Full download ebook at ebooksecure.

com

(eBook PDF) Learning React: Modern Patterns for

Developing React Apps 2nd Edition

https://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-learning-react-
modern-patterns-for-developing-react-apps-2nd-edition/

OR CLICK BUTTON

DOWLOAD EBOOK

Download more ebook from https://ebooksecure.com

More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Learning React: Modern Patterns for Developing React

Apps, 2nd Edition (eBook PDF)

http://ebooksecure.com/product/learning-react-modern-patterns-
for-developing-react-apps-2nd-edition-ebook-pdf/

(eBook PDF) Instructional Patterns: Strategies for

Maximizing Student Learning

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-instructional-patterns-
strategies-for-maximizing-student-learning/

(eBook PDF) Reflections: Patterns for Reading and

Writing 2nd Edition

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-reflections-patterns-
for-reading-and-writing-2nd-edition/

(eBook PDF) Patterns of Modern Chinese History by

Charles A. Desnoyers

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-patterns-of-modern-
chinese-history-by-charles-a-desnoyers/
Modern Sample Preparation for Chromatography, 2nd
Edition Serban Moldoveanu - eBook PDF

https://ebooksecure.com/download/modern-sample-preparation-for-
chromatography-2nd-edition-ebook-pdf/

(Original PDF) Learning for Teaching, Teaching for

Learning with Student Resour

http://ebooksecure.com/product/original-pdf-learning-for-
teaching-teaching-for-learning-with-student-resour/

(eBook PDF) Developing Content Area Literacy: 40

Strategies for Middle and Secondary Classrooms 2nd
Edition

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-developing-content-area-
literacy-40-strategies-for-middle-and-secondary-classrooms-2nd-
edition/

Business Communication: Developing Leaders for a

Networked World 2nd Edition Peter W. Cardon - eBook PDF

https://ebooksecure.com/download/business-communication-
developing-leaders-for-a-networked-world-ebook-pdf/

(eBook PDF) Patterns of World History Combined Volume

2nd edition

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-patterns-of-world-
history-combined-volume-2nd-edition/
 c. Typechecking for React Applications
i. PropTypes
ii. Flow
iii. TypeScript
d. Test-Driven Development
i. TDD and Learning
e. Incorporating Jest

i. Create React App and Testing

f. Testing React Components
i. Queries
ii. Testing Events
iii. Using Code Coverage
12. 11. React Router
a. Incorporating the Router
b. Router Properties
i. Nesting Routes
c. Using Redirects
i. Routing Parameters
13. 12. React and the Server
a. Isomorphic Versus Universal
i. Client and Server Domains
b. Server Rendering React
 c. Server Rendering with Next.js
d. Gatsby
e. React in the Future
14. Index
 Learning React
SECOND EDITION

Modern Patterns for Developing React Apps

Alex Banks and Eve Porcello

Learning React

by Alex Banks and Eve Porcello

Copyright © 2020 Alex Banks and Eve Porcello. All rights reserved.

Printed in the United States of America.

Published by O’Reilly Media, Inc., 1005 Gravenstein Highway North,

Sebastopol, CA 95472.

O’Reilly books may be purchased for educational, business, or sales

promotional use. Online editions are also available for most titles
(http://oreilly.com). For more information, contact our
corporate/institutional sales department: 800-998-9938 or
[email protected].

Acquisitions Editor: Jennifer Pollock

Development Editor: Angela Rufino

Production Editor: Kristen Brown

Copyeditor: Holly Bauer Forsyth

Proofreader: Abby Wheeler

Indexer: Judith McConville

Interior Designer: David Futato

Cover Designer: Karen Montgomery

 Illustrator: Rebecca Demarest

May 2017: First Edition

June 2020: Second Edition
Revision History for the Second Edition
2020-06-12: First Release

See http://oreilly.com/catalog/errata.csp?isbn=9781492051725 for

release details.

The O’Reilly logo is a registered trademark of O’Reilly Media, Inc.

Learning React, the cover image, and related trade dress are trademarks
of O’Reilly Media, Inc.

The views expressed in this work are those of the authors, and do not
represent the publisher’s views. While the publisher and the authors
have used good faith efforts to ensure that the information and
instructions contained in this work are accurate, the publisher and the
authors disclaim all responsibility for errors or omissions, including
without limitation responsibility for damages resulting from the use of
or reliance on this work. Use of the information and instructions
contained in this work is at your own risk. If any code samples or other
technology this work contains or describes is subject to open source
licenses or the intellectual property rights of others, it is your
responsibility to ensure that your use thereof complies with such
licenses and/or rights.

978-1-492-05172-5
[LSI]
Preface

This book is for developers who want to learn the React library while
learning the latest techniques currently emerging in the JavaScript
language. This is an exciting time to be a JavaScript developer. The
ecosystem is exploding with new tools, syntax, and best practices that
promise to solve many of our development problems. Our aim with this
book is to organize these techniques so you can get to work with React
right away. We’ll get into state management, React Router, testing, and
server rendering, so we promise not to introduce only the basics and
then throw you to the wolves.

This book does not assume any knowledge of React at all. We’ll
introduce all of React’s basics from scratch. Similarly, we won’t
assume that you’ve worked with the latest JavaScript syntax. This will
be introduced in Chapter 2 as a foundation for the rest of the chapters.

You’ll be better prepared for the contents of the book if you’re

comfortable with HTML, CSS, and JavaScript. It’s almost always best
to be comfortable with these big three before diving into a JavaScript
library.

Along the way, check out the GitHub repository. All of the examples
are there and will allow you to practice hands-on.

Conventions Used in This Book

The following typographical conventions are used in this book:

Italic
Indicates new terms, URLs, email addresses, filenames, and file
extensions.

Constant width
Used for program listings, as well as within paragraphs to refer to
program elements such as variable or function names, databases,
data types, environment variables, statements, and keywords.

Constant width bold

Shows commands or other text that should be typed literally by the
user.

TIP
This element signifies a tip or suggestion.

NOTE
This element signifies a general note.

WARNING
This element indicates a warning or caution.
Using Code Examples
Supplemental material (code examples, exercises, etc.) is available for
download at https://github.com/moonhighway/learning-react.

If you have a technical question or a problem using the code examples,

please send email to [email protected].

This book is here to help you get your job done. In general, if example
code is offered with this book, you may use it in your programs and
documentation. You do not need to contact us for permission unless
you’re reproducing a significant portion of the code. For example,
writing a program that uses several chunks of code from this book does
not require permission. Selling or distributing examples from O’Reilly
books does require permission. Answering a question by citing this
book and quoting example code does not require permission.
Incorporating a significant amount of example code from this book into
your product’s documentation does require permission.

We appreciate, but generally do not require, attribution. An attribution

usually includes the title, author, publisher, and ISBN. For example:
“Learning React by Alex Banks and Eve Porcello (O’Reilly).
Copyright 2020 Alex Banks and Eve Porcello, 978-1-492-05172-5.”

If you feel your use of code examples falls outside fair use or the
permission given above, feel free to contact us at
[email protected].

O’Reilly Online Learning

 NOTE
For more than 40 years, O’Reilly Media has provided technology and business
training, knowledge, and insight to help companies succeed.

Our unique network of experts and innovators share their knowledge

and expertise through books, articles, and our online learning platform.
O’Reilly’s online learning platform gives you on-demand access to live
training courses, in-depth learning paths, interactive coding
environments, and a vast collection of text and video from O’Reilly
and 200+ other publishers. For more information, visit
http://oreilly.com.

How to Contact Us
Please address comments and questions concerning this book to the
publisher:

O’Reilly Media, Inc.

1005 Gravenstein Highway North

Sebastopol, CA 95472

800-998-9938 (in the United States or Canada)

707-829-0515 (international or local)

707-829-0104 (fax)

We have a web page for this book, where we list errata, examples, and
any additional information. You can access this page at
https://oreil.ly/learningReact_2e.

Email [email protected] to comment or ask technical

questions about this book.

For news and information about our books and courses, visit
http://oreilly.com.

Find us on Facebook: http://facebook.com/oreilly

Follow us on Twitter: http://twitter.com/oreillymedia

Watch us on YouTube: http://www.youtube.com/oreillymedia

Acknowledgments
Our journey with React wouldn’t have started without some good old-
fashioned luck. We used YUI when we created the training materials
for the full-stack JavaScript program we taught internally at Yahoo.
Then in August 2014, development on YUI ended. We had to change
all our course files, but to what? What were we supposed to use on the
front-end now? The answer: React. We didn’t fall in love with React
immediately; it took us a couple hours to get hooked. It looked like
React could potentially change everything. We got in early and got
really lucky.

We appreciate the help of Angela Rufino and Jennifer Pollock for all
the support in developing this second edition. We also want to
acknowledge Ally MacDonald for all her editing help in the first
edition. We’re grateful to our tech reviewers, Scott Iwako, Adam
Rackis, Brian Sletten, Max Firtman, and Chetan Karande.

There’s also no way this book could have existed without Sharon
Adams and Marilyn Messineo. They conspired to purchase Alex’s first
computer, a Tandy TRS 80 Color Computer. It also wouldn’t have
made it to book form without the love, support, and encouragement of
Jim and Lorri Porcello and Mike and Sharon Adams.

We’d also like to acknowledge Coffee Connexion in Tahoe City,

California, for giving us the coffee we needed to finish this book, and
its owner, Robin, who gave us the timeless advice: “A book on
programming? Sounds boring!”
Chapter 1. Welcome to React

What makes a JavaScript library good? Is it the number of stars on

GitHub? The number of downloads on npm? Is the number of tweets
that ThoughtLeaders™ write about it on a daily basis important? How
do we pick the best tool to use to build the best thing? How do we
know it’s worth our time? How do we know it’s good?

When React was first released, there was a lot of conversation around
whether it was good, and there were many skeptics. It was new, and the
new can often be upsetting.

To respond to these critiques, Pete Hunt from the React team wrote an
article called “Why React?” that recommended that you “give it
[React] five minutes.” He wanted to encourage people to work with
React first before thinking that the team’s approach was too wild.

Yes, React is a small library that doesn’t come with everything you
might need out of the box to build your application. Give it five
minutes.

Yes, in React, you write code that looks like HTML right in your
JavaScript code. And yes, those tags require preprocessing to run in a
browser. And you’ll probably need a build tool like webpack for that.
Give it five minutes.

As React approaches a decade of use, a lot of teams decided that it’s

good because they gave it five minutes. We’re talking Uber, Twitter,
Airbnb, and Twitter—huge companies that tried React and realized that
it could help teams build better products faster. At the end of the day,
isn’t that what we’re all here for? Not for the tweets. Not for the stars.
Not for the downloads. We’re here to build cool stuff with tools that
we like to use. We’re here for the glory of shipping stuff that we’re
proud to say we built. If you like doing those types of things, you’ll
probably like working with React.

A Strong Foundation
Whether you’re brand new to React or looking to this text to learn
some of the latest features, we want this book to serve as a strong
foundation for all your future work with the library. The goal of this
book is to avoid confusion in the learning process by putting things in a
sequence: a learning roadmap.

Before digging into React, it’s important to know JavaScript. Not all of
JavaScript, not every pattern, but having a comfort with arrays, objects,
and functions before jumping into this book will be useful.

In the next chapter, we’ll look at newer JavaScript syntax to get you
acquainted with the latest JavaScript features, especially those that are
frequently used with React. Then we’ll give an introduction to
functional JavaScript so you can understand the paradigm that gave
birth to React. A nice side effect of working with React is that it can
make you a stronger JavaScript developer by promoting patterns that
are readable, reusable, and testable. Sort of like a gentle, helpful
brainwashing.
Another random document with
no related content on Scribd:
nuorisosta eivätkä siis sortuessaankaan voineet parhaimmalla
tahdollansakaan näkyä pinnalla niin hyvin kuin enemmistö…

Olihan maaseudun nuorisossa ja kaupunkien varattomissa

äärettömät määrät kunnollisia, lujia luonteita, jotka menestyksellä
kestivät siirron ruumiillisen työn tekijöistä henkisen työn tekijöihin,
mutta tappiot olivat sittenkin liian tuntuvat.

Ylioppilaat olivat veltostuneita. Sitä ei voinut kieltää totuuden

nimessä. Harrastettiinhan osakunnissa kylläkin innokkaasti
kotiseutututkimusta ja kansan sivistämistä kansanopistoaatteen
perustalla ja ryhdytyinhän sitä toisinaan sangen huomattaviinkin
sekä tieteellisiin että kaunokirjallisiin julkaisuyrityksiin, mutta
siihenpä ne harrastukset loppuivatkin. Se ei enää ollut kylliksi.
Sivistyneeltä, valveutuneelta nuorisolta saattoi ja sopi odottaa
enemmänkin…

Albert tiesi vallan hyvin, että hän asemassaan osakunnan

kuraattorina olisi voinut saada osaksensa paljon enemmän
myötätuntoa ja ymmärtämystä, jos hän olisi suostunut pitämään
suurisanaisia, kauniita ja onttoja juhlapuheita vanhaan totuttuun
tapaan. Puheita, joissa olisi ylistetty aina ihailtavaa nuoruutta ja sen
mukana itse nuorisoa, valveutuneena, innostuneena »maan
toivona». Mutta eihän hän kehdannut valehdella heille vasten
kasvoja, hän rakasti ja kunnioitti heitä liian paljon esiintyäkseen niin.
Viisaimmat ja rehellisimmät olisivat kuitenkin huomanneet hänen
sanojensa onttouden ja kauneuden verhoaman valheen…

Hän oli harvoin käyttänyt asemansa tarjoamaa tilaisuutta ja

moittinut nuorisoa sen saamattomuudesta ja
välinpitämättömyydestä. Mutta siitä huolimatta oli hänelle tuotu
terveisiä ja kysytty: — Mitä heidän tulisi tehdä, jotta löytäisivät
armon kuraattorin silmien edessä? Hän aina vain moitti ja veti alas,
mutta mitä positiivista hänellä oli annettavana heille?

Siihen kysymykseen ei tietenkään ollut helppo vastata. Hän oli

usein sitä miettinyt. Hän oli vastaava siihen kerran, mutta nyt hän
vain muokkasi maata sitä tilaisuutta varten.

Tänä iltana hänellä oli tilaisuus puhua, sillä varsinaisen virallisen

kokouksen jälkeen hän oli sihteerin kanssa järjestänyt pienen
illanvieton osakunnan kauniissa huoneistossa, ja hän päätti esittää
nuorisolle muutamia ajatuksia, joita hän näin kulkiessaan oli
mielessänsä järjestellyt…
III

Tuomari Eemeli Katajisto kulki vieläkin kuin kuumeessa, vaikka siitä

keväästä, jolloin hän oli tutustunut Martta Hageniin, oli kulunut jo
kesä ja oltiin syksyssä…

Hän, joka itse oli lihavahko ja hartiakas mies, oli aina ihaillut
pientä naista. Nainen oli hänen unelmiensa kaunein kangastus, ja
hän oli aina itsellensä myöntänyt, ettei hän pääse mihinkään elämän
ristiaallokossa, ellei naisen pieni käsi tartu hänen lihavaan, hiukan
punoittavaan käteensä ja johda häntä onnellisesti läpi elon
myrskyjen.

Hän tunsi voimansa. Se oli suurempi ja pyörryttävämpi kuin hänen

oman maakuntansa suurimman kosken kurimus. Hän tahtoi seistä
sinä vankkana puuna, jonka ympärille elämän suloisin viiniköynnös
naisen hahmossa täyteläisine rintoineen kietoutuu ja rusoisilla
huulillaan juottaa hänelle rakkauden hekumallisinta viiniä…

Hän rakasti pientä naista, jonka piti olla samalla kertaa heikko,
mutta viekkaudessaan ja viisaudessaan voimakas ja ruumiiltaan
notkea kuin villikissanpenikka täynnä temperamenttia, luonteen
tulisuutta ja tunteen hehkua niinkuin keitetty punaviini…
 Ja nyt, viime keväänä, hän oli vihdoinkin löytänyt sellaisen naisen.
Hän oli se oikea.

Tuomari Katajisto taisi todella olla hiukan kuumeessa, sillä niin

hänen päätänsä poltti, vaikka saattoihan siihen osaltansa vaikuttaa
viimeöisistä juomingeista johtuva kohmelokin.

Mutta siitä huolimatta hän oli sittenkin tyytyväinen. Hän oli aina
pitänyt ihanteenaan omistaa rakastajattaren, jota kehtaisi näyttää ja
joka olisi hiukan siihen tyyliin kuin hän oli kuvitellut niiden olevan
suuressa maailmassa. Tosin Martta Hagen oli hiukan liiaksi
oikuttelevainen, mutta hänhän oli taiteilija ja sitäpaitsi tuollaiset oikut
ne vain virkistivät ja tekivät rakkauden joka kerta uudeksi ja
intresantiksi…

Eikä ollut suinkaan mikään skandaali esiintyä taiteilijatar Martta

Hagenin seurassa. Ensinnäkin hän oli oikeastaan perhetyttö ja
toiseksi hän oli tunnettu tanssijatar ja soma, joskaan ei erityisen
kaunis, operettidiiva, jonka koko kaupunki tunsi.

Hänellä oli todella täysi syy olla tyytyväinen rakkautensa

esineeseen, sillä moni häntä paljoa paremmassa asemassa oleva
nuori herra näkyi kadehtivan hänen menestystänsä naismaailmassa.
Olihan Martta Hagenilla tosin hiukan muutakin mainetta kuin vain
taiteilijatarkuuluisuutensa, mutta mitäs siitä, se oli vain toisten
taiteilijoiden kateutta ja parjausta…

— Oli miten oli, — ajatteli hän ja pöyhi suurta, mustaa tukkaansa.

— Hän on joka tapauksessa rakastunut minuun, ja siinä on minulle
kylliksi. Juuri hänen kaltaistaan olen aina uneksinutkin, sillä miksipä
ei minulla voisi olla yhtä loisteliasta ystävätärtä kuin monilla muilla,
jotka eivät ole yhtään parempia kuin minäkään…
 Tuomari Katajisto sytytti pienen, hyvältä tuoksuvan sikarin ja asteli
rauhallisesti huoneessaan edestakaisin.

Se se vain on harmillista, että minun pitää olla niin saamarin

köyhä — ajatteli hän kulkiessaan. — On se isäukkokin aika otus,
istua kököttää siellä maalla kaikkien kohojen ihailtavana ja johtaa
niiden typeriä kuntakokouksia. Niin no, eiväthän ne kaikki nyt niin
kohojakaan ole, mutta saamarin rahanahneita ne ovat kaikki
järjestänsä ja ne ovat huonoa seuraa isäukolle, joka on itse lihaksi
tullut kitsaus…

Oli se huono tikki, ettei sen isäukon kanssa voinut sopia. Mitäs
siitä, jos vastoin sen tahtoa lähdinkin opinteille, sillä olenhan minä
onnistunut ja loistavasti suorittanut tutkintoni. Saisi olla ylpeä
pojastaan, joka on tuomari. Mokomatkin periaatteet. »Herrakuume»,
mitä tyhmyyksiä se on, noita sosialistien keksintöjä? Jos kaikki
jäisivät maalle multaa ja lantaa tonkimaan, niin mistä Herran
nimessä kansa sitten saisi pappeja ja tuomareita, sillä eiväthän
herrain lapset kelpaa kuitenkaan muuhun kuin hyviä palkkoja
nostamaan, minkä senkin ne usein tekevät kasööriensa kautta…

Sitten hän pysähtyi peilin eteen ja katseli kuvaansa siinä.

Jaa-a, ei se ole hullumpi, täydellinen gentlemanni, johonka hienot

naiset ja taiteilijattaretkin rakastuvat. Ei kukaan, ei edes piru
helvetistä, voisi arvata, että tämän pojan pappa on turpeenpuskija
maalta. Yhtä puuttuu, yhtä puuttuu… sitä saamarin rahaa. Jos
rupeaisi tekemään — ajatteli hän leikillä ja pyörähti koroillaan ja
jatkoi hymyillen kävelyään.

Suurtalonpoika, mitä tyhmyyksiä se oli? Isäukko on talvi-iltoina

tavannut niitä »Setä-Topeliuksen» kirjoja, ainoat kirjat, joita hän,
paitsi katkismustaan, on lukenut, ja saanut päähänsä
suuruudenhulluuden. Linnaan se tätien ja lastenkamarien runoilija
olisi ajoissa pitänyt telkeä, ettei se olisi päässyt turmelemaan
Suomen tervettä talonpoikaa. Ukko muka vannoi niinkuin Aaron
Perttilä, että hänen lapsestaan ei saa tulla herraa eikä herrojen
uuspeiliä. Mutta saamari soikoon, tulipa sittenkin, ja hyvä tulikin.
Mutta, jos koettaisi vieläkin kerran sopia, jos se vain antaisi anteeksi
se vanha tervaskanto, mutta johan nyt, se on itsepäinen ja
tylsäjärkinen kuin härkä.

Äss, rahaa minä tarvitsisin, kun se Marttakin taas pyysi

viisisatasen. Ja onhan se vallan luonnollista, täytyyhän hänen saada
uudet puvut siihen uuteen loisto-osaansa operetissa. Ja sitten
kukkavihko ensi näytökseen ja kukkakori kolmannen näytöksen
suuren tanssin jälkeen sekä viisikymmentä markkaa jokaisen lehden
arvostelijalle ja… Äkkiä hänen ajatuksensa ikäänkuin pysähtyivät, ja
sitten ne taas kiitivät hurjaa vauhtia eteenpäin niinkuin ohjaajaa
vailla oleva, vahingossa käyntiin päässyt auto. — Jospa isäukko
kuolisi, niin ei olisi rahasta puutetta… Hän viskasi sikarin pois ja
heittäytyi istumaan suureen ameriikkalaiseen nojatuoliin sekä upotti
lihavat, pulleat sormensa paksuun tukkaansa…

Hän lienee istunut siinä kauan aikaa, kun hän heräsi ajatuksistaan
siihen, että avain pistettiin eteisen ameriikkalaiseen lukkoon.
Samassa Martta Hagen syöksyi huoneeseen. Hän oli puettu
muodikkaaseen, mustaan silkkipukuun, jonka hame oli miltei liian
lyhyt, ja musta silkkinen päällysnuttu teki hänet siroksi ja pieneksi.
Harteilla oli hänellä hyvin leveä kärpännahkainen puuhka ja kädessä
samasta nahasta tehty jättiläismunan muotoinen muhvi.
 Huone täyttyi voimakkaalla hajuveden tuoksulla. Tuomari Katajisto
hypähti ylös tuolista ja riensi suutelemaan tulokasta.

— Nyt jo kotona, eikö teillä ollutkaan harjoitusta?

— Oli ja on, mutta se keskeytyi vähäksi aikaa, — sanoi Martta ja

koetti hellästi välttää ystävänsä suudelmaa, joka osui hänen
maalattuun, miltei läpinäkymättömän, valkoisen harson peittämään
poskeensa.

— No no, Eemeli, koeta nyt hillitä kiihkoasi, etkö sinä näe, että
saat tukkani ja hattuni epäkuntoon?

— Oletko sinä juovuksissa? — kysyi Eemeli hämmästyneenä ja

päästi otteensa suudeltuaan Marttaa suulle.

— En, jestas sentään, vaikka sietäisi sitä ollakin, mutta kuinka

niin?

— Sinähän tuoksut viinille?

— Mutta onhan se luonnollista.

— Mitenkä? Sinä oletkin siis ollut viftillä?

— Lalalalaa, oletpa sinä taas mustasukkainen. Minä olen ollut

harjoituksessa ja harjoitellut samppanjabalettia ja tietysti täytyy
minun juoda harjoituksessa saadakseni stemninkiä, ymmärrätkö
sinä? Kuule, Eemeli, kyllä sinun nyt täytyy antaa minulle parisataa,
se samppanja on nykyään niin inhoittavan kallista, sota-aika, sota-
aika, ja minä en voi harjoitella ilman »hartsausta», eikä ne kyypparit
usko minulle velaksi.
 Eemeli joutui hännillensä.

— Parisataa? Oletko sinä hullu? Mistä minä ne otan ja minulla ei

ole.

— On sinulla, anna pois!

— Kultani, ei minulla nyt ole, mutta huomenna.

— On sinulla. — Martta lähestyi Eemeliä ja suuteli häntä kiihkeästi

ja veti hänet sohvaan viereensä istumaan.

— Rakas pojuni, oma kulta pojuni, anna nyt, ethän sinä voi
tahtoa, että minä epäonnistuisin kenraaliharjoituksessa. Anna nyt,
minulla on kiire, minun on oltava kolmannessa näytöksessä sisällä.
Rakas poju, anna nyt, minun menestykseni ja onneni on sinunkin
onnesi, niinhän, poju, anna nyt.

Hän suuteli Eemeliä ja upotti pitkät, laihat sormensa, hänen

suureen, tummaan tukkaansa.

— Kulta oma, minulla ei ole, ei ole!

— Sinulla on, mutta sinä et enää rakasta minua. Sinä tahdot estää
minun taiteellista menestystäni. Sinä olet kateellinen ilkiö, oikea
hirviö. Ah, teitä juristeja, te ette ymmärrä naista ettekä taidetta.
Ainoa mitä te ymmärrätte, on tuomita onnettomia naisia
Hämeenlinnaan…

Martta heitti itsensä sohvan selustaa vasten ja itki silkkiseen

nenäliinaansa.
 Tätä syytöstä ei tuomari Katajisto voinut kestää. Hän sanoi
samalla sekä nuhdellen että pyytäen:

— Kulta!

— Anna minun olla, — sanoi Martta kyynelensä lomassa, — kaikki

te olette samanlaisia, kaikki te sanotte rakastavanne minua, mutta
kukaan ei tahdo uhrata minun puolestani edes niin paljoa, että minä
saisin leipäni, — hän itki ääneen.

— Mutta saathan sinä toki leipäsi. Mutta sinähän et tyydy siihen,

sinähän tahdot samppanjaa, ja se ei enää ole leipää.

— On se, sillä minun taiteeni on minun leipäni, ja minun

menestyksen! riippuu samppanjasta, — nyyhkytti Martta.

Eemeli ei viitsinyt enää nähdä Martan itkevän. Hän otti

lompakkonsa esille ja kaivoi siellä kaksi sadanmarkan seteliä.

— Kas tässä on sinulle leipään, mutta kyllä sinä olet julma, kun
viet minulta viimeiset rahani, ja huomenna lankeaa minulla vekseli,
jonka hoitamiseen olin ne varannut.

Mutta Martta ei huolinut rahoista, hän itki vain.

— Voi kultani, ota nyt, muutenhan sinä itket äänesi käheäksi ja

epäonnistut huomenna täydellisesti.

Hän otti oman nenäliinansa ja alkoi pyyhkiä Martan poskia ja

silmiä.
Nenäliina muuttui punertavaksi ja silmistä lähti mustaa väriä.
 — Enhän minä voi olla julma, niinkuin sinä sanot, — sanoi Martta
tylysti.

— Et sinä ole julma, minä vain laskin leikkiä, ota nyt, kultani.

Martta otti rahat, rutisti ne kokoon ja pisti ne ketjussa riippuvaan

suurehkoon hopeaiseen käsilaukkuun, jonka kansi oli täynnä
kaikenlaisia kiviä ja mitä erilaisimpia monogrammeja. Sitten hän
nousi, järjesti tukkaansa ja hattuansa peilin edessä, veti hiukan
puuteria kasvoihinsa ja suuteli niinkuin marttyyri Eemeliä.

— Hyvästi.

— Joko sinä menet?

— Minulla on kiire, minua odotetaan.

— Minä tulen mukaan katsomaan kenraaliharjoitustanne.

— Ei, ei se sovi, sillä sinne ei päästetä ketään asiaankuulumatonta.

— Mutta kuulunhan minä asiaan. Minä tulen, kyllä ne minut

päästävät, minä vaikka lahjon vahtimestarit.

— Ei, sinä et saa tulla.

— Miksen?

— Sillä minä niin hermostun sinun läsnäolostasi.

— Se ei ole totta. Minä tulen.

— Sinä et tule! Jos yritätkään, niin minä hyppään heti paikalla alas
tuosta rappusista, sillä minä olen niin hermostunut, älä kiusaa
minua. Minä teen sen, sinä tiedät, että minulla on temperamenttia ja
rohkeutta.

— Rauhoitu, rauhoitu Jumalan nimessä. En minä tule. Mutta

kuinka kauan sinä viivyt?

— Siksi kunnes samppanjabaletti on lopussa. Hyvästi, kultamuruni.

— Hän heitti mennessänsä lentosuukkosen ja juoksi tiehensä.

Puolta tuntia myöhemmin oli tuomari Katajisto operettiteatterilla ja

sai kuulla, että siellä ei ollut mitään harjoitusta erään sairastumisen
takia. Tuomari Katajisto kirosi ja päätti lähteä osakuntatalolle, jossa
hän tiesi tänä iltana olevan paljon juristeja koolla, sillä eräs
lakitiedettenkandidaatti oli lehdessä olleen ilmoituksen mukaan
lupautunut pitämään esitelmän vekselioikeudesta. Hän lähti
osakuntatalolle toivossa saada lainata ne kaksisataa markkaa, jotka
Martta häneltä juuri oli siepannut ja joita hän tarvitsi omaan
vekseliinsä.
IV

Kun tuomari Katajisto saapui osakuntaan, oli paraillaan väliaika, sillä

virallinen kokous oli jo päättynyt. Osakunnan sekakuoro esitti
muutamia laulunumerolta, jonka jälkeen istuttiin taas paikoilleen.

Osakuntalaiset istuivat puolikaaressa toinen toisensa taakse

asetetuilla tuoleilla ja täyttivät jokaisen paikan, sillä juristi, joka aikoi
tänä iltana pitää esitelmän, oli tunnettu hyväksi lakimieheksi ja
samalla eteväksi puhujaksi. Inspehtori istui korkeaselustaisessa,
tammisessa tuolissa pitkän tammipöydän takana, ja kuraattori,
tohtori Hakala, istui pienemmässä nojatuolissa hänen vieressänsä
samaisen pöydän takana.

Kuraattori pyysi kohteliaasti esitelmöitsijää astumaan korokkeelle,

jolla pöytä ja äskenmainitut tuolit olivat, ja poistui inspehtorin kanssa
heille varatuille tuoleille osakuntalaisten eturiviin. Ainoastaan
sihteeri, maisteri Vuokatti, joka oli istunut inspehtorin toisella
puolella, jäi papereinensa paikoillensa tammipöydän ääreen.

Esitelmä oli laaja ja perinpohjainen, mutta siitä huolimatta

kuuntelivat osakuntalaiset esitystä suurella hartaudella ja levollisina.
Voimakkaat kättentaputukset esitelmän jälkeen osoittivat selvästi,
että osakuntalaiset olivat mieltyneet esitykseen. Inspehtori ja
kuraattori asettuivat takaisin paikoillensa, ja kuraattori kiitettyään
esitelmänpitäjää kysyi, oliko kenelläkään mitään sanottavaa edellisen
johdosta. Syntyi vilkas keskustelu. Varsinkin juristit käyttivät
ahkerasti puheenvuoroja, mutta uskalsivatpa muutkin puhua asian
periaatteellisesta puolesta.

Tuomari Katajisto oli vaiennut kaiken aikaa ja hieronut

hermostuneesti lihavia, punertavia käsiään. Hän oli huonolla tuulella,
sillä hänen ajatuksensa askartelivat vain siinä kysymyksessä, keneltä
hän mahdollisesti voisi saada lainaksi tarvitsemansa kaksisataa
markkaa. Mutta kun kuraattori Hakala puhui myöskin vekselien
tavallaan epämoraalisesta luonteesta, eli oikeammin siitä, kuinka
vekselit nuorisolle alituisine mielenliikutuksineen, jotka aiheutuivat
vekselien luonteesta, olivat epäterveellisiä mitä heidän moraaliinsa
tulee, pyysi tuomari Katajisto puheenvuoroa kiivaalla, miltei
uhkaavalla äänellä. Hän vastusti tohtori Hakalan mielipidettä ja koetti
todistaa sen vääräksi. Hän ei valinnut sanojaan ja puhui kiihkolla ja
heitti häikäilemättä aina silloin tällöin väliin pieniä hävyttömyyksiä ja
kaikenlaisia ilkeitä persoonallisia viittauksia.

Hänen mielestään vekselit suorastaan kasvattivat ihmisen

luonnetta ja moraalia, sillä juuri niiden kriitillisten ja vaarallisten
ominaisuuksien takia ihmisen tarmo ja huolellisuus kehittyivät sekä
varmistuivat huomattavasti. Kylmäverisyys ja mielenmaltti ainaisen
vaaran uhatessa oli hänen mielestään paljoa arvokkaampi kuin
rikkaan ihmisen ainainen tylsä rauha…

Hän puhui niinkuin olisi kokonaan unhottanut kaikki ne monet

epämiellyttävät mielenliikutukset, jotka olivat hänelle itselleen
aiheutuneet lukemattomista vekseleistä ja joiden tähden hän nytkin
oli niin hermostunut ja huonolla tuulella.

Vanhemmat osakuntalaiset, jotka tunsivat tuomari Katajiston

rahahuolet ja asioidenhoidon, mikä pääasiassa nojautui
vekselisysteemiin, eivät voineet pidättyä aina silloin tällöin
äänekkäästi hymähtämästä. Mutta tämä vain kiihoitti tuomari
Katajistoa uusiin, yhä ankarampiin hyökkäyksiin…

Seurasi sitten pieni väliaika, jolloin juotiin teetä. Pieni

osakuntalaisista muodostettu jousiorkesteri soitti muutamia
kappaleita, ja osakunnan paras lausuja, neiti Lahja Kaario, esitti
voimakkaan runon »Aetas aurea», jonka eräs nimeänsä
mainitsematon osakunnan runoilija oli kirjoittanut. Runo oli
sisällykseltään kaunis ja täynnä ajatuksia.

Tohtori Hakala kuunteli mielenkiinnolla ja miltei henkeänsä

pidättäen tätä uutta runoa, sillä siinä oli paljon samoja ajatuksia,
joita hän oli aikonut esittää osakuntalaisille tänä iltana.

Runossa sanottiin, että tarun mukaan oli kerran kultainen aika,

jolloin luonto, eläimet ja ihmiset olivat kaikki hyviä ja rakastivat
toisiansa. Ei mitään vihaa, kateutta eikä pahuutta ollut siihen aikaan,
ja kaikki kodit olivat avoinna jokaiselle kulkijalle, eikä ovissa ollut
salpoja tai lukkoja…

Jokaisessa ihmisessä on yhä kaipaus parempaan, tuohon tarun

kertomaan aikaan. Tahallansa eivät ihmiset ole voineet luopua tuosta
ajasta ja pilata sitä niin rumaksi ja ilkeäksi kuin mitä se nyt on…

Runoon liittyi tarina tautilippaasta eli kertomus siitä, kuinka kaikki

taudit olivat suljetut erääseen lippaaseen, joka oli kauniin
jumalattaren vartioitavana, mutta kuinka tämä naisellisessa
uteliaisuudessaan ei voinutkaan olla katsomatta siihen, vaan raotti
kantta, jolloin taudit lähtivät lentämään tuulien lailla tästä lippaasta
yli koko maanpiirin, mutta jumalatar toinnuttuaan kauhistuksestaan
viime tingassa sulki lippaan, ja jäljelle jäi elämän onnen kultainen
toivo…

Tulevaisuus siis oli oleva ihmisten, koska heille oli jäänyt jäljelle
toivo omassa itsessänsä, aivan samoin kuin kuolemattomuuden
iäinen kaipuu.

Mutta mitenkä oli tulevaisuus toteutuva?

Ihmisten tulee tehdä paljon työtä, omaa työtä, vapaata,

epäitsekästä työtä yhteisen ihanteen hyväksi, toistensa eduksi.
Ihmisten tulee kilpaa täyttää rakkauden käskyä ja vanhojen
ihanteiden vararikosta pelastaa rakkauden työt…

Silloin on elämä toimintaa, ja vain väsyneet katsovat

menneisyyteen, mutta nuorten ja tarmokkaitten on maa. Ja Eeden,
jonka yllä ei välky miekka, vaan työhön joka aamu herättävä
aurinko, on koko maa, ja silloin on kultainen aika…

Tohtori Hakala oli unohtunut kuuntelemaan ja seuraamaan neiti

Kaarion elävää ja voimakasta lausumista niin, että hän vallan
säpsähti, kun kättentaputukset herättivät hänet ajatuksistaan. Ja kun
hän silmäili ympärillensä, huomasi hän, että monet katselivat häntä
uteliaasti. Hän nolostui hiukan ja tuli hajamieliseksi..

Tohtori Hakala nousi puhumaan ja puhui niitä ajatuksia, joita hän

matkalla oli pohtinut ja ajatellut. Häneen oli tarttunut jonkinlainen
runollinen lento. Hän puhui lämmöllä ja innostuksella, ja ellei hänen
puheessaan olisi ollut reaaliseen todellisuuteen perustuvia ajatuksia,
olisi se varmasti vaikuttanut intomieliseltä, sisällyksettömältä
juhlapuheelta, sillä niin runollisesti ja sujuvasti hän esitti
sanottavansa.

Suurin osa osakuntalaisia kuunteli hiljaa ja vaieten, vaikka monen

kasvoilla kuvastinkin hämmästys ja harmi, mutta eräästä
nurkkauksesta kuului äänekästä murinaa. Mitä pitemmälle kuraattori
tuli puheessaan, sitä äänekkäämmäksi kävi tyytymättömyys, ja
tyytymättömien johtajana näkyi olevan tuomari Katajisto. Mutta
kuraattori puhui rauhallisesti loppuun asti, sillä hän katsoi sen
oikeudekseen ja velvollisuudekseenkin. Hän rakasti tuota edessänsä
olevaa nuorta, voimakasta joukkoa, joka kätki itseensä niin paljon
kauniita toiveita ja lupauksia.

Puheen loputtua olivat kättentaputukset verrattain kylmiä ja

virallisia. Inspehtori kiitti osakunnan puolesta kuraattoria puheesta ja
kysyi, oliko kenelläkään mitään sanottavaa sen johdosta. Syntyi
hiljaisuus, kaikki katselivat tuomari Katajistoon. Hän pyysi
puheenvuoroa.

Tuomari Katajisto puhui tapansa mukaan kiihkeästi ja moitti

kuraattoria siitä, että hän tahallansa näki nuorison elämän niin
yksipuolisen mustana. Mutta kun hän oli lopettanut mielestänsä
terävän puheensa, nauroivat kaikki paitsi hän. Kuraattori oli sittenkin
voittanut, vaikka kyllä hän ajatteli itseksensä Pyrrhoksen tavoin, että
vielä yksi tällainen voitto, niin hän oli hukassa…

Kokous lopetettiin. Kuraattori lähti kokouksesta tyytyväisenä siitä,

että oli saanut sanotuksi nuorisolle sen, mitä hänellä tällä kertaa oli
ollut sydämellään. Mutta nuoriso aloitti iloisen karkelon, joka kesti
kello kolmeen aamulla.
 *****

Albert Hakala oli ulos tultuaan vielä sellaisessa mielenkuohussa ja

lainehtimistilassa, että hänen ei tehnyt mielensä lähteä kotia päin,
vaan hän päätti kävellä hiukan ulkosalla rauhoittuakseen ja
ajatellakseen mikä mahtoi olla syynä tuomari Katajiston kiihkoon
häntä kohtaan. Hän näet ei tiennyt mitään Martta Hagenin ja
Katajiston suhteesta, sillä Martta ja hän, niin serkuksia kuin olivatkin,
eivät seurustelleet toistensa kanssa.

Suuri ihmisvirta veti häntä pitkin Aleksanterinkatua

Pohjoissatamaan, jonne oli kokoontunut suuri joukko joutilasta
väkeä. Kadut olivat miltei pimeät, sillä lokakuun taivas oli pilvessä ja
katulamput olivat edelleenkin tummia ja niukkavaloisia.

Muutamista lampuista olivat syyssateet huuhtoneet osan

sinimaalia pois, niin että pitkin näiden suurten sinisten kupujen
kupeita näkyi kirkkaita, värittömiä viiruja, joista valo tunkeutui
esteettömästi ja häikäisevänä. Likaisille kaduille syntyi lamppujen
alle hehkuvia, säteileviä tähtiä, samanlaisina kuin Pyhää henkeä
taikka kaikkinäkevää Jumalansilmää esitetään kirkoissa kullatusta
kipsistä tehtyinä. Elettiin yhä alakuloisessa, pimeässä kaupungissa,
ja vain nämä tähdet valvoivat kaupungin kaduilla, sillä paksut pilvet
peittivät taivaan…

Tänään oli jokin keisarillinen juhlapäivä, ja kaikki Pohjoissatamassa

olevat laivat, joita ei yleensä pimeyden takia iltaisin huomannut,
olivat nyt tuhansin valoin valaistut. Lukemattomien lyhtyjen rivit
kulkivat pitkin laivojen runkoja, mastoja ja kajuuttoja loihtien esille
pimeästä alusten mahtavat, tulena palavat ääriviivat. Meri aaltoili
verkalleen suurin, tasaisin liikkein, ja nuo tummaa taustaa vasten
loistavat suuret alukset nousivat ja laskivat juhlallisesti niinkuin
Belsazarin pitojen käden piirtämät jättiläistulikirjaimet. Näky oli
hurmaava ja silmiä hivelevä, eikä Albert voinut olla itseksensä
ylistämättä tulen aina tunnustettavaa jumaluutta…

Mieli kauniin näyn tenhossa palasi hän rauhoittuneena kotiinsa

Kaivopuistoon, missä heidän oma kaksikerroksinen talonsa tuijotti
merelle, jonka tummalla pinnalla ei loistanut ainoankaan aluksen
yksinäinen, kiikkuva tulikukka. Gråharan uskollinen, ystävällisesti
tuikkiva silmä oli ummessa, niinkuin nukkuneen peikon silmä…

*****

Mutta tuomari Katajisto kulki samoihin aikoihin osakunnassa

ympäri niinkuin varas markkinoilla onnistumatta saamaan
haluamaansa rahasummaa…
V

Eräänä tuulisena marraskuun yönä seisoo Janne Pöyhtäri vahdissa

Korkeavuorenkadun palotornin portilla. Tuuli ulvoo ympärillä olevien
korkeitten kivimuurien savupiipuissa ja korkean palotornin rautaisissa
kaiteissa.

Vihaisesti tupruttaa se Jannen silmille kuivaa lunta. Hän nostaa

harmaan vahtiturkin ketunnahkakauluksen, kääntyy selin tuuleen ja
nojaa portin matalaan graniittiseen pylvääseen. Näin on niin hyvä
olla. Mieleen muistuu viime toukokuun ensimäinen päivä,
Vapunpäivä, jolloin hän astui virkaansa vakinaisen palokunnan
palvelukseen.

Se oli kirkas, aurinkoinen kevätpäivä, ja hänen mielensä oli iloinen

ja kevyt. Ensinnä näytettiin hänelle talli kutakin hevosta varten, eli
nuo eristetyt pilttuut, joissa hevoset seisoivat vapaina, pää
käännettynä kahta, helposti avautuvaa lasiovea päin. Nämä ovet
johtivat suureen saliin, jossa kaikki sammutusvehkeet olivat. Siinä
seisoi rivissä isoja vaunuja tulenpunaisine pyörineen, autoja,
höyryruiskuja, letkukärryjä, suuret, kahdeksantoistametrin pituisiksi
venyvät mekaaniset tikapuut y.m. liikkuvat esineet. Seinillä oli
hakatikapuita ja monenlaisia jatko-tikkaita, soihtuja, lyhtyjä. Miesten
nahkaiset kypärit ja leveät nahkavyöt, joissa riippui palokirveet,
olivat kaikki asetetut nauloihin yhteen riviin, josta ne oli helppo
tarvittaissa ottaa. Kaikki oli ollut hänelle niin uutta, hauskaa ja
miellyttävää. Mutta sanoin kuvaamaton oli hänen riemunsa, kun hän
erään toverinsa kanssa, joka hänelle tämän palosotilaan paikankin oli
hommannut, nousi korkeaan palotorniin.

Hän oli jokseenkin hengästynyt noustuaan oudokseltaan rivakasti

tornin jyrkkiä kiviportaita. Olipa se torni koko joukon korkeampi kuin
kotipitäjän kirkon kellotapuli, ajatteli hän kiivetessään.

Voimakas, kylmä tuulenhenki löi häntä vastaan, niin että lakki oli
päästä pudota, kun hän tuli tornin tasaiselle katolle, jota korkea,
tiilipylväinen rauta-aita reunusti. Tuuli niin, että korvissa humisi ja
päätä huimasi. Täytyi pitää kiinni kaiteesta.

Oli iltapäivä, ja aurinko teki laskuaan. Hän hengitti syvään ja

katseli etelään, merelle päin, joka kimmelsi laskevan kevätauringon
valossa rannattomana kultamerenä. Hänen täytyi kaihtia silmiään,
sillä niin tämä punertava kirkkaus häikäisi häntä. Hän käänsi
katseensa pohjoista kohti, ja hänen silmiensä eteen avautui
hurmaava näky. Aurinko loisti punaisena pallona luoteisella taivaalla,
ja alhaalla hänen jalkojensa alla lepäsi kaupunki niinkuin hirvittävän
suuri vaahteranlehti. Joka puolelta ympäröi tätä laajaa saarentoa
meri, joka oli ikäänkuin uurtanut sen rannat niin, että koko alue
monine niemekkeineen ja lahtineen todella muistutti suurta
syvähaikoista vaahteranlehteä. Ja kun hän katseli etäämmälle, näki
hän, että tämän jättiläislehden ruotina oli Töölönlahden,
Humallahden ja Taivallahden välinen kannas. Ja antaessaan
katseensa loitota yhä etäämmälle hän näki, että rakennuksien
tuhantisista ryhmistä ei tullut loppua, vaan ne sulivat kaukana
näköpiirin himmeään vihreyteen. Tuntui aivan kuin siellä etäällä olisi
voinut olla lukemattomia samanlaisia, juhlallisia lehtimuodostuksia ja
vihdoin itse ääretön jättiläispuu…

Näky oli valtava. Täältä korkealta arkielämän yläpuolelta

katsottuna näytti tuo kaupunki, jonka suorat kadut ja kauniit puistot,
korkeat kivimuurit ja esikaupunkien epäsäännöllisesti kiemurtelevat
kujat hän ajurina niin hyvin tunsi, kaikesta ylimalkaisuudestaan
huolimatta suurenmoiselta ja suorastaan kutsuvalta. Tuo sama
kaupunki, josta hän niin usein oli ikävöinyt maalle, tutuille
kotivainioille ja metsiin…

Äkkiä hän muisti, että jonkun kilometrin matkan päässä heidän

kotitalostaan oli hiekkaharju, jonka korkeimpaan paikkaan venäläiset
topografit olivat aikoinaan rakentaneet solakoista petäjistä hataran ja
huojuvan näkötornin. Siitä näkötornista oli laajin näköala yli koko
tienoon. Sieltä hän oli saattanut nähdä miltei koko heidän maatilansa
pellot, niityt, metsät, suuren järven ja joen, joka kiemurteli kuin
hopeanauha tumman alttariliinan reunassa, ja sieltä saattoi laskea
seitsemän pitäjän kirkot.

Hän unohti hetkeksi missä oli. Hän alkoi laskea kirkontorneja.

Nikolainkirkko yksi, tuossa edessä ja miltei sen kupeella vanha
venäläinen kirkko ja korkea kultasipulinen Uspenskin katedraali
tuossa oikealla, kolme. Kallion uusi, jykevä graniittikirkko tuolla
etäämmällä neljä… Hän kääntyi vasempaan, pieni puinen vanha
kirkko viisi, Johanneksenkirkon »naskalinpäät» kuusi, Katolinen
kirkko ja pieni Saksalainen kirkko, seitsemän, kahdeksan, sekä
etäämmällä Viaporin saaressa vihreäsipulinen venäläinen kirkko
yhdeksän ja lopuksi lukematon määrä korkeita, erilaisia torneja
ikäänkuin suuressa metsässä erikorkuisia puita. — Yhdeksän kirkkoa,
sanoi hän puoliääneen, — yhdeksän…

— Eihän kuin seitsemän — muisteli hän ihmetellen mielessään, ja

samassa hän havahtui ja muisti missä seisoi. Kaukana tuolla
näkörannan takana olivat ne kirkot, joita hän kaipasi, ja hänen
kaihoisat ajatuksensa kiipesivät punertavia pilviportaita kauas
metsänrannan taakse…

Laskeva aurinko kimalteli kirkkojen kullatuissa palloissa ja

kultasipuleissa. — Ehkä sama aurinko kultasi nyt kotipitäjän
kirkontornin vanhoja yläruutuja. — Hänen mielensä täytti vihlova
koti-ikävä, ja kurkkuun tuli jotain, joka tuntui olevan hyvin vaikeata
niellä…

Hänen toverinsa puhui koko ajan ja esitteli eri rakennuksia

mainiten niitä nimiltään, mutta hän ei kuullut mitään, hänen
ajatuksensa olivat liitäneet lintujen teitä kauaksi kotiseudulle…

Kun hän ei vastannut mihinkään kysymykseen, löi toveri häntä

olkapäähän ja kysyi:

— Huimaako sinua?

— Johan nyt, — vastasi hän säpsähtäen niin, että polvet

notkahtivat, ja alkoi lähemmin tarkastella allansa lepäävää
kaupunkia. Kaikki sen suorat kadut näyttivät niin mitättömän
kapeilta, ikäänkuin mustalle kivitaululle viivaimella vedetyiltä viivoilta.
Puistot lehdettömine, hiukan vihertävine puineen näyttivät mustilta
kuin kulon polttama nummi. Tuhannet peltikatot, vaaleammat ja
tummemmat, paistoivat erivärisinä läikköinä auringon hohteessa, ja
punaiset tiilikatot hehkuivat kuin sula kirjelakka. Kun katseli
kauemmin, oppi silmä huomaamaan, että talojen monet, pienet
tornit muistuttivat täältä ylhäältä katsottuina pestyjä ruoka-astioita,
jotka on pantu jättiläistarjottimelle kumollensa valumaan.

Aurinko oli jo vähitellen miltei kokonaan painunut metsänrannan

taakse ja valaisi vain korkeimpia torneja. Hänkin täällä palotornissa
oli vielä valossa, mutta alla olevan kaupungin suorat kadut näyttivät
mustilta ja tyhjiltä kuin iankaikkisuuden ammottavat kuilut. Häntä
puistatti. Kattojen päällä olevat sadat metalliset savutorvet, joiden
liikkuvia, siivekkäitä päitä kevättuuli heilutteli edestakaisin, tuntuivat
itse pahan mustilta enkeleiltä. Ja etäämmällä korkeista tehtaitten
piipuista nouseva musta savu liehui kuin hirvittävän suuret
suruharsosta tehdyt liput…

Hän tunsi jonkinlaista katkeruutta rinnassaan. Hän ei voinutkaan

sulautua tähän tummankirjavaan kiviröykkiöön, jossa hän oli
valvonut niin monta väsyttävää yötä. Kaikki sen ihmiset tuntuivat
hänestä pahoilta ja turmeltuneilta, sillä vain sellaisina hän oli oppinut
heitä tuntemaan. Reipas, yllättävä tunne, joka hänellä oli ollut
noustessaan tähän korkeaan torniin, oli hävinnyt. Kotiseudun
huojuvan tornin loihtimat kuvat olivat surmanneet tämän alussa niin
viekoittelevan näyn, ja ikäänkuin häpeissään hän oli laskeutunut alas
kolisevia kiviportaita…

Raju tuulenpuuska nosti maasta hänen jalkojensa edestä valkoisen

lumihaukan, joka lensi pahasti ulvoen kohti korkeutta ja hipaisi
mennessään kylmällä pyrstöllään hänen kasvojansa. Janne heräsi
ajatuksistaan. Tuuli ulvoi ja melusi kaikissa savutorvissa, ja eräs
kaatunut metallitorvi jollain läheisellä katolla piti kovaa räminää ja
kolkutteli kaameasti kuin kuoleman nyrkki nukkuvan ovea. Jannen oli
vilu. Toisinaan, kun tuuli hiukan hiljeni, kuului selvästi, kuinka
tornissa olevat monet metalliset köydet, joihin tulipalomerkit
ripustettiin, vinkuivat niinkuin touvit laivan mastoissa.

Tänä vuonna oli talvi tullut tavallista aikaisemmin ja lunta oli

myöskin harvinaisen paljon. Janne katseli pyryn läpi alas kaupunkiin
pitkin tyhjää Korkeavuorenkatua. Kaupunki oli miltei pimeä, siellä
täällä palaa kituutti sininen sähkölamppu levittäen niukasti
aavemaista valoaan. Janne terästi näköään ja huomasi, että
ajuriasema molempien Esplanaadien välisessä Mikonkadun osassa oli
tyhjä. Siinä ei torkkunut ainoakaan ajuri.

— Olisipa nyt hyvä tuuri, — ajatteli hän, — jos tänä yönä pitäisi
olla ajossa. Tuostahan sitä aina kalastettiin ne viimeiset eksyneet, ja
nyt ei siinä näy olevan ketään odottavaa. Siitä saisi nyt helpolla…

Hän katsoi kelloaan, se näytti kahta. Vielä yksi tunti…

Pitkin katua tulla hoiperteli hyvinpuettu herrasmies. Tultuaan

paloaseman portille pysähtyi hän sen edessä palavan niukkavaloisen
sinisen katulyhdyn alle. Hänen kasvonsa olivat tässä inhoittavassa
valossa kuolonkalpeat. Hän lähestyi Jannea ja pyysi tulta sikariinsa,
mutta koska ei ollut sallittua tupakoida vahdissa seistessä, ei hän
viitsinyt tällaisessa tuulessa ruveta kaivamaan esille tulitikkuja.
Päihtynyt herra oli tyytymätön, änkytti siteen kaikenlaisia
sopimattomuuksia ja lähti vihdoin, kun Janne ei viitsinyt vastata
hänen kysymyksiinsä, hoipertelemaan alas katuviertä
Johanneksenkirkolle päin.

Janne oli niin tottunut moisiin yöllisiin kulkijoihin. Niitä oli

monenlaisia ja monentapaisia. Tältäkin korkealta paikalta saattoi
toisinaan niin hyvin katsella yöllisillä retkeilyillä kulkevia erilaisia
ihmisiä. Hänen käsityksensä sivistyneistä ihmisistä ei ollut
parantunut, jos ei huonontunutkaan. Ei hän heitä enää kadehtinut;
useita heistä hän joko sääli tai inhosi…

Hän oli tyytyväinen ammattiinsa, sillä tämä oli reipasta elämää,

vaikka toisinaan kyllä hiukan liian orjallista, sillä yövuoroja oli usein
ja lomaa vain joka neljäs päivä. Hän oli palvellut jo useilla
paloasemilla, niinkuin ensi vuotena oli tavallista. Kaikkein ikävin aika
oli hänestä ollut palvelusaika Kruununhaassa, jossa säilytettiin
»kunnan» sairasvaunuja. Aina kun vain soitettiin, täytyi lähteä
sairaita kuljettamaan. Mielellänsähän sitä olisi kuljettanut nuoria
ihmisiä, vaikkapa kuinkakin loukkaantuneita, mutta kun piti nostella
kuolevia, vuosikausia vuoteessa maanneita vanhuksia, jotka koko
ajan valittivat ja saattoivat millä hetkellä hyvänsä kuolla kantajien
käsiin, pani luonto väkisinkin vastaan. Mutta kaikissahan toimissa oli
omat vastuksensa, ja sen tietäen hän oli tyytyväinen ja onnellinen
tästä paikastaan.

Hänen mielensä sykähti ilosta, kun hän ensi kerran sai päällensä
tuon kauniin, mustan puvun, joka kullanvärisine messinkinappeineen
teki niin komean vaikutuksen. Mutta nahkainen kypäri, jossa oli
kiiltävä messinkinuppi, vaikutti hänestä niin sotaiselta. Erityisesti
ihaili hän tuota punaraitaista, mustaa kangasvyötä, joka kiersi hänen
solakoita uumiaan niinkuin kaksi hehkuvaa tulirengasta. Tämä puku
oli yksinkertaisuudessaan toki paljoa kauniimpi kuin rumamallinen
ajurinpuku, joka ei koskaan tahtonut pysyä puhtaana.

Janne ihaili sankarillisuutta. Hän oli erityisesti ihastunut

ruumiinharjoituksiin. Voimisteluharjoitukset olivatkin hänestä
hauskimpia hetkiä koko toimessa, lukuunottamatta itse
palosammutustyötä. Hän oli edelleenkin harjoittanut uimista
kaupungin uudella uimalaitoksella milloin vain sai siihen tilaisuutta.
Myöskin oli hän hyvä painija, eikä kukaan koko »kunnassa» saanut
hänen hartioitaan mattoon. Mutta juoksu oli sittenkin hänen
erikoisalansa; sitä urheilulajia hän ihaili yli kaiken.

Jo ajurina ollessaan hän oli käynyt ahkerasti työväen iltakursseilla,

joilla hän oli tutustunut siellä luennoivaan tohtori Hakalaan. Mutta
nytkin hän saman tohtorin kehoituksesta oli käynyt niillä kursseilla
milloin vain pääsi. Häneen olivat erikoisesti vaikuttaneet tohtorin
elävät kuvaukset historiasta. Varsinkin vanhan ajan historiassa oli
kohtia, jotka erityisesti kiinnittivät hänen mieltänsä. Kuvaukset
Maratonjuoksusta tai roomalaisista kilpa-ajoista sirkuksessa olivat
vaikuttaneet häneen innostuttavasti.

Kun sattui tulipalo ja hän sai olla ohjaksissa ja ajaa huimaavaa

vauhtia noita nelipyöräisiä, suuria vaunuja, jotka raskaina kuin tykit
jyristen vierivät hirvittävällä vauhdilla alas jyrkkää
Korkeavuorenkatua, niin että hevosten kengät ja rautaiset pyörät
iskivät tulikipunoita kadun lujasta kivityksestä, silloin hänestä tuntui,
kuin hän olisi ohjannut vauhkoja hevosia roomalaisella tai
olympialaisella kilparadalla. Hän kiihoitti hevosia ohjillaan ja
kehotuksillaan, ja mitä korkeammalla niiden harjat hulmusivat ja
mitä rajummin niiden kaviot iskivät maahan, sitä suurempi oli hänen
sielunsa lento ja innostus.

Varsinkin tulisoihtujen levottomassa valossa piti hän tätä hurjaa,

aavemaista menoa hiiden hevosten karkelona, jota kumeat,
kiihoittavat torventörähdykset säestivät. Jos hän joskus joutui
ajamaan jäljempänä tulevia letkukärryjä, oli hänellä vastustamaton
halu nuolena kiitää kaikkien muiden ohi, sillä hän olisi tahtonut
tarjota katuvierillä mustana ja ihailevana joukkona seisoville ihmisille
ihanan näytelmän… roomalaiset kilpa-ajot…
 Ajattelustaan herätti hänet toveri, joka kello kolmen aikana tuli
päästämään hänet vahtivuorostaan. Tyytyväisenä lähti hän
nukkumaan, sillä yöllistä vahtivuoroa seurasi aina vapaapäivä…
VI

Toinen toisensa kaltaisina kuluivat päivät tohtori Hakalan kodissa.

Albertin äiti oli huomattavasti vanhentunut. Hän eli pääasiallisesti
omissa muistoissaan ja puhui usein miesvainajastaan. Vaikka
Albertin ja äidin välit olivat palautuneet entiselleen eikä enää
koskaan kajottu asioihin, joista he periaatteessa olivat eri mieltä, niin
oli heidän suhteeseensa sittenkin tullut jotain vierasta. Kärsikö siitä
äiti, sitä ei Albert tiennyt, mutta hän ainakin kärsi siitä suuresti…

Myöskin äidin ainainen huolenpito toisinaan vaivasi Albertia. Hän

oli jo muutamia vuosia elänyt vaimonsa kanssa omassa
vapaudessaan, ja nyt, kun hän oli palannut lapsuutensa kotiin, ei
vanha äiti tahtonut koskaan muistaa, että hänen poikansa oli jo
täysi-ikäinen. Mutta sehän oli yleistä kaikille vanhemmille; he eivät
huomaa sitä, että lapsetkin jo ovat täysin varttuneita ja ovat itse
edesvastuussa itsestään…

Ebballe ei anopin läsnäolo ollut mitenkään kiusallinen, sillä hän oli

tullut yhä kivulloisemmaksi ja jätti mielellänsä kaikki taloushuolet
tädillensä. Hän pysytteli lyhyet talvipäivät huoneessansa, milloin
loikoillen työttömänä leposohvallaan, milloin istuen palavan, iloisesti
räiskyvän takkavalkean ääressä lueskellen jotain kaunokirjallista
teosta tai leikkien kissan kanssa. Miuru oli suuri, tuuheakarvainen,
valkoinen angorakissa, joka — oli erinomaisen viisas ja kiltti eläin.
Sen tavallinen, määrätty paikka oli oikeastaan Albertin työpöydällä
oikeassa kulmassa olevalla vihreällä silkkityynyllä, jolla se aina
nukkui, kun Albert teki työtä. Mutta Albertin poissa ollessa istui se
Ebban leposohvan jalkopäässä.

Ebban tauti oli yleistä heikkoutta, ja hänen hermostonsa oli

täydellisesti epäkunnossa. Hän ei milloinkaan ollut erityisen ärtyisä
taikka oikullinen, mutta sitä useammin alakuloinen ja itseensä
sulkeutunut. Hänen taudillensa oli erityisesti oleellista haluttomuus
sen hoitamiseen ja yleinen passiivisuus kaikkeen nähden. Jos Albert
tai täti puhui siitä, että hänen pitäisi lähteä jonnekin itseänsä
hoitamaan, vastasi hän aina kieltävästi ja sanoi alistuvaisesti
tahtovansa kuolla…

Mieliala kotona oli useimmiten alakuloinen ja hiljainen. Perheen

jäsenet oppivat vähitellen puhumaankin matalalla äänellä, ikäänkuin
olisi ollut rikos puhua ääneen. Pikku Annikki oli ainoa, joka huusi,
leikki ja telmi, ollen ainoa todellinen ilonlähde tässä muuten niin
alakuloisessa kodissa.

Albert ei ollut onneton avioliitossaan, mutta hän oli kuitenkin tullut

huomaamaan, että avioliitto vaikutti sokeaan rakkauteen samoin
kuin silmälääkäri vaikuttaa sairaisiin silmiin. Hän oli ruvennut
näkemään monia seikkoja, jotka puuttuivat hänen onnestaan…

Albert istui usein isävainajansa kirjoituspöytätuolissa ja korjasi

oppilaittensa vihkoja, ja Miuru nukkui silkkityynyllään pöydän
kulmalla. Niitä oli niin monenlaisia oppilaita. Hänen luennoillaan kävi
paljon kuulijoita, mutta erikoisesti yksi kiinnitti hänen huomiotaan,
Lahja Kaario. Ei hän itse asiassa ollut toisia etevämpi, mutta hänen
olemuksessaan oli jotain erikoista, joka viehätti Albertia.

Kuinka hän oli monessa suhteessa toisenlainen kuin Ebba! Usein

sattui, kun Albert astui luentosaliin vähäistä ennen akateemisen
neljänneksen loppua, että Lahja Kaario melusi äänekkäästi puhuen ja
huitoen käsillään. Mutta huomatessaan tohtori Hakalan hän vaikeni
heti ja punastui korvalehtiä myöten. Albertista hän oli aina
punastuessaan niin avuttoman ja hurmaavan näköinen. Koko hänen
nuori olemuksensa huokui verevää, tervettä voimaa, elämäniloa ja
elämänrakkautta. Hänen kauneutensa erosi suuresti Ebban
kauneudesta, joka oli tosin hienompaa ja ylhäisempää, mutta
verettömyydessään paljoa vähemmän kiehtovaa kuin Lahjan verevä
kauneus. Lahjan koko naisellinen olemus kutsui ja viekoitteli
raikkaassa tuoreudessaan kuin meri kuumana kesäpäivänä…

Eräänä lokakuun aamuna kello kymmenen aikaan, jolloin Albertilla

oli oppilaittensa vastaanottoaika, oli Lahja Kaariokin tullut
neuvottelemaan opettajansa kanssa siitä, mistä aineesta hän
mahdollisesti saisi kirjoittaa laudaatturikirjoituksensa, tai oikeammin
hän tahtoi kysyä neuvoja tohtori Hakalalta, jotta sitten paremmin ja
varmemmin saattaisi tehdä ehdotuksensa itse professorille, joka
tenttasi tässä aineessa. Sitäpaitsi hän tahtoi kysellä mitä
harjoitusaineita hänen tulisi edelleenkin kirjoittaa seminaaria varten.

Kun Lahja Kaario astui huoneeseen, jota valaisi punertavalla

kaihtimella verhottu lamppu, tuntui Albertista, niinkuin itse Tizianon
»La FIora» suurine hiuksineen olisi astunut hänen huoneeseensa.
Hänestä tuntui, kuin seinät olisivat heilahdelleet ja huone olisi
avartunut. Ikäänkuin unessa oli hän puhellut kuumeisesti ja kysellyt
kaikenlaista joutavaa. Muun muassa hän oli kysynyt, oliko siellä