibility for loss caused to any individual or organization

acting on or refraining from action as a result of the material in this
publication can be accepted by Bloomsbury or the author.

British Library Cataloguing-in-Publication Data

A catalogue record for this book is available from the British Library.

ISBN: PB: 978-1-47250-542-2

ePub: 9781472534767
ePDF: 9781472534323

Library of Congress Cataloging-in-Publication Data

A catalog record for this book is available from the Library of Congress.

Typeset by Deanta Global Publishing Services, Chennai, India

Contents

Preface ix

Part One Clothing History 1

1 History and Sociology of Clothing: Some

Methodological Observations 3
2 Language and Clothing 20

3 Towards a Sociology of Dress 31

Part Two Systems and Structures 35

4 ‘Blue is in Fashion This Year’: A Note on

Research into Signifying Units in Fashion
Clothing 37
5 From Gemstones to Jewellery 54

6 Dandyism and Fashion 60

7 [An Early Preface to] The Fashion System 65

8 Fashion, a Strategy of Desire: Round-table

Discussion with Roland Barthes, Jean
Duvignaud and Henri Lefebvre 80
viii Contents

9 Fashion and the Social Sciences 85

10 On The Fashion System 92

Part Three Fashion Debates and

Interpretations 97
11 The Contest between Chanel and Courrèges.
Refereed by a Philosopher 99
12 A Case of Cultural Criticism   104
13 Showing How Rhetoric Works 108

Afterword
 lothes, Fashion and System in the Writings of
C
Roland Barthes: ‘Something Out of Nothing’ by
Andy Stafford 113

Editor’s Note and Acknowledgements 159

Bibliography 161
Glossary of Names 165
Index 171
Preface

The principal aim of this book is to bring together in one publication

those writings on clothes and fashion by Roland Barthes which have
yet to be translated into English. If Barthes is known for The Fashion
System (1967, English translation 1985), his seminal if complex treatise
on fashion systems and on how fashion is ‘written’, it is perhaps less
known that he wrote also on hippies, on jewellery, and extensively on
methodological problems within clothes history. It was this gap in both
Barthes scholarship and in Fashion Studies that encouraged Michael
Carter to ask me to translate and edit these writings. We have decided,
however, not to include in this volume two of Barthes’s writings on
theatrical costume; we considered that his important piece on the
excesses and iniquities of certain types of theatre-costume design exists
already in English translation, in a slightly abridged version in Barthes’s
Critical Essays (1972 [1964]), and that, although the original version
(appearing in Théâtre Populaire in 1955) has witty commentaries on
photographs of certain costume disasters, we did not want to confuse
the volume with considerations on the theatre. The same applies to
Barthes’s other (brief) essay on theatre costume, a 1955 review of
Hélène Parmelin’s livre d’artiste covering five twentieth-century costume
designers in France. Other pieces on fashion, other than The Fashion
System itself, are indeed available in English and are therefore not
included here—mainly interviews given by Barthes around the time of
the publication of The Fashion System—which can be found in The
Grain of the Voice. Interviews 1962–1980 (trans. Linda Coverdale, New
York: Hill and Wang, 1985, 43–67).
The idea of this book, initiated by Michael Carter, was to concentrate
on the key writings on clothing that predate The Fashion System, in
which Barthes tries to establish how and why people have dressed
Visit https://textbookfull.com
now to explore a rich
collection of eBooks, textbook
and enjoy exciting offers!
x Preface

the way they do across the centuries, then to look at how Barthes
moved away from clothes history towards fashion theory, and finally
to set out where his analysis in The Fashion System went in the period
immediately following. I say clothes and fashion, as this reflects a clear
division in Barthes’s work. For, somewhere between 1959 and 1964,
a decision was made to concentrate more on contemporary (written)
fashion rather than on clothes (and their history). The division of this
anthology into three parts—Clothing History, Systems and Structures,
Fashion Debates and Interpretations—reflects these shifting concerns
in Barthes’s research and theoretical reflections.
The pieces presented in this book appeared originally in a variety of
publications in France—academic, journalistic and industry-related—of
which the social history journal Annales is the most preponderant. From
Marie Claire to a Catholic auxiliary nurses’ publication, from Critique to
Communications, Barthes’s writings on clothing and fashion are clearly
interdisciplinary enough to appear in a wide range of different places. They
all also chart the shifts, about-turns, ruptures and spirals of Barthes’s
thought across the fast-paced intellectual culture of 1960s France. In
twelve years, from 1957 to 1969, he goes from bemoaning the lack of
decent histories of clothing to denouncing hippy ethnic fashion as a
reactionary form of revolt, from using semiology to understand clothing
to seeing the rhetoric of fashion as an impoverished and ultimately
shallow producer of cultural forms, from considering the origins and
functions of gemstones to watching a ‘joust’ between the rival fashion
houses of Coco Chanel and André Courrèges.
This anthology has been divided into three chronological sections
in order to take account of these different phases in Barthes’s thought
on clothing and fashion. The first part, Clothing History, shows Barthes
in search of a solution to the thorny problem of accounting for clothing
forms across history. ‘History and Sociology of Clothing’, published
in the influential journal Annales in 1957, is a historical overview of
hitherto existing studies on the history of clothing which discusses the
weaknesses in classical, romantic, folkloric, ‘archaeological’, Marxist
and psychological accounts of clothing forms.1 Barthes discusses in
detail the impasse of History and Structure, Change and Order, within
the newly emerging discipline of Cultural Studies, bemoaning the
restrictive nature of the triumvirate dominating clothing explanations at
the time, namely those of protection, modesty and ornamentation. This
 Preface xi

methodological overview is also an early statement of Barthes’s intention

to use Saussure’s semiology, Annales-inspired historical sociology and
the newfangled science of structuralist linguistics, in an attempt to
establish a viable history and sociology of clothing form. ‘Language and
Clothing’, a book review for Critique appearing in 1959, then represents
an important development in this work on clothing form in history, as
Barthes slowly moves away from the ambitious programme of his
earlier ‘History and Sociology of Clothing’ and towards the language
of clothes. It contains the first hints of his interest in a sociology of
contemporary fashion styles, following the realization that a history of
clothing forms would require a major team of researchers, something not
about to happen in late 1950s France despite the growth in sociology
and the expansion of social research in this period. So Barthes sets out
a clear definition of how structural linguistics and phonological analysis
could be used as the basis of a sociological approach to clothing.
‘Towards a Sociology of Dress’, another book review, published this
time in Annales in 1960 just as Barthes took up his research post at
the VIth section of the Ecole Pratique des Hautes Etudes (EPHE) in
Paris, is a comparison of the psychological works on clothing by Franz
Kiener and John Carl Flügel, in which Barthes prefers the latter for its
structured and fruitful insights. The former is criticized for its preference
for an anthological description of the diversity of clothing forms, at the
expense of a consideration of the relative signifying values informing
each item. Barthes thus argues, in good structuralist fashion, for a
‘functional’ rather than a ‘substantial’ description and for a structural
rather than an anthological approach, in which a syntactic and not a
lexical study of clothes is preferred.
This first shift in Barthes’s clothing theories—from substance to
function—is a crucial one in defining his work through the 1960s. Part II
of this anthology—Systems and Structures—covers the period leading
up to The Fashion System, published with great expectations in 1967,
and shows the workings behind Barthes’s linguistic and structuralist
‘turn’. ‘Blue is in Fashion this Year’, appearing in the newly launched
Revue Française de Sociologie in 1960, is subtitled ‘A Note on Research
into Signifying Units in Fashion Clothing’. This long article is his first
foray proper into fashion (as opposed to clothing history). Building on
the work in his brief essays on women’s press in Mythologies (1957),
Barthes headed for Elle and Jardin des Modes, to apply a semiological
xii Preface

understanding of language that will finally become the basis of The

Fashion System, and in choosing the former he was looking at a
hugely popular and highly contradictory women’s publication launched
immediately after the Second World War and not immune to a utopian
ideology.2 Taking the language of fashion found in women’s fashion
magazines as a signifying system, this study is the earliest version of
the method to be used in The Fashion System. Making eighteen general
points on fashion as a language, this article clearly anticipates the section
on ‘Method’ in The Fashion System, but there are also sections on
nominalization and generalization, on proportionality between signifier
and signified, on colour codes and on problems of taxonomy, which are
eventually excluded from his magnum opus on fashion systems, these
either being taken as read or heavily abridged in The Fashion System.
The article also restricts itself to establishing a possible classification of
‘vestemes’, not venturing into a systematic inventory as in The Fashion
System. Above all, the article is a clear, concise and tentative explanation
of structural linguistics as a possible method for understanding fashion,
which serves as an excellent introduction to Barthes’s later research. At
the same time as beginning to systematize fashion forms in post-war
France, Barthes reflects, in parallel and in the fine essayistic style of
French writers, on other aspects of clothing and ‘meaning’ in fashion
forms. ‘From Gemstones to Jewellery’, published in the specialist arts
journal Jardin des Arts in 1961, shows him at his most brilliant. The
essay is also an important statement of the role of ‘detail’ in fashion, a
structuralist, even proto-post-structuralist, analysis which sees the tiniest
detail—jewellery—as affecting the whole clothing ensemble. Barthes also
discusses how gemstones as natural minerals then became symbols of
the non-human and benefited from the poetics of human imagination,
thereby earning their paradoxical status as items of seduction and of
purity. Barthes thus performs a kind of structural socio-psychology of
the gemstone’s substance and he tries to explain its transformation,
after passing through feminization, secularization and democratization,
into a crucial fashion item, despite its size and non-human substance.
Similarly, ‘Dandyism and Fashion’, published in the Franco-American
cultural magazine United States Lines Paris Review in 1962, is both a
skilful piece of literary essayism, highly provisional in its conclusions,
but also a rigorously structuralist account of this masculine dressing
phenomenon. It is an impressive historical survey, using sociological
 Preface xiii

analysis to show how male dress in the nineteenth century gave rise to
the figure of the dandy. The social need for the aristocracy to distinguish
itself from the bourgeoisie led to the widespread use of the ‘detail’ to
provide this ‘distinction’. But dandy fashion was also an attempt to
radically mark out the individual from the common, an early example of
individuals wanting to show that they had thought about their clothing.
Barthes then considers how modernity and democratization in fashion
have served to undermine the impact of the dandy, by making radical
fashion statements into a regulated market. Only women’s fashion
nowadays has the range—but not the social function—of the detail;
fashion, concludes Barthes, has killed off dandyism.
In the wake of these ‘systematizing’ pieces on gemstones and
dandyism, and following his research set out in ‘“Blue is in Fashion
This Year”’, Barthes drafted an early preface to The Fashion System
(written probably in 1963 but only published posthumously in the Swiss
journal [VWA]). As an early (first?) draft of the preface to The Fashion
System, the piece displays significantly different emphases from the
final published version of the preface. Though taken from a manuscript
and very occasionally unfinished, this early preface is useful particularly
given that there has been, up until now, a real gap in seeing how Barthes
developed his method between ‘Blue is in Fashion This Year’ in 1960 and
The Fashion System in 1967 (and a gap to which he refers in the article).
The early preface is surprisingly candid, especially concerning the gains
made by semiology, on the differences between the semiological and
the sociological project in fashion analysis, on the importance for the
study of fashion language of André Martinet’s ‘pertinence principle’ in
linguistics, and on the notion of ‘totality’ in clothing research. It finishes
with a very frank ‘autocritique’ of Barthes’s own project so far and the
results produced, suggesting that semiology has within it the seeds of
other forms of research into clothing and fashion. This second section
of the book ends with three interviews, including a little-known round-
table discussion with Henri Lefebvre and Jean Duvignaud, which is
wide-ranging and indicative of three parallel but antagonistic critical
theories of fashion.
By the time of the publication of The Fashion System in 1967,
Barthes’s name was firmly established as a major theorist of fashion
in France. His theories are quoted and sought in a number of
different places. The final part of this anthology, Fashion Debates and
xiv Preface

Interpretations, sees him deploying his essayistic skill and research

results in a number of different forums. ‘The Contest between Chanel
and Courrèges’, appearing in the women’s magazine Marie Claire
in 1967, and subtitled by the magazine ‘Refereed by a Philosopher’,
concerns a specific ‘battle’ (as Barthes saw it) taking place in the
French fashion industry. Though not a philosopher, Barthes shows
himself a consummate essayist as he ‘interprets’ the meanings behind
Chanel’s different ranges, how little these have actually changed, how
the worn and the durable in Chanel stand in opposition to the new,
future-oriented offerings of Courrèges. There was thus a ‘duel’ taking
place in French fashion of the mid-1960s, Barthes was suggesting,
between classicism and modernism. The article also differentiates
the conception of the body in the respective fashion houses. Finally,
Barthes suggests the importance of this battle: on the same level as
literature, film and music, Fashion—as a form of ‘taste’—both reflects
and inflects people’s way of thinking and represents a form of historical
and sociological ‘mentality’. Then, in the wake of May 1968, the
moment of intense radicalization in French student and class politics
that had been slowly building since 1962, Barthes is suddenly acerbic
in his criticism of hippy fashion. ‘A Case of Cultural Criticism’, written
from Morocco in 1969 for the cultural theory journal Communications,
is perhaps an important one for those critics (such as Rose Fortassier
or Rick Rylance) who suggest that Barthes simply ignored the parole
side of clothing in his rush to see fashion as constructed solely as a
langue. It is a sharp (and again essayistic) ‘reading’ of hippy fashion and
counter-cultural practice as witnessed by Barthes in Morocco, which
considers hippy clothing as both deeply critical of, and compromised
by, Western cultural hegemony. Without any contact with political
critique, cultural critique such as that performed by hippy fashion is,
he concludes, unable to escape being a kind of inverted bourgeois
form. Finally, ‘Showing How Rhetoric Works’, published in a special
number on ‘Fashion and Invention’ of the radical journal Change (and
not included in Barthes’s Oeuvres complètes), is a selection of key
quotes from The Fashion System. It covers in particular elements of
the ‘rhetoric’ section which are republished as fragments and edited
in the light of the May 1968 events. It is a useful summary of Barthes’s
critique of the ‘rhetoric’ of fashion, but also indicative of his influence on
the fashion debate following May 1968.
 Preface xv

In the post-face to this anthology I have tried to describe in detail

the about turns, dead ends and significance of Barthes’s writings on
clothing and fashion. Though he never wrote about what (apparently)
the student of fashion would like to know about, i.e. the ‘technology’
of fashion forms, his work on how humans interact with clothing forms
is surely useful within theories of consumption and design. All of these
pieces by Roland Barthes on clothing history and fashion should be
read then not simply as a complement and an aid to understanding
The Fashion System, but as a method in preparation and as a set of
writing techniques which reflect and inflect the debates and events both
during a key moment in French social history and in today’s twenty-first-
century world.

Notes
1 Interestingly Barthes starts writing on clothes and fashion history just as
the idea of a museum is mooted on this subject—in the end it takes until
1991 for a clothes museum to be finished in Paris, the Musée Galliera (10
avenue Pierre-Ier-de-Serbie) in the 16th arrondissement of Paris.
2 See Maggie Allison, ‘Elle Magazine: From Post-war Utopias to Those of
the New Millennium’. In Angela Kershaw, Pamela Moores and Hélène
Stafford (eds) The Impossible Space. Explorations of Utopia in French
Writing, Glasgow, Strathclyde Modern Language Studies vol. 6, 2004,
237–64.
xvi
Part ONE

Clothing History
2
 3

Chapter 1
History and Sociology
of Clothing: Some
Methodological
Observations1

Up until the start of the nineteenth century there had not been, in the
true sense of the word, a History of dress, but only studies in ancient
archaeology or of qualitative inventories of garments.2 At first, the History
of dress was an essentially romantic notion, either providing artists,
painters or men of the theatre with the necessary figurative elements
of ‘local colour’, or enabling the historian to establish an equivalence
between vestimentary form and the general mindset of the time or of
the place (Volksgeist, Zeitgeist, spirit of the times, moral disposition,
atmosphere, style, etc.). Truly scientific research on dress started in
about 1860 with work by scholars and archivists such as Quicherat,
Demay or Enlart,3 or by medievalists in general. Their principal method
was to treat dress as the sum of individual pieces and the garment
itself as a kind of historical event, the main aim of which being above
all to locate its date of birth and the circumstances surrounding it. This
kind of work still dominates, to the extent that it continues to inspire
the numerous vulgarized histories that abound to this day and that are
linked to the development of fashion’s commercial myth-making. So the
History of dress is yet to benefit from the renewal of historical studies
that has been taking place in France for the last thirty years: this renewal
Visit https://textbookfull.com
now to explore a rich
collection of eBooks, textbook
and enjoy exciting offers!
4 The Language of Fashion

has taken account of the social and economic dimension of History, of

the links between clothes and human emotional phenomena as defined
by Lucien Febvre, of the demand for an ideological understanding of
the past as postulated by Marxist historians. In fact, it is the whole
institutional perspective on dress that is missing, a gap all the more
paradoxical given that dress is both a historical and a sociological object
if ever there was one.
So the inadequacies in histories of dress that we have so far are, first
and foremost, those that are evident in all historicist forms of history.
And yet the study of dress poses a particular epistemological problem
which we would at least like to underline here: namely, that posed by
the analysis of any structure as soon as it is placed in its history but is
not allowed to cease being a structure. An item of clothing is indeed, at
every moment of history, this balance of normative forms, all of which
are constantly changing.
Histories of dress have resolved this problem, but only in a confused
way. Confronted with the obligation to work on forms, they have tried to
list differences: some of these are internal to the vestimentary system itself
(the changes in profile), and the others, external ones, are borrowed from
general history (using epoch, country, social class). There is a general
weakness in these responses which is to be found both on the level of
analysis and of synthesis. With regards to internal differences, no history
of dress has yet bothered to take the time to define what, at any given
moment, a vestimentary system might be, that is the overall axiology
(constraints, prohibitions, tolerances, aberrations, fantasies, congruences
and exclusions) that constitutes it. The archetypes we are given are purely
graphic, that is, more aesthetic than sociological.4 What’s more, on the
level of the garment itself, despite the seriousness of the inventories
compiled, the analysis remains confused. On the one hand, the qualitative
threshold beyond which an item changes either its form or its function is
rarely stated; in other words, the very object of historical research remains
ambiguous: when does an item of clothing really change, when is there
really history?5 On the other hand, the position of the item on the body’s
horizontal axis (the degrees of exteriority) is discussed only prudishly,
so that the whole complex game of undergarments, garments and
overgarments is never analysed in relation to their social acceptability.6
The attempts at external differentiation may appear more reliable,
in that they are guaranteed by a general History with which we are
 History and Sociology of Clothing 5

already familiar. However, even here there is a lot missing, which is

again indicative of the epistemological difficulty we mentioned earlier.
Geographically speaking, histories of dress have not taken stock
of the law established by folklorists in relation to folkloric facts. Any
vestimentary system is either regional or international, but it is never
national.7 The geographical presentation in histories of dress is always
based on a ‘leadership’ in fashion which is aristocratic, without this
leadership ever being placed in its political nor, in this instance,
European context. Socially, moreover, histories of dress rarely consider
anything but royal or aristocratic outfits. Not only is social class reduced
here to an ‘image’ (the lord, the lady, etc.), deprived of its ideological
content.8 But also, outside of the leisured classes, dress is never linked
to the work experienced by the wearer: the whole problem of how
clothes are functionalized is ignored. Finally, historical periodization is
presented in these histories of dress in a distorting and narrow manner.
The difficulties involved in any historical periodization are well known.9
Lucien Febvre proposed that we substitute one simple, central date for
the two dates at both ends; this rule would be all the more appropriate
in the history of dress given that, in relation to clothes, both the start
and finish of a fashion (in its general sense) always occur over a period
of time. In any case, if it is possible to date the appearance of a garment
to within one year by finding its circumstantial origins, it is a distortion
to confuse the invention of a fashion with its adoption and even more
so to assign a rigorous end-date to any garment. But it is precisely this
that nearly all the histories of dress do, fascinated as most of them are
by the chronological prestige of a particular reign, or even by the reign’s
political policies. In such a situation, the king remains magically affected
by a charismatic function: he is considered, by essence, as the Wearer
of Clothes.
These are the main gaps in the differential descriptions used by
Histories of dress. But they are, after all, weaknesses that any broad
view of History could make good. The more serious problem (because
it is more specific) with regard to fundamental errors in all existing
Histories of dress, is the methodological recklessness that confuses
the internal and external criteria of differentiation. The garment is always
conceived, implicitly, as the particular signifier of a general signified that
is exterior to it (epoch, country, social class). But, without any indication,
the historian will at one moment trace the history of the signifier, the
6 The Language of Fashion

evolution of profiles, whilst at the next moment tracing the history of the
signified, of reigns and nations. Now these histories do not necessarily
have the same tempo. First, because fashion can easily produce its own
rhythm:10 changes of forms have a relative independence in relation to
the general history that supports them, even to the extent where fashion
has only a finite number of archetypal forms, all of which implies, in
the end, a partially cyclical history;11and then, because history is by
definition made up of a ‘social time which has a thousand high speeds
and a thousand slow-downs’ (F. Braudel12); consequently, the relations
between vestimentary signifier and signified can never be determined in
a simple and linear fashion.
Does it need to be pointed out that ‘Psychologies’ of dress, so
numerous in the Anglo-Saxon world, are not very helpful in this respect?
They leave entirely untouched the whole methodological difficulty of
linking a history of clothes at any one moment to its sociology. The
motivations behind dressing have been much discussed, notably on the
phylogenic level, which, we should remember, have involved so much
fruitless discussion on the origins of language. Why does Man dress
up? The relative importance of the three following factors has been
compared: protection, modesty, ornamentation.13 Dwelling above all on
the relationship between adornment and protection, and taking liberties
with certain ethnographic observations (people living in a harsh climate
such as the indigenous population of Tierra del Fuego apparently prefer
to adorn rather than protect themselves with clothes), or with certain
traits in child psychology (the child apparently adorns and disguises
itself but does not dress itself), specialists have felt able to suggest
that the motivation for adornment is by far the most important factor.
People have even tried to reserve the word ‘dress’ for acts of protection,
and ‘adornment’ for acts of ornamentation. It seems that all these
discussions are victims of a ‘psychological’ illusion: defining a social
fact such as clothes as the sum of a certain number of instincts, which,
once identified on a strictly individual level, are then simply ‘multiplied’
to the group level, is precisely the problem that sociology is trying to
leave behind.14
What should really interest the researcher, historian or sociologist, is
not the passage from protection to ornamentation (an illusory shift), but
the tendency of every bodily covering to insert itself into an organized,
formal and normative system that is recognized by society. The first
 History and Sociology of Clothing 7

Roman soldiers to throw a wool cover over their shoulders so as

to protect themselves from the rain were performing an act of pure
protection. But once material, form and usage have become not so
much embellished, but simply regimented by a defined social group
(for example, the slaves in Gallo-Roman society around the second
century), the garment has joined the system, has become dress (here
the penula15) without our being able to find in this shift any trace of an
aesthetic aim. It is the appropriation by society of a form, or a use,
through rules of manufacture, that creates a garment, not the variations
in its utilitarian or decorative quantum.16 If a woman places a flower in
her hair this remains a fact of pure and simple adornment, so long as
the use (such as a bridegroom’s crown) or the positioning (such as a
flower over the ear in Gypsy dress) have not been dictated by a social
group; as soon as this happens it becomes a part of dress.
This seems to be a primary truth. However, we have seen how
studies of dress, whether historical or psychological, have never really
considered this as a system, that is as a structure whose individual
elements never have any value and which are signifiers only in as
much as they are linked by a group of collective norms. Certainly,
profiles, archetypal forms have been identified, most notably in graphic
representations. But system is completely different from gestalt; it is
essentially defined by normative links which justify, oblige, prohibit,
tolerate, in a word control the arrangement of garments on a concrete
wearer who is identified in their social and historical place: it is a value.
So it is expressly on the level of the social that dress must be described,
not in terms of aesthetic forms or psychological motivations but in terms
of institution. The historian and the sociologist are not charged with
simply studying tastes, fashions or comfort; they must list, coordinate
and explain the rules of matching and usage, of what is constrained or
prohibited, tolerated or allowed. They must establish not the ‘images’ or
the traits of social mores, but the links and the values; they must accept
this as the precondition for any attempt to establish the relation between
dress and history, because it is precisely the normative connections that
are, in the final instance, the vehicle of meaning. Dress is essentially part
of the axiological order.
Doubtless what explains the difficulties our authors have in treating
dress as a system is that it is not easy to follow the evolution of a structure
through time, the continuous succession of balances whose elements
8 The Language of Fashion

change in unequal measure. This difficulty has been encountered at

least, and in part resolved, by linguistics. Since Saussure, we know that
language, like dress, is both a system and a history, an individual act and
a collective institution. Language and dress are, at any moment in history,
complete structures, constituted organically by a functional network of
norms and forms; and the transformation or displacement of any one
element can modify the whole, producing a new structure: so, inevitably,
we are talking about a collection of balances in movement, of institutions in
flux. Without wanting to get into the argument over structuralism here, it is
impossible to deny the central problem. This is not to say that the problem
can be solved identically, in both linguistics and dress history. But at least
we can expect contemporary linguistics to provide the study of dress
with outlines, materials and terms for reflection that have been developed
over the last fifty years or so. Therefore we must quickly examine the
methodological effects of Saussurian models on studies of dress.17

Langue and parole, dress

and dressing
We know that for Saussure human language can be studied from
two directions, that of langue and that of parole. Langue is the social
institution, independent of the individual; it is a normative reserve from
which the individual draws their parole, ‘a virtual system that is actualized
only in and through parole’. Parole is the individual act, ‘an actualized
manifestation of the function of langage’, langage being a generic term
for both langue and parole.18 It seems to be extremely useful, by way of
an analogy to clothing, to identify an institutional, fundamentally social,
reality, which, independent of the individual, is like the systematic,
normative reserve from which the individual draws their own clothing,
and which, in correspondence to Saussure’s langue, we propose to
call dress. And then to distinguish this from a second, individual reality,
the very act of ‘getting dressed’, in which the individual actualizes on
their body the general inscription of dress, and which, corresponding to
Saussure’s parole, we will call dressing. Dress and dressing form then
a generic whole, for which we propose to retain the word clothing (this
is langage for Saussure).
Random documents with unrelated
content Scribd suggests to you:
 Ensimmäisenä saapui kesk'ikäinen mies, puvultaan ja muodoltaan
"luotsivanhimman" näköinen. Siivosti ja kunnioittavasti tervehti hän
ensin talon emäntää, kysellen hänen omaa ja vanhan Matin
terveyttä. Kun minä tervehtiessäni sanoin nimeni, käsitti hän, että
sen kohteliaisuuden muka piti olla molemminpuolinen. "Minun
nimeni on Johan Erik, mutta täällä Bergössä sanovat minua meidän
murteellamme Jonk-Erriksi", sanoi hän istuutuessaan penkille lähelle
minua. "Maalahtelaiset kertoivat teidän asianne. Kyllä meidän
saarellamme tapaatte monta kokenutta pyyntimiestä. Vanhalta Rias-
Matilta saatte kuulla kaikki saaremme asiat ihan alusta asti." Itse oli
hän jo ollut 28 vuotta mukana pyyntiretkillä ja aikoi tänäkin talvena
lähteä "kippariksi" erääsen Korsnääsin veneesen. "Korsungit, kuten
me heitä nimitämme, seuraavat tavallisesti Bergön kippareja." —
"Jonk-Err on taitavin kippari koko saarella, siitä asti tietysti, kuin
minun mieheni lakkasi käymästä retkillä", sanoi emäntä, jolla oli
hyvin suuressa määrässä tuota kaunista omansa kiittelemisavua.

— "Rias-Matin kanssa ei kukaan voi kilpailla", sanoi Jonk-Err, "hän

lakkasi vasta 65 vuoden ijässä, ja minulla on vasta 51 vuotta."

Vähitellen astui tupaan miehiä toinen toisensa perästä, ja jokaisen

asia oli tervehtiä kaikkia tuvassa ennestään olijoita. "Hyvää iltaa,
Norrskatin Isakki" — "hyvää iltaa, Kalle" — "hyvää iltaa, Finnis-
Isakki" — "hyvää iltaa, Ullus Gabbel" j.n.e. Minä olin kuvitellut
mielessäni, että ensinnä tulleella Jonk-Errillä oli erityinen arvo saaren
miesten kesken; mutta nyt huomasin heidän kaikkein olevan
"luotsivanhimpien" näköisiä. Niinpä sanottiinkin milloin kestäkin läsnä
tai poissa olijasta: "Hän on paras mies pyyntimatkoilla."

Viimein aukesi ovi vielä kerran ja Rias-Matti astui tupaan;

silmänräpäyksessä minä arvasin tulijan siksi. Hän otti päästään
lammasnahkalakin ja katseli ympäri, oudostellen niin suurta
vierasjoukkoa. Emäntä ehti ennen minua ja selitti lyhyesti koko
asian. Matti toivotti ystävällisesti ja selvällä Ruotsin kielellä minulle
tervetuloa ja pyysi minua pitämään hyvänäni, mitä talossa oli. Kaikki
olivat nousseet seisomaan, tervehtivät vuorotellen vanhusta ja moni
lausui ilmi kummastelunsa, että "meidän vanha Matti" vielä oli niin
reipas 80 vuoden ijässäänkin. Riisuutuessaan puheli hän milloin
kenenkin kanssa syyskalastuksesta, pellavalankain hinnasta j.m.s.
Minuun hän ei kiinnittänyt erityistä huomiota. Viimein hän
paitahihasillaan pysähtyi lieden eteen, jossa emäntä ahkeraan
hämmenteli kiehuvaa pataa. Ukko valitteli, että kylmyys oli vähän
kiusallinen noin vanhoina päivinä.

Pitääpä minun kuvaella vanhuksen näkö. Hän oli kauneimpia

ukkoja, kuin olin koskaan nähnyt. Ollen keskikasvuinen piti hän
ruumistaan suorana ja liikkui hyvin vilkkaasti, ja samoin hänen
puheensa ja kasvojensa vilkkaat liikkeet osoittivat hänen
luonteessaan olevan jäntevyyttä ja virkeyttä enempi, kuin hänen
ikäisillään muuten on. Mutta kerron tässä vain hänen ulkomuotonsa,
sillä kunnioitusta herättävän vanhuksen sisällisen olemuksen ja
luonteen kuvaaminen on tämän kertomuksen tärkein osa ja
vaivalloisin tehtävä. Hänellä oli korkea, paljon ajatuksia sisältävä
päälaki, lumivalkoisen tukan seppelöimänä. Vaikka hänen ryhtinsä oli
reipas, kasvonsa elävät ja katse vilkas, oli sentään mahdoton erehtyä
hänen ijästään. Koko hänen olemuksestaan näkyi jaloutta,
avomielisyyttä ja niin lujaa luottamusta elämän arvoon, että
ainoastaan harvat paraimmistakaan voivat sitä säilyttää elämän
myöhäisen lopputiliin asti. Unhottamatta hetkeksikään
arvokkaisuuttansa liikkui ukko tulen edessä, iloisen vallattomasti
kääntäen milloin mitäkin ruumiinsa puolta tuleen päin. Hän sylki
tuleen ja pisti uutta purutupakkaa poskeensa. Pieni kuusivuotinen
tyttö astui tupaan ja lausui tuttavasti: "Hyvää iltaa, ukko!" Vanhus
nosti tytön syliinsä ja suuteli häntä; ilmeisesti olivat ukko ja lapsi
hyvät ystävät. Rias-Matin kanssa oli tupaan tullut hänen poikansa
Jukki, ja hänen luoksensa pysähtyi lapsi, tervehdittyänsä ensin
kaikkia muita ja saatuaan jokaiselta ystävällisen vastauksen: "Hyvää
iltaa, Ann Ull!" — "Ukko hemmoittelee Ann Ullin pilalle", sanoi Jukki.
— "Äiti sanoi, teidän pitäisi tulla syömään." — Lapset teitittelevät
Bergössä aina vanhempiansa.

Emäntä toi pesuvadin ja pyyheliinan Matille, kysyen: "Tahdotteko

pestä kätenne?" Aviopuolisotkin useammin teitittelevät kuin
sinuttelevat toisiansa. "Ullus Gabbel", sama mies, kuin 10 vuotta
sitte pelasti Enströmin ajojäistä, huomautti: "Rias-Matti kyllä tiesi,
mitä teki, kun otti vanhoillaan vielä uuden akan." — "Jos ei itse
tiedä, muilta kysymättä, mitä pitää tehdä, niin vähän ne tekemiset
maksavat", vastasi Rias-Matti niin vakavasti sointuvalla äänellä, että
puhelu sille taholle kerrassaan keskeytyi. Pöydällä oli vielä minun
eväslaatikkoni ynnä mitä emäntä oli tuonut lisää minulle ja
maalahtelaisille. "Te, herra, näytte jo syöneen", sanoi Rias-Matti,
"mutta nyt pitää minun käydä käsiksi illalliseeni." Emäntä raivasi
pöydän, toi kivivadilla velliä sekä voita, leipää ja maitoa. Ukko pisti
ison palan voita velliin ja söi sitte ahkeraan ja kauan, kuitenkin
ottaen samalla osaa puheluun.

Nuoremmista oli eräs 30-vuotinen, lyhyen vanttera mies erittäin

vakavan näköinen. Tätä Norrskatin Isakkia pidettiin hyvin taitavana
ampujana ja kätevänä pyssyseppänä. Puheltiin paljon ammunnasta
ja tarkastettiin Rias-Matin hyljepyssyjä. Minä lausuin epäileväni, että
heidän kotitekoiset, raudasta taotut, raskaat pyssynsä pystyivät
kilpailemaan nykyisten tehdaskiväärien kanssa osumisessa kohti
pitemmiltä matkoilta; mutta sitä heti kaikki ryhtyivät vastustamaan.
"Sen pitää olla kohti osuva ja käydä hylkeen päähän 100:n, ehkäpä
150:nkin askeleen päästä", sanoi Norrskatin Isakki. Hänen
mielestään siihen tarvittiin hyvin iso reikä ja sikäli paksut seinätkin.
Minä huomasin vastustamisen turhaksi vaivaksi; mutta olin
pahoillani, ett'en ollut ottanut mukaani jotakuta tarkkaa ekspressi-
stussaria. Norrskatin Isakki kävi noutamassa läheisestä kodistaan
äsken tekemänsä hyljepyssyn, joka oli oikea hirviö. Tavalliset, joita
pidetään pyyntimatkoilla, ovat jo nekin aika isot ja painavat 18 tai 20
naulaa, mutta tämä painoi 39 naulaa, oikea kanuuna; 8 luotiin meni
1 naula lyijyä ja 1 naula ruutia 24 panokseen. "Se on tarkka, jos vain
pysyy vakavana, ett'ei värähdä ampuessa", sanoi mestari luottavasti.
Päätettiin seuraavana päivänä ampua pilkkaan muutamilla
paraimmilla pyssyillä. Rias-Matti oli ahkerasti ottanut osaa
keskusteluun, ja minä kysäsin, milloin hän viimeksi ampui hylkeen.
"Jo on kohta 15 vuotta kulunut, kuin viimeksi olin pyyntiretkellä,
mutta jonkun lahtihylkeen ammun minä silloin tällöin vieläkin, ja
viimeisen ammuin viime juhannuspäivän iltana." Hän kummasteli,
että minä olin lähtenyt ulos meren saareen näin myöhäiseen
vuodenaikaan, ja sanoi, että minulla ei suinkaan ollut suurta toivoa
saadakseni ampua yhtään harmaata hyljettä, mutta kyllä ehkä
jonkun rantahylkeen, jos onnea sattui. Minun olisi pitänyt tulla
myöhemmin, jolloin jo saaristo on jäässä ja hylkeet nousevat jään
reunalle, taikka myöskin keväällä jäiden lähdön aikana, jolloin
lahtihylkeet nousevat yksinäisille mataloille kallioille, kiville tai pienille
uiville jäälautoille. Vastaukseksi minä selvästi esitin, mikä oli
tarkoituksena tulollani Bergöhön, ja mainitsin, että minulla oli
kanssani ihan äskettäin painettu kirja, jossa on monta kertomusta
metsästäjäin elämästä saloilla ja vesillä. Niistä, joita kiihkeä halu
vetää uskaliaasen, voimia koettavaan urheiluun joko avaroille saloille
taikka monenmoisesti vaihtelevalle, oikulliselle merelle, on hyvin
hauska kuulla, miten toiset ovat uutterasti ja väsymättä
temmeltäneet vaivoissa ja vaaroissa. Minä otin kirjan ja näytin
kuuluisan karhunpyytäjän kuvaa sekä hänen omia kertomuksiaan
monista karhuntapoistansa. Kirja kiersi kädestä käteen, ja kaikki
ylistelivät kolmenyhdeksättä ikäisen hämäläisen Heinäkankaan
kuvaa. Viimein joutui kirja Norrskatin Isakille, joka pyytämättä alkoi
lukea hitaasti, kovalla äänellä ja hyvin juhlallisesti. Kaikki muut
vaikenivat ja kuuntelivat yhä vilkkaammalla tarkkuudella.

Siinä minulla oli hyvä tilaisuus tarkastella miehiä. Mitään erityistä

sukutyyppiä minä en voinut huomata, mutta sen sijaan näytti
jokaisella olevan luja itseluottamus sekä elävä, vilkas mieli. Ruumiin
rakennukselta ja kasvoilta olivat he hyvin erilaiset. Ainoa yhtäläisyys
ulkomuodossa oli, että heillä kaikilla oli tuuhea, musta tukka,
monella aivan pikimustakin, mutta silmät kuitenkin monella siniset
tai vaaleanharmaat. Jok'ainoa heistä jo ulkomuodollaan herätti
kunnioitusta ja luottamusta. Rias-Jukin palatessa illalliseltaan
pysähtyi Norrskatin Isakki lukemasta, ja Ullus Gabbel lyhyesti kertoi
hänelle, mitä jo oli luettu, sellaisella tavalla, että siitä kyllä näkyi,
miten hyvin hän oli käsittänyt nämä näille saarelaisille ihan uudet
kuvat autioilta saloilta. Milloin kukin toisista lisäsi hänen
kertomukseensa jotakin, josta näkyi, että kaikki olivat elävästi ja
tarkasti seuranneet kertomuksen juoksua. "Elämä hylkeenpyynnissä,
vaihteleva päivänpaisteisena ja pimeänä, tyynenä ja myrskyisenä,
vetää voimakkaasti puoleensa", sanoi Jonk-Err, "ehkäpä sen tähden,
että se usein on vaarallinen; mutta kyllähän voimme ymmärtää, että
sitä, joka on kasvanut metsäseudussa, mielensä vetää veriseen
taisteluun väkevää karhua vastaan." — "Sanotaan kyllä", vastasin
minä, "karhulla olevan yhden miehen mieli ja yhdeksän miehen
voima, mutta en minä huoli verrata aseellisen karhunpyytäjän vaaraa
hylkeenpyytäjäin taisteluun henkensä edestä vyöryvien
jäälohkareiden välissä myrskyn jyrinässä ja kuohuvan meren
huumaavassa pauhussa." Oli kuin kipuna olisi sytyttänyt uljasten
miesten mielikiihkon merelle. "Niin, siinä taistelussa me olemme
olleet mukana", sanoi Ullus Gabbel. "Ken ei ole kuullut sitä musiikkia
pyyntiretkellä ulkona maattomalla merellä, hän ei tiedä, että se on
juhlallisempi kuin urut kirkossa", sanoi Norrskatin Isakki innoissaan.
"Kaunein ja juhlallisin se musiikki kuitenkin on silloin, kuin on eletty
sen ohitse ja Herra jälleen antaa auringon paistaa tyynelle merelle",
arveli Rias-Matti. Minä näin, miten itsekukin muisteli pahinta
hengenvaaraa, kuin kukin oli kokenut pyyntiretkillä, mutta kaikki
olivat hetkisen vaiti.

Lukemisen aikana oli kaksi nuorta naista tullut tupaan ja

pysähtynyt uunin nurkkaan. Nyt he astuivat miestensä, Rias-Jukin ja
Norrskatin Isakin luo, ystävällisellä katseella muistuttamaan illallisen
ja kodin hiljaisen yörauhan odottavan heitä. Emäntä laski kätensä
ijäkkään Matin hopeatukkaiselle päälaelle, sanoen: "Vanhus on
väsyksissä, hänen pitää käydä levolle."

Ruvettiin siitä hajautumaan. Minä muistutin sopimustamme

kokoutua seuraavana aamuna Norrskatin Isakin luo pilkkaan
ampumaan ja kysyin Rias-Matilta, salliko hän minun kutsua
huomisillaksi kaikki tyyni totilasille hänen tupaansa. "Silloin me
otamme esille pyyntimuistomme", vastasi hän. "Ja Norrskatin Isakki
lukee loppuun kertomuksen siitä metsämiehestä", vastasi Jonk-Err.

Minä saatoin vieraita ulos ja maalahtelais-ystäväni menivät Jukin

kanssa pihan poikki hänen tupaansa, josta he saivat yösijaa.

Tuuli oli tyyntynyt melkoisesti, mutta meri kohisi vielä kovasti,

säännöllisessä, hitaassa tahdissa, vahveten ja heiketen, mikäli
mainingin kuohut sivelivät saarten rantoja. Minä astuin ylös harjulle,
jossa monet tuulimyllyt seisoivat kuin kummitukset kuutamotaivasta
vasten. Kauan minä siellä seisoin, ihastuksissani katsellen omituista
luonnon-näytelmää. Pilviä oli harvaan ripoteltu taivaalle, osa niistä
mustina möhkäleinä, toinen osa kirkkaassa valossa, välillä tummaa
taivasta, josta pilkuttivat välkkyvät tähdet. Meri oli edessä mustana,
ilman näkörajaa; se ikään kuin makasi ja kohina ikään kuin tuntui
sen raskaalta henkitykseltä.

Minun palatessani Rias-Matin tuvalle seisoi ukko rappusten

reunalla paljain säärin ja paitasillaan, etuhelma ylös nostettuna.
"Seisotteko te, vanha Matti, alasti kylmässä tuulessa?" kysyin minä.
"Sen työn minä teen joka ilta", vastasi ukko. Päästyä tupaan istahti
hän sängyn laidalle. "Nyt me käymme nukkumaan", sanoi hän,
"mutta ensin minä pistän uutta purutupakkaa poskeeni, — te ette
ehkä sitä käytä? Hyvää yötä nyt!" Ukko ryömi lammasnahka-
alustaisen peitteensä alle ja veti uutimet eteen. Muutaman minuutin
kuluttua minä jo kuulin hengityksestä hänen makaavan. Jopa
emäntäkin makasi sisäkammarissa.

Hetkisen minä vielä istuin järjestelemässä näinä kahtena päivänä

karttuneita havaintojani. Tapaukset olivat kyllä pienet, ja kuitenkin
tuntui minusta, kuin olisin kokenut jotakin minun elämän-
käsitykselleni hyvin tärkeätä.

Aamiainen Rias-Matin luona ja maalahtelaisten lähtö.

Minä heräsin ennen päivän valkenemista. Iloinen valkea levitti

suuresta uunista läheltä lattiaa huoneen nurkasta väräjävää valoa yli
koko tuvan. Rias-Matti istui jo pöydän vieressä, kahvikuppi kädessä,
ja emäntä pyyhki lattiaa. Minun noustuani ylös ja suoritettuani
aamupuuhani tarjottiin minulle kahvia. Matti otti kaapista pullon ja
kysyi, enkö minä tahtonut kaataa vähän viinaa kahviin. Kun minä
eitin turmelevani hyvää kahvia, vastasi emäntä, joka näytti
mielellään hoitavan puhetta jokapäiväisissä tilaisuuksissa: "Vanhus
panee joka aamu vähän kuppiin, mutta sitte hän ei koko päivänä
tarvitse mitään väkevää." — "Te kyllä teette mielellänne itsekin
samalla tavalla, jos vain kertoisitte asian suoraan", virkkoi Rias-Matti,
ystävällisesti katsahtaen vaimoonsa. "Ette kai kadehtine sitä
minulta", vastasi emäntä hiljaa. Ukko nauroi ystävällisen iloisesti.

Vaikka viinan nauttiminen on hyvin yleinen tässä saarikansassa, on

väärinkäyttö kuitenkin hyvin harvinainen; "humalaan juomista"
pidetään hyvin alentavaisena.

Päivän valjetessa emäntä jo kantoi pöydälle aamiaisen, paistettua

kutun (hylkeenpojan) lihaa, perunoita, voita ja uunissa imellytettyä
ruisleipää, joka oli hyvin mustaa ja sitkeää. Minä koetin syödä
hylkeenlihaa, vaan se tuntui hyvin rasvaiselta ja vastenmieliseltä.
Emäntä huomautti: "Hylje on hyvää, kun se on suolaamatta; mutta
se pian vanhenee ja härskeytyy."

Rias-Jukki astui tupaan maalahtelaisten kanssa. Heidän

tervehdykseensä vastasi emäntä ja käski heitä istumaan; hänellä oli
tapana ottaa kaikki yksinomaan itsellensä.

"Me tulemme sanomaan jäähyväsiä ja kiittämään seurasta", virkkoi

Ville. "Minä tulen saattamaan rantaan asti", sanoin minä. He sanoivat
jäähyväset isäntäväelle ja pyysivät Rias-Mattia ja Jukkia käymään
Maalahdella tervehtimässä. Vanhus lähetti terveisiä Enströmille.
Rantaan mennessä kysyin, mitä saisin maksaa kyydistä. "Ei teidän
pidä mitään maksaa", vastasi Ville. Kun minä koetin olla itsepäinen,
sanoi Mikki nauraen: "Ei teidän pidä maksaa, sillä silloin kai pitäisi
myöskin Kalastaja-Kallen ja minun maksaa." "Tuuli on lännessä,
kuten eilenkin", sanoi Ville, ikään kuin keskeyttääkseen koko
maksupuhetta.

Rannalla pudistimme kättä jäähyväsiksi. He työnsivät veneen

vesille, tuuli paisutti heti purjeet ja vene läksi kiitämään, vasen laita
ihan veden rajassa. "Hyvästi!" kuuluivat kaikki kolme huutavan.
"Terveisiä Maalahdelle", vastasin minä ja huusin käsitorveen vielä
"terveisiä Bergs-Hannille", mutta he luullakseni eivät enää kuulleet
sitä, kun meri pauhasi kovasti ja vene kiehutteli vettä koskina.

Paluumatkalla rannasta kävin eräässä tuvassa, jossa asui

pyyntiretkellä kuolleen hylkeenampujan leski monen lapsen kera.
Minun astuessani tupaan olivat kaikki ahkerasti kutomassa verkkoja.
Ainoastaan äiti pysäytti työnsä, toi tuolin ja kysyi, saiko hän tarjota
kahvia. Nuorimman pojan tunsin minä samaksi poikaseksi, joka
tullessani neuvoi minua Rias-Matin asuntoon ja sitte Mikin
kehoituksesta levitteli poikain kesken huhua, että minä muka olin
"Ruotsin kuningas". Hän oli vasta seitsenvuotinen, mutta käsitteli
verkkokäpyä jo varsin näppärästi.

Minä kysyin hänen nimeänsä. "Kalle", vastasi hän; "isänsä kaima",

lisäsi äiti. Vanhin poika, kaunis, neljäntoista vuoden ikäinen
nuorukainen, sanoi eilisiltana kuunnelleensa Rias-Matin tuvassa
miesten puhelua pyyntiretkistä ja Norrskatin Isakin luvanneen ottaa
kuuden vuoden päästä hänet pyyntimieheksi.

Äiti katsoi ylevästi poikaansa ja sanoi: "Hänestä tulee meidän

isäntä, jos saa elää."
 Minä kysyin miten hän tuli toimeen leskenä monen lapsen kanssa,
ja hän kertoi mieheltään jääneen paljon kalanpyydyksiä ja kahden
venekunnan Munisalosta joka kesä kalastelevan hänen pyydyksillään,
antaen hänelle puolet saaliista. Sillä hän eli lapsinensa, jäipä aina
vielä rahaakin ostaa lankaa pyydyksien korjaamiseksi. Kalle sai
äidiltään luvan lähteä minun kanssani.

Minun palatessani Rias-Matin tupaan oli Ann-Ull siellä;

tervehdykseeni vastasi hän: "Te ette sanoneet hyvää iltaa eilen, niin
kuin kaikki muut." Minä jouduin vähän hämilleni suorapuheisen
lapsen moitteesta, mutta suklaa-konvehti pani alulle ystävyyden,
joka sitte yhä kasvoi koko ajan, kuin viivyin saarella.

Kävely Rias-Matin kanssa.

Rias-Matti läksi mukaan Norrskatin Isakin talolle, jossa pilkkaan

ammunnan piti tapahtua. Mennessä kyselin minä Isakin kotioloja ja
Matti huomautti minun jo nähneen vaimon, kun hän eilisiltana kävi
noutamassa miestänsä. "Norrskatin Isakilla on kelpo vaimo", jatkoi
hän; "yksi poika heillä on ja yksi tulee kohta lisäksi, jos ei tule tyttö.
Hän on kunnollisimpia miehiämme; talo ei ole pienimpiä, ja hän tuli
isännäksi aivan nuorena, isän kuoltua, mutta kauan hän eli
naimattomana, piti talon kunnossa ja harjoitti verkkokalastusta
palkkaväellä. Uljas mies hän on pyyntiretkillä ja paras ampuja koko
saarella."

Me istahdimme kivelle kumpikin puolellensa polkua, joka vei Isakin

taloon. Minä lausuin joitakuita sanoja selittääkseni luuloani, että
bergöläiset olivat voimakasta väkeä. Rias-Matti vastasi: "Niinpä on,
että pelkureilla ei ole oikeata olopaikkaa tällä saarella, he saavat
etsiä helpompaa toimeentuloa kuin Bergössä. Sekä kalastus että
hylkeenpyynti koettelee miestä. Meidän naisemme ovat myöskin
lujaa tekoa; ainoastaan kivulloiset ja vanhat istuvat tuvissa
kutomassa verkkoja, muut ottavat reippaasti osaa kalastukseen ja
näkevät melkein suurimman vaivan maanviljelyksessä, sillä miehet
maissa ollessaan rakentelevat veneitä ja venekaluja, tekevät
kalastusneuvoja ja maatyökaluja, pitävät kartanoita, venetalaita ja
laitureja kunnossa ja tekevät kaikki matkat sekä ostamaan tarpeita,
joita ei saareltamme saada, että myömään vuoden saaliit
hylkeenrasvaa ja kaloja, ja etsivät paraita hintoja milloin Ruotsista,
milloin omasta maasta." Kahdeksantoista kertaa oli Rias-Matti käynyt
laivurina Tukholmassa myömässä rasvaa. "Me tarvitsemme paljon
rahaa tässä saaressa", jatkoi hän, "viljaan, kalanpyydyslankaan ja
kaikenlaisiin tarvepuihin; moneen taloon ostetaan yksin
polttopuutkin. Eikä lampaistakaan riitä kylliksi villoja pukimiksi meille
kaikille. Kun minä synnyin tällä saarella, oli täällä 180 asujanta, ja
viime vuonna oli väkiluku 670, mutta tänä vuonna on 50 lasta kuollut
kurkkumätään." Avioliitot ovat hyvin hedelmälliset Bergössä, kertoi
hän. Useimmat lapset syntyvät vähän ennen miesten lähtöä
pyyntiretkille eli yhdeksän kuukauden kuluttua heidän
palaamisestaan kotiin. "Bergöläiset tulevat nyt paremmin toimeen
kuin minun nuoruudessani, ja kaikin tavoin edistytään", sanoi Rias-
Matti.

Läheisestä tuvasta kuului virrenveisuu, ja Matti selitti isännän

olleen kauan sairaana ja kuolleen nyt kaksi päivää ennen minun
tuloani; vaimo ja lapset siellä nyt veisasivat virttä vainajan paarien
vieressä.
 Minä kysyin millä kannalla koulunkäynti ja lukutaito olivat, ja
vanhus vastasi kaikkein osaavan lukea, kirjoittaa ja laskea lukua
välttävästi. Kaikkina aikoina on lasten opettaminen ollut äitien
huolena. "Minun aikaisimmassa lapsuudessani ei ollut kirkkoa
saarella", sanoi hän, "ruumiit haudattiin Maalahdelle. Siihen aikaan
pidettiin hartaushetki pyhinä joka kodissa; samoin tehdään vieläkin
monessa tuvassa; tavallisesti veisataan vain joku virsi, mutta usein
luetaan myöskin uutta testamenttia tai jotakin saarnakirjaa. Papin
tulot ovat hyvin pienet, niin että meillä välistä on pappi, sellainen
kuin on, ja välistä ollaan ilman."

Me istuimme siimeksessä tuulelta, ja pilvettömältä taivaalta paistoi

aurinko lämpimästi. Sievät pikku talot olivat ikään kuin ripoitellut
sinne tänne valkoiselle maalle; ne levittivät mieleen rauhan ja
kodikkaisuuden tunnetta. Kahden tunnin kuluttua nousustaan
aurinko ei ole kovin korkealla taivaalla siellä pohjoisessa siihen
aikaan vuodesta; sen valo heijastui tulen tavoin monen monesta
ikkunasta. Rias-Matti osoitti monta taloa, joissa eilisillasta minulle
tutut pyyntimiehet asuivat, ja hän selitteli minulle monta
paikkakunnan omituista oloa. Minulla ei ole paljoa puhuttavaa
lukijalle siitä tuntikaudesta, jonka istuin kuunnellen vanhuksen
avomielisiä ilmoituksia tuosta maatilkusta, johon hänen
elämänrakkautensa oli kiintynyt, mutta hän itse yhä paremmin selvisi
minulle sellaiseksi mieheksi, joka on sopusoinnussa itsensä ja
maailman kanssa, mikäli hän näet tunsi ja ymmärsi maailmaa.

Rias-Matin isoisän isoisällä, Simon Erik Nymanilla, oli ollut

hallussaan kaikki se maa, kuin näkyi siitä paikasta, jossa me
istuimme. Tila moneen osaan jaettuna, on vieläkin maakirjassa
nimeltään Nyman. Joka tilanosa on paloiteltu vielä moneen
pikkupalstaan ja vanhusten eläketilkkuun, joilla kullakin on eri
nimensä. Enimmät asujamet ovat likeisempää tai etäisempää sukua
Rias-Matille. Minä mainitsin, että hänen vaimonsa, kun minä heille
saavuin ja vanhus oli poissa vesillä, oli kertonut sukulaisten
koettaneen estää hänen uutta naimistansa. Ukosta se oli
vastenmielistä kuulla; hän vastasi: "Vai niin! Suu on muutamilla kuin
lampaan perse, se ei voi yhtään pidättää, vaan siitä ehtimiseen
vieriskelee ulos, mikäli on tulevaa. Minun poikani ja tyttäreni ovat jo
vanhat ihmiset, kuten sanotaan, ja kaikki he elävät omin neuvoin. He
kunnioittavat minua kaikki ja pitävät arvossa minua vanhoilla
päivilläni, mutta hänen ja heidän välinsä ei ole koskaan ollut oikein
hyvä. Jäätyään leskeksi minun nuoremmasta veljestäni, joka oli
kelpo mies, mutta hukkui nuorena pyyntiretkellä, on juuri hän
antanut minulle kaikkea sitä apua, kuin yksinäinen mies tarvitsee
tuvassa naistoimiin. Minun tyttärilläni on, kuten sanoin, omat kodit
hoidettavana. Kun minä vanhoillani tahdoin häntä hylkäämään omaa
pikku taloansa; myömään kalanpyydyksessä, joita hänellä oli paljo,
ja muuttamaan minun luokseni, sanoi hän nuoresta pitäin
tottuneensa olemaan itsenäinen emäntä kodissaan eikä
vanhanakaan huolivansa muullaisesta elämästä. Hän oli kyllä
taipuvainen tulemaan, jos me vain vihkimisellä yhdistettiin
pariskunnaksi; ja silloin minä päätin anoa konsistorilta lupaa
vihkimiseemme. Pitää ollakin kaikenlaisia temppuja ennen kuin lanko
ja käly saadaan vihkiä yhteen. Hän on urhakka vaimo ja hyvä
sydämmestään ja kaikki kyllä pitävät häntä kunniassa, vaikka
saavatkin kuulla häneltä monta äreätä sanaa, sillä suuta hänellä kyllä
on. Kalastuksessa, jota me enimmäkseen harjoitamme yhdessä Jukin
ja hänen vaimonsa kanssa, on hän vikkelä ja soudussa väkevä kuin
mikähän."
 Pilkkaan ammunta.

Minä muistutin, että jo oli aika mennä Norrskatin Isakille. Niinpä

läksimme ja astuimme harjun poikki. Varsinaisia ajoteitä ei ole
Bergössä eikä niitä tarvitakaan, mutta polkuja on ristiin rastiin poikki
kallioiden. Meidän astuessamme tupaan istui emäntä kutomassa
kangasta ja Isakki puuhaili pyssyjen parissa, jotka olivat käsillä
suurella pöydällä. Tupa oli avara ja siisti; liedessä porisi kirkkaaksi
puhdistettu kahvipannu, lattia oli äsken pesty ja ripoiteltu täyteen
katajanhavuja. Katossa oli joukko tarvepuita orsilla kuivamassa.
Ikkunan edessä seisoi visakoivuinen höyläpenkki; samalla seinällä oli
sorvikone ja ruuvipenkki sekä paljo työkaluja. Näkyi kyllä, että
kodikas uutteruus vallitsi tuvassa. Meille toivotettiin tervetuloa ja
tuskin ehdimme istuutua, kuin emäntä jo edessämme niiasi,
kahvintarjotin käsissä. Nelivuotinen poika, isänsä tarkka pienoiskuva,
seurasi häntä uskollisesti kinterillä ja matki kaikkia hänen
liikkeitänsä. Lyhyen palleroisessa muodossaan, tukka tuuhea ja
sysimusta, vaaleanharmaissa silmissä vakavan luottava katse, oli
Pikku Isakki varsin hupaisen näköinen. Minä annoin isälle sikarin ja
hän, ollen tottumaton polttamaan, joka tapa ei ole yleinen saarella,
kävi usein sylkemässä lieteen, samalla puhellen pyssyn teosta ja
hyvästä ammunnasta. Rias-Matti hymyillen osoitti pikku Isakkia, joka
astuskeli, puikko suussa, isänsä sivulla heilutellen ruumistansa
merimiehen tavalla, ja sylki tuleen kuten vanhempi Isakkikin. Kun
poikanen sattui isänsä jalkain eteen, pysähtyi hän ja laski kätensä
pojan tuuhealle tukalle, mutta ei siltä pysäyttänyt puhettansa. "Pikku
Isakki tulee niin isäänsä", sanoi äiti. Rias-Matti kutsui pojan luokseen
ja nosti hänet hajasäärin polvelleen. Minä näin vanhuksen katseessa
ystävällisiä ajatuksia kauas kohti tulevia aikoja. Norrskatin Isakki
selitteli pyssynteon kehitystä hamasta piilukkoisista aina nykyisiin
"sisävipuisiin" nallilukkoisiin asti; ensimmäiset nallilukot olivat olleet
"ulkovipuiset". Hän oli kuullut puhuttavan takaa ladattavista
luotikivääreistä, jopa nähnytkin niitä, mutta ne olivat kaikki
"puotitavaraa", joka hänen mielestänsä oli hyvin huono ominaisuus
pyssyssä.

Pyssymies toisensa perästä saapui tupaan, jokaisella vankka

"hyljepyssy" kädessä. Kaikki noudattivat saaren yleistä täydellistä
tervehdystapaa, antoivat kättä ympäri tuvan joka hengelle,
unhottamatta pikku Isakkiakaan, joka nyt jälleen seisoi isänsä
vieressä. Kun kaikki saivat juoneeksi kahvia, läksimme ulos, pikku
Isakki astui myöskin mukana kantaen pitkää kepakkoa, joka hänestä
oli hyväkin hyljepyssy.

Kahden kyynärän korkuista kiveä käytettiin musketin alustana;

puupölkäre, keskipaikka pilkaksi noettuna, asetettiin tuulen päälle
toiselle kivelle, jonka takana oli vuoren seinä. Minä kysyin oliko se
heistä pitkä matka; Norrskatin Isakki vastasi: "Pitemmältä matkalta
ei juuri tuhlata kutia hylkeille." Mitatessa huomattiin sitä olevan
ainoastaan 75 askelta. Monta tuntia sitte ammuttiin, ja minun
entinen luuloni toteutui. Joka kerran, kuin osui ohitse taikka
huonosti, keksittiin aina jotain muuta syytä kuin vikaa pyssyn
tarkkuudessa; milloin oli syynä tuuli, milloin taas oli luoti litistynyt
pyssyyn painettaessa. Lataamiseen meni summattoman paljo aikaa,
ja joka laukauksen jälkeen puhdistettiin piippu ruudin tomusta.
Milloin joku luoti sattumalta osui pilkkaan, ylistettiin "vanhaa
kohtiosujaa" ja pantiin se siinä kunnossaan syrjään odottamaan ensi
tilaisuutta, jolloin se saataisiin ojentaa kohti hylkeen päätä. Minä
huomautin, että eilen oli puheltu ampumisesta 150 askeleen päästä,
mutta kuin mittasin sen verran maata, vastattiin yhteen suuhun: "Ei
pidä haaskata kuteja noin pitkälle matkalle." Täällä huomasin saman
asian kuin maalaispyssymiehillä metsäseuduissa; arvataan liian
pitkäksi matkat, ne kun aina arvostellaan silmämäärällä. Sata askelta
ovatkin oikeastaan 60, ja 50 askeleeksi ilmoitettua onkin vain 30
askelta. Kaikki kuuntelivat hyvin tarkkaan minun esitystäni, miten
edullista heidän olisi käyttää pyyntiretkillä takaa ladattavia
stussareja. Suomen urheiluklubin jokavuotiset kilpa-ammunnat,
joissa maamme kaikki pyssymiehet saavat omalla seudullaan kilpailla
suuremmista ja pienemmistä palkinnoista ammunnasta pitemmiltä ja
lyhemmiltä matkoilta, eivät vielä silloin olleet alkaneet eikä minulla
siis ollut niitä vastustamattomia todistuksia, kuin niiden kilpailujen
tulokset antavat rahvaan pyssyjen arvaamattomasta
huonommuudesta kaikenlaisten takaa ladattavien stussarien rinnalla.
Kaikki mielellään tunnustivat, että takaa ladattavat olisivat
kevyemmät kantaa pyyntikävelyillä ja helpommat pitää puhtaana
ruudintomusta ja varsinkin ruosteesta, joka on hyvin kiusallinen
ulkona merellä, jossa vesi on suolainen. Minun vakuutukseni, että
nykyiset tehdasstussarit, myöskin takaa ladattavat, ovat erinomaiset
suuresta tarkkuudestaan, näytti viimein kuitenkin herättävän heidän
huomiotansa. Sovittiin, että minun piti Helsingistä tilata muutamia
sellaisia Vaasaan, jossa niitä saaren pyssymiehet saisivat käydä
koettamassa.

[Tässä sopii mainita, että muutamia Larssenin ekspressi-stussareja

lähetettiinkin samana syksynä Vaasaan, mutta Bergön pyssymiehet
eivät niitä hyväksyneet. Ollen tottuneet raskaihin kivääreihinsä, jotka
omalla painollaan tekevät ponnahduksen tuntumattomaksi
lauaistessa, joka aina tapahtuu jonkun alustan varassa, tukematta
tukkia olkapäähän, pelkäsivät he keveän stussarin kovaa
ponnahdusta ja ampuivat huonosti.]
 Iso joukko nuorukaisia ja poikia oli kiihkoisina katselijoina läsnä
kilpa-ammunnassa. Joukolla he joka laukauksen jälkeen juoksivat
noutamaan pilkkapuuta. Minä kysyin, vieläkö he luulivat minua
Ruotsin kuninkaaksi. Ei, sitä he eivät enää luulleet. Muuan pikku
poika sanoi: "Te olette kippari Hämeenlinnasta." Suurempi poika
selitti hänelle, että siinä maassa ei ole mitään merta eikä hylkeitä.
"Site minä en koskaan mene sinne", vastasi pikku poika.

Varustautuminen pyyntiretkelle.

Vasta päivällisaikaan lakattiin ampumasta, ja me erosimme

päättäen illaksi kokoutua Rias-Matin luo. Vanhus ja minä teimme
kierroksen venevalkaman kautta, että saisin nähdä muutamia maalle
vedettyjä hyljeveneitä. Ne olivat muodoltaan omituiset, kaikki ihan
yhdenlaiset. Minä piirustin yhdestä kuvan ja merkitsin mitat muistiin.
Pituus keulasta perään oli 36 jalkaa; leveys keskeltä 10 1/2 jalkaa ja
syvyys mastoteljon kohdalta sisäpuolelta 34 tuumaa. Keulapuolelta
on vene hyvin matalalta vedessä ja peräsimen alareuna on
lähempänä veneen keskusta kuin varren pitimet. Tällä
rakennustavalla on saavutettu kolme tärkeätä etua: suuri kantavuus
ja tilavuus, kelpaavaisuus kulkemaan myrskyssä ja helppous vetää
ylös jäälle sekä usein jäätä myöten käsivoimalla pitkät matkat, jota
varten korkea vaan lyhyt köli veneen keskimmäisen kolmanneksen
alla on raudoitettu. Tietysti ei sellainen vene ole aiottukaan
pikapurjehdusta varten; muutamat niistä kuitenkin saattavat nousta
hyvästi vastatuuleen ja lipua aika lailla myötäiseen.
 Meidän saapuessamme kotiin oli emännällä valmiina sakea puuro
karkeista ohrajauhoista, ja minun eväskonttini avulla söimme vahvan
päivällisen. Lasi portteria päälle oli emännästä "aivan
häpeemättömän hyvä vatsalle".

Päivällisen jälkeen juodessamme kahvia, jossa oli "vähä väkevää

seassa", kertoi Rias-Matti minun pyynnöstäni laveasti sekä tarpeiden
että miesten itsensä varustelut pyyntiretkelle.

Ihmiset näillä rannoilla elivät muinoin yksinomaisemmin

kalastuksella. Varsinaista pyyntiretkeilyä, pitkiä pyyntimatkoja
veneellä ulos Pohjanlahdelle, hän ei luullut vanhemmaksi kuin vähän
toista sataa vuotta; mutta ammoisista ajoista asti on hylkeitä
nuijimalla tapettu jäällä Merenkurkussa, Pohjanlahden kapeimmalla
kohdalla, jossa meri joka vuosi jäätyy 2 tai 3 kuukaudeksi Ruotsin
rannasta Suomen rantaan asti. Hylkeet sorvaavat siellä siten, kuin
edellä on kerrottu, henkireikiä, joista nousevat ylös jäälle; mutta
suuressa Pohjanlahdessa Merenkurkun eteläpuolella (Etelämeressä,
joksi bergöläiset sitä nimittävät) on hylkeitä runsaammin ajojäissä.
Hänen luullaksensa ei pyssyntaonta ollut kovinkaan vanha näissä
seuduissa. Hänen nuoruudessaan olivat "hyljeretket" yleiset pitkin
suurinta osaa Vaasan läänin rannikkoa, mutta nyt niillä käyvät
ainoastaan Vaasan seudun etäisimmät ulkosaaristolaiset, paraastaan
vain Bergön asukkaat ja muutamia venekuntia Korsnääsistä.
Raippaluodon ja Björkön hylkeenampujatkin nyt enimmäkseen
lähtevät pyytelemään vasta sitte, kuin meri aukenee jo
saaristossakin, ja silloin he ampuvat hylkeitä yksinäisiltä jäälautoilta.

Ihan varmaan on yhä paremmin edistyvä maanviljelys vaikuttanut,

että monessakin paikassa on luovuttu hylkeen pyynnistä. Ei ole syytä
luulla, että esim. närpiöläisillä, jotka 1808 läksivät joka mies moniin
verisiin taisteluihin säännöllisiä venäläisjoukkoja vastaan ja osoittivat
oikeaa sankarillisuutta, että heillä ei enää olisi sitä uljuutta ja
pelottomuutta, kuin hylkeenpyynnissä tarvitaan. Ei myöskään
hylkeiden vähyys ole mainitun muutoksen aiheena, sillä bergöläiset
ovat huomanneet "harmaan hylkeen" vuosikymmeniä yhä
lisäytyneen ulkona meressä, vaikka pienemmät rantahylkeet ovatkin
vähenneet sisäsaaristosta.

Pyyntiretken varustuksiin kuuluu joka miehelle edellä mainittu

"pyyntisauva" ja jäätuura, jolla hylkeet myöskin nuijitaan, milloin ne
päästävät henkireikänsä jäätymään; sitä paitsi yksi tai kaksi pyssyä,
kiikari, kompassi, valkoinen vasikannahkapuku ja valkoinen jänislakki
(pyyntivaatteet). Kahdella miehellä on yhteinen makuusäkki
hylkeennahasta (matto), kumpaisellakin eri päänalunen, ja peitteenä
käyttävät he kahta päällekkäin ommeltua lammasnahkavällyä. Näissä
makuusäkeissä he ovat hyvässä suojassa kovimmaltakin pakkaselta,
he kun käyttävät hyväkseen sekä oman että kumppaninsa lämmön,
mutta "säkkiä kyllä täytyy tuulettaa joka aamu", sanoi Rias-Matti.

Joka miehen eväs on 10 leiviskää leipää, tuota edellä mainittua,

uunissa imellytettyä, puolikuivaa ruisleipää (pyyntileipää), 15 naulaa
ohrajauhoja, 15 naulaa voita ja tusina kotitekoisia juustoja, joihin
kuhunkin menee 4 kannua maitoa. Kahvia, sokuria, piippu ja
purutupakkaa ottaa kukin mielin määrin. Lekkeriin otetaan tuoppi
siirappia miestä kohti meriveden sekaan, että se kelpaisi juotavaksi.
Voi, juustot ja matkalla saatu hylkeenliha säilytetään ammeessa,
joka seisoo keskellä venettä ja on pöytänä syödessä. Muut
ruokavarat säilytetään suuressa hylkeennahkasäkissä
("pyyntipalkeessa"), joka ne suojelee kosteudelta. Hylkeistä
korjataan rasva ja nahat, mutta täysikasvuisista harmaista hylkeistä
harvoin otetaan lihoja, niille kun ei ole tilaa. Ainoastaan takaevät
käytetään osittain suurista harmaista hylkeistä ja poikien liha otetaan
talteen, mikäli on tilaa. Eri lekkeriin ottaa joka mies 2 kannua viinaa.
Lekkerissä on pieni tappi, jonka reikä ei ole tavallista tulitikkua
suurempi. Kun tahdotaan ryyppyä, vedetään pois tappi, joka usein
on luusta tehty, ja hienosta reiästä imetään kaikin voimin; lekkerissä
kun ei ole muuta reikää, niin viina tietysti tulee vain pisaroittain,
sekin suurella vaivalla. "Korsungeilla", Korsnääsin seurakunnan
pyyntimiehillä, "on lekkereissään pienemmät reiät", kertoi Rias-Matti.

Mereltä ja jäästä heijastuva auringonpaiste rasittaa niin kovin

näköhermoja, että ne eivät siedä yhdenkään tavallisen viinaryypyn
kiihotusta. Ken pyyntiretkellä uskaltaa tehdä vastoin sitä kokemusta,
joutuu tavallisesti hyvin tuskallisen jääsokeuden uhriksi; silmät
turvottuvat ja veristyvät niin, että näyttävät raa'alta lihalta.
Ulkopuoleltakin hellät silmämunat eivät siedä edes sidettäkään, eikä
sille pahalle taudille ole mitään muuta lääkettä kuin maata
päivämääriä, usein viikkokausiakin hiljaa pimeässä veneen pohjalla.

Joka mies säilyttää ruutivaraston leilimäisessä leppäastiassa ja

ottaa siitä pyyntikävelyille päivän tarpeensa pienempään
ruutisarveen.

Toinen ilta Rias-Matin luona.

Illaksi kutsutut pyssymiehet saapuivat vähitellen, ja keskustelu

pyyntiretkistä sujui lakkaamatta, ainoastaan tavallisten kättelemisten
keskeyttämänä. Viimein oli miehiä koossa enempi kuin edellisenä
iltana. Totilasi kädessä tahtoi jokainen lisätä jotakin siihen, mitä jo oli
sanottu, ja he nähtävästi nimenomaan tahtoivat, että minun
muistiinpanoni tulisivat oikeiksi. Elävästi ja selvästi kuvailtiin
hyvästijättöä ja lähtöä saarelta. Edellisenä sunnuntaina kaikki
retkelle lähtijät käyvät Herran Ehtoollisella, ja kodeissa vietetään
lähdön edellinen päivä suurena juhlana, kaikki juhlapuvussa ja isät
neuvoen lapsia edistymään hyvässä ja olemaan kuuliaiset ja
tottelevaiset äideillensä. Matka Bergön Gaddkallaan ja sieltä
avomerelle jään laitaan kuvattiin laveasti. Rias-Matin nuoruudessa
läksi joka vuosi aina 38:kin venekuntaa monilukuisten saattajien
seurassa; vaimot seuraavat aina miehiänsä jään laitaan asti, jossa
suullinen ero tapahtuu. Paljain päin veisataan virsi (uusi ruots. virsik.
n:o 397 v. 4-6).

Nyt kun ainoastaan Korsnääsin, Petalahden ja Moikipään pyytäjät

seuraavat bergöläisiä pyyntiretkille, ei enää lähde niin monta
venekuntaa. Kuitenkin luultiin, että saalis ei ollut paljon suurempi
ennen kuin nytkään, sillä kaikki venekunnat ovat viime vuosina
tuoneet täyden lastin, aina 23:kin kymmenikköä. Täys'kasvuisesta
harmaasta hylkeestä voidaan saada 13:kin leiviskää rasvaa ja 1
leiviskästä saadaan 3 kannua keitettyä rasvaa. Suuri osa saaliista on
kuitenkin hylkeen poikia ja rantahylkeitä.

Näiden kokeneiden pyytäjien sanelemisen mukaan, kirjoitin

muistiin, että suurta harmaata hyljettä on ainoastaan se yksi laji,
mutta rantahylkeitä sen sijaan 4 eri lajia: 1) Pitkä rantahylje
(långvikare) on suurin. Sitä on hyvin vaikea saada tapetuksi, se kun
on erittäin valpas ja makaa tavallisesti nenä henkireiällä. 2)
Punarintainen rantahylje (rödbröstavikare) on suuruudeltaan lähinnä
edellistä. Nahka on maksankarvainen, rinnasta punaiseen vivahtava.
Tämä hylje ei ole niin arka, mutta ei niin yleinenkään. 3) Pikku hylje
(stegsäl) on pieni, tummanahkainen; oleskelee enimmäkseen
ulkosaaristossa, harvemmin aukeassa meressä; on jotenkin "kesy".
4) Pitkä hylje (långsäl) on hoikka ja laiha, katselee lakkaamatta
ympärilleen ja koettelee hyvin pyytäjän hiipimistaitoa. Harmaata
hyljettä tavataan yleensä ainoastaan meressä, mutta kaikkia
rantahylkeitä myöskin saaristossa avoveden aikana; niitä pyydetään
verkoilla ja ammutaan mataloilta kallioilta, yksinäisiltä kiviltä ja
uiskentelevilta jäälautoilta keväällä. Yleensä synnyttää sekä harmaa
hylje että rantahylje yhden pojan, mutta joskus on tavattu kaksikin
poikaa samalla emällä. Harmaa hylje synnyttää poikansa ylhäällä
jäällä jo tammi- tai helmikuussa, mutta rantahylkeet kuukautta
myöhemmin. Pojat ovat syntyessään sokeat ja verhotut likaisen
keltaisella tai melkein valkoisella villaturkilla, jonka he luovat
päältänsä jo muutaman viikon kuluttua eli samaan aikaan, kuin
lakkaavat imemästä ja emä heidät ajaa veteen, jossa saavat
vähitellen oppia ottamaan kalaparvista ravintonsa.

Ollessaan suuremmissa joukoissa jäällä pitävät hylkeet ölisevää

ääntä, joka kuuluu tyynellä ilmalla ja heikkoon vastatuuleenkin hyvin
pitkät matkat. Syyskesällä leikkiaikana, jolloin hylkeitä joukottain
nousee äärimmäisille kallioille ulkona meressä, tappelevat koirakset
ja pureksivat toisiansa pahasti, joista haavoista jää suuria arpia.
Silloinkin hylkeet ölisevät niin, että se kuuluu peninkulmain päähän:
se kuuluu kuin kuikan pitkäveteiseltä valitukselta ennen sateen tuloa.
Leikkiminen tapahtuu rinta rintaa vasten.

Minä kysyin, minkä verran venekunta voi saada hyvin onnistuneen

retken saaliista, ja kauvan arvostellen ilmoitettiin se enintään 5,000
markaksi. Rias-Matti sanoi suurimman hinnan, kuin hän oli saanut
rasvasta, ollen 2 riksiä kannusta. Sen hän sai silloin, kuin ensi kerran
möi hylkeenrasvaa Tukholmaan. Hän kertoi siltä matkaltaan monta
tapausta, jotka huvittivat kaikkia, vaan minua enimmän.
Antakaamme hänen itsensä kertoa.
 Rias-Matin ensimmäinen matka Tukholmaan.

"Oli onnellinen pyyntiretki sinä vuonna. Kaksi venekuntaa oli meitä

yksissä, kummallakin täysi lasti, ja kun kaikki jää merestä hävisi,
olimme me Hanhikarin (Gåsgrundet) luona Östhammarin kohdalla
Merenkurkun eteläpäässä. Setäni Erik Nyman oli kipparina meidän
veneessämme ja Johan Vest toisessa. Päätettiin, että toisesta
veneestä sai neljä miestä siirtyä toiseen ja siitä sen sijaan piti osa
lastia siirrettämän ensimmäiseen ja sillä kuljettaman Tukholmaan.
Muistan vielä varsin hyvin, miten ylpeä mielestäni olin, kun
Tukholman matkalle määrätyn veneen päällikkyys annettiin minulle,
joka olin vasta viisi tai kuusi vuotta käynyt mukana pyyntiretkillä.
Toiset purjehtivat kotiin Bergöhön ja minä kahden miehen ja veneen
kanssa purjehdin Tukholmaan, lastia niin paljo, kuin vene suinkin
kantoi. Purjehdittuamme Ahvenanmeren yli sekä Arholman
majakkamaan ja Björkömaan välisestä salmesta, laskimme koko
matkan rantavesiä. Idässä Norrteljen lahden suussa nousimme illan
tullen maalle kysymään tietä ja tiedustelemaan minkä mitäkin. Siellä
oli talossa häät ja rannassa monta venettä. Oltuamme niin kauan
pyyntiretkellä meren varassa oli meistä aika hauska pyöriskellä
rospiggiläisten tyttöjen kanssa. Minä en kuitenkaan unhottanut Erik-
sedän kehoitusta, että minun piti muistaa olevani kippari veneessä,
ja keskellä valoista kesäyötä läksimme purjehtimaan; vaikka heikko
tuuli olikin nokkavastainen. Me saimme veneesemme monta
makeata leivosta ja muuta hyvää syötävää häävaruksista ja
puolestamme lupasimme paluumatkalla tuoda Tukholmasta minkä
mitäkin, jota he pyysivät. Me viivyimme monta päivää tiellä, koska
usein purjehdimme väärään ja meidän täytyi käydä saarista
kyselemässä oikeaa väylää. Monessa salmessa oli meillä kova
vastatuuli, niin että saimme kaikin voimin soutaa kiskoa suurta
hyljevenettä. Kaikkialla ihmiset tähystelivät meidän venettämme ja
sanoivat sitä 'hirviöksi'. Mutta hauska oli matka ja avuliaat kaikki
ihmiset.

"Muistanpa, mitenkä meille Furusundin luotsien luona monta

tuntia syötettiin ja juotettiin kaikkea kyllälti ja meitä kiusattiin
kertomaan kaikenlaista hyljeretkiltä. He itse kävivät joka kevät
ulkosaaristossa ammuskelemassa hylkeitä uivilta jäälautoilta tai
yksinäisiltä kiviltä. Kuten sanottu, hauska oli matka Ruotsin
saaristossa, mutta hitaasti se kävi. Minä en ollut ennen nähnyt niin
korkeita ja äkkijyrkkiä vuoria enkä niin pitkiä puita, kuin siellä kasvoi
vuorten välisissä notkoissa. Monta kaunista asuntoa näkyi rannoilla,
mutta paljon useampia niitä oli joka kerran, kuin uudestaan tein
saman matkan, ja sitä olen tehnyt 18 kertaa. Kun ankaralla soudolla
kihnutimme kovaan vastatuuleen erästä salmea, jossa toisella
puolella on kaupunki, nimeltä Vaxholma, ja toisella sotalinna,
kohtasimme valkopurjeisen laivan, korkean kuin kuunari, mutta
runko matala kuin kevytlastisessa hyljeveneessä, ja kun se suurella
vauhdilla tuli ihan lähelle meitä, näimme me, että se laiva ei
tosiaankaan ollut suurempi hyljevenettä. Kultakirjaimilla oli keulassa
nimi Ebba. Kaunis ja uljas se oli heidän Ebbansa kuin morsian
Bergössä, ja me ihmettelimme, että se jaksoi kantaa niin paljon
purjeita. Nyt minä sen kyllä käsitän, mutta silloin olin vielä nähnyt
liian vähän. On näet niin että kaikki ihmiset tahtovat ilotella merellä,
ja moni, jolla on kylliksi varoja siinä suuressa kaupungissa,
rakennuttaa itselleen veneitä vain purjehtiaksensa merellä; ne
veneet tehdään hyvin syvässä kulkeviksi ja niissä pidetään paljo
pohjapainoa ja sen tähden ne voivat kantaa niin suuret purjeet.
Kaunista purjehdusta se on; minä olen sittemmin monta kertaa
nähnyt sellaisia veneitä. Vaxholman salmessa sillä kertaa olivat joka
mies kannella laitaa vasten hajasäärin, lakit niskassa ja käsivarret
kuin patakoukut, ja he osoittelivat nauraen meidän venettämme.
Tulkaas mukaan pyyntiretkelle, pojat, ajattelin minä."

Kuulijat usein keskeyttivät Rias-Matin kertomusta. Puheltiin paljo,

mitenkä pyyntimiehet muinoin itse möivät hylkeenrasvaa vähitellen
eri satamissa, mutta nyt se useimmiten myödään koko saaresta
kerrassaan jollekin kauppiaalle, joka sitte myö vähitellen muille,
enimmäkseen karvareille, joille hylkeenrasva on välttämätön tavara.
Minä palautin Rias-Matin kertomukseensa ensimmäisestä Tukholman
matkastaan.

"Kun kauniin auringonlaskun aikaan sousimme tuulen puhallellessa

milloin mistäkin ahtaassa saaristossa Vaxholman ja Tukholman
välillä, näimme äkisti suuren laivan, joka ihan tuulen alla meistä oli
täydessä tulessa. Musta savu tuprueli suurissa joukoissa keskeltä
laivan kantta. Purjeita ei näkynyt, ilmeisesti oli laiva ihan
avuttomana. Pitkä Erkki oli meidän veneessämme, ja hän nosti
suuren purjeen, kiihkeästi huutaen: käännä, käännä alemmaksi,
Matti; meidän täytyy pelastaa laivaväki! Mutta emmepä vielä
ehtineet päästä vauhtiinkaan laivaa kohti; kuin jo näimme sen
lähestyvän aika vauhtia, vesi koskena kiehuen keulassa. Mykkinä
katselimme ihmettä ja käänsimme syrjään. Kaikki me olimme
eteläisillä merillä purjehtijoilta kuulleet puheita höyrylaivoista, mutta
ei kukaan meistä ollut vielä nähnyt sellaista enkä luulekaan minkään
höyryveneen vielä siihen aikaan käyneen Pohjanlahdessa. Se
puhkuva hirviö kulki ihan läheltämme ohitse ja suuret myllyn-
vesirattaat pyörivät sen sivuilla. Me kiikuimme hyljeveneessä laivan
suurissa aalloissa, ajatukset nöyrinä. Maailma on suuri ja täynnä
ihmeellisiä asioita, sanoi pitkä Erkki, ja me soudimme kauniina
kevätkesäyönä edelleen suureen vanhaan pääkaupunkiin, jossa niin
monta uutta ihmettä kohta ilmestyi meille, etäisen Pohjanmaan
saarelaisille.

"Siihen aikaan oli paljon enempi rettelöitä satamapalvelijain ja

muiden kanssa kuin nykyään. Kyseltyäni rasvan hintaa muutamilta
karvareilta möin koko lastin eräälle kauppiaalle, jolla oli puoti
Skeppsbron (Laivasillan) luona, ja sain puolen hintaa edeltäpäin 6
riksin mukaan leiviskältä raakaa ja 2 riksin mukaan kannulta
keitettyä rasvaa; loput luvattiin minulle sitte, kuin tavara oli vedetty
kotiin ja punnittu. Hieno herra oli läsnä, kuin tavaraa punnittiin
suuressa makasiinissa toisessa pihassa, ja hän antoi minulle kuitin,
sanoen minun saavan sillä rahat kauppiaalta. Noin kello 2 paikoilla
lauantaipäivänä menin kauppiaan taloon, mutta hän ei ollut, kotona.
Monta herraa istui siellä kirjoittamassa korkeilla pöydillä; eräs heistä
katsoi minun kuittiani ja käski minun tulla myöhemmin saamaan
rahoja. Kumppanien kanssa kävelin muutamia tunteja katselemassa
meille uusia asioita. Muun muassa muistan, että suuressa
höyrylaivassa, jossa miehet laulain purkivat lastia, näimme ihan
mustan miehen. Me menimme aivan hänen eteensä ja katselimme
häntä kummastellen. Hän lienee pahastunut, sillä hän irvisteli meille
ja pisti mustan kielensä ulos valkeain hammasten välistä. Ulompana
virrassa näimme kaksi akkaa istuvan veneessä onkimassa silakoita;
sitä sanottiin pimplaamiseksi, ja kalat myötiin kappaleittain, 80
kappaletta sanottiin vaaliksi. Meistä se oli naurettavaa, sillä me
otamme silakoita tynnyrittäin ja myömme tynnyrittäin.

"Kun minä tavoitin kauppiasta kello 7 aikaan illalla, ei minua enää

päästetty sisään. Kokemattomuudessani tulin jo levottomaksi
saatavasta rahasta. Kauan kävelin hitaasti edes takaisin talon
edustalla. Poliisimies, vaikka en minä silloin tiennyt, mikä mies hän
oli, kysyi, ketä minä odottelin; vihoissani kun olin, kysyin minä
samaa häneltä. Varkaita ja pettureja, vastasi hän. Viimein kerroin
miten asia oli, mutta hän vain nauroi ja sanoi noiden herrain, jotka
istuivat korkeiden pöytäin ääressä, karanneen Amerikkaan minun
rasvojeni kanssa. Myöhään yön tullessa palasin kumppanien luo
hyljeveneesen, mutta en kertonut, miten asiat oikeastaan olivat;
minä vain sanoin, että emme vielä olleet selvillä lähtemään kotiin.
Aikaisin sunnuntai-aamuna tavoitin taas kauppiasta, mutta ovi oli
lukossa eikä kukaan vastannut minun jyskytyksiini. Minä odottelin
uskollisesti monta tuntia, toivoen toki viimein jonkun tulevan ulos
tuosta suljetusta asunnosta. Ei minun johtunut mieleen ajatella, että
kaikki olivat lähteneet ulos niin aikaisin pyhä-aamuna. Hyvin
levottomana luovuin viimein vartioimasta, mutta palasin jonkun
kerran tunnissa ja jyskytin suljettua ovea. Iltapuolella kävelin edes
takaisin Laivasillalla, jossa nyt pyhäpäivänä oli hiljaista. Minä
pysähdyin eräiden rappujen luo, joita myöten pääsi alas vesille; siinä
oli monta venettä, joissa istui kirjavapukuisia akkoja; he sanoivat
maksusta soutelevansa ihmisiä ja kysyivät, enkö minä tahtonut
lähteä Eläintarhaan katselemaan kuninkaan ajelemista. Muutamia
nuoria, iloisia miehiä ryhtyi puhelemaan akkojen kanssa ja minä
kauan kuuntelin heidän lörpötyksiänsä. Kaikilla oli päässä korkeat
mustat hatut, ja minä ensin, kuin he tulivat, luulin heitä kaikkia
kirkkoherran apulaisiksi, mutta kohtapa huomasin erehtykseni, sillä
kaikilla heillä oli huuliparta ja kaikki kiroilivat, niin että aivan säkenöi
koko heidän puheensa. Minä olin silloin iloinen kokematon Bergön
poika, joka kyllä olin nähnyt merta sekä myrskyisenä että tyynenä,
mutta kyllä minä väärin ymmärsin kaikki, mitä näin tuolla ensi
käynnilläni suuressa kaupungissa, johon nyt jo olen jotenkin
tutustunut. Minä virkoin myöskin sanan tai pari iloisten herrain
leikilliseen puheesen, ja se päättyi siten, että he pyysivät minua
lähtemään kanssansa katsomaan kuninkaan ajelemista.
Soutumatkalla tulimme me hyviksi tutuiksi ja minä kerroin, millä
asialla olin Tukholmassa, sekä vastoinkäymiseni. He sanoivat
olevansa sotilaita, vaikka ei sitä heistä näkynyt. Kauppiaan, joka oli
ostanut hylkeenrasvan, tunsivat he myöskin, kun kuulivat nimen, ja
nauraen lupasivat hankkia minulle maksun.

"Me nousimme eräälle sillalle ja astuimme sitte vierekkäin, joka

miehellä suuri sikari suussa tietä myöten, jonka molemmilla puolilla
kasvoi niin suuria puita, että minä aivan kummastelin. Paljo ihmisiä
ja suuria vaunuja oli siellä liikkeellä joka tiellä, ja sitte tuli kuningas
ajaen kauniissa vaunuissa, monta hevosta edessä. Minä seisoin sinä
hetkenä ihan yksinäni, sillä nuoret sotaherrat olivat vetäytyneet
syrjään. Arvatkaapas, kun kuningas nosti lakkia ja tervehti minua, ja
minä tervehdin vastaan tietysti!"

"Mikä sen kuninkaan nimi oli?" kysyi eräs nainen uunin luota. "Karl
Johan." "Minkä näköinen hän oli?" kysyi toinen. "Finnis-Isakin",
vastasi Rias-Matti. Kaikki nauroivat ja Isakkikin veti suunsa leveään
iloiseen irvistykseen, joka teki muodon vinoksi ja selvästi näytti, millä
puolella hän tavallisesti piti tupakkamälliä. Nauraessaan hän
arvattavasti oli vähemmin Karl Johanin näköinen, mutta muuten kyllä
oli perää Rias-Matin lausunnossa. Finnis-Isakilla oli tuuhea, musta
kiharatukka, kotkan nenä ja miehekäs, ponteva muoto. Me saamme
aihetta puhua hänestä tuonempana.

"No kuinka kävi sitte rasvarahojen?" kysyin minä.

"Niin," jatkoi vanhus, "käveltyämme niiden iloisten sotaherrain

kanssa kappaleen matkaa saavuimme erääsen paikkaan, jossa oli
ikään kuin markkinat, ja sinne oli tullut paljaita prinssejä ja
prinsessoja pitoja pitämään. Kaikki oli niin koreata kuin sadussa. Me
pysähdyimme korkealle parvelle ja kävimme istumaan pöydän
ympärille, jolla seisoi hyvähajuisia kukkia, ja sitte tuli niin ihmeen
hieno rouva ja tarjosi juotavaksi makeita, hyviä viinejä; hyvältä se
maistui, ja sydämmestään iloiset olivat ne nuoret sotaherrat. Se
hieno rouva kävi istumaan meidän luoksemme ja sydämmestään
iloinen oli hänkin, mutta kohta minä huomasin, että hän joko oli
kaikkein rouva taikka ei kenenkään, sillä yhtäläinen hän oli kaikille, ja
viimein minä sain tietää, että hän oli vain se, joka möi niitä hyviä
viinejä. Kuin meillä oli puhelu hauskimmallaan, näin minä yht'äkkiä
kauppiaan, joka osti rasvan. Ja minä näytin häntä sieltä, jossa hän
istui alhaalla monen muun kanssa pöydän vieressä, joka seisoi
paljaalla maalla. Sotaherrat lähettivät minut pyytämään rahojani.
Minä menin hänen luoksensa ja sanoin: teidän pitää antaa minulle
rahat hylkeenrasvasta! Ensin hän ikäänkuin pahastui, mutta näki
sitte minun ystäväni ylhäältä parvelta, ja silloin ihmiset nauroivat
joka taholla. Hän nousi ja läksi minun kanssani ylös parvelle ja siellä
tuli aika ilo. Kauppias oli myöskin oikein sydämmestään iloinen mies.

"Ei hänellä ollut kukkarossaan niin paljoa rahaa, kuin minun piti
saaman, mutta hän sai toisilta ja sitte hän maksoi minulle ja otti
minun kuittini.

"Sitte pyysi hän meitä kaikkia ajelemaan hänen suurilla

vaunuillansa, joissa oli edessä komeat, lihavat hevoset ja herra
ajamassa. Se herra ei sanonut mitään, läjähytti vain hirveän pitkällä
piiskallaan. En minä silloin tiennyt, että rikkaat ihmiset pitävät
sellaisia herroja vuosipalveluksessaan ainoastaan ajamassa heidän
hevosiaan, milloin he lähtevät ajelemaan.

"Me ajelimme kauneissa metsissä ja pysähdyimme pitkän sillan

päähän, ja siellä oli yhtä paljo ihmisiä ja vaunuja kuin edellisessäkin
paikassa. Siellä me söimme ja joimme paljon, ja yhtä hieno ja iloinen
rouva istui sielläkin meidän kanssamme, ja minun piti kertoella paljo
Bergöstä ja hylkeen-pyyntiretkistä. Minä olin pyöräpäisenä makeista
viineistä ja läksin ulos muka katsomaan ilmaa. Sama vieno etelätuuli
puhalteli kuin ennenkin jo monena päivänä, ja minä ajattelin setä
Erikin neuvoa, kuin erosimme Hanhikarilla: Muista, että olet
kipparina hyljeveneessä.

"Minä menin sisään ja sanoin: Jääkää nyt hyvästi ja kiitoksia vain

hyvästä seurasta ja hyvistä virvokkeista, nyt minä lähden Bergöhön.

"He koettivat kiusata minua vielä viipymään, mutta kun minä en

taipunut, saattoivat he minua ulos, ja siellä kauppias huusi esiin
vaununsa ja sanoi: Ettehän te, Rias-Matti, osaa kaupunkiin, käykää
nyt istumaan, niin saatte ajaa Laivasillalle.

"Kiitoksia paljon, sanoin minä, ja siinä me erosimme.

"Kun pysähdyimme Laivasillan luo, kiitin minä herraa, joka kuskasi

minua, ja läksin astumaan hyljeveneelle, herätin toiset ja sanoin: Nyt
minulla on rahat taskussa ja nyt me lähdemme vesille.

"Kaunis ilma meillä oli matkalla, ja viiden päivän päästä laskimme

tähän rantaan, ja omaisemme olivat rannalla vastassa. Jukki, jolla
nyt on pää harmaassa, oli silloin pikku poika tyllerö."

"Vanha Matti on nähnyt paljon maailmassa", sanoi emäntä.

"Kyllä, kyllä on," sanoi Jonk-Err, "ja hän muistaa, mitä on nähnyt,
ja hän on aina katsellut hyvillä silmillä eikä koskaan pahoilla."

Sill'aikaa kuin Rias-Matti kertoi Tukholman matkaansa, oli

Norrskatin Isakki istunut ja selaillut kertomusta karhunpyytäjästä
Heinäkankaasta, ja toiset nyt kehoittivat häntä jatkamaan siitä,