Full download ebooks at https://ebookmeta.

com

Statistical Mechanics: Fourth Edition R.K.

Pathria

For dowload this book click link below

https://ebookmeta.com/product/statistical-mechanics-fourth-
edition-r-k-pathria/

OR CLICK BUTTON

DOWLOAD NOW
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Statistical Mechanics: Fourth Edition. Instructor's

Manual R.K. Pathria

https://ebookmeta.com/product/statistical-mechanics-fourth-
edition-instructors-manual-r-k-pathria/

Statistical Mechanics Fourth Edition R K Pathria Paul D

Beale

https://ebookmeta.com/product/statistical-mechanics-fourth-
edition-r-k-pathria-paul-d-beale/

Primary Mathematics 3A Hoerst

https://ebookmeta.com/product/primary-mathematics-3a-hoerst/

Statistical Mechanics of Neural Networks 1st Edition

Haiping Huang

https://ebookmeta.com/product/statistical-mechanics-of-neural-
networks-1st-edition-haiping-huang/
Statistical Mechanics of Neural Networks 1st Edition
Haiping Huang

https://ebookmeta.com/product/statistical-mechanics-of-neural-
networks-1st-edition-haiping-huang-2/

Making Sense of Statistical Mechanics 1st Edition Jean

Bricmont

https://ebookmeta.com/product/making-sense-of-statistical-
mechanics-1st-edition-jean-bricmont/

Statistical Mechanics An Introductory Graduate Course

1st Edition A.J. Berlinsky

https://ebookmeta.com/product/statistical-mechanics-an-
introductory-graduate-course-1st-edition-a-j-berlinsky/

The Statistical Mechanics of Irreversible Phenomena 1st

Edition Pierre Gaspard

https://ebookmeta.com/product/the-statistical-mechanics-of-
irreversible-phenomena-1st-edition-pierre-gaspard/

Statistical Mechanics: Theory and Molecular Simulation

2nd Edition Mark E. Tuckerman

https://ebookmeta.com/product/statistical-mechanics-theory-and-
molecular-simulation-2nd-edition-mark-e-tuckerman/
Statistical Mechanics
Statistical Mechanics
Fourth Edition
R.K. Pathria
Department of Physics
University of California San Diego
La Jolla, CA, United States

Paul D. Beale
Department of Physics
University of Colorado Boulder
Boulder, CO, United States
Academic Press is an imprint of Elsevier
125 London Wall, London EC2Y 5AS, United Kingdom
525 B Street, Suite 1650, San Diego, CA 92101, United States
50 Hampshire Street, 5th Floor, Cambridge, MA 02139, United States
The Boulevard, Langford Lane, Kidlington, Oxford OX5 1GB, United Kingdom
Copyright © 2022 Elsevier Ltd. All rights reserved.
Previous editions copyrighted 1972, 1996, 2011
No part of this publication may be reproduced or transmitted in any form or by any means, electronic or mechanical,
including photocopying, recording, or any information storage and retrieval system, without permission in writing from the
publisher. Details on how to seek permission, further information about the Publisher’s permissions policies and our
arrangements with organizations such as the Copyright Clearance Center and the Copyright Licensing Agency, can be
found at our website: www.elsevier.com/permissions.
This book and the individual contributions contained in it are protected under copyright by the Publisher (other than as may
be noted herein).
Notices
Knowledge and best practice in this field are constantly changing. As new research and experience broaden our
understanding, changes in research methods, professional practices, or medical treatment may become necessary.
Practitioners and researchers must always rely on their own experience and knowledge in evaluating and using any
information, methods, compounds, or experiments described herein. In using such information or methods they should be
mindful of their own safety and the safety of others, including parties for whom they have a professional responsibility.
To the fullest extent of the law, neither the Publisher nor the authors, contributors, or editors, assume any liability for any
injury and/or damage to persons or property as a matter of products liability, negligence or otherwise, or from any use or
operation of any methods, products, instructions, or ideas contained in the material herein.

Library of Congress Cataloging-in-Publication Data

A catalog record for this book is available from the Library of Congress

British Library Cataloguing-in-Publication Data

A catalogue record for this book is available from the British Library

ISBN: 978-0-08-102692-2

Cover: The image depicts a high-level wavefunction of a quantum Sinai billiard created using an algorithm by Kaufman et
al. (1999) and IDL software (Exelis Visual Information Solutions, Boulder, Colorado).

For information on all Academic Press publications

visit our website at https://www.elsevier.com/books-and-journals

Publisher: Katey Birtcher

Editorial Project Manager: Susan Ikeda
Publishing Services Manager: Deepthi Unni
Production Project Manager: Janish Paul
Designer: Ryan Cook
Typeset by VTeX
Contents

Preface to the fourth edition xiii

Preface to the third edition xv
Preface to the second edition xix
Preface to the first edition xxi
Historical introduction xxiii

1. The statistical basis of thermodynamics 1

1.1. The macroscopic and the microscopic states 1
1.2. Contact between statistics and thermodynamics:
physical significance of the number (N, V , E) 3
1.3. Further contact between statistics and thermodynamics 6
1.4. The classical ideal gas 9
1.5. The entropy of mixing and the Gibbs paradox 16
1.6. The “correct” enumeration of the microstates 20
Problems 22

2. Elements of ensemble theory 25

2.1. Phase space of a classical system 25
2.2. Liouville’s theorem and its consequences 27
2.3. The microcanonical ensemble 30
2.4. Examples 32
2.5. Quantum states and the phase space 35
Problems 37

3. The canonical ensemble 39

3.1. Equilibrium between a system and a heat reservoir 40
v
vi Contents

3.2. A system in the canonical ensemble 41

3.3. Physical significance of the various statistical quantities
in the canonical ensemble 50
3.4. Alternative expressions for the partition function 53
3.5. The classical systems 54
3.6. Energy fluctuations in the canonical ensemble:
correspondence with the microcanonical ensemble 58
3.7. Two theorems – the “equipartition” and the “virial” 62
3.8. A system of harmonic oscillators 65
3.9. The statistics of paramagnetism 70
3.10. Thermodynamics of magnetic systems:
negative temperatures 77
Problems 83

4. The grand canonical ensemble 93

4.1. Equilibrium between a system and a particle–energy
reservoir 93
4.2. A system in the grand canonical ensemble 95
4.3. Physical significance of the various statistical quantities 97
4.4. Examples 100
4.5. Density and energy fluctuations in the grand canonical
ensemble: correspondence with other ensembles 105
4.6. Thermodynamic phase diagrams 107
4.7. Phase equilibrium and the Clausius–Clapeyron equation 111
Problems 113

5. Formulation of quantum statistics 117

5.1. Quantum-mechanical ensemble theory:
the density matrix 118
5.2. Statistics of the various ensembles 122
5.3. Examples 126
5.4. Systems composed of indistinguishable particles 131
 Contents vii

5.5. The density matrix and the partition function of a

system of free particles 136
5.6. Eigenstate thermalization hypothesis 142
Problems 151

6. The theory of simple gases 155

6.1. An ideal gas in a quantum-mechanical
microcanonical ensemble 155
6.2. An ideal gas in other quantum-mechanical ensembles 160
6.3. Statistics of the occupation numbers 163
6.4. Kinetic considerations 166
6.5. Gaseous systems composed of molecules with
internal motion 169
6.6. Chemical equilibrium 184
Problems 187

7. Ideal Bose systems 195

7.1. Thermodynamic behavior of an ideal Bose gas 196
7.2. Bose–Einstein condensation in ultracold atomic gases 207
7.3. Thermodynamics of the blackbody radiation 216
7.4. The field of sound waves 221
7.5. Inertial density of the sound field 228
7.6. Elementary excitations in liquid helium II 231
Problems 239

8. Ideal Fermi systems 247

8.1. Thermodynamic behavior of an ideal Fermi gas 247
8.2. Magnetic behavior of an ideal Fermi gas 254
8.3. The electron gas in metals 263
8.4. Ultracold atomic Fermi gases 274
8.5. Statistical equilibrium of white dwarf stars 275
8.6. Statistical model of the atom 280
viii Contents

Problems 285

9. Thermodynamics of the early universe 291

9.1. Observational evidence of the Big Bang 291
9.2. Evolution of the temperature of the universe 296
9.3. Relativistic electrons, positrons, and neutrinos 298
9.4. Neutron fraction 301
9.5. Annihilation of the positrons and electrons 303
9.6. Neutrino temperature 305
9.7. Primordial nucleosynthesis 306
9.8. Recombination 309
9.9. Epilogue 311
Problems 312

10. Statistical mechanics of interacting systems:

the method of cluster expansions 315
10.1. Cluster expansion for a classical gas 315
10.2. Virial expansion of the equation of state 323
10.3. Evaluation of the virial coefficients 325
10.4. General remarks on cluster expansions 331
10.5. Exact treatment of the second virial coefficient 336
10.6. Cluster expansion for a quantum-mechanical system 341
10.7. Correlations and scattering 347
Problems 356

11. Statistical mechanics of interacting systems:

the method of quantized fields 361
11.1. The formalism of second quantization 361
11.2. Low-temperature behavior of an imperfect Bose gas 371
11.3. Low-lying states of an imperfect Bose gas 377
11.4. Energy spectrum of a Bose liquid 382
 Contents ix

11.5. States with quantized circulation 386

11.6. Quantized vortex rings and the breakdown
of superfluidity 392
11.7. Low-lying states of an imperfect Fermi gas 395
11.8. Energy spectrum of a Fermi liquid: Landau’s
phenomenological theory 401
11.9. Condensation in Fermi systems 408
Problems 410

12. Phase transitions: criticality, universality, and scaling 417

12.1. General remarks on the problem of condensation 418
12.2. Condensation of a van der Waals gas 423
12.3. A dynamical model of phase transitions 427
12.4. The lattice gas and the binary alloy 433
12.5. Ising model in the zeroth approximation 436
12.6. Ising model in the first approximation 443
12.7. The critical exponents 451
12.8. Thermodynamic inequalities 454
12.9. Landau’s phenomenological theory 458
12.10. Scaling hypothesis for thermodynamic functions 462
12.11. The role of correlations and fluctuations 465
12.12. The critical exponents ν and η 472
12.13. A final look at the mean field theory 476
Problems 479

13. Phase transitions: exact (or almost exact) results

for various models 487
13.1. One-dimensional fluid models 487
13.2. The Ising model in one dimension 492
13.3. The n-vector models in one dimension 498
13.4. The Ising model in two dimensions 504
x Contents

13.5. The spherical model in arbitrary dimensions 524

13.6. The ideal Bose gas in arbitrary dimensions 535
13.7. Other models 542
Problems 546

14. Phase transitions: the renormalization group approach 555

14.1. The conceptual basis of scaling 556
14.2. Some simple examples of renormalization 559
14.3. The renormalization group: general formulation 568
14.4. Applications of the renormalization group 575
14.5. Finite-size scaling 586
Problems 595

15. Fluctuations and nonequilibrium statistical mechanics 599

15.1. Equilibrium thermodynamic fluctuations 600
15.2. The Einstein–Smoluchowski theory of the
Brownian motion 603
15.3. The Langevin theory of the Brownian motion 609
15.4. Approach to equilibrium: the Fokker–Planck equation 619
15.5. Spectral analysis of fluctuations:
the Wiener–Khintchine theorem 625
15.6. The fluctuation–dissipation theorem 633
15.7. The Onsager relations 642
15.8. Exact equilibrium free energy differences from
nonequilibrium measurements 648
Problems 653

16. Computer simulations 659

16.1. Introduction and statistics 659
16.2. Monte Carlo simulations 662
16.3. Molecular dynamics 665
16.4. Particle simulations 668
 Contents xi

16.5. Computer simulation caveats 672

Problems 673
Appendices 675
A. Influence of boundary conditions on the
distribution of quantum states 675
B. Certain mathematical functions 677
C. “Volume” and “surface area” of an n-dimensional
sphere of radius R 684
D. On Bose–Einstein functions 686
E. On Fermi–Dirac functions 689
F. A rigorous analysis of the ideal Bose gas and
the onset of Bose–Einstein condensation 692
G. On Watson functions 697
H. Thermodynamic relationships 698
I. Pseudorandom numbers 706
Bibliography 711
Index 727
Preface to the fourth edition
The third edition of Statistical mechanics was published in 2011. The new material added
at that time focused on Bose–Einstein condensation and degenerate Fermi gas behavior
in ultracold atomic gases, finite-size scaling behavior of Bose–Einstein condensates, ther-
modynamics of the early universe, chemical equilibrium, Monte Carlo and molecular dy-
namics simulations, correlation functions and scattering, the fluctuation–dissipation the-
orem and the dynamical structure factor, phase equilibrium and the Clausius–Clapeyron
equation, exact solutions of one-dimensional fluid models, exact solution of the two-
dimensional Ising model on a finite lattice, pseudorandom number generators, dozens
of new homework problems, and a new appendix with a summary of thermodynamic as-
semblies and associated statistical ensembles.
The new topics added to this fourth edition are:
• Eigenstate thermalization hypothesis: Mark Srednicki, Joshua Deutsch, and others dis-
covered that it is possible for nonintegrable isolated macroscopic quantum many-body
systems to equilibrate. This overturned the decades-long presumption that equilib-
rium behavior of isolated many-body systems was precluded because of the unitary
time evolution of pure states. Even though an isolated system as a whole will not equi-
librate, most macroscopic many-body systems will display equilibrium behavior for
local observables, with the system as a whole serving as the reservoir for each subsys-
tem. This behavior is the quantum equivalent to ergodic behavior in classical systems.
The exceptions to this are integrable systems and strongly random systems that display
many-body localization.
• Exact equilibrium free energy differences from nonequilibrium measurements: Christo-
pher Jarzynski and Gavin Crooks showed that the average of the quantity exp(−βW )
along nonequilibrium paths, where W is the external work done on the system during
the transformation, depends only on equilibrium free energy differences, indepen-
dent of the nonequilibrium path chosen or how far out of equilibrium the system is
driven. This property is now used to measure equilibrium free energy differences using
nonequilibrium transformations in experiments on physical systems and in computer
simulations of model systems.
• We have rewritten Section 5.1 on the density matrix in coordinate-independent form
using Hilbert space vectors and Dirac bra–ket notation.
• We have expanded Appendix H to include both electric and magnetic free energies and
have rewritten equations involving magnetic fields throughout the text to express them
in SI units.
• We have ensured that all of the edits and corrections we made in the 2014 “second print-
ing” of the third edition were included in this edition.
xiii
xiv Preface to the fourth edition

• We have added over 30 new end-of-chapter problems.

• We have made minor edits and corrections throughout the text.
R.K.P. expressed his indebtedness to many people at the time of the publication of the
first and second editions so, at this time, he simply reiterates his gratitude to them.
P.D.B. would like to thank his friends and colleagues at the University of Colorado
Boulder for the many conversations he has had with them over the years about physics
research and pedagogy, many of whom assisted him with the third or fourth edition: Al-
lan Franklin, Noel Clark, Tom DeGrand, John Price, Chuck Rogers, Michael Dubson, Leo
Radzihovsky, Victor Gurarie, Michael Hermele, Rahul Nandkishore, Dan Dessau, Dmitry
Reznik, Minhyea Lee, Matthew Glaser, Joseph MacLennan, Kyle McElroy, Murray Holland,
Heather Lewandowski, John Cumalat, Shantha de Alwis, Alex Conley, Jamie Nagle, Paul
Romatschke, Noah Finkelstein, Kathy Perkins, John Blanco, Kevin Stenson, Loren Hough,
Meredith Betterton, Ivan Smalyukh, Colin West, Eleanor Hodby, and Eric Cornell. In ad-
dition to those, special thanks are also due to other colleagues who have read sections of
the third or fourth edition manuscript, or offered valuable suggestions: Edmond Meyer,
Matthew Grau, Andrew Sisler, Michael Foss-Feig, Peter Joot, Jeff Justice, Stephen H. White,
and Harvey Leff.
P.D.B. would like to express his special gratitude to Raj Kumar Pathria for the honor of
being asked to join him as coauthor at the time of publication of the third edition of his
highly regarded textbook. He and his wife Erika treasure the friendships they have devel-
oped with Raj and his lovely wife Raj Kumari Pathria.
P.D.B. dedicates this edition to Erika, for everything.

R.K.P.
P.D.B.
Preface to the third edition
The second edition of Statistical mechanics was published in 1996. The new material
added at that time focused on phase transitions, critical phenomena, and the renormal-
ization group – topics that had undergone vast transformations during the years following
the publication of the first edition in 1972. In 2009, R. K. Pathria (R.K.P.) and the publish-
ers agreed it was time for a third edition to incorporate the important changes that had
occurred in the field since the publication of the second edition and invited Paul D. Beale
(P.D.B.) to join as coauthor. The two authors agreed on the scope of the additions and
changes and P.D.B. wrote the first draft of the new sections except for Appendix F, which
was written by R.K.P. Both authors worked very closely together editing the drafts and fi-
nalizing this third edition.
The new topics added to this edition are:
• Bose–Einstein condensation and degenerate Fermi gas behavior in ultracold atomic
gases: Sections 7.2, 8.4, 11.2.A, and 11.9. The creation of Bose–Einstein condensates in
ultracold gases during the 1990s and in degenerate Fermi gases during the 2000s led
to a revolution in atomic, molecular, and optical physics, and provided a valuable link
to the quantum behavior of condensed matter systems. Several of P.D.B.’s friends and
colleagues in physics and JILA at the University of Colorado have been leaders in this
exciting new field.
• Finite-size scaling behavior of Bose–Einstein condensates: Appendix F. We develop an
analytical theory for the behavior of Bose–Einstein condensates in a finite system,
which provides a rigorous justification for singling out the ground state in the calcu-
lation of the properties of the Bose–Einstein condensate.
• Thermodynamics of the early universe: Chapter 9. The sequence of thermodynamic
transitions that the universe went through shortly after the Big Bang left behind mile-
posts that astrophysicists have exploited to look back into the universe’s earliest mo-
ments. Major advances in space-based astronomy beginning around 1990 have pro-
vided a vast body of observational data about the early evolution of the universe. These
include the Hubble Space Telescope’s deep space measurements of the expansion of
the universe, the Cosmic Background Explorer’s precise measurements of the temper-
ature of the cosmic microwave background, and the Wilkinson Microwave Anisotropy
Probe’s mapping of the angular variations in the cosmic microwave background. These
data sets have led to precise determinations of the age of the universe and its compo-
sition and early evolution. Coincidentally, P.D.B.’s faculty office is located in the tower
named after George Gamow, a member of the faculty at the University of Colorado in
the 1950s and 1960s and a leader in the theory of nucleosynthesis in the early universe.
xv
xvi Preface to the third edition

• Chemical equilibrium: Section 6.6. Chemical potentials determine the conditions nec-
essary for chemical equilibrium. This is an important topic in its own right, but also
plays a critical role in our discussion of the thermodynamics of the early universe in
Chapter 9.
• Monte Carlo and molecular dynamics simulations: Chapter 16. Computer simulations
have become an important tool in modern statistical mechanics. We provide here a
brief introduction to Monte Carlo and molecular dynamics techniques and algorithms.
• Correlation functions and scattering: Section 10.7. Correlation functions are central to
the understanding of thermodynamic phases, phase transitions, and critical phenom-
ena. The differences between thermodynamic phases are often most conspicuous in
the behavior of correlation functions and the closely related static structure factors. We
have collected discussions from the second edition into one place and added new ma-
terial.
• The fluctuation–dissipation theorem and the dynamical structure factor: Sections 15.3.A,
15.6.A, and 15.6.B. The fluctuation–dissipation theorem describes the relation be-
tween natural equilibrium thermodynamic fluctuations in a system and the response
of the system to small disturbances from equilibrium, and it is one of the corner-
stones of nonequilibrium statistical mechanics. We have expanded the discussion of
the fluctuation–dissipation theorem to include a derivation of the key results from lin-
ear response theory, a discussion of the dynamical structure factor, and analysis of the
Brownian motion of harmonic oscillators that provides useful practical examples.
• Phase equilibrium and the Clausius–Clapeyron equation: Sections 4.6 and 4.7. Much of
the text is devoted to using statistical mechanics methods to determine the properties
of thermodynamic phases and phase transitions. This brief overview of phase equilib-
rium and the structure of phase diagrams lays the groundwork for later discussions.
• Exact solutions of one-dimensional fluid models: Section 13.1. One-dimensional fluid
models with short-range interactions do not exhibit phase transitions but they do dis-
play short-range correlations and other behaviors typical of dense fluids.
• Exact solution of the two-dimensional Ising model on a finite lattice: Section 13.4.A. This
solution entails an exact counting of the microstates of the microcanonical ensemble
and provides analytical results for the energy distribution, internal energy, and heat
capacity of the system. This solution also describes the finite-size scaling behavior of
the Ising model near the transition point and provides an exact framework that can be
used to test Monte Carlo methods.
• Summary of thermodynamic assemblies and associated statistical ensembles: Appen-
dix H. We provide a summary of thermodynamic relations and their connections to
statistical mechanical ensembles. Most of this information can be found elsewhere in
the text, but we thought it would be helpful to provide a rundown of these important
connections in one place.
• Pseudorandom number generators: Appendix I. Pseudorandom number generators are
indispensable in computer simulations. We provide simple algorithms for generating
uniform and Gaussian pseudorandom numbers and discuss their properties.
• Dozens of new homework problems.
Another random document with
no related content on Scribd:
 — Armollinen herra, — vastasi Sancho — jalan kulkeminen ei ole
niin hauskaa, että se kehoittaisi ja yllyttäisi minua tekemään pitkiä
päivämatkoja. Jätetään nämä aseet riippumaan tänne johonkin
puuhun jonkun hirtetyn pahantekijän asemesta, ja kun pääsen
jälleen istumaan harmoni selkään, jalat maanpintaa korkeammalla,
voimme tehdä päivämatkoja niin pitkiä kuin teidän armonne haluaa;
mutta se, joka luulee, että minun pitää jalkaisin kulkea pitkiä
päivämatkoja, luulee turhia.

— Hyvin puhuttu, Sancho; — vastasi Don Quijote —

ripustettakoon aseeni voitonmerkiksi, ja niiden alapuolelle tai niiden
ympärille piirrettäköön puuhun, mitä oli kirjoitettu Rolandin aseitten
muistomerkkiin

Ei muille nämä, ainoastaan sille, ken vertoja voi vetää

Rolandille.

— Kaikki tuo tuntuu minusta mainiolta, — vastasi Sancho — ja

jollemme tulisi matkan varrella Rocinantea kaipaamaan, sopisi sekin
ripustaa siihen.

— Minä en anna hirttää Rocinantea enempää kuin aseitanikaan, —

virkkoi Don Quijote — sillä kenenkään ei pidä sanoa, että hyvästä
palveluksesta on saatu huono palkka!

— Teidän armonne puhuu varsin viisaasti, — vastasi Sancho —

sillä ymmärtäväisten ihmisten mielestä ei pidä kostaa satulalle, jos
aasi on syyllinen, ja koska teidän armonne itse on syyllinen tähän
tapaukseen, niin teidän tulee rangaista itseänne eikä purkaa
vihaanne näihin rikkinäisiin ja verisiin aseisiin, ei leppoisaan
Rocinanteen eikä minun arkoihin jalkoihini vaatimalla niitä liikkumaan
nopeammin kuin on kohtuullista.
 Semmoisissa puheissa ja keskusteluissa heiltä kului koko se päivä
ja lisäksi vielä neljä päivää, joiden aikana ei sattunut mitään, mikä
olisi heidän matkaansa häirinnyt; mutta viidentenä päivänä,
saavuttuaan erääseen kylään, he näkivät majatalon edustalla paljon
väkeä, joka oli siinä huvittelemassa, koska oli pyhäpäivä. Kun Don
Quijote ehti lähelle heitä, koroitti muudan talonpoika äänensä ja
sanoi:

— Jompikumpi näistä molemmista herroista, jotka tässä tulevat

eivätkä tunne kumpaakaan asianosaista, sanokoon, miten tässä
vedonlyönnissä on meneteltävä.

— Minä sanon sen aivan varmaan, — vastasi Don Quijote —ja

aivan vilpittömästi, jos vain kykenen asian oikein ymmärtämään.

— Seikka on se, hyvä herra, — sanoi talonpoika — että eräs

tämän kylän mies, joka on niin lihava, että painaa viisitoista
leiviskää, on haastanut kilpajuoksuun naapurinsa, joka painaa vain
seitsemän leiviskää. Ehtona oli, että heidän piti juosta sadan askelen
matka yhtä suurine painoineen, ja kun haasteen antajalta kysyttiin,
kuinka painot piti tasoittaa, niin hän sanoi, että kilpailuun haastetun
miehen, joka painaa seitsemän leiviskää, tuli ottaa selkäänsä
kahdeksan leiviskän kantamus, niin että hänkin tulisi viidentoista
leiviskän painoiseksi samoinkuin lihava.

— Se ei käy päinsä — virkkoi siihen Sancho, ennenkuin Don

Quijote ehti vastaamaan. — Ja minun asiani, minun, joka muutamia
päiviä sitten erosin käskynhaltian ja tuomarin virasta, kuten koko
maailma tietää, minun asiani on ratkaista semmoisia epäilyttäviä
kysymyksiä ja antaa tuomioita kaikenmoisissa riitajutuissa.
 — Vastaa siis Herran nimeen, — sanoi Don Quijote — parahin
Sancho; minusta näet ei ole edes kissaa ruokkimaan, niin
hämmentynyt ja epäselvä on ymmärrykseni.

Saatuaan siten luvan Sancho lausui talonpojille, jotka olivat

kerääntyneet hänen ympärilleen ja suu auki odottivat hänen
tuomiotaan:

— Hyvät ystävät, se, mitä lihava mies vaatii, on mahdotonta, eikä

siinä ole oikeuden varjoakaan; jos näet on totta, kuten sanotaan,
että haastetun tulee saada valita aseet, niin ei ole hyvä, että tuo
haastaja valitsee ne semmoiset, että toisen on vaikeata ja
mahdotonta päästä voittajaksi, ja siksi olenkin sitä mieltä, että tuon
lihavan haastajan tulee itseänsä ruokota, puhdistaa, ohentaa, silittää
ja siivota ja laihduttaa lihojaan kahdeksan leiviskää jostakin
ruumiinsa kohdasta, mikä hänestä näyttää sopivimmalta ja
otollisimmalta, ja kun hän siten on tullut seitsemän leiviskän
painoiseksi, niin hän ja hänen vastustajansa painavat aivan yhtä
paljon, ja niin he voivat lähteä tasapainoisina juosta viilettämään
kilpaa.

— Hiisi vieköön, — sanoi muudan talonpoika, joka kuuli Sanchon

tuomion — tämä herra on totisesti puhunut kuin pyhimys ja
tuominnut kuin tuomiorovasti! Mutta se on aivan varmaa, ettei tuo
paksu poika halua luovuttaa lihoistaan hiventäkään, vielä vähemmin
kahdeksaa leiviskää.

— On paras, että jättävät juoksunsa juoksematta, — vastasi toinen

— jottei laiha tärvele itseään kantamuksellaan eikä lihava laihduta
itseään piloille; pistetään puolet vetosummasta likoon, viedään nämä
herrat kapakkaan, missä saadaan hyvää, ja vähät sitten muusta.
 — Olen teille kiitollinen, arvoisat herrat, — vastasi Don Quijote —
mutta en voi viipyä hetkeäkään; murheellisten ajatusten ja
tapausten vuoksi minun täytyy näyttää epäkohteliaalta ja matkustaa
tavallista nopeammin.

Kannustaen Rocinanteaan hän lähti ajamaan eteenpäin, ja toiset

jäivät siihen ihmettelemään hänen merkillistä ulkonäköään ja hänen
palvelijansa hyvää älyä; hänen palvelijanaan he näet Sanchoa
pitivät. Ja eräs talonpojista sanoi:

— Kun kerran palvelija on noin viisas, niin kuinka viisas onkaan

hänen isäntänsä! Jos he ovat menossa Salamancaan opiskelemaan,
niin lyönpä vetoa, että he pääsevät tuossa paikassa hovituomareiksi;
sehän käy kuin leikki; tarvitsee vain lukea ja tutkia ja saada hiukan
suosijoita ja auttajia, ja niin on miehellä, kun hän vähimmin osaa
sitä odottaa, tuomarinsauva kädessä tai piispanhiippa päässä.

Sen yön isäntä ja renki viettivät ulkona taivasalla. Seuraavana

päivänä lähtiessään matkaansa jatkamaan he näkivät vastaantulevan
jalankulkijan, jolla oli haarapussi kaulassa ja kädessä jonkinlainen
pieni keihäs, jollaisia jalkaisin kulkevat viestinviejät käyttävät.
Tultuaan lähemmäksi Don Quijotea hän joudutti askeliaan, saapui
puolta juoksua hänen luokseen, kiersi käsivartensa hänen oikean
reitensä ympärille, koska ei ylemmäksi ulottunut, ja sanoi hänelle,
nähtävästi kovin mielissään:

— Oi armollinen herra Don Quijote Manchalainen, kuinka

sydämestään armollinen herra herttua iloitseekaan saadessaan
tietää, että teidän armonne palaa hänen linnaansa, missä hän yhä
vielä oleskelee armollisen rouva herttuattaren kanssa!
 — Minä en teitä tunne, hyvä ystävä, — vastasi Don Quijote —
enkä tiedä kuka olette, jollette sitä minulle sano.

— Minä, armollinen herra Don Quijote, — vastasi kuriiri — olen

Tosilos, herra herttuan lakeija, joka en halunnut taistella teidän
armonne kanssa siinä Doña Rodriguezin tyttären naittamisjutussa.

— Herra siunatkoon! — sanoi Don Quijote. — Onko mahdollista,

että olette se henkilö, jonka noidat muuttivat mainitsemaksenne
lakeijaksi petoksella riistääkseen minulta sen taistelun kunnian?

— Älkää huoliko sanoa enempää, hyvä armollinen herra, — vastasi

viestinviejä — sillä siinä ei totisesti ollut mitään noituutta eikä mitään
kasvojen muuttamista: minä olin kentälle ajaessani lakeija Tosilos ja
lakeija Tosilos olin sieltä lähtiessäni. Minä ajattelin mennä naimisiin
tappelematta, sillä tyttö minua miellytti, mutta kävikin aivan toisin
kuin olin ajatellut, sillä teidän armonne lähdettyä linnastamme herra
herttua käski antaa minulle sata paria raippoja, koska olin rikkonut
määräykset, jotka hän oli minulle antanut, ennenkuin lähdin
taisteluun, ja kaiken loppuna ja päätöksenä oli, että tyttö on nyt
nunna, Doña Rodriguez on lähtenyt takaisin Kastiliaan ja minä olen
tässä matkalla Barcelonaan viemään varakuninkaalle kirjekääröä,
jonka isäntäni hänelle lähettää. Ja jos teidän armonne haluaa saada
pienen kulauksen, tosin hiukan lämmintä, mutta puhdasta ainetta,
niin minulla on tässä taskumatti, jossa on sitä kaikkein parasta, ja
joitakin viipaleita Tronchonin juustoa, joka kelpaa kutsumaan ja
herättämään janoa, jos se sattuu nukkumaan.

— Tuota kelpaa kuulla; — sanoi Sancho — hiiteen kaikki muut

kohteliaisuudet, ja antakaa tulla vain, hyvä Tosilos, kaikkien Intian
noitien uhalla ja kiusaksi.
 — Sinä, Sancho, olet totisesti maailman suurin ahmatti, — sanoi
Don Quijote — ja lisäksi suurin hölmö, kun et ymmärrä, että tämä
kuriiri on noiduttu ja tämä Tosilos väärennetty. Jää sinä hänen
seuraansa ja syö minkä jaksat; minä ajan tässä hiljalleen eteenpäin
ja odotan sinua.

Lakeija nauroi, veti esiin taskumattinsa, otti haarapussistaan

juustonviipaleen ja kappaleen leipää. Sitten hän ja Sancho
istuutuivat viheriälle nurmelle ja söivät kaikessa rauhassa ja hyvinä
tovereina mitä haarapussissa oli, pohjaa myöten ja niin hyvällä
ruokahalulla, että nuoleksivat kirjekäärön kuorenkin vain siksi, että
se haiskahti hiukan juustolta. Tosilos sanoi Sancholle:

— Sinun isäntäsi, hyvä Sancho, on varmaan moneen hulluuteen

vikapää.

— Sanoitteko velkapää? — vastasi Sancho. — Ei hän ole velassa

kenellekään; hän maksaa kaikki, varsinkin, jos hulluus käy rahasta.
Kyllä minä sen näen, ja sanonhan minä sen hänelle, mutta mitä se
pyhittää? Varsinkaan nyt, kun hän on ihan lyötynä, koska Hohtavan
kuun ritari hänet voitti.

Tosilos pyysi häntä kertomaan, kuinka se oli tapahtunut, mutta

Sancho vastasi hänelle, että oli epäkohteliasta antaa isännän
odottaa, ja sanoi, että tulisihan tilaisuutta siitä kertoa, jos satuttaisiin
tapaamaan jonakin toisena päivänä. Hän nousi ravisteltuaan
nuttuaan ja pudisteltuaan ruoan murenet parrastaan, lähti ajamaan
harmoa edellään, huusi toverilleen »Herran haltuun», meni
menojaan ja saavutti isäntänsä, joka odotti häntä erään puun
varjossa.
 Seitsemässeitsemättä luku.

Kertomus siitä, miten Don Quijote päätti ruveta paimeneksi ja

viettää maalaiselämää lupaamansa vuoden ajan, sekä muista todella
hupaisista ja oivallisista tapahtumista.

Jos Don Quijotea olivat ahdistaneet monenlaiset ajatukset,

ennenkuin hänet kukistettiin maahan, rasittivat häntä vielä
useammat kukistumisen jälkeen. Hän istui, kuten sanottu, puun
varjossa, ja siinä lensivät ajatukset hänen luokseen ja häntä
kiusaamaan niinkuin kärpäset hunajakakkuun. Muutamat niistä
koskivat Dulcinean vapauttamista lumouksesta, toiset kysymystä,
millaista elämää hänen tuli viettää pakollisessa toimettomuudessaan.
Sitten saapui Sancho ja kehui lakeija Tosilosta ylen anteliaaksi.

— Onko mahdollista, oi Sancho, — kysyi Don Quijote — että yhä

vielä pidät häntä oikeana lakeijana? Näyttää siltä kuin olisit
kerrassaan unohtanut, että olet nähnyt Dulcinean maalaistytöksi ja
Peiliritarin kandidaatti Carrascoksi muuttuneena, mikä kaikki on
minua vainoavien noitien työtä. Mutta sanohan minulle nyt: kysyitkö
tuolta mieheltä, jota mainitset nimellä Tosilos, mitä Herramme on
tehnyt Altisidoralle: onko neito lähdettyäni itkenyt vai onko hän jo
luovuttanut unohduksen helmaan ne lemmenhaaveet, jotka minun
läsnäollessani häntä rasittivat?

— Minun omat ajatukseni — vastasi Sancho — eivät olleet

semmoisia, että olisivat sallineet minun kysellä tyhmyyksiä. Peijakas
vieköön, armollinen herra, onko teidän armonne nyt siinä kunnossa,
että kykenette tutkistelemaan toisten ajatuksia ja lisäksi vielä
lemmenhaaveita?
 — Katsos, Sancho, — sanoi Don Quijote — on suuri ero
rakkaudesta ja kiitollisuudesta tehtyjen tekojen välillä. On
mahdollista, ettei ritari ole rakastunut, mutta kaikkein ankarimmassa
katsannossa ei ole mahdollista, että hän on kiittämätön. Altisidora
nähtävästi rakasti minua; antoihan hän minulle, kuten tiedät, ne
kolme yömyssyä, hän itki minun lähtiessäni, hän kirosi minua, solvasi
minua, syytti minua julkisesti, mistään häveliäisyydestä välittämättä,
ja tämä kaikki todistaa, että hän rakasti minua, sillä rakastavaisten
viha päätyy yleensä kirouksiin. Minulla ei ollut mitään toiveita hänelle
antaa eikä mitään aarteita hänelle tarjota, sillä minä olen asettanut
kaikki toiveeni Dulcineaan, ja vaeltavien ritareitten aarteet ovat
niinkuin peikkojen aarteet pelkkää petosta ja silmänlumetta, joten
voin lahjoittaa hänelle ainoastaan nämä muistoni hänestä,
kumminkaan loukkaamatta muistojani Dulcineasta, jota sinä pahoin
solvaat jättäessäsi kurittamatta lihasi, jonka haluaisin nähdä
joutuvan susien syötäväksi, koska se haluaa mieluummin säästyä
matojen ruoaksi kuin antautua pelastamaan tuota neito rukkaa.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — jos tässä totta puhun,

niin en saa itseäni uskomaan, että pakaroitteni ruoskiminen voi olla
missään tekemisissä lumottujen henkilöiden lumouksesta
vapauttamisen kanssa, sillä sehän on samaa kuin jos sanoisimme:
»Kun päätäsi pakottaa, voitele polviasi.» En ainakaan uskalla
vannoa, että teidän armonne on missään lukemassaan historiassa,
jossa puhutaan vaeltavista ritareista, milloinkaan nähnyt ketään
vapautettavan lumouksesta pieksemällä; mutta olipa sen asian laita
kuinka tahansa, minä kyllä itseäni paukutan, kun tulen sille tuulelle
ja saan sopivaa tilaisuutta lihani kiduttamiseen.

— Jumala sen suokoon, — vastasi Don Quijote — ja sallikoon

armollinen taivas sinun tulla käsittämään, että olet velvollinen
auttamaan valtiatartani, joka on sinunkin valtiattaresi, koska sinä
olet minun palvelijani.

Niin keskustellen he matkasivat ja saapuivat vihdoin siihen

paikkaan, missä härkälauma oli heidät kumonnut. Don Quijote tunsi
paikan ja sanoi Sancholle:

— Tämä on se niitty, missä kohtasimme viehättävät paimentytöt ja

uljaat paimenet, jotka tahtoivat tässä uudistaa ja jäljitellä Arkadian
paimenten elämää — yhtä uusi kuin älykäskin ajatus, jota haluaisin
noudattaa, jos sinä, oi Sancho, suostut siihen, että muutumme
paimeniksi ainakin siksi ajaksi, joka meidän täytyy viettää
kotipuolessamme. Minä ostan muutamia lampaita ja kaikkea muuta,
mitä paimentolaiselämään kuuluu, annan itselleni nimen Quijotiz
paimen ja sinulle nimen Pancino paimen, ja niin me vaellamme
vuorilla, metsissä ja niityillä, milloin laulaen, milloin valittaen, juoden
lähteitten virtaavia kristalleja tai kirkkaitten purojen ja runsaitten
virtojen vesihelmiä. Tammet tulevat auliisti lahjoittamaan meille
maukkaita hedelmiään, kovien korkkipuitten rungot suovat meille
istuimia, halavat varjoa, ruusut hyvää tuoksuaan, avarat niityt
tuhansine väreineen hohtelevia mattoja, ilma puhtaan
henkäyksensä, kuu ja tähdet valonsa yön pimeyden uhalla, laulut
huvia, itku lievitystä, Apollo säkeitä, rakkaus aatteita, joilla voimme
hankkia itsellemme kuolemattoman maineen, ei ainoastaan
nykyisinä, vaan tulevaisinakin aikoina.

— Totta jumaliste, — sanoi Sancho — semmoinen elämäntapa

sopii minulle kuin nakutettu, sitä paremmin, kun kandidaatti Simson
Carrasco ja parturimme, mestari Nicolas, jos saavat siitä vähänkään
vihiä, varmaan tahtovat päästä mukaan ja ruveta paimeniksi meidän
kanssamme; ja suokoon vain Jumala, ettei kirkkoherrankin ala tehdä
mieli liittyä lammaskatraaseen; hän näet on iloinen mies ja huvittelee
mielellään.

— Olet aivan oikeassa, — sanoi Don Quijote — ja jos kandidaatti

Simson Carrasco yhtyy paimenkiltaan, kuten epäilemättä tekeekin,
niin hänen nimensä voisi olla Simsonino paimen tai Carrascón
paimen, parturi Nicolas voi olla nimeltään Niculoso, kuten Boscán
aikoinaan nimitti itseään Nemorosoksi,[71] kirkkoherrasta en tiedä,
minkä nimen hänelle antaisimme, jollemme johtele jotakin hänen
arvonimestään ja kutsu häntä Curiambro paimeneksi. Paimentytöille,
joihin meidän täytyy olla rakastuneita, voimme valita nimiä mielin
määrin; ja koska minun valtiattareni nimi sopii yhtä hyvin
paimentytölle kuin prinsessalle, ei minun tarvitse nähdä vaivaa
etsimällä toista hänelle paremmin sopivaa; sinä Sancho, saat antaa
omallesi minkä nimen haluat.

— En minä aio — vastasi Sancho — antaa sille muuta nimeä kuin

Teresona,[72] joka hyvin passaa hänen pyylevyyteensä ja hänen
oikeaan nimeensä, koska hänen nimensä kerran on Teresa; ja
voinhan minä sitäpaitsi, ylistäessäni häntä sepittämilläni säkeillä,
ilmaista siveät tunteeni, sillä enhän minä kiertele vieraissa taloissa
lämmintä leipää vaanimassa. On parasta, että kirkkoherra jää
paimentyttöään vaille, koska hänen tulee olla toisille hyvänä
esimerkkinä; jos kandidaatti haluaa semmoisen saada, niin oma
hänen asiansa.

— Herra siunatkoon, — sanoi Don Quijote — millainen elämä siitä

meille syntyykään, hyvä Sancho! Kuinka soivatkaan korvissamme
sorapillit, kuinka helisevät zamoralaiset mandoliinit, kuinka paljon
tamburiineja, käsirumpuja ja viuluja silloin pannaankaan soimaan!
Entäs sitten, kun kaikkien näiden eri soittimien joukossa kaikuvat
vielä alboguein sävelet! Silloin saadaan kuulla melkein kaikki
paimenten soittimet.

— Mitä ne alboguet ovat; — kysyi Sancho — minä en ole kuullut

koskaan niistä puhuttavan enkä ole niitä nähnyt ikipäivinäni.

— Alboguet — vastasi Don Quijote — ovat metallilevyjä,

suunnilleen samanlaisia kuin messinkisten kynttilänjalkain pohjat;
kun niiden onttoja puolia lyödään vastakkain, syntyy ääni, joka tosin
ei ole kovin miellyttävä eikä sointuisa, mutta ei kovin
epämiellyttäväkään, ja joka sopii hyvin mandoliinien ja tamburiinien
maalaiseen musiikkiin. Tämä nimitys albogue on maurilainen,
samoinkuin kaikki kastiliankielemme al-alkuiset sanat,[73] kuten
esimerkiksi: almohaza, almorzar, aihombra, alguacil, alhucema,
almacén, alcancía ja muut semmoiset, joita muuten ei paljon
enempää olekaan; ja kielessämme on ainoastaan kolme sanaa, jotka
ovat maurilaisia ja päättyvät í:hin, nimittäin boreeguí, zaquizamí,
maravedí. Sanat alhelí, aljaquí osoittaa arabialaisiksi sekä alussa
oleva al että i, johon ne loppuvat. Olen maininnut sinulle tämän
ohimennen, koska ne johtuivat mieleeni, kun tulin sinulle puhuneeksi
albogue'ista. Mitä sitten uuteen elämäntapaamme tulee, niin siinä
meille on suureksi avuksi, että minussa, kuten tiedät, on hiukan
runoilijan vikaa ja että kandidaatti Simson Carrasco on oikein mainio
runoseppo. Kirkkoherrasta en sano mitään, mutta lyönpä vetoa, että
hänessäkin on semmoisia oireita ja taipumuksia, ja varmaan uskon
vielä, että mestari Nicolas on samaa maata, sillä kaikki tai ainakin
useimmat parturit ovat kitaransoittajia ja laulajia. Minä tulen
valittamaan rakastettuni poissaoloa, sinä voit ylistää itseäsi
uskolliseksi rakastajaksi, Carrascon paimen voi laulaa siitä, miten
hänet on hylätty, kirkkoherra Curiambro mistä mieli tekee, ja kaikki
käy niin hyvin, ettei paremmasta apua.
 Siihen vastasi Sancho:

— Armollinen herra, minä olen semmoinen kovan onnen poika,

että pelkään sen päivän jäävän tulematta, jolloin saan olla niissä
hommissa. Siunatkoon, kuinka sieviä puulusikoita minä vuolen, kun
pääsen paimeneksi! Silloin kelpaa maistella vehnäsiä ja hyvää
kermaa, punoa kukkaköynnöksiä ja muita sieviä esineitä, jotka
kuuluvat paimenten elämään; vaikka näet en pääsekään sillä lailla
viisaan maineeseen, niin varmaan minua sentään kehutaan
kekseliääksi! Tyttäreni Sanchica saa tuoda meille ruokaa ulkosalle.
Mutta silmät auki, tyttö on sievä, ja niitä on paimenia, jotka ovat
pikemmin pirullisia kuin yksinkertaisia, ja ikävää minusta olisi, jos
tyttö lähtisi villoja hakemaan ja tulisi takaisin kerittynä; rakkauden
hommaa ja pahoja himoja niitä on maalla samoinkuin
kaupungeissakin, paimenten majoissa samoinkuin kuningasten
linnoissa, eikä vara venettä kaada, ja mitä silmä ei näe, sitä ei sydän
himoitse, ja parempi loikata aidan yli kuin luottaa hyväin ihmisten
esirukouksiin.

— Lopeta jo sananlaskusi, Sancho, — sanoi Don Quijote — sillä

jokainen lausumasi riittää ajatustasi ilmaisemaan. Olenhan jo monta
kertaa sinua neuvonut, ettei sinun pidä viljellä niin ylen runsaasti
sananlaskuja, vaan noudattaa niiden käytössä kohtuullisuutta. Mutta
minusta tuntuu kuin olisin huutavan ääni korvessa, eikä näy pysyvän
kannettu vesi kaivossa.

— Minusta näyttää, — vastasi Sancho — että teidän armoonne

sopii sananlasku: pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin;
tässä te moititte minua ja käskette olemaan käyttämättä
sananlaskuja, ja teidän armonne itse latelee niitä kaksitellen.
 — Näetkös, Sancho, — vastasi Don Quijote — minä käytän
sananlaskuja paikallaan, niin että ne minun niitä käyttäessäni sopivat
kuin sormus sormeen, mutta sinä tuot niitä kuin tukasta vetäen, niin
että pikemmin niitä laahaat luo kuin sovitat kohdalleen. Jos en väärin
muista, olen sinulle jo ennen sanonut, että sananlaskut ovat lyhyitä
ydinlauseita, jotka on saatu viisaitten esivanhempiemme
kokemuksesta ja harkinnoista; ja sananlasku, joka ei osu paikalleen,
on pikemmin tyhmyyttä kuin mikään mietelauselma. Mutta jätetään
nyt tämä sikseen, ja koska yö jo tulee, lähdetään vähän matkan
päähän valtatieltä yötä viettämään; Jumala kyllä tietää, mitä
huomenna tapahtuu.

He poistuivat tieltä ja aterioivat myöhään ja huonosti, mikä oli

aivan vastoin Sanchon halua ja tahtoa. Hänen mieleensä johtuivat
vaeltavan ritarikunnan kaikki puutteet, joita hän oli joutunut
kokemaan metsissä ja vuorilla, vaikka runsauttakin oli toisinaan
ilmennyt linnoissa ja taloissa, sekä Don Diego de Mirandan luona
että rikkaan Camachon häissä ja Don Antonio Morenon luona; mutta
sitten Sancho tuli ajatelleeksi, ettei voi olla aina päivä eikä aina yö,
ja niin hän vietti tämän yön nukkuen, isännän valvoessa.

Kahdeksasseitsemättä luku.

Don Quijotelle sattuneesta karheasta seikkailusta.

Yö oli pimeänlainen; vaikka näet kuu oli taivaalla, ei se ollut

sellaisessa kohdassa, että sitä olisi voinut nähdä, sillä rouva Diana
lähtee toisinaan kävelemään toiselle pallonpuoliskolle ja jättää
meidän vuoremme mustiksi ja metsämme pimeiksi. Don Quijote
maksoi luonnolle veronsa nukkumalla yhden tovin, mutta
suostumatta jälleen nukkumaan, aivan toisin kuin Sancho, jolle ei
koskaan tullut toista tovia, koska ensimmäinen ulottui illasta
aamuun, mikä todisti hänen hyvää terveyttään ja huoliensa
vähälukuisuutta. Don Quijoten huolet sitävastoin pitivät häntä
valveilla, niin että hän herätti Sanchon ja sanoi hänelle:

— Minua todella ihmetyttää, Sancho, sinun huoleton

luonnonlaatusi. Uskon tosiaan, että olet kiveä tai kovaa pronssia,
jossa ei ole mitään liikutusta eikä tunnetta. Minä valvon, kun sinä
nukut, minä itken, kun sinä laulat, minä riudun paastoamiseen, kun
sinä olet joutilas ja niin kylläinen, että tuskin pääset kääntymään.
Hyvien palvelijain velvollisuus on ottaa kantaakseen osa herrojensa
taakoista ja tuntea heidän tunteitaan, ainakin näön vuoksi. Katso,
kuinka tyyni on tämä yö ja kuinka yksinäisiä me olemme; sehän
kehoittaa meitä hiukan valvomaan unen lomassa. Niin totta kuin elät,
nouse seisomaan ja poistu tästä vähän matkan päähän ja anna
itsellesi rohkeasti ja kiitollisella mielellä kolme- tai neljäsataa iskua,
jotka sopii vähentää siitä luvusta, mikä tarvitaan Dulcinean
lumouksesta vapauttamiseksi; minä pyydän tätä sinulta nyt
pyytämällä, sillä en halua joutua kanssasi käsikähmään niinkuin
viime kerralla, koska tiedän, että olet kovakourainen. Kun olet työsi
suorittanut, voimme viettää lopun yötä laulaen, minä valittaen, että
olen poissa rakastettuni luota, sinä ylistäen lujuuttasi, ja siten me jo
nyt aloitamme sen paimenelämän, jota tulemme kotikylässä
viettämään.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — minä en ole mikään

munkki, jotta nousisin kesken untani ja piiskaisin itseäni, eikä
minusta näytä mahdolliselta, että toisesta äärimmäisyydestä,
nimittäin piiskaamisen aikana saadusta kivusta, voidaan muitta
mutkitta siirtyä iloiseen musiikkiin. Teidän armonne antakoon minun
nukkua ja olkoon ahdistamatta minua tuolla piiskaamisella; muuten
vannon ja vakuutan, etten milloinkaan kosketa edes nuttuni karvaa,
vielä vähemmän omia ihokarvojani.

— Voi sinua, paatunutta sielua! Voi sinua, sydämetöntä

aseenkantajaa! Voi kuinka huonosti on käytetty leipä, jota olet
syönyt, ja kuinka huonosti on tullut palkituksi sinulle osoittamani ja
suunnittelemani suosio! Minä olen tehnyt sinut käskynhaltiaksi, ja
minun tähteni sinulla on hyviä toiveita päästä kreiviksi tai johonkin
muuhun vastaavaan aatelisarvoon, ja toiveittesi täyttymiseen ei kulu
enempää aikaa kuin kuluu tämän vuoden päättymiseen; minä näet
post tenebras spero lucem.[74]

— En minä tuota ymmärrä, — virkkoi Sancho, — ymmärrän vain,

että niin kauan kuin nukun, minussa ei ole yhtään pelkoa eikä toivoa,
ei mitään vaivaa eikä mitään kunniaa, ja siunattu olkoon se, joka on
unen keksinyt, tuon viitan, joka peittää kaikki ihmisen ajatukset,
tuon ravinnon, joka karkoittaa nälän, tuon juoman, joka poistaa
janon, tuon tulen, joka lämmittää vilussa, tuon viileyden, joka
viihdyttää helteessä, ja sanalla sanoen tuon yleisesti käyvän rahan,
jolla voi ostaa mitä tahansa, tuon puntarin ja painon, joka antaa
yhtä paljon paimenelle kuin kuninkaalle ja yhtä paljon
yksinkertaiselle kuin ovelalle. Yksi ainoa paha puoli unessa on, mikäli
olen kuullut sanottavan, ja se on siinä, että se muistuttaa kuolemaa,
sillä nukkuvan ja kuolleen välillä on hyvin vähän eroa.

— Enpä ole kuullut sinun, Sancho, — sanoi Don Quijote —

koskaan puhuvan niin hienosti kuin nyt, ja siitä minä havaitsen
todenperäiseksi sananlaskun, jota sinä silloin tällöin käytät: »Vähät
suvusta, seura se miehen hioo.»
 — Hiisi vieköön, rakas herra ja isäntä! — virkkoi Sancho. — Nyt en
minä latele sananlaskuja; niitähän tulee teidän armonne suusta ihan
parittain ja paremmin kuin minulta, se vain erona minun lausumieni
ja teidän armonne lausumien välillä, että teidän armonne
sananlaskut osuvat kohdalleen, ja minun lausumani miten sattuu;
mutta sananlaskuja ne sittenkin ovat kaikki tyynni.

Niin pitkälle he olivat ehtineet, kun kuulivat kumeata melua ja

röhinää, joka levisi kaikkiin seudun laaksoihin. Don Quijote nousi ja
tarttui miekkaan, ja Sancho kyyristyi harmon taakse sovittaen
suojaksi eteensä herransa varukset ja aasinsa satulan; hän vapisi
pelosta, ja Don Quijotea värisytti levottomuus. Melu kiihtyi hetki
hetkeltä ja lähestyi molempia pelon vallassa olevia, tai ainakin toista;
toisen urhoollisuus kyllä tunnetaan. Seikka oli se, että muutamat
miehet olivat ajamassa seitsemättäsataa sikaa markkinoille
myytäväksi; he olivat matkassa niiden kanssa tähän vuorokauden
aikaan, ja sikojen aikaansaama meteli ja röhkinä ja puuskutus oli
niin kova, että se kerrassaan löi Don Quijoten ja Sanchon korvat
lukkoon, joten he eivät kyenneet oikein käsittämään, mitä se mahtoi
olla. Röhkivä joukko hyökkäsi luo kulkien laajassa rintamassa,
ollenkaan välittämättä Don Quijoten enempää kuin Sanchonkaan
arvokkuudesta, syöksyi heidän ylitseen, hävitti Sanchon varustukset
eikä ainoastaan heittänyt kumoon Don Quijotea, vaan vei kaiken
muun hyvän lisäksi vielä Rocinanten mukanaan. Tuo taaja, röhkivä
joukko, nuo saastaiset eläimet heittivät hyvää vauhtia liikkuessaan
aasin satulan, ritarin varukset, harmon, Rocinanten, Sanchon ja Don
Quijoten sikin sokin maahan. Sancho nousi niin hyvin kuin voi ja
pyysi isännältään miekkaa sanoen tahtovansa tappaa puoli tusinaa
noita kopeita ja hävyttömiä sikoja; hän näet oli nyt ehtinyt huomata,
mitä ne oikeastaan olivat. Don Quijote vastasi hänelle:
 ‒ Anna niiden olla, hyvä ystävä; tämä solvaus on minun syntini
rangaistus, ja on oikeudenmukaista taivaan kuritusta, että voitetun
vaeltavan ritarin syövät shakaalit, että häntä pistävät ampiaiset ja
että siat polkevat hänet jalkoihinsa.

‒ Silloin on varmaan taivaan rangaistusta sekin, vastasi Sancho —

että voitettujen ritarien aseenkantajia pistelevät kärpäset, syövät täit
ja että nälkä heitä julmasti ahdistaa. Jos me aseenkantajat olisimme
niiden ritarien poikia tai oikein likeisiä sukulaisia, joita palvelemme,
niin ei olisi ihmekään, vaikka heidän syntinsä kostettaisiin meille
kolmanteen ja neljänteen polveen. Mutta mitä on Panzoilla tekemistä
Quijotein kanssa? Kas niin, käydään taas makuulle ja nukutaan se
pieni aika, mikä yöstä on vielä jäljellä; Jumala antaa uuden päivän,
ja me voimme jälleen toivoa parempaa onnea.

— Nuku sinä, Sancho, — vastasi Don Quijote — joka olet syntynyt

nukkumaan; minä, joka olen syntynyt valvomaan, annan tänä
aikana, mikä on vielä päivänkoittoon jäljellä, ajatusteni vapaasti
vaeltaa ja ilmaantua pienenä madrigaalina, jonka olen tänä yönä
mielessäni sepittänyt sinun tietämättäsi.

— Minun mielestäni — vastasi Sancho — eivät semmoiset

ajatukset, jotka sallivat sepittää lauluja, ole paljon mistään kotoisin.
Teidän armonne vääntää värssyä niin paljon kuin haluaa, minä
puolestani nukun niin paljon kuin jaksan.

Niin hän ojentautui pitkäkseen maahan, kääri peitteen ympärilleen

ja vaipui sikeään uneen, missä häntä eivät häirinneet mitkään
takaukset, ei velat eikä surut. Don Quijote nojasi erään pyökin tai
korkkitammen runkoon (Cide Hamete Renengeli näet ei tarkoin
mainitse, mikä puu se oli) ja lauloi omien huokaustensa säestyksellä
tähän tapaan:
 Kun tunnen tuskat julmat, joita sun valtas, Amor, tuottaa,
en kuolonkaipuutani voita, vain kuolemaan voin luottaa.

Mut läheltä kun silmään kerta

mä rauhan maata tätä,
taas riemuin halaan tuskain merta,
en elämääni jätä.

Niin antaa kuolo mulle elon, kun elämä mun surmaa. Oi

kumma leikki riemun, pelon, oi kohtaloni turmaa!

Näihin säkeisiin hän liitti yhtä monta huokausta ja runsaita

kyyneliä, kuin ainakin henkilö, jonka sydämen oli kerrassaan
lävistänyt häviölle joutumisen tuska ja Dulcinean poissaolosta
koituva ikävä.

Samassa alkoi päivä koittaa, auringon säteet osuivat Sanchon

silmäluomiin, hän heräsi, venyttelihe, ravisteli ja oikoi jäykkiä
jäseniään, katseli sikojen eväsvarastossa aikaansaamaa hävitystä ja
kirosi koko laumaa ja vielä muuta lisäksi. Vihdoin he lähtivät
jatkamaan aloittamaansa matkaa. Illan suussa he sitten näkivät
suunnilleen kymmenen ratsumiestä ja neljä tai viisi jalkamiestä, jotka
tulivat heitä vastaan. Don Quijoten sydäntä hykähdytti hämmästys ja
Sanchon sydäntä pelko, sillä nuo lähestyvät henkilöt olivat peitsillä ja
kilvillä varustetut ja muutenkin aivan sotaisessa asussa. Don Quijote
kääntyi sanomaan Sancholle:

— Jos voisin käytellä aseitani, Sancho, eikä lupaukseni sitoisi

käsivarsiani, niin tuo meitä vastaan tuleva joukkio olisi minulle oikein
herkkua; mutta voihan sattua, että se on jotakin muuta kuin
pelkäämme sen olevan.
 Samassa saapuivat ratsumiehet heidän luokseen, he laskivat
peitsensä ja piirittivät sanaakaan virkkamatta Don Quijoten
suunnaten peitsien kärjet uhkaavasti kohti hänen selkäänsä ja
rintaansa. Eräs jalkamies laski sormen huulilleen vaitiolon merkiksi,
tarttui Rocinanten ohjaksiin ja vei ritarin tieltä pois; toiset
jalkamiehet ajoivat Sanchoa ja harmoa edellään ja seurasivat kaikki
ihmeellisen hiljaisuuden vallitessa sitä, joka kuljetti Don Quijotea.
Tämä aikoi pari kolme kertaa kysyä, minne hänet vietiin tai mitä
hänestä tahdottiin, mutta ehti tuskin huuliaan liikuttaa, kun toiset jo
olivat valmiit ne sulkemaan peitsiensä kärjillä. Sanchon kävi samoin,
sillä hänen aikoessaan jotakin sanoa eräs jalkamies tuikkasi häntä
piikillä ja samoin harmoa, ikäänkuin tämäkin olisi aikonut puhua. Tuli
yö, vauhtia lisättiin, molempien vangittujen pelko kasvoi, varsinkin,
kun he kuulivat, kuinka heille tavan takaa huudettiin:

— Joutukaa, troglodyytit!

— Olkaa vaiti, barbaarit!

— Maksakaa, kannibaalit!

— Älkää valittako, skyytit, älkää avatko silmiänne, te

verenhimoiset polyfeemit, te ahnaat leijonat!

Ja muita samanlaisia nimityksiä, joilla he kiusasivat onnettoman

isännän ja rengin korvia. Sancho puheli itsekseen: »Emmehän me
ole mitään trullityttöjä? Olemmeko me mitään partureita tai
kannunvalajia? Olemmeko koiranpentuja, joille annetaan kyytiä. En
minä pidä tuommoisista nimistä. Tässä on piru merrassa, ja
onnettomuus tulee kaikki yhtä haavaa, kuin kepin iskut koiran
selkään, ja Jumala suokoon, ettei meille sattuisi pahempaa tässä
seikkailussa, josta uhkaa tulla paha selkkaus!
 Don Quijote oli aivan ällistynyt eikä voinut miettimälläkään saada
selville, mitä saattoivat tarkoittaa kaikki nuo solvaavat nimitykset,
joita heille oli lausuttu ja joista hän ymmärsi ainoastaan, ettei ollut
syytä toivoa mitään hyvää, vaan sopi pelätä suurtakin pahaa. Sitten
he saapuivat, kun yötä oli kulunut suunnilleen tunti, linnaan, jonka
Don Quijote varsin hyvin tunsi herttuan linnaksi, missä he olivat
oleskelleet joitakin aikoja sitten. »Jumala varjelkoon», sanoi hän
tuntiessaan paikan, »mitä tästä tuleekaan? Tässä talossa tosin
noudatetaan kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä, mutta voitetuille
muuttuu hyvä pahaksi ja paha vielä pahemmaksi.»

He saapuivat linnan suurelle pihalle ja havaitsivat siellä semmoiset

laitteet, että heidän ihmetyksensä lisääntyi ja pelkonsa paisui
kaksinkertaiseksi, kuten seuraavassa luvussa saadaan nähdä.

Yhdeksässeitsemättä luku.

Kaikkein merkillisimmästä ja ihmeellisimmästä seikkailusta, mitä

Don
Quijotelle sattui koko tämän suuren historian aikana.

Ratsumiehet astuivat maahan, tarttuivat jalkamiesten kanssa äkkiä

Don Quijoteen ja Sanchoon ja kantoivat heidät kuin kaksi säkkiä
linnan pihalle. Siellä paloi eri puolilla satakunta soihtua pitimissään,
ja pihan holvikäytävissä oli kuudettasataa lamppua, niin ettei
ollenkaan huomannut päivänvalon puutetta, vaikka oli yö ja sangen
pimeä. Keskellä pihaa kohosi ruumisalttari noin kolmen kyynärän
korkeuteen maanpinnan yläpuolelle, sen päällä oli mustasta
sametista tehty suuri telttakatos, ja sen ympärillä paloi portailla
toistasataa valkoista vahakynttilää hopeaisissa jaloissaan. Siinä
makasi tytön ruumis, niin kaunis, että sen kauneus sai kuolemankin
näyttämään kauniilta. Pää lepäsi brokadityynyllä, ja sitä kiersi
monenlaisista tuoksuvista kukista sidottu seppele, kädet olivat
ristissä rinnalla ja pitelivät kellastunutta voitonpalmua.[75] Pihan
toiselle puolelle oli rakennettu eräänlainen näyttämö, missä istui
kahdella tuolilla kaksi miestä, kruunu päässä ja valtikka kädessä,
siten osoittaen olevansa hallitsijoita, joko todellisia tai kuviteltuja.
Näyttämön toisella puolella, minne päästiin portaita pitkin, oli kaksi
muuta tuolia, joille vankien kuljettajat sijoittivat Don Quijoten ja
Sanchon, yhä hiljaisuuden vallitessa ja eleillään heille ilmoittaen, että
heidänkin piti olla vaiti, vaikka he olisivat pysyneet hiljaa ilmankin,
koska hämmästyttävä näky sitoi heidän kielensä. Nyt nousi
näyttämölle kaksi ylhäistä henkilöä lukuisine seurueineen; Don
Quijote tunsi heidät heti isäntäväekseen, herttuaksi ja
herttuattareksi, ja nämä istuutuivat kahteen upeaan tuoliin
molempien hallitsijoilta näyttävien henkilöitten viereen. Kuinka
olisikaan voinut olla ihmettelemättä kaikkea tätä, kun Don Quijote
sitäpaitsi oli tuntenut ruumisalttarilla makaavan vainajan ihanaksi
Altisidoraksi? Herttuan ja herttuattaren tullessa Don Quijote ja
Sancho nousivat ja kumarsivat heille syvään, ja herttua ja herttuatar
vastasivat hiukan päätänsä nyökäyttäen.

Samassa kulki näyttämön yli eräs palvelija, saapui Sanchon luo ja

puki hänen ylleen mustan parkkumikaavun, joka oli maalattu täyteen
tulenliekkejä, otti sitten hänen päästään lakin ja asetti sijaan suipon
päähineen, jollaisia kantavat ne, jotka pyhä tuomioistuin on
tuominnut katumuksen tekoon, sekä kuiskasi hänen korvaansa, ettei
hänen pitänyt avata suutaan, koska siihen muuten pistettäisiin
kapula tai hänet otettaisiin hengiltä. Sancho silmäili itseään ylhäältä
alas asti ja näki olevansa ihan liekkien vallassa, mutta ei välittänyt
siitä tämän taivaallista, koska liekit eivät polttaneet. Hän otti
päähineen päästään, näki sen olevan täynnä pirunkuvia, pani sen
jälleen päähänsä ja mutisi itsekseen:

— Onpa onni, etteivät liekit minua polta eivätkä pirut minua vie.

Don Quijotekin katseli häntä, ja vaikka pelko oli vallannut hänen

aistinsa, ei hän voinut olla nauramatta Sanchon nähdessään.
Samassa alkoi, kaikesta päättäen ruumisalttarilta, kuulua hiljaista ja
miellyttävää huilunsoittoa, ja koska sitä ei häirinnyt mikään ihmisääni
— tässä paikassa näet hiljaisuuskin tuntui kuin henkeään pidättävän
— niin se kaikui leppoisalta ja lemmekkäältä. Sitten ilmaantui
yhtäkkiä vainajan ruumiilta näyttävän pääpuoleen kaunis
nuorukainen, joka oli puettu roomalaiseen tapaan ja lauloi mitä
miellyttävimmällä heleällä äänellä, itse harpulla lauluaan säestäen,
seuraavat säkeistöt:

Siks kunnes Altisidora henkiin palaa, Quijoten tunnottoman

uhri tuo, niin kauan kunis lainehtien valaa tään linnan
käytäviä kyynelvuo, niin kauan kunis suruvaattein halaa myös
hovineidot jäädä kuolleen luo, niin kauan laulan, häntä
kunnioittain ja Orfeuksen soinnuillani voittain.

Myös aavistan sen, että tehtävääni mua määrätty ei

elämässä vain, vaan että ihanammin kaikuu ääni mun
kieleltäni vasta kuoltuain, kun multaa kohden painuu raskas
pääni, ja yli Lethen aaltoin kuohuvain taas liitää sielu laulain
vielä siellä sun ylistystäs kaihoisalla miellä.[76]

— Riittää, — lausui nyt toinen niistä, jotka näyttivät kuninkailta —

riittää, sinä jumalainen laulaja, sillä tarvittaisiin iäisyys, jos
tahdottaisiin tässä käydä kuvailemaan verrattoman Altisidoran
kuolemaa ja kauneutta. Hän ei ole kuollut, kuten ymmärtämätön
maailma luulee, vaan elää yhä Maineen laulamana ja niissä tuskissa,
joihin tässä läsnäolevan Sancho Panzan täytyy alistua palauttaakseen
hänet tämän elämän valkeuteen. Sinä, oi Rhadamanthys, joka
kanssani tuomitset Orkhon pimeissä kuiluissa, koska tiedät kaikki,
mitä tutkimaton sallimus on päättänyt tämän neidon elämään
palauttamisesta, niin sano ja ilmoita se heti, jotta meidän ei tarvitse
kauemmin odottaa onnea, jota hänen ylösnousemuksestaan
toivomme.

Tuomari Minos, Rhadamanthyksen virkaveli, oli tuskin ehtinyt tuon

lausua, kun Rhadamanthys nousi seisomaan ja lausui:

— Hoi, te tämän talon palvelijat, korkeat ja alhaiset, suuret ja

pienet, astukaa esiin toinen toisenne jälkeen ja antakaa Sancholle
neljäkolmatta nenäpiuvia, kaksitoista nipistystä ja kuusi neulanpistoa
käsivarsiin ja kupeisiin, sillä semmoista seremoniaa vaatii Altisidoran
toipuminen.

Tuon kuultuaan Sancho Panza lopetti vaitiolon ja lausui:

— Ei, hiisi vieköön, ennen minä muutun turkkilaiseksi kuin annan

merkitä nokkaani tai pahoinpidellä naamaani! Mitä peeveliä on
minun naamani pahoinpitelemisellä tekemistä tuon naikkosen
ylösnousemuksen kanssa? Kun kerran makuun päästään, niin ei
rajaa ollenkaan. Dulcinea joutuu lumotuksi, ja minun pitää piestä
itseäni, jotta hän pääsisi siitä lumouksesta. Altisidora kuolee johonkin
tautiin, jonka Jumala on katsonut hyväksi hänelle lähettää, ja nyt
hänen muka pitää herätä jälleen elämään, kun minulle annetaan
neljäkolmatta nenäpiuvia, puhkotaan ruumiini seulaksi neuloilla ja
nipistellään käsivarteni ihan sinisiksi. Pitäkää semmoista pilaa
serkkupojan kanssa, minä olen vanha koira, ei minua niin vain
sesetellä!

— Sinun täytyy kuolla! — huusi korkealla äänellä Rhadamanthys.

— Taivu, sinä tiikeri, nöyrry, sinä kopea Nimrod, ja vaikene ja kärsi,
sillä eihän sinulta mitään mahdottomia vaadita. Äläkä yritä tutkistella
tämän asian vaikeuksia: nenäpiuvit sinä saat, reiälliseksi kuin seula
sinä tulet, ja sinua nipistellään niin että huuto pääsee. Kas niin,
sanon minä, täyttäkää käskyni, palvelijat; jollette sitä tee, niin minä
vannon kunniani nimessä, että saatte nähdä, mikä teitä odottaa.

Samassa tuli näkyviin kuusi kamarirouvaa, jotka kulkivat rivissä

perätysten yli pihan, neljä heistä silmälaseilla varustettuina ja kaikki
pitäen oikeata kättään kohotettuna, niin että rannetta oli näkyvissä
neljän sormen leveydeltä, jotta kädet näyttäisivät pitemmittä, kuten
muoti nyt vaatii. Tuskin ehdittyään heidät nähdä Sancho alkoi mylviä
kuin sonni ja huusi:

— Kyllä minä voin antaa kenen hyvänsä kopeloida naamaani,

mutta siihen, että kamarirouvat minuun koskevat, siihen minä en
suostu. Kynsittäköön naamaani, niinkuin isäntäni naamaa kynsittiin
tässä samassa linnassa, puhkottakoon ruumiini terävillä tikareilla,
nipisteltäköön käsivarsiani hehkuvilla pihdeillä; tuon kaiken minä
siedän kärsivällisesti saadakseni palvella herrasväkeä, mutta siihen,
että kamarirouvat minuun koskevat, siihen minä en suostu, en
vaikka piru perisi.

Nyt lopetti vaitiolon myös Don Quijote sanoen Sancholle:

— Ole kärsivällinen, poikani, tee tämän herrasväen mielen mukaan

ja kiitä hartaasti taivasta, joka on sijoittanut ruumiiseesi sellaisen
voiman, että sinä lihaasi kiduttamalla päästät lumottuja lumouksesta
ja herätät vainajia kuolleista.

Kamarirouvat olivat jo ehtineet lähelle Sanchoa, kun hän,

myöntyväisempänä ja alistuneempana, asettui mukavaan asentoon
tuolissaan jättäen kasvonsa ja partansa alttiiksi ensimmäiselle, joka
antoi hänelle tuiman nenäpiuvin ja sitten niiasi hänelle syvään.

— Vähemmän kohteliaisuutta ja vähemmän hajuvesiä, armollinen

rouva kamarirouva; — sanoi Sancho — haisevathan kätenne
jumaliste kuin niitä olisi voideltu viinietikalla!

Miten olikaan, kaikki kamarirouvat antoivat hänelle nenäpiuvinsa,

ja monet muut talonväkeen kuuluvat nipistelivät häntä, mutta
neuloilla pistelemistä Sancho ei voinut sietää, vaan hyppäsi ilmeisesti
suuttuneena ylös tuolilta, sieppasi vierestään palavan soihdun, huitoi
sillä päin kamarirouvia ja muita kiusanhenkiään ja sanoi:

— Menkää hiiteen, te helvetin palvelijat; en minä ole pronssista,

etten ollenkaan tuntisi näitä hirmuisia tuskia!

Altisidora, joka varmaan oli väsynyt makaamaan niin kauan

pitkänään, kääntyi samassa toiselle kyljelleen, ja sen nähtyään
läsnäolevat huusivat kaikki yhteen ääneen:

— Altisidora on elossa! Altisidora elää!

Rhadamanthys kehoitti Sanchoa leppymään, koska tarkoitus oli jo

saavutettu.

Nähdessään Altisidoran liikahtavan Don Quijote laskeutui polvilleen

Sanchon eteen ja sanoi hänelle:
 — Nyt on aika, sinä rakas poikani, en sano aseenkantajani, antaa
itsellesi muutamia niistä iskuista, joita olet velvollinen itsellesi
antamaan vapauttaaksesi Dulcinean lumouksesta. Nyt, sanon minä,
on aika, jolloin kykysi on korkeimmillaan ja jolloin voit saada
toteutumaan, mitä sinulta toivotaan.

Siihen vastasi Sancho:

— Minusta näyttää, että tässä tarjotaan paukku paukun päälle eikä

hunajaa pannukakun päälle. Olisipa mainiota, jos kaiken tämän
nipistelyn, kaikkien näiden nenäpiuvien ja neulanpistosten jälkeen
pitäisi vielä piestä itseään. Nyt ei ole enää muuta tehtävää kuin ottaa
iso kivi, sitoa se kaulaani ja viskata minut kaivoon; eikä tuo kovin
mieltäni pahoittaisikaan, jos kerran täytyy ruveta syntipukiksi
pelastaakseen toisia. Jättäkää minut rauhaan, muuten minä
jumaliste heitän kaikki hiiteen, vaikkei piru siitä huolisikaan.

Sillävälin Altisidora oli noussut istumaan ruumisalttarilla, ja

samassa alkoivat soida sorapillit, joihin yhtyivät huilut ja kaikkien
läsnäolevien äänet huutaen:

— Eläköön Altisidora! Altisidora eläköön!

Herttua ja herttuatar sekä kuninkaat Minos ja Rhadamanthys ja

kaikki muut, myös Don Quijote ja Sancho, lähtivät tervehtimään
Altisidoraa ja auttamaan häntä alas ruumisalttarilta. Hän oli
olevinaan vielä voimaton, niiasi herttualle ja herttuattarelle ja
molemmille kuninkaille, katsoi syrjäsilmällä Don Quijotea ja sanoi
hänelle:

— Antakoon Jumala sinulle anteeksi, sinä lemmetön ritari, sillä

sinun julmuutesi tähden minä olen ollut toisessa maailmassa,
toistatuhatta vuotta, kuten minusta tuntuu. Mutta sinua, sinä
sääliväisin kaikista aseenkantajista, mitä maa päällänsä kantaa,
sinua minä saan kiittää, että olen jälleen elossa. Ota haltuusi tästä
päivästä lähtien, ystäväni Sancho, kuusi paitaani, jotka sinulle
annan, jotta saat teettää niistä kuusi itsellesi, ja jos ne kaikki eivät
olekaan eheitä, niin ovat ainakin kaikki puhtaita.

Sancho suuteli hänen käsiään, suippolakki kädessä ja polvet

maassa. Herttua käski ottaa häneltä pois suippolakin ja antaa
hänelle takaisin hänen oman päähineensä, pukea hänen ylleen
hänen oman nuttunsa ja riisua häneltä liekkikaavun. Sancho pyysi
herttualta, että hänen sallittaisiin pitää hattu ja kaapu, sillä hän
halusi viedä ne mukanaan kotipuoleen merkiksi ja muistoksi tästä
ennenkuulumattomasta tapauksesta. Herttuatar vastasi, että hän
saisi ne pitää, ja sanoi, että Sancho varmaan tiesi, kuinka ystävälliset
hänen tunteensa Sanchoa kohtaan olivat. Herttua käski korjata
linnanpihan entiseen kuntoon, kehoitti kaikkia lähtemään
huoneisiinsa ja käski viedä Don Quijoten ja Sanchon niihin suojiin,
jotka oli heille jo ennakolta määrätty.

Seitsemäskymmenes luku,

joka seuraa yhdeksättäseitsemättä ja käsittelee seikkoja, jotka

ovat välttämättömiä tämän historian ymmärtämiseksi.

Sancho nukkui tämän yön telttasängyssä samassa huoneessa kuin

Don Quijote, vaikka olisi mielellään ollut niin tekemättä, jos olisi
voinut, koska hyvin tiesi, ettei hänen isäntänsä antaisi unenrauhaa
kysymyksiltään ja vastauksiltaan, ja Sanchon ei tehnyt mieli paljoa
puhua, sillä kestettyjen kidutusten muistoa säilytti yhä tuntuva kipu,
joka ei sallinut hänen vapaasti käyttää kieltään, niin että hän olisi
mieluummin nukkunut yksin jossakin nurkassa kuin toisen kanssa
tässä upeassa suojassa. Hänen pelkonsa osoittautui niin aiheelliseksi
ja hänen epäilyksensä niin oikeaksi, että hänen herransa tuskin
sänkyyn ehdittyään jo lausui:

— Mitä sinä oikeastaan arvelet, Sancho, tästä tämäniltaisesta

tapauksesta? Suuri ja väkevä on ylenkatsotun rakkauden voima,
kuten olet omin silmin saanut havaita Altisidorasta, jota eivät ole
surmanneet nuolet eikä mikään muu sota-ase, ei myöskään
kuolettava myrkky, vaan se ajatus, että minä olen häntä aina
kohdellut niin ynseästi ja ylenkatseellisesti.

Minun puolestani hän olisi mielellään saanut kuolla milloin ja miten

tahansa, — vastasi Sancho jos vain olisi jättänyt minut rauhaan,
koska minä en ole häntä itseeni rakastuttanut enempää kuin
ylenkatsonutkaan eläissäni. En ymmärrä enkä voi käsittää, kuinka
saattaa olla laita niin, että semmoisen pikemmin oikullisen kuin
älykkään tytön kuin Altisidoran pelastamisella voi olla mitään
tekemistä Sancho Panzan kidutuksen kanssa, kuten olen jo ennen
sanonut. Nyt minä todella alan selvästi ymmärtää, että noitia ja
noituuksia maailmassa on, ja Jumala minut niistä auttakoon, koska
en voi itse itseäni auttaa; mutta kaikesta huolimatta pyydän hartaasti
teidän armoanne antamaan minun nukkua ja olemaan minulta
enempää kyselemättä, jollette tahdo, että hyppään ulos ikkunasta.

— Nuku, hyvä Sancho, — vastasi Don Quijote — jos saamasi

neulanpistot ja nipistykset ja nenäpiuvit sen sallivat.

— Mikään kipu — vastasi Sancho — ei ollut niin suuri kuin se, joka
johtui noista solvaavista nenäpiuveista, ei muuten, mutta senvuoksi,
että minulle antoivat niitä kamarirouvat, jotka piru periköön; ja minä
pyydän vielä kerran teidän armoanne sallimaan minun nukkua, sillä
uni suo lievitystä valvoviin kärsimyksiin.

— Tapahtukoon niin, — virkkoi Don Quijote — ja Jumala olkoon

kanssasi.

He nukahtivat nyt molemmat, ja sillävälin tahtoi Cide Hamete,

tämän suuren historian kirjoittaja, merkitä muistiin ja kertoa, mikä
sai herttuan ja herttuattaren toimeenpanemaan jo kuvailemamme
moniseikkaisen näytelmän. Hän sanoo, että kandidaatti Simson
Carrasco ei ollut unohtanut, kuinka Don Quijote oli voittanut ja
kukistanut tantereeseen Peiliritarin, mikä häviö ja kukistuminen
ehkäisi ja tuhosi kaikki hänen aikeensa, ja että hän tahtoi vielä
kerran koettaa onneaan toivoen käyvän paremmin kuin edellisellä
kerralla. Hän siis tiedusteli hovipojalta, joka toi kirjettä ja lahjaa
Sanchon vaimolle Teresa Panzalle, missä Don Quijote oleskeli, hankki
itselleen uudet varukset ja uuden ratsun, laittoi kilpeensä hohtavan
kuun ja kuljetti kaikkea mukanaan muulin selässä, jota ei tällä kertaa
taluttanut hänen entinen aseenkantajansa Tomé Cecial, vaan eräs
toinen talonpoika, jotta Sancho ja Don Quijote eivät miestä tuntisi.
Niin hän saapui herttuan linnaan, missä sai kuulla, mitä tietä ja mihin
suuntaan Don Quijote oli lähtenyt aikoen ottaa osaa Zaragozan
kilpaleikkeihin. Herttua kertoi hänelle myös, mitä pilaa Don Quijoten
kanssa oli pidetty keksimällä Dulcinean lumouksesta vapauttaminen,
jonka piti tapahtua Sanchon pakarain kustannuksella. Lopuksi hän
kertoi kandidaatille vielä, millaisen kepposen Sancho oli tehnyt
isännälleen uskottelemalla hänelle, että Dulcinea oli lumottu ja
muutettu maalaistytöksi, ja kuinka hänen puolisonsa herttuatar oli
uskotellut Sancholle, että tämä itse erehtyi, koska Dulcinea oli
todella lumottu. Kandidaatti sekä nauroi että ihmetteli tuota melko
lailla, ajatellen, miten Sancho saattoi olla samalla kertaa niin ovela ja
yksinkertainen ja miten Don Quijoten hulluus voi kehittyä sellaiseen
määrään. Herttua pyysi kandidaattia, siinä tapauksessa, että tämä
kohtaisi Don Quijoten, voittipa hänet tai ei, tulemaan takaisin ja
kertomaan tapahtumasta. Kandidaatti teki niin, hän lähti etsimään
ritaria, ei löytänyt häntä Zaragozasta, ratsasti eteenpäin, ja silloin
hänelle tapahtui, mitä on jo aikaisemmin kerrottu. Sitten hän palasi
herttuan linnaan ja kertoi hänelle kaikki, mainitsi taistelun ehdot ja
että Don Quijote nyt oli paluumatkalla pitääkseen moitteettomana
vaeltavana ritarina sanansa ja vetäytyäkseen yhdeksi vuodeksi
kotikyläänsä elämään siellä kaikessa rauhassa. Kandidaatti arveli,
että hän voisi tuona aikana parantua hulluudestaan, ja sanoi, että
juuri tämä aikomus oli saanut hänet esiintymään niin monissa
hahmoissa, koska hänen mielestään oli kovin sääli, että Don
Quijoten lainen ymmärtäväinen hidalgo oli hulluna. Sitten hän sanoi
herttualle jäähyväiset ja lähti kotipuoleen odottaen Don Quijoten
pian tulevan sinne hänen jäljessään. Tästä herttua otti aiheen
uuteen juoneen; niin kovin häntä huvitti kaikki, mikä koski Sanchoa
ja Don Quijotea. Hän asetti miehiä väijyksiin kaikille teille lähelle ja
kauas linnasta, kaikkialle, mistä vain otaksui Don Quijoten voivan
tulla, sijoittaen eri paikkoihin ratsain tai jalan kulkevia palvelijoitaan,
jotta nämä hänet kohdattuaan toisivat hänet linnaan joko hyvällä tai
pahalla. Hänet tavattiin, ja siitä lähetettiin tieto herttualle, joka oli jo
ryhtynyt kaikkiin asian vaatimiin toimenpiteisiin ja saatuaan tiedon
hänen tulostaan antoi sytyttää pihalla olevat soihdut ja lamput sekä
laskea Altisidoran ruumiin alttarille kaikilla jo kuvailluilla
asiaankuuluvilla menoilla, niin luonnollisesti ja taitavasti, että pilan ja
toden välillä oli hyvin vähän eroa. Ja Cide Hamete sanoo vielä, että
hän puolestaan pitää pilantekijöitä yhtä hulluina kuin sen esineitä ja
että herttua ja herttuatar todella muistuttivat houkkioita, koska