Test Bank for Basic College Mathematics 3rd

Edition Miller Neill Hyde 0073384410

9780073384412
Full download link at:
Test bank: https://testbankpack.com/p/test-bank-for-basic-college-mathematics-3rd-edition-miller-
neill-hyde-0073384410-9780073384412/
Solution manual: https://testbankpack.com/p/solution-manual-for-basic-college-mathematics-3rd-
edition-miller-neill-hyde-0073384410-9780073384412/

MULTIPLE CHOICE. Choose the one alternative that best completes the statement or answers the question.

1) Fill in the blank with the correct unit. 1)

1
1 ft =
3
A) yd B) in C) mi D) m

SHORT ANSWER. Write the word or phrase that best completes each statement or answers the question.

2) Fill in the blank with the correct unit. 2)

5280 ft = 1

3) Fill in the blank with the correct unit. 3)

1 ft = 12

MULTIPLE CHOICE. Choose the one alternative that best completes the statement or answers the question.

4) Select the most reasonable measurement. 4)

A height of a typical coffee cup is approximately .
A) 1 yd B) 34 in. C) 4 in. D) 2 ft

5) Select the most reasonable measurement. 5)

A height of a typical coffee cup is approximately .

A) 4 ft B) 4 in. C) 33 in. D) 1 yd

6) Select the most reasonable measurement. The

dista
nce
1
 from home plate to the out field fence in a major league park is 6)
approximately .

A) 139 in. B) 399 in. C) 140 yd D) 157 ft

7) Convert the units of length by using substitution. 7)

12 ft = in.
A) 144 in. B) 1 in. C) 36 in. D) 4 in.

8) Convert the units of length by using substitution. 8)

110 ft = mi
1 1
A) mi B) mi C) 48 mi D) 24 mi

24 48

1
 9) Convert the units of length by using substitution. 9)

27 ft = yd
A) 6 yd B) 81 yd C) 12 yd D) 9 yd

SHORT ANSWER. Write the word or phrase that best completes each statement or answers the question.

10) Convert the units of length by using substitution. 10)

11 yd = ft

MULTIPLE CHOICE. Choose the one alternative that best completes the statement or answers the question.

11) Convert the units of length by using substitution. 11)

8 in. = ft
2 3
A) 48 ft B) ft C) ft D) 96 ft

3 2

12) Convert the units of length by using substitution. 12)

3 mi = ft
1 1
A) ft B) 15,840 ft C) ft D) 1760 ft

1760 15,840

13) Convert the units of length by using substitution. 13)

110 yd = mi
1 1
A) 48 mi B) 16 mi C) mi D) mi

48 16

14) Identify an appropriate ratio to convert ft to yd by using multiplication. 14)

A) 3 ft B) 1 ft C) 1 yd D) 3 yd
1 yd 3 yd 3 ft 1 ft

15) Convert the units of length by using conversion factors. 15)

7920 ft = mi
1 3
A) 1 or 1.5 B) 15,840 C) 7.92 D) or 0.75

2 4

16) Convert the units of length by using conversion factors. 16)

7.5 ft = in.
A) 91 in. B) 89 in. C) 92 in. D) 90 in.
2
 17) Convert the units of length by using conversion factors. 17)

15 yd = ft
5
A) ft B) 45 ft C) 180 ft D) 5 ft
4

18) Convert the units of length by using conversion factors. 18)

16 ft = yd

1 1
A) 64 yd B) 5 yd C) 1 yd D) 48 yd
3 3

19) Convert the units of length by using conversion factors. 19)

54 in. = ft
1 2
A) 4 ft B) 648 ft C) ft D) 4 ft

2 9

20) Convert the units of length by using conversion factors. 20)

17,160 ft = mi

3 1 3 1
A) 2 mi B) 3 mi C) 3 mi D) 3 mi
4 4 4 2

21) Convert the units of length by using conversion factors. 21)

3520 yd = mi

1 1
A) 2 mi B) 3 mi C) 3 mi D) 2 mi
2 2

22) Convert the units of length, involving multiple conversions. 22)

0.6 mi = in.
A) 38,016 in. B) 37,016 in. C) 35,016 in. D) 36,016 in.

23) Convert the units of length, involving multiple conversions. 23)

4 yd = in.
A) 146 in. B) 145 in. C) 144 in. D) 147 in.

SHORT ANSWER. Write the word or phrase that best completes each statement or answers the question.
3
24) Convert the units of length, involving multiple conversions. 24)
684 in. = yd

4
Another document from Scribd.com that is
random and unrelated content:
tie; retkikunnan jalosukuisimmat nuorukaiset suorittivat työn ja tietä siitä
sanottiin »hidalgojen portiksi». Vuoriston toisella puolella avautui ihana
maisema, tasanko, jonka kautta virtasi jokia kuin hopeisia nauhoja, siellä
täällä tummempia metsiköitä, ja tasangon toisella puolella korkea
vuoristo, josta kulta saatiin. Asukkaat osottivat pitkin matkaa suurta
vieraanvaraisuutta, tuoden vallottajille hedelmiä ja jamsia lahjaksi.
Kultajoen rannalle rakennettiin pieni linna kunnaalle, jonka joki melkein
sulki silmukkaan. Linnaan jätettiin viisikymmentä miestä
kullanhuuhtojain suojaksi. Kolmatta viikkoa viivyttiin tällä retkellä.
Kullan saalis oli niin tyydyttävä, että eräs retkellä ollut lääkäri siitä
kirjotti: »Ei maailman alusta ole semmoista ihmemaata nähty, eikä
semmoisesta kukaan lukenutkaan. Sieltä saadaan kultaa niin kosolta, että
se on hämmästyttävää. Minua ehkä luullaan haaveilijaksi, mutta Jumala
on todistajani, etten vähääkään liiottele.» Columbus luuli tätä paikkaa
Salomonin Ofiriksi.

Mutta Isabellassa tekivät kuume ja muut taudit sillä välin tuhojaan,

puute, kurjuus ja tyytymättömyys lisääntyivät. Kaikki olisivat halunneet
nopeaan rikastua, harvat työtä tehdä. Kun siirtokunnan omat raivaukset
eivät vielä mitään tuottaneet, niin pelättiin nälänhätää. Onneksi oli
kuitenkin siemeneksi tuotua vehnää. Columbus retkeltään palattuaan
rakennutti myllyjä ja jauhatti viljaa. Kaikkien, yksin pappienkin, täytyi
olla työssä avullisina, mutta heistä, varsinkin Boil nimisestä munkista,
Columbus siitä hyvästä sai katkeria vihamiehiä. Vähentääkseen
siirtokunnassa elätettävien lukua ja samalla ylläpitääkseen virkeämpää
mielialaa Columbus lähetti 400 miehen joukon saarta eri osista
tutkimaan. Saatuaan siirtokunnan asiat alulle, hän sitten valmistautui
jatkamaan löytöretkeään. Isabellaa hallitsemaan jäi valiokunta, jonka
esimies oli hänen nuorempi veljensä Diego.

Columbus jatkaa löytöretkeään.

 Oli huhtik. 24 p. 1494, kun Columbus nosti ankkurin ja uudelleen
käänsi keulan kohti tuntematonta länttä, kolme karavelia mukanaan. Hän
saattoi paremmalla luottamuksella kuin ensi kerralla lähteä Cipangua ja
Kataita etsimään, kun samalla puolen merta nyt oli satama, johon hän
saattoi tarpeen tullen palata.

Purjehdittiin Espanjolan ja Cuban välisen salmen poikki Cuban

etelärannalle. Sielläkin asukkaat olivat ystävällisiä ja kutsuivat
Columbusta maihin vieraakseen. Guanahanista otetun luotsin
kehotuksesta amiraali sitten ohjasi etelää kohti etsimään suurta saarta,
josta Cuban asukkaat olivat kertoneet. Siten hän tuli Jamaicaan, jonka
verraton luonto teki häneen syvän vaikutuksen. Saari sai nimekseen
Santiago; amiraali nousi upseereineen maalle ja otti sen Espanjan
kruunun omaksi. Mutta asukkaat olivatkin vihamielisiä ja hyökkäsivät
retkikunnan kimppuun; he kääntyivät kuitenkin nopeaan pakoon, kun
amiraali käski ampua arkipuuseilla. Jonkun ajan kuluttua he taas
palasivat takaisin ja solmittiin rauha. Retkikunta saattoi häiritsemättä
kallistaa laivat ja puhdistaa niitten pohjat. Purjehdittiin sitten Jamaican
pohjoisrantaa saaren länsipäähän, seurana seitsemänkymmentä suurta
kanottia. Mutta kun vastatuulet estivät purjehtimasta edemmäksi etelää
kohti, niin palattiin Cubaan ja jatkettiin matkaa länteen päin pitkin sen
etelärantaa.

Tämä purjehdus oli sangen vaikeaa ja vaarallista, sillä Cuban

etelärannalla on lukemattomia pieniä saaria ja luotoja, jotka vaativat
ainaista valppautta. Kun saaria oli niin taajassa, ettei niille olisi jokaiselle
nimeäkään riittänyt, niin amiraali nimitti ne yhteisellä nimellä
»Kuningattaren puutarhaksi»; toiset olivatkin kuin kukka- ja
vihanneslavoja uhkuvine metsineen, köynnöskasvineen ja kukkivine
puineen. Ulompana merellä olisi väylä ollut selvempi, mutta Columbus
tahtoi pysyä maassa kiinni, sillä juuri tämä saarisokkelikko hänelle
vakuutti, että Intian ja Katain manner oli lähellä; semmoinen saaristo
juuri piti Toscanellin ja muitten kosmografien karttain mukaan olla
Intian kaakkoisrannikolla.

Enemmän kuin kuukauden pieni laivue risteili mutkittelevissa solissa

ja amiraali itse oli kannella yöt päivät. Eräs Cuban ruhtinaista kertoi
kauempana lännessä olevan maan, jota sanottiin Mangoksi eli Mangiksi,
ja Columbus arveli nimen tarkottavan Mangu kaania, josta Marco Polo
oli kertonut ja Toscanelli kirjeessään maininnut. Columbus päätteli, että
Cuba itse mahtoi olla se »Aurea Chersonesus» (Malakan niemi), jonka
Ptolemaios oli maininnut. Mutta kun ruokavarat alkoivat loppua, niin oli
palattava Espanjolaan. Amiraali oli sairaana, liikarasitus vaikeilla
väylillä oli saanut yltymään kuumeen, joka yhä asui hänen veressään.
Tämä sairaalloinen mielentila ehkä sai hänet laatimaan erään omituisen
asiakirjan, jolla hän tahtoi todistaa maantieteelliset päätelmänsä oikeiksi.
Hän antoi kysyä miestensä mielipidettä siitä, oliko maa. jonka rantoja oli
purjehdittu, saari vai mannerta ja kaikkien kovilla valoilla kirjallisesti
vahvistaa lausuntonsa. Miehet olivat yksimieliset siitä, ettei niin
suunnattoman pitkä rannikko voinut olla saarta. Kirjotukseen liitettiin
kaikenlaisia kamalia rangaistuksia niille, jotka peruuttaisivat
todistuksensa. Tämä omituinen asiakirja on jälkimaailmalle säilynyt.

Vanhan pakanan puhe.

Retkikunta sitten palasi Cuban itäpäähän. Santa Cruzin luona mentiin

maihin ja rakennettiin puitten alle alttari, jonka ääressä vietettiin
juhlallinen jumalanpalvelus. Paljon maanasukkaita oli kokoontunut tätä
juhlallisuutta katsomaan, osottaen pelon sekaista kunnioitusta toimitusta
kohtaan.

Läsnä olevien joukossa oli muun muassa eräs arvokas vanha kasikki
eli päällikkö. Hän tuli amiraalin luo ja keskusteli hänen kanssaan
guanahanilaisen tulkin kautta. Vanhus sanoi: »Te olette tulleet näihin
maihin, joita ette ole koskaan ennen nähneet, olette tulleet suurella
voimalla ja tulonne on herättänyt pelkoa kaikessa kansassa. Minä
tahtoisin saattaa teille tietyksi, että meidän uskomme mukaan on kaksi
paikkaa, johon vainajat joutuvat kuoleman jälkeen, toinen paikka on
paha, toinen hyvä. Jos te tiedätte, että teidän täytyy kuolla ja että
palkkanne on oleva semmoinen kuin työnnekin ovat olleet, niin älkää
täällä tehkö pahaa niille, jotka eivät ole teille pahaa tehneet. Se mitä nyt
olette tehneet, on hyvä, koska te meistä näytitte kiittävän Jumalaa.»

Columbus hämmästyi tämän yksinkertaisen miehen syvämielistä

elämänviisautta, eikä voinut muuta kuin vastata, että hänet oli lähettänyt
rikas ja mahtava kuningas löytämään nämä maat, ja ettei hänellä ollut
muuta tarkotusta kuin etsiä ja kurittaa semmoisia, jotka tekivät pahaa
naapureilleen, varsinkin sitä kansaa, jota sanottiin Karibeiksi. Näitä hän
muka aikoi sortaa ja kukistaa, mutta semmoisia, jotka elivät rauhassa,
hän aikoi kohdella hyvin. Vastaus näytti päällikköä tyydyttävän. Mutta
amiraali ei tiennyt, että juuri samaan aikaan, kun hän näin puhui, olivat
hänen uutisasukkaansa Espanjolassa kamalimmalla tavalla osottaneet
näiden vakuutuksien mitättömyyden.

Espanjolan etelärantaa pitkin jatkettiin sitten matkaa, luovien

vastatuulia vastaan ja poiketen silloin tällöin maissa saamassa
alkuasukkailta ruokavaroja. Kaikkialla oli vastaanotto yhtä ystävällistä ja
maanasukkaat toivat, mitä heillä oli. Niinpä saattoi Columbus lähettää
täältä kymmenkunnan miestä saaren poikki Isabellaan ilmottamaan
tulostaan, sillä välin kun hän itse laivoineen hitaasti luovi saaren itäpäitse
pohjoisrannalle. Saaren itäpäässä hän sairastui niin vaarallisesti, että
pelättiin kuolemaa. Syyskuun 29 p. päästiin kuitenkin Isabellaan ja
amiraali kannettiin tunnottomana maihin veljensä taloon, jossa hänen
voimansa hyvän hoidon kautta vähitellen virkistyivät. Hän tapasi siellä
toisenkin veljensä, Bartolomeon, joka oli tuonut kuninkaalta ja
kuningattarelta suosiollisen kirjeen. Bartolomeo oli veljensä löydöistä
kuultuaan lähtenyt Ranskasta Espanjaan ja saanut hovissa erinomaisen
suosiollisen vastaanoton. Hänet aateloitiin, hän sai kirjottaa »Don»
nimensä eteen, ja lisäksi hänen johtoonsa uskottiin pieni apuretkikunta,
joka samaan aikaan lähetettiin Länsi-Intiaan. Bartolomeo oli älykäs,
tarmokas ja käytännöllinen mies, taitava purjehtija ja paremmin tottunut
ihmisiä arvostelemaan ja hallitsemaan kuin suopea Christofer.

Ilkityöt Espanjolassa.

Columbusta odottivat Espanjolassa huonot uutiset. Saaren sisäosissa

olivat espanjalaiset sotilasjoukot hänen poissa ollessaan mellastaneet niin
pahasti, että yleinen kapina uhkasi. Itse hän oli ylläpitänyt mitä parasta
mieskuria, mutta heti hänen lähdettyään oli kuri löyhtynyt ja
vallattomuus alkanut.

Columbuksen lähdettyä retkelleen oli Ojeda ritari ohjeidensa mukaan

melkoisen joukon keralla lähtenyt kulta-alueelle, jonka linnan
päällikkyyden Margarit ritari hänelle luovutti. Margaritin piti lähteä
Ojedan joukon keralla saarta tutkimaan ja antamaan alkuasukkaille
käsitystä Espanjalaisten mahdista; Columbus oli nimenomaan
valvottanut häntä pitämään ankaraa mieskuria. Mutta Margarit ei
noudattanutkaan ohjeitaan, vaan asettui elämöimään saaren rikkaimpaan
osaan, Vega Realiin, pakottaen maanasukkaita elättämään riehuvaa
joukkoaan. Hän harjotti siellä kaikenlaista väkivaltaa, ryösti, kiristi
asukkailta mitä heillä oli, kohteli heitä orjinaan ja heidän naisiaan
orjattarinaan, sekä sytytti näiden tekojen kautta palavaa vihaa
Espanjalaisia vastaan. Isabellasta lähetettyjä käskyjä hän ei ottanut
kuuleviin korviin.

Kesken tätä epäjärjestystä saapui Bartolomeo Colombo Isabellaan

kolmella karavelilla, jotka pelastivat siirtokunnan puutteesta.
Tarmokkaasti hän ryhtyi auttamaan veljeänsä Diegoa järjestyksen
palauttamiseksi. Mutta Margarit ei totellut hänenkään käskyjään, vaan
saapui ylivoimaisen joukkonsa keralla Isabellaan, otti väkisin haltuunsa
Bartolomeon laivat ja purjehti muitten tyytymättömien, muun muassa isä
Boilin keralla Espanjaan, jossa hän amiraalia panettelemalla, ennenkuin
tämä ennätti itseään puolustamaan, toivoi itsensä ja rikostoverinsa
pelastavansa. Sekä Margarit että Boil olivat hovipiireissä suosiossa ja
Columbuksella oli hyvä syy heitä pelätä. Hänen maineensa oli kuitenkin
vielä siksi nuori, että se kesti moiset hyökkäykset. Mutta ei kauaakaan
kulunut, ennenkuin hän juuri samanlaisiin rettelöihin sortui.

Espanjalaisia sotilasjoukkoja harhaili vielä Columbuksen Isabellaan

palatessa pitkin saarta, rasittaen alkuasukkaita kaikenlaisella
mielivallalla. Toivuttuaan taudistaan amiraali viipymättä ryhtyi
järjestystä palauttamaan. Bartolomeo oli tässä vaikeassa työssä mitä
parhaana apuna.

Haitin ruhtinaat.

Espanjola, nykyinen Haiti, on luontonsa puolesta kuuman ilmaston

uhkeimpia seutuja. Sen keskiosissa kulkee pitkin maisin vuoristo, Sierra
de Cibao, jonka korkeimmat kukkulat kohoavat yli kolmetuhatta metriä
meren pintaa korkeammalle. Vuoristosta alkaa melkoisia jokia, jotka
varsinkin etelärannalle ovat muodostaneet hedelmällisiä lakeuksia.
Pohjoisrantaa seurailee Sierra de Monte Cristi niminen vuoristo, joka
estää maan sisästä alkavia virtoja sille puolelle laskemasta, kääntäen ne
länttä tai itää kohti. Molempien mainittujen vuorijonojen välillä on ihana
hedelmällinen lakeus, »Vega Real». Intiani-asutus oli taaja, kansa
hyvänluontoista; Espanjalaisten saapuessa saarelle se vielä eli täyttä
kivikautta. Haitilaiset kuuluivat siihen vanhempaan rotuun, joka
mannermaalta ensinnä oli saareen muuttanut. He olivat saaneet olla
satoja vuosia rauhassa, mutta joku aika ennen Espanjalaisten tuloa oli
Haitiinkin ilmestynyt toinen rotu, ehkä Etelä-Amerikan rannoilta tullen.
Tämä rotu oli voimallisempi ja raaempi, mutta paremmin asestettu kuin
vanha väestö. Se oli jo vallannut useita Pienistä Antilleista. Columbus
tapasi tätä rotua, jonka jo tunnemme karibilaisen nimellä, Guadalupessa
ja Santa Cruzissa. Karibit olivat alkaneet retkeillä Haitiinkin, ottamaan
orjia ja sotavankeja. Caonabo, Haitin mahtavimpia päälliköitä, joka
hallitsi saaren eteläosassa, oli sukujuureltaan karibi, niin sanottiin,
vaikka hallitsikin seutua, jonka väestö kuului rauhallisiin
alkuasukkaisiin.

Haiti oli siihen aikaan jaettu viiden kuninkaan eli kasikin kesken, jota
paitsi saarella oli paljon pienempiä päälliköitä. Guacanagari, se
päällikkö, jonka kanssa Columbus ensiksi oli solminut ystävyysliiton,
hallitsi saaren luoteisosassa, Vega Realia taas Guarionex, jalo ja
ritarillinen mies; hänen alueensa lounaispuolella vallitsi raju ja julma
Caonabo, joka oli Navidadin linnankin hävittänyt, sen mukaan kuin
Espanjalaiset myöhemmin saivat selville. Tiedot saaren silloisista
yhteiskunnallisista ja hallinnollisista oloista ovat muutoin hyvin
vaillinaiset. Ruhtinaitten pääpaikassa oli aina suuri huone, jossa puusta
veistettyjä jumalankuvia pidettiin. Asukkaitten kielikin on sukupuuttoon
kuollut, niin ettei voida varmaan päättää, mihin haaraan Amerikan
alkuväestöstä he kuuluivat.

Tuskin oli Columbus taudistaan toipunut, kun Guacanagari saapui

hänelle valittamaan espanjalaisten sotilaitten ilkitöistä ja ilmotti koko
saaren noussevan Caonabon johdolla aseihin. Kymmenen espanjalaista
sotamiestä oli jo saanut surmansa lähellä Isabellaa. Guacanagari tarjoutui
itse puolestaan auttamaan Espanjalaisia. Columbus uskoi kapinan
kukistamisen veljensä Bartolomeon toimeksi, nimittäen hänet samalla
saaren maaherraksi eli »adelantadoksi». Bartolomeo ryhtyi paikalla
toimeen, kokosi hajaantuneen sotaväen ja palautti mieskurin. Samaan
aikaan saapui Espanjasta neljä laivaa lisäväkeä tuoden.
 Caonabon vangitseminen.

Columbus rakennutti ensinnäkin rivin linnotuksia sisämaahan päin,

suojellakseen tietä kultamaihin; mutta tuskin olivat nämä linnotukset
valmiit, ennenkun Caonabo liittolaisineen kävi niitten kimppuun. Erästä
linnoista puolusti urhoollinen Ojeda pienen joukon keralla. Vaikka
hänellä oli vastassaan suunnaton ylivoima, niin pelotti hän taajoilla
hyökkäyksillään alkuasukkaita niin pahasti, että Caonabo
kolmekymmentä päivää häntä piiritettyään lopulta peräytyi tyhjin toimin.
Päästyään pälkäästä Ojeda miehineen lähti Isabellaan ja esitti siellä
amiraalille sotajuonen, joka uhkarohkeudessaan oli sekä ajalle että
varsinkin tälle ritarille kuvaava. Hän lupasi vangita Caonabon
sotajoukkonsa keskeltä ja tuoda hänet sidottuna Isabellaan. Sotajuonensa
hän perusti siihen pelkoon, jota kristittyjen kirkonkellot olivat
maanasukkaitten kesken synnyttäneet; he luulivat metallia taivaan
ääneksi ja kuvittelivat kellojen puhuvan. Caonabokin uskoi, että kelloilla
eli »toreilla» oli yliluonnollinen voima, ja samoin hän pelkäsi kaikkia
Espanjalaisten tuomia metalliesineitä, varsinkin vaskea. Se luultavasti
johtui siitä, että metalliterä ja kärki jo oli huomattu kivi- ja puuterää niin
paljon tehokkaammaksi. Ojeda sen vuoksi teetti vaskesta kauniisti
kiillotetut käsiraudat ja lähti yhdeksän aseellisen kaivosmiehen kanssa
Caonabon leiriin, joka oli monen päivämatkan päässä saaren sisäosissa.
Caonabo, jolla oli luonaan mahtava sotajoukko, käski laskea
espanjalaisen ritarin puheilleen. Ojedan joukon pienuuden vuoksi hän ei
osannut aavistaakaan mitään vaaraa. Ojeda sanoi tulleensa tuomaan
hänelle lahjaa kristittyjen päälliköltä ja näytti käsirautoja, joita hän
nimitti »turei de Viscayaksi». Hän ehdotti Caonabolle, että tämä tulisi
hänen kerallaan vähän matkan päähän joelle, pesisi itsensä ja
varustautuisi sitten uusiin »tureihin», sekä nousisi Ojedan hevosen
selkään. Uusissa koristeissaan ja hevosen selässä ratsastaen hänen sitten
piti esiintyä vasalliensa edessä. Caonabo oli ihastuksissaan ehdotuksesta.
Ei kenkään saaren päälliköistä ollut vielä ratsastanut hevosella, tuolla
oudolla nopealla eläimellä, jota ei ennen Espanjalaisten tuloa oltu
nähtykään. Ojeda nosti päällikön hevosen selkään, pani käsiraudat hänen
käsiinsä ja hyppäsi sitten itse taa istumaan. Ensinnä hän ratsasti
muutamia siroja kehiä kokoontuneen sotajoukon nähden, pitensi
kuitenkin kaiken aikaa välimatkaa, ja käänsi sitten äkkiä täyttä laukkaa
Isabellaa kohti, Caonabo vankinaan. Päästyään riittävän matkaa edelle
hän tovereineen sitoi vangitun kuninkaan, ja parin kolmen päivän
uupumattoman ratsastuksen jälkeen he toivat kun toivatkin Caonabon
amiraalille. Julma karibiruhtinas pantiin vankeuteen, jossa hän tunnusti
murhanneensa Aranan ja kaksikymmentä muuta Navidadin onnettomista
puolustajista, sekä omalla kädellään sytyttäneensä rakennukset
palamaan.

Tappelu Vega Realissa.

Saarelaiset aluksi olivat aivan ymmällään tästä uhkarohkeasta teosta,

mutta alkoivat sitten muodostaa uutta liittoa Espanjalaisia vastaan
Caonabon veljen johdolla. Kaikki päälliköt yhtyivät liittoon,
Guacanagaria lukuun ottamatta, ja Vega Realiin kokoontui suuri
sotajoukko. Columbuksella ei heitä vastaan ollut muuta kuin 200
jalkamiestä ja 20 ratsumiestä. Mutta joka kymmenennellä miehellä oli
opetettu verikoira. Amiraali itse lähti tämän joukon kera liikkeelle,
apunaan melkoinen joukko Guacanagarin alamaisia. Vihollisia oli
kokoontunut noin 100,000 miestä. Espanjalainen jalkaväki jaettiin
kahteen osastoon, joita amiraali ja hänen veljensä Bartolomeo johtivat.
Osastojen piti alkaa tuli suunnattoman vihollisarmeijan sivustoita
vastaan, jonka jälkeen Ojedan piti ratsumiehineen hyökätä keskustaa
vastaan. Arkkipuusien tuli paikalla hämmensikin vihollisjoukon ja kun
ratsuväki sitten teki hyökkäyksen, niin saarelaiset pakenivat joka
suunnalle. Sitten seurasi kamala teurastus. Alastomat intianit eivät
kehnoine aseineen voineet tehdä mitään vastarintaa.
 Paljon joutui sotavangiksi ja nämä kaikki tehtiin orjiksi. Viisisataa
lähetettiin Sevillaan myytäväksi. Saaren muille asukkaille säädettiin
vero, Cibaon kulta-alueella määrätty mitta kultahiekkaa jokaisen täysi-
ikäisen miehen suoritettavaksi. Keräytyvän kullan Columbus lähetti
Castilian kruunulle. Tämä vero kuitenkin huomattiin mahdottomaksi,
jonka vuoksi sitä lievennettiin, taikka muutettiin se toiseksi. Cibaon
asukkaat hädissään ilmottivat etelärannalla olevan toisen joen, jossa oli
vielä runsaammin kultaa. Amiraali lähetti miehiä sitä tutkimaan.
Nuoremman veljensä Diegon hän lähetti Espanjaan kertomaan
hallitsijaparille saaren tilasta ja hälventämään epäluuloja, joita ehkä
sieltä karanneet Espanjalaiset olivat voineet panetteluillaan virittää.

Columbuksen paluumatka.

Se vielä onnistuikin, Isabella ja Ferdinand vakuuttivat täydelleen

luottavansa amiraalin toimiin ja asetuksiin. Espanjolaan lähetettiin
vereksiä apuvoimia, mutta niiden mukana saapui myös Aguado niminen
kuninkaan luottamusmies, jonka tuli koota tietoja siirtokunnan oloista.

Tämä oli vakuutuksista huolimatta epäluottamuksen oire. Aguado

täytti tehtävänsä siten, että keräsi tyytymättömien ja Columbuksen
vihamiesten valitukset, jonka vuoksi Columbus päätti viisaimmaksi
lähteä hänen kerallaan Espanjaan itse puolustamaan itseään. Bartolomeo
jäi Espanjolaan hallitusta hoitamaan. Kamala hirmumyrsky hävitti
kuitenkin kaikki Isabellan satamassa olevat laivat, pientä »Ninaa»
lukuun ottamatta, ja sillä Columbus sen vuoksi lähti vielä kerran
purjehtimaan Atlantin meren poikki. Aguado kulki uudella karavelilla,
joka oli hätäpikaa rakennettu särkyneitten laivain rauskoista.
Maaliskuussa 1496 molemmat laivat ulkonivat Isabellan satamasta.
Amiraali oli ottanut Caonabon mukaansa, ja paitsi häntä lähti
kotimaahan 220 sairasta ja tarpeetonta uutisasukasta. Pienillä aluksilla
oli siis sangen ahtaat tilat. Onneton Caonabo matkalla kuoli, huolimatta
hellästä hoidosta, jota hän sai eräältä ylhäiseltä karibinaiselta. Tämä oli
säälistä onnetonta, hänelle vierasta päällikköä kohtaan lähtenyt hänen
kerallaan, vaikka olisikin saanut palata omaistensa luo. Pasadituulta
vastaan risteillen saapui pieni »Nina» onnellisesti Cadizin satamaan
kesäkuussa 1496.

Columbus tapasi hallitsijaparikunnan Burgoksessa. Vastaanotto oli

sydämellinen. Helposti hän sai kuninkaan ja kuningattaren vakuutetuksi
hallintonsa kunnollisuudesta, eikä Aguadon valituksia otettu kuuleviin
korviin. Columbus toikin mukanaan 200 unssia (lähes 6 kiloa) kultaa ja
kaikenlaisia omituisia esineitä. Hän sai sääntö-perintöoikeuden
(majorazgon) itseään ja jälkeläisiään varten ja kuningatar otti paasikseen
hänen nuoremman poikansa Fernandon, joka silloin oli tuskin
kymmenen vuoden ikäinen. Vanhempi poika, Diego, oli jo aikaisemmin
ollut kruununprinssin paasina ja pääsi tämän nuorena kuoltua
kuningattaren hovikuntaan. Samalla käskettiin varustaa Sevillassa uusi
laivasto, jonka piti viedä Espanjolaan lisäväkeä ja varustuksia ja sitten
amiraalin johdolla jatkaa löytöjä.

Samaan aikaan Portugalin kuningas João II kuoli ja hänen jälkeensä

Manuel nousi valtaistuimelle. Manuelin ensi toimia oli laivaston
varustaminen, joka Vasco da Gaman johdolla purjehti Hyvän toivon
niemen ympäri Intiaan. Tämä luonnollisesti kehotti Espanjaa pontevasti
jatkamaan yrityksiään lännessä. Espanjassa elettiin yhä vielä siinä
käsityksessä, että Columbuksen löytämät maat olivat osa Itä-Intiaa.

Columbuksen kolmas retki.

Columbuksen kolmas retki Uuteen maailmaan oli seikallisempi ja

vaarallisempi kuin molemmat edelliset, mutta meren takaa löydettyjen
maitten tuntemista se suuresti edisti. Laivat olivat huonosti varustetut —
varustajana oli ollut sama Amerigo Vespucci, firenzeläinen kauppias,
josta Amerikka on nimensä saanut — ja mieskuri höllä niitten juonien
vuoksi, joita siirtomaa-asiain johtaja, mahtava piispa Fonseca, punoi
amiraalia vastaan. Sitä paitsi kävi Espanja paraillaan sotaa Ranskaa
vastaan ja oli ryhtynyt Napolin vallottamiseksi suureen yritykseen.
Intiaan ei liiennyt varoja sen enempää kuin miehiäkään. Paremman väen
puutteessa Columbus pyysi ja sai mukaan rikoksentekijöitä.

Kuudella laivalla, joista kaksi oli sadan tonnin vetoista, neljä

pienempää, Columbus toukokuun lopulla v. 1498 lähti matkaan. Hän
ohjasi jälleen Canarian saarille, mutta purjehti sieltä kauemmaksi etelää
kohti. koska hän oli Länsi-Intiassa maanasukkailta kuullut, että sillä
taholla oli suuri maa. Amiraali oli yhä täynnään väsymätöntä
tutkintaintoa, vaikka olikin rasitusten murtama, sairasti leiniä ja
silmätautiakin. Suunnatessaan entistä etelämmäksi Columbus myös piti
mielessään siihen aikaan vallitsevaa ennakkoluuloa, että muka kaikki
arvokkaimmat tavarat tulevat kuumimmista maista, joissa asukkaat ovat
tummimpia, melkeinpä mustia. Hän uskoi itsensä ja laivansa Pyhän
Kolminaisuuden suojelukseen ja lupasi antaa sen nimen ensimäiselle
maalle, joka nähtäisiin. Eräällä laivalla oli kapteenina hänen toisen
vaimonsa veli, eräällä toisella genovalainen sukulainen, joka kuultuaan
serkkunsa ylenemisestä oli rientänyt Espanjaan saamaan etua hänen
suojeluksestaan. Kolme laivoistaan Columbus lähetti Espanjolaan
suoraan valtameren poikki, sillä hän tahtoi niin pian kuin suinkin
toimittaa apua veljelleen Bartolomeolle, jonka hän oli jättänyt niin
valkeihin oloihin.

Trinidad.
 Itse amiraali laski niin kauas etelää kohti, että saattoi poiketa eräälle
Viheriän niemen saarelle. Sieltä hän suuntasi lounatta kohti, kulkeakseen
jälleen vettä, jota ei vielä milloinkaan laiva ollut viiltänyt. Kymmenen
päivän kuluttua tultiin päiväntasaajan tyvenille aloille, n.s.
»doldrumeihin», ja oli siis jo kuljettu pasaadialueen poikki. Jos
Columbus olisi tuntenut Atlantinmeren tuulijärjestelmät, niin hän olisi
purjehtinut vanhaa reittiään. Päiväntasaaja erottaa toisistaan pohjoiset ja
eteläiset pasadit leveänä vyöhykkeenä, jossa ei ole mitään säännöllistä
tuulijärjestelmää. Milloin on meri tyynenä, milloin sattuu äkkivihureja,
sateita ja ukonilmoja on taajaan. Merellä kävi helle niin kovaksi, että
laivanköysistä terva valui sulana kannelle ja kansien saumat alkoivat
aueta. Neljä päivää kesti näitä polttavia helteitä, sitten saatiin raikas
sadekuuro ja vieno länsituuli. Mutta matka edistyi niin hitaasti, että vesi
alkoi loppua. Amiraali sen vuoksi käski lopulta suunnata luodetta kohti,
päästäkseen suorinta tietä Vähille Antilleille. Heinäkuun viimeisenä
päivänä laivaväki oli läkähtyä janoon, eikä maata vain näkynyt. Mutta
illalla keksi amiraalin palvelija mastosta kolme vuorennyppylää
taivaanrannalla. Columbus paikalla nimitti maan »Trinidadiksi»,
muistaen Kolminaisuudelle tekemäänsä lupausta. Se seikka, että siitä
ensiksi näkyi kolme kukkulaa, teki häneen syvän vaikutuksen. Hän piti
sitä taivaan viittauksena, kiitti hartaasti Jumalaa ja kaikilla laivoilla
viritettiin juhlallinen »Salve regina» ja muita hymnejä Kolminaisuuden
ylistykseksi. Pieni laivue uiskenteli hiljalleen aaltojen poikki ja lähestyi
uutta maata, jonka etäisin nokka amiraalin mielestä oli kalerilaivan
näköinen ja siitä sai nimensäkin. Rannoilla kasvoi metsää aina
vedenrajaan saakka ja saari näytti uupuneista purjehtijoista erinomaisen
ihanalta. Elokuun 1 p. käytiin ankkuriin ja tynnörit täytettiin mitä
parhaalla vedellä lähteistä ja joista. Etelästä päin häämötti toinenkin maa,
joka etäältä nähden oli pitkäveteisen saaren näköinen; se sai nimekseen
»Isiä Santa» s.o. pyhä saari. Trinidadin nimi on kartoilla säilynyt, mutta
Isiä Santan nimi on muuttunut toiseksi, sillä se olikin kappale Etelä-
Amerikan mannermaata, Orinoco joen suistamoa.
 Paria-lahti.

Columbus purjehti salmeen, joka Trinidadin ja mannermaan välitse

johtaa Paria-lahteen. Nämä vedet ovat nykyisinkin vaaralliset omituisien
virtauksiensa vuoksi. Mutta niiden oudot ilmiöt olivat omiaan
herättämään sen ajan purjehtijoissa kammoakin, kuten Columbuksen
antamat nimet osattavat.

Paria-lahteen johtavaan suppilomaiseen salmeen pusertuu merivirran

mukana suuret määrät Orinocon suolatonta vettä. Vesi virtasi
Columbuksen mielestä lahteen yhtä nopeaan kuin Guadalquivir joki
tulvillaan. »Kun kulkee kauemmaksi pohjoiseen», hän kirjottaa, »niin
tulee vastaan koskia, jotka ulottuen salmen poikki ärjyvät kamalasti.
Minä luulin niiden syyksi kallioita ja paasia, joita on salmen suussa.»
Takana näkyi pauhaavia pyörteitä, jotka olivat samanlaisia kuin
vedenalaisilla kallioilla murtuva aallokko. Laivat laskivat ankkuriin, sillä
ei voitu palata takaisin, eikä uskallettu karien vuoksi eteenkäänpäin
purjehtia. Keskellä yötä alkoi laivankannelle kuulua hirveätä kohinaa,
joka etelästäpäin lähestyi. Pimeydestä syöksyi vuorenkorkuisia aaltoja,
jotka uhkasivat hukuttaa laivat. Paljon oli Columbus aikoinaan nähnyt
merta ja sen vaaroja, mutta ei mielestään vielä milloinkaan mitään näin
hirmuista. Se oli vuoksiaalto, joka laivat yllätti. »Seuraavana aamuna»,
hän kertoo, »lähetin veneemme salmea mittaamaan ja ne huomasivat
siinä olevan 6—7 syltä vettä. Salmessa oli ankaria ristivirtauksia, toisissa
osissa vesi juoksi vuolaana salmeen, toisissa taas siitä pois. Mutta Jumala
antoi meille suotuisan tuulen ja niin pääsin onnellisesti tämän salmen
kautta ja tulin tyynempään veteen.» Columbus nimitti sen »Käärmeen
kidaksi». Miehistön ihmeeksi oli Paria-lahdessa ylt'yleensä suolaton vesi,
joka kelpasi juotavaksi.

Columbusta? ihmetytti, niinkuin jo Keskiajan maantieteellisiä

käsitteitä selittäessämme mainitsimme (vert. I, s. 254), tuo veden
suolattomuus. Hän aivan oikein päätteli, että läheisyydessä mahtoi olla
hyvin joki. Mutta vettä oli niin paljon, ettei tuo joki hänen mielestään
voinut tulla muualta kuin maallisesta Paratiisista. Veden virtaamisen
vielä meressäkin hän luuli johtuvan siitä, että maanpinnassa muka niillä
seuduin oli kohopaikka, jonkinlainen nyppylä, joka vastasi Paratiisin
vuorta.

Vielä vaarallisempi kuin »Käärmeen kita» oli lahden pohjoislaidasta

avautuva salmi, joka sai nimeksi »Louhikäärmeen kita». Se oli kapeampi
ja salmen keskeltä kohosi jyrkkiä korkeita kallioita kuin torneja.
Columbus ei kuitenkaan siihen laskenut, vaan ohjasi länteen päin pitkin
rantaa, jota hän kuuli asukkaitten sanovan Paria-maaksi. Tämä maa oli
niin ihanaa korkeine takamaasta näkyvine vuorineen, että hän nimitti
erään paikan »Jardineksi», s.o. puutarhaksi. Erään joen suistamoon
poikettiin vettä ottamaan ja tavattiin ystävällisiä asukkaita. Kuta
enemmän länteen päin purjehdittiin, sitä kauniimpaa ja paremmin
viljeltyä oli maa, asukkaat soutivat veneineen laivoihin ja kehottivat
Columbusta käymään heidän kuninkaansa vieraana. Heillä oli rinnassa
kultakoristeita ja helminauhoja. Helmiä he viittasivat saatavan
pohjoisesta päin, verraten läheltä. Maalla intianit olivat sangen
kohteliaita, päälliköt tulivat kansan etupäässä vieraita vastaanottamaan ja
saattoivat heidät tilaviin suuriin majoihin, joissa vieraita kehotettiin
istumaan ja heitä kestittiin leivällä, hedelmillä ja punaisella ja valkoisella
viinillä, joka ei ollut viinirypäleistä, vaan muista hedelmistä valmistettua.
Columbus sai heiltä maissia ja otti sitä mukaansa, viedäkseen tämän
amerikkalaisen viljelyskasvin Espanjaan. Kultaa asukkaat osottivat
saavansa takamaan vuorista, mutta varottivat merkeillä Espanjalaisia
sinne lähtemästä, koska siellä asui ihmissyöjiä.

Columbus luuli Pariaa saareksi, mutta kun maa lopulta huomattiinkin

niemeksi, niin hänen täytyi palata takaisin Louhikäärmeen kitaan ja sen
kautta pyrkiä merelle. Lahtea kuitenkin kiersi niin voimallinen virtaus,
ettei hän voinut palata takaisin samaa rantaa, vaan täytyi kiertää
Orinocon matalan suistamorannan kautta lähelle Käärmeen kitaa ja vasta
sieltä Trinidadin rantaa pitkin purjehtia Louhikäärmeen kitaan. 13 p.
elokuuta laivat ilman tapaturmaa purjehtivat tämän vaarallisen salmen
kautta merelle. »Kun lähdin Louhikäärmeen kidasta», kirjotti Columbus,
»niin meri virtasi niin suurella voimalla länttä kohti, että laivat yhtenä
päivänä saattoivat kulkea 65 penikulmaa, vaikk’ei tuuli ollut kova, vaan
aivan vieno, ja tämä sai minut vakuutetuksi siitä, että meri kohoo etelää
kohti ja pohjoista kohti alenee.» Tämä voimakas merivirtaus oli
Columbuksen vakuutuksen mukaan erottanut sekä Trinidadin että Vähät
Antillit mannermaasta saariksi.

Mietteitä Paratiisista.

»Pyhä sana», lausuu Columbus mietteissään tällä rannikolla

huomaamistaan luonnonilmiöistä, »todistaa Herran luoneen maallisen
Paratiisin ja että siinä virtaa neljä jokea samasta lähteestä. Minä en ole
vielä löytänyt ainoatakaan Kreikkalaisten enkä Latinalaisten kirjotusta,
jossa Paratiisin paikka olisi tarkkaan ilmaistu, enkä ole sitä nähnyt
ainoaankaan luotettavien lähteitten mukaan laadittuun karttaan
merkityksi. Toiset sen sijottavat Etiopiaan Niilin lähteille, mutta toiset,
jotka ovat noitten maitten läpi kulkeneet, eivät ole huomanneet auringon
korkeuden eivätkä ilman lämmönkään olevan sen mukaisia. Toiset taas
ovat etsineet Paratiisia Canarian saarilta.»

Columbus vetoo useihin oppineihin skolastikoihin todistaakseen

heidän lausunnoillaan, että Paratiisi oli idässä. »Minä en otaksu, että
maallinen Paratiisi on korkealla vuorella, niinkuin meille on opetettu,
vaan että se on mainitsemallani maan paisunnalla, joka jo etäältä kohoo
vähitellen, huomaamatta. Kaikki vesi, joka täyttää tämän lahden (Paria-
lahden), tulee sieltä. Mutta en siltä usko, että tuo korkea paikka on
laivalla kuljettava, taikka että sillä on vettä, vaan päin vastoin pidän
mahdottomana sinne nousta, koska olen vakuutettu siitä, ettei ilman
Jumalan tahtoa kukaan voi päästä siihen paikkaan, jossa maallinen
Paratiisi on.»

»Täällä sen vuoksi on tärkeitä merkkejä Paratiisin läheisyydestä, ja

pyhien ja oppineitten tohtorien mielipiteet käyvät yhteen minun
havaintojeni kanssa. Sillä ellei tuo suolaton vesi tule maallisesta
Paratiisista, niin on se vielä suurempi ihme, koska en ole kuullut koko
maailmassa olevan niin mahtavaa ja syvää jokea.» Eräässä toisessa
kohdassa Columbus sitten lausuu, että »ellei mainittu joki tule
maallisesta Paratiisista, niin sen täytyy alkaa jostakin etelässä olevasta
laajasta maasta, josta meillä ei ole tähän saakka ollut mitään tietoja.»
Tämä lause osottaa, että Columbus aavisti Etelä-Amerikan mannermaan
olemassa olon. Las Casas, hänen elämäkertansa kirjottaja, mainitsee,
hänen toisessa kohdassa nimenomaan lausuneen: »Jos se kuitenkin olisi
mannermaa, niin on oppinut maailma siitä suuresti hämmästyvä.»

Columbus ei kuitenkaan nyt ennättänyt jatkaa tutkimuksiaan, vaan

purjehti Louhikäärmeen kidasta suorinta tietä Espanjolaan, jonka olot
häntä huolestuttivat. Sitä paitsi alkoivat turmeltua ruokavarat, joita
hänellä oli sinne viedä.

Sekasorto Haitissa.

Amiraalin poissa ollessa oli hänen veljensä Bartolomeo hallinnut

Espanjolaa tarmokkaasti, rakentanut linnotuksia, pakottanut saaren
päälliköt tunnustamaan Espanjan yliherruuden, määrännyt heille verot, ja
katolilaiset papit olivat hyvällä menestyksellä ruvenneet kääntämään
asukkaita kristinuskoon. Amiraalin käskyn mukaan hän niinikään alkoi
rakennuttaa uutta pääkaupunkia etelärannalle, koska Isabella oli
huomattu liian epäterveelliseksi. Uusi pääkaupunki sai nimekseen Santo
Domingo ja se on vanhin näihin saakka säilynyt siirtokunta, mitä
Espanjalaiset perustivat Uuteen maailmaan. Ei kauan kulunut, ennenkuin
Isabella, joka oli pohjoisrannalla, kokonaan hylättiin. Metsä kasvoi
kaduille, puut anastivat talot ja kohottivat latvojaan niiden seinien
keskeltä. Raunioita vain on säilynyt meidän aikoihimme, kuten
Columbuksen talon, linnan ja kirkon pohjia. Adelantado oli jo ennen
Columbuksen saapumista muuttanut Santo Domingoon pääkortteerinsa.

Espanjalaisen sotaväen ja siirtolaisten kesken vallitsi paljon

tyytymättömyyttä, sillä heitä ei miellyttänyt »adelantadon» kova
kurinpito, eivätkä he mielestään olleet velvollisia tottelemaan
muukalaista nousukasta. Tyytymättömyys lopulta yltyi kapinaan.
Isabellan kaupunginpäällikkö, Diego Colombo, joutui vaikeaan asemaan,
kun adelantado sattui silloin olemaan retkellä saaren sisäosissa ja kun
ylituomari Roldan asettui kapinallisia johtamaan. Bartolomeon palatessa
Roldanin puoluekuntansa keralla tosin täytyi väistyä kaupungista, mutta
se ei estänyt häntä kaikin tavoin jatkamasta juoniaan. Hän koetti muun
muassa saada intianit puolelleen lupaamalla vapauttaa heidät Espanjan
sorrosta, ja nämä lakkasivatkin veroa maksamasta. Kun ruokavarain
tuonti sen kautta ehtyi, niin olisi siirtokunta joutunut toivottomaan tilaan,
ellei onneksi Espanjasta olisi tullut apua. Vereksiä voimia saatuaan
Bartolomeo saattoi uudelleen lannistaa saaren kasikit ja karkottaa
Roldanin etäiseen kolkkaan, jossa hän ei voinut tehdä vahinkoa. Mutta
siellä hän sai pidätetyksi osan niitten laivain miehistöstä, jotka Columbus
oli lähettänyt Canarian saarilta suoraan valtameren poikki ja jotka
tulomatkalla sattuivat poikkeamaan Haitin etelärannalle juuri Roldanin
olopaikoille.

Vihdoin saapui amiraali itse perille. Ensi työkseen hän kehotti kaikkia
tyytymättömiä palaamaan Espanjaan sitä varten varatuilla laivoilla.
Mutta siihen ei Roldanilla ollut halua. Hän tiesi Columbuksen saapuneen
ilman rahoja, ei voivan maksaa sotaväelleen palkkoja ja kapinan sen
tautta laajenevan. Laivat niin ollen valmistautuivat palaamaan tyhjinä
Espanjaan. Sekä Columbus että hänen vastustajansa laativat niiden
mukaan katkeria syytöskirjotuksia toisiaan vastaan. Lopulta Columbus,
rauhan aikaansaadakseen, teki sangen alentavilla ehdoilla sovinnon.
Roldan joukkoineen sai kaksi laivaa ja Columbuksen täytyi antaa heille
todistus, jolla he saattoivat kotimaassa velkoa maksamattoman
palkkansa. Vieläpä hänen täytyi siinä vakuuttaa, että he olivat Intiassa
hyvin palvelleet kuningasta. Mutta kun Columbus ei voinutkaan
määräaikana luovuttaa molempia luvattuja laivoja, niin tämäkin sopimus
meni myttyyn. Hänen täytyi asettaa Roldan uudelleen ylituomariksi,
jaella hänen miehilleen maita ja suostua vielä siihenkin, että jollei näitä
vaatimuksia voitu täyttää, niin oli kapinajoukolla oikeus ottaa
väkivallalla, mitä sille oli luvattu. Columbus ei kuitenkaan aikonut pitää
tätä sopimusta. Sen vuoksi hän allekirjotti sen laivassa, koska hän ei
muka ollut velvollinen maaherrana maalla pitämään sitä, mitä hän oli
amiraalina laivassa allekirjottanut. Tämä nöyryyttävä sopimus jos
mikään osottaa, kuinka vaikeaan asemaan Columbus oli joutunut ja
kuinka mahdotonta hänen oli ulkomaalaisena ja itse varattomana
miehenä hallita siirtokuntaa, johon emämaasta saapui paljon kaikkein
levottomimpia aineksia, suurin osa siinä toivossa, että lyhyessä ajassa
rikastuisivat. Nämä vastoinkäymiset vaikuttivat siihen, että Columbus
menetti kuninkaan ja kuningattaren suosion.

Espanjassa hänen vihamiehensä olivat uutterassa työssä. He

painostivat sitä, ettei Columbus säännöllisesti lähettänyt kruunun osuutta
kaivoksien tuotosta, että hän oli riitaantunut Roldanin kanssa, joka juuri
hänen ehdotuksensa kautta oli korkeaan virkaansa nimitetty, ja
kuningatar harmistui varsinkin siitä, että amiraali jälleen oli viimeisillä
laivoilla lähettänyt kullan ja mausteitten sijasta kuorman orjia,
hankkiakseen valtiorahastolle varoja.

Columbus kahleissa.
 Columbus oli pyytänyt saarelle uutta kunnollista tuomaria; tätä
pyyntöä hallitus nyt käytti verukkeena lähettääkseen Haitiin miehen,
jolle paitsi tuomarinvaltaa uskottiin sekä hallinnollinen valta että
sotaväenkin johto. Columbus toisin sanoen syrjäytettiin varakuninkaan
virasta. Uusi ylituomari, Francisco de Bobadilla, sai vielä oikeuden
karkottaa saarelta, kenen hyväksi näki.

Elokuussa v. 1500 Bobadilla saapui Haitiin. Columbus oli edellisellä

viikolla tuominnut hirtettäväksi seitsemän espanjalaista, jotka olivat
kapinaa lietsoneet. Bobadilla näki Santo Domingon satamaan tullessaan
nämä ruumiit hirsipuussa riippumassa ja piti tuomiota aiheettomana
julmuutena. Columbus veljineen sattui olemaan poissa Isabellasta hänen
saapuessaan. Bobadilla paikalla luki julki kuninkaan käskykirjeen, sai
siirtokunnan puolelleen, anasti linnan ilman miekan iskua ja asettui
asumaan Columbuksen palatsiin, ottaen amiraalin omaisuuden ja paperit
takavarikkoon. Seuraavana päivänä hän julisti, kansansuosiotaan
vahvistaakseen, että siitä pitäen ken tahansa sai kultaa kaivaa mielin
määrin, kun hallitukselle toi yhdennentoista osan saaliistaan. Saatuaan
näin kaikki puolelleen Bobadilla kutsui Columbuksen luokseen
kuninkaan kirjeen nojalla, antoi vangita hänet ja viedä kahleissa laivaan.
Diego Colombo oli jo sitä ennen vangittu ja vähän myöhemmin tuli
Bartolomeonkin vuoro. Mutta Bobadilla ei itse kehdannut näyttäytyä
amiraalille.

Merellä laivan kapteeni kohteli Columbusta paremmin ja tahtoi

päästää hänet kahleista. Mutta Columbus ei siihen suostunut. Hän tahtoi,
että Espanjan tuli saada nähdä, millä tavalla kuningas oli palkinnut hänen
ansionsa. Hän vakuutti olevansa viaton. Jos hän oli jotain rikkonut, niin
oli se tapahtunut ilman tietoa ja olojen pakosta. Marraskuussa v. 1500
laiva saapui Cadiziin. Hovi oli silloin Granadassa. Kapteenin
suostumuksella oli amiraali heti laivan saavuttua lähettänyt kirjeen
kuningattaren imettäjättärelle, jolla hän tiesi olevan kuningattareen
paljon vaikutusta. Sitä tietä Columbuksen esitys asioista tuli
kuningattaren tietoon ennen kuin Bobadillan vihamielinen kertomus.
Cadizissa ja Sevillassa herätti mitä suurinta huomiota, että Uuden
maailman löytäjä oli tuotu kahlehdittuna takaisin. Se oli niin julkea teko,
että kuningasparikuntakin viipymättä lausui julki suuttumuksensa.
Isabella ja Ferdinand käsittivät, että se loukkasi heidän arvoaan.
Columbus päästettiin kahleistaan ja sai 2000 dukattia, jotta hän saattoi
arvonsa mukaisesti matkustaa Granadaan. Hovissa hän otettiin
armollisesti vastaan, ja kun amiraali itkien kertoi häntä kohdanneesta
häväistyksestä, niin kaikkien läsnäolijain, kuningattarenkin silmät
vettyivät. Mutta vaikka Columbus täten saikin hyvityksen, niin ei hän
kuitenkaan enää saanut takaisin entistä valtaansa Uudessa maailmassa.

Ovando.

Kauan ei kulunut, ennenkuin Haitin tapauksetkin todistivat amiraalin

puolesta Bobadillaa vastaan. Bobadillan säädökset löyhdyttivät saarella
peräti kurin, laittomuus ja kaikenlainen mielivalta seurasi Bartolomeon
ankaraa hallintoa, niin että paremmat ainekset vieraantuivat pois
hallituksesta. Bobadilla sen vuoksi erotettiin virasta ja hänen sijaansa
lähetettiin Ovando saaren ylituomariksi ja hallituksen hoitajaksi. Hän sai
kuningattarelta nimenomaisen käskyn suojella saaren turvatonta
alkuasukas-väestöä. Ainoastaan hallituksen omiin töihin oli oikeus vaatia
heiltä työveroa. Sitäpaitsi piti Haitiin vietämän neekeriorjia Afrikan
länsirannikolta, jossa Portugalilaiset kävivät kukoistavaa orjakauppaa.
Siten alkoi neekerien tuonti Länsi-Intiaan ja pääsi alulle kehitys, joka
lyhyessä ajassa kokonaan muutti Haitin ja Länsi-Intian muittenkin
saarien kansalliset olot. Samalla kun Bobadilla erotettiin, määrättiin
Columbuksen omaisuus takaisin annettavaksi, jota paitsi hänen tuli
edelleenkin saada varakuninkaan arvoon kuuluvat tulot. Haitissa oli
vapaa kullankaivaminen jälleen lakkautettava. Luottamus Ovandoon sai
tuhansia lähtemään valtameren taa onneaan koettamaan. V. 1502 hän
purjehti Espanjasta 30 laivalla, kerallaan 2500 henkeä. Bobadilla sai
käskyn palata Espanjaan, Roldan joukkoineen vangittiin ja vietiin
laivaan, kotimaahan lähetettäväksi. Mutta kohtalon sallimus oli, ettei
kumpikaan enää ollut kotimaataan näkevä.

Columbuksen neljäs retki.

Columbus tarjoutui edes jatkamaan löytöretkiään, kun hän ei enää

saanut takaisin löytämäinsä maitten hallintoa. Luultavasti Vasoo da
Gaman voitokas retki Intiaan suuressa määrin vaikutti siihen, että
amiraalin pyyntöön vielä suostuttiin. Columbus huomautti Parian
lahdessa löytämäänsä voimakasta merivirtaa — joka tunkee vettä
Mexicon lahteen, kuten nykyisin tiedämme, ja Golfvirtana jatkaa Cuban
pohjoispuolitse Atlantin mereen, — ja arveli tämän virtauksen osottavan,
että kauempana lännessä oli salmi, joka johti Intian mereen.
Otaksumansa salmen kautta hän aikoi purjehtia Intiaan.

Neljällä pienellä laivalla, joilla oli 150 miestä, Columbus toukokuussa

v. 1502 lähti neljännelle retkelleen. Mukana oli Bartolomeo Colombo ja
amiraalin 13 vuotias poika Ferdinand. Eräälle tuttavalleen
kirkonmiehelle Columbus ennen lähtöään kirjotti: »Minä matkustan
Pyhän Kolminaisuuden nimeen ja toivon voittoa.»

Matka valtameren poikki Vähille Antilleille ja sieltä edelleen

Espanjolaan kesti vain 19 päivää. Mutta Ovando ei päästänytkään
amiraalia Santo Domingossa maihin, koska hän pelkäsi Columbuksen
vaikutusvallan olevan itselleen vahingoksi. Hän oli niin jäykkä, ettei
edes ottanut Columbuksen varotusta kuuleviin korviin, kun tämä kehotti
pidättämään satamassa paluumatkaa hankkivan laivaston, kunnes
uhkaavat sääenteet olivat hälvenneet. Columbus nimittäin päätti
taivaankappaleitten asemasta, siis astrologisista syistä, että ankara
myrsky oli tulossa. Ovandon johtamissa laivoissa, jotka kuormansa
purettuaan hankkivat paluumatkalle, olivat mukana sekä Bobadilla että
Roldan. Tosiaan sattui sitte? niin, että kun laivasto oli väljälle lähtenyt,
niin nousi kamala hirmumyrsky, joita Länsi-Intiassa eräinä
vuodenaikoina usein sattuu ja jotka tuskin missään ovat niin tuhoisia
kuin siellä. Koko suuri laivasto, 20 alusta, joutui miehineen päivineen
aaltojen uhriksi, Bobadilla ja Roldan muitten mukana. Ainoastaan yksi
laiva, jossa Columbuksen takavarikosta vapautettu omaisuus oli, pelastui
ja saattoi purjehtia edelleen Espanjaan, vaikka se oli niistä kaikista
huonoimpia. Ei ollut kumma, että Columbus piti tätäkin tapausta
Jumalan sallimuksena. Itse hän oli neljän laivansa keralla pysytellyt
lähellä maata, kun ei satamaan päässyt, ja hänen kaikki neljä laivaansa
pelastuivat. »Myrsky oli hirmuinen», hän kirjotti, »laivat erosivat
toisistaan ja luulin meidän kaikkien joutuvan tuhon omiksi. Kuinka
tuskallista olikaan semmoisessa vaarassa, pelossa veljeni, poikani ja
ystäväini puolesta, kun en voinut maihin laskea, vaikka olin rannalla,
jonka niin suurilla vaikeuksilla olen itse Espanjalle vallottanut.»

Honduraan rannikolla.

14 p. heinäk. Columbus lähti varsinaiselle löytöretkelleen, jättäen

Cuban ja Jamaican oikealle kädelle. Hän saapui kuukauden lopulla
Honduraan rannalle ja tapasi Yucatanin kauppiaita, jotka suurissa,
yhdestä puusta koverretuissa aluksissaan kuljettivat kaikenlaisia
kauppatavaroita kuten vaskikelloja ja valkoisesta, läpikuultavasta kivestä
valmistettuja puukkoja ja kirveitä, ynnä puumiekkoja, joiden syrjiin oli
teräksi upotettu teräviä kiviä, kauniisti kirjailtuja puisia ja marmorisia
astioita, kirjavia puuvillapeitteitä y.m. esineitä, jotka todistivat
kehittynyttä sivistystä. He ilmottivat lännessä näkyvän rannan olevan
Mayain maata. Columbus ei kuitenkaan nyt joutanut lähteä näitten
esineitten tuotantopaikoille — hän olisi Yucatanista löytänyt suuria
oivallisesti rakennettuja kaupunkeja ja kehittyneitä yhteiskuntia, — vaan
laski rannikkoa pitkin itään päin, etsiäkseen otaksuttua Intian mereen
vievää salmea. Mutta kaiken aikaa hänen matkaansa näillä vaarallisilla
karisilla rantavesillä haittasivat kovat myrskyt ja niin kova vastavirtaus,
etteivät laivat tahtoneet päästä paikastaankaan. »Satoi, kävi ukkonen ja
salamoi lakkaamatta, näytti siltä kuin olisi maailman loppu tulossa. En
koko aikana nähnyt aurinkoa, en tähtiä. Laivani olivat rappeutuneet
kamalasti, purjeet olivat repaleina. Olimme menettäneet ankkurit,
mastoköysiköt, veneet ja paljon ruokavaroja. Laivaväki oli sairaana ja
masentuneella mielellä. Moni lupasi ruveta elämään hurskaasti ja kaikki
sitoutuivat pyhiinvaellusretkiin ja paastoihin. Olemme kestäneet monta
myrskyä, mutta emme koskaan niin ankaraa.» Enimmän Columbus
pelkäsi kolmentoista vuotiaan poikansa puolesta, mutta toiselta puolen
häntä lohdutti se seikka, että nuori Ferdinand oli urhea merimiehen alku.
Veljensä Bartolomeon asema häntä huolestutti, koska tämä oli saanut
huonoimman laivan. Amiraali itse sairasti kuumetta, mutta johti siitä
huolimatta pienestä kannelle rakennetusta majasta purjehdusta. Sairaana
ja huolissaan hän valitti, että vaikka oli nyt 20 vuotta palvellut Castiliaa,
niin ei hän vielä ollut sen vertaa ansainnut, että hänellä olisi siellä ollut
edes kattotiiltä, vaan täytyi hänen edelleenkin asua majataloissa, milloin
sinne lähti. Enimmäkseen hänellä ei ollut edes sen vertaa rahaa, että olisi
voinut velkansa maksaa.

Syyskuun puolivälissä saavuttiin Honduras niemimaan itäiseen

nokkaan ja sää parani, tuuli kävi myötäiseksi ja ranta kääntyi etelään.
Kiitokseksi pelastuksesta niemi sai nimekseen »Gracias a Dios», s.o.
»Jumalalle kiitos», joka nimi sillä yhä vieläkin on. Rannikko on matalaa
ja hiekkaista, rantariuttain takana taajassa järvisulkioita - eli laguneja.-
Hiekoilla kasvoi pihkamäntyä ja toisin paikoin platanimetsiä. Toisin
paikoin taas oli laajoja aroja, savanneja. Tämä osa rannikosta on jotenkin
terveellinen. Useassa joessa on runsaasti kultahiekkaa. Erään
suistamossa levättiin, laivoja korjattiin ja seudun intianeilta saatiin
kuulla, että kauempana lounaassa oli maa, jossa oli vielä enemmän
kultaa. Columbus päätti, että se mahtoi olla Ciamba, sama Taka-Intian
maa, jonka kultarikkautta Marco Polo oli ylistänyt.

Veraguan rannikolla.

Nicaraguan suurista järvistä laskevan Juan joen eteläpuolella rannikon

luonne muuttuu. Metsäisiä vuoria on heti meren rannassa, mutta toisin
paikoin pistää maan sisään kauniita lahtia, joissa on hyvät ankkuripaikat.
Kalaisen Chiriqui-lahden takaa alkoi Abureman maa, jonka jo’issa oli
runsaasti kultaa. Siellä Columbus sai ensimäisen hämärän tiedon
kannaksen takana olevasta toisesta merestä, ja tätä tietoa hän piti uutena
vahvistuksena otaksumiselleen, että hän nyt purjehti »Kultaisen
Khersonnesoksen» itärantaa. Yhdeksän päivämatkaa kauempana
lännessä oli muka Ciguara niminen kultamaa, jossa piti kasvaa
pippuriakin. Siinä maassa pidettiin suuria markkinoita, ihmisillä oli
taidokkaasti valmistetut puvut, aseinaan miekat, jouset ja nuolet ja
haarniskat ruumiin suojana. Ja vielä Columbus luuli maanasukkaitten
merkeistä ilmenevän, että sillä kansalla oli laivoissaan tykkejä ja että he
taistelivat hevosen selästä. Chiriquin lahden takana olevaa kultarantaa
asukkaat nimittivät Veraguaksi. Sillä juoksi melkein rinnan rannan
kanssa vuorijono, joka oli niin korkea, että kukkulat melkein alati olivat
pilvien peitossa. Vuorien juuritse kulki muka tie toiselle merelle, niin että
Veragua ja Ciguara, jota Columbus arveli Ptolemaioksen Kattigaraksi,
mahtoivat hänen mielestään olla vastapäätä toisiaan. Kattigarasta olisi
Ptolemaioksen kartan mukaan ollut vain kymmenen päivän purjehdus
Gangeen suistamoon. Amiraalia vahvisti luulossaan vielä se seikka, että
paavi Pius II:sen kirjottamassa kosmografiassa oli mainittu Aasian
kansain tällä puolella kirjailevan ruumistaan tatuoimalla ja palvelevan
aurinkoa. niinkuin Keski-Amerikassakin oli tapana. Jos nämä oletukset
pitivät paikkansa, niin ei maapallo saattanut olla niin suuri, kuin
Ptolemaios oli otaksunut, sillä Columbus nyt osapuilleen tiesi, kuinka
pitkä matka olisi ollut otaksutusta Kattigarasta Espanjan rannalle.

Myrskyissä Panaman rannalla.

Columbus ei sen vuoksi joutanut tarkemmin tutkia Veraguan

kultamaatakaan, vaan purjehti edelleen. Simeonin ja Juudaan päivän
aattona hän joutui niin kovan myrskyn valtoihin, että päiväkausia
harhaili sen armoilla merellä, kunnes vihdoin pelastui laivoineen
oivalliseen satamaan, joka sai nimekseen Puerto Bello, s.o. »kaunis
satama». Puerto Bello on Panaman kannaksen pohjoisimmassa polvessa,
samalla nimellä yhä vieläkin tunnettu. Laivat viipyivät siellä
viikkokauden, odottaen sään asettumista, ja lähtivät sitten rankoissa
sateissa purjehtimaan edelleen. Mutta kauaksi ei ennätetty, ennenkuin
tuuli jälleen yltyi niin rajuksi, että täytyi palata takaisin rannikon
suojaan. Seutu oli sillä kohdalla hyvin viljeltyä ja asukkailta saatiin
runsaasti ruokatavaroita. 23 p. marraskuuta Columbus koetti jatkaa
matkaa, mutta kun oli 15 penikulmaa purjehdittu, niin tuuli ja vastavirta
kävivät niin koviksi, että laivain jälleen täytyi pyrkiä satamaan. Pienien
hiekkasärkkäin ja kallioitten sulkemassa lahdelmassa täytyi viettää 14
päivää sään pidossa. Kun 5 p. joulukuuta lähdettiin merelle, niin yltyi
myrsky taas niin ankaraksi, ettei laivoja voitu ohjata. Kuohuinen meri
kohosi niin korkeiksi ja jyrkiksi laineiksi, ettei Columbuskaan ollut
milloinkaan nähnyt niitten vertoja. »Tuuli oli suoraan vastainen, niin että
meidän oli mahdoton päästä edessämme olevaan niemeen. Meri kuohui
kuin kattila suurella tulella. Yöt ja päivät taivas loimusi salamoissa, joita
seurasi niin kauheat jyräykset, että luulimme laivain hukkuvan.»
Yhdeksän päivää vietettiin siten alituisessa hengenvaarassa ja sade oli
kuin vedenpaisumus, taivaan portit auki. Miehistö oli niin
masennuksissaan, että jokainen toivoi kuolemaansa, päästäkseen pois
kurjuudesta. Laivat olivat menettäneet mikä veneen, mikä ankkurin, ja
purjeet olivat repaleina.

Lähellä Panaman kannaksen kapeinta kohtaa Columbuksen oli pakko

kääntyä takaisin. Vahinko ei ollut suuri, niinkuin tiedämme, sillä salmea
ei ole olemassa; mutta traagillista oli, ettei niin sitkeä ja uljas taistelu
voittanut palkkaa, joka amiraalin luulon mukaan oli niin lähellä. Laivat
olivat niin matojen syömät, että tuskin pysyivät veden päällä. Yritettiin
purjehtia takaisin Veraguan rannalle ja päästiin onnellisesti jouluaaton
ohi, jona Columbus taivaan merkeistä luuli uuden hirmumyrskyn
lähestyvän. Mutta vasta seuraavan vuoden alussa päästiin suurella
vaivalla Belen eli Yebra joen suistamoon tyynempään veteen. Laivat
kulkivat siksi matalassa, että ne nousuvedellä pääsivät hiekkasärkän
poikki, joka sulki joen suistamon. Seuraavana päivänä myrsky puhkesi
uudelleen valloilleen, ja silloin eivät laivat enää olisi voineet keinotella
särkän poikki. Rankkaa sadetta kesti aina helmikuun puoliväliin saakka,
niin että tuskin voitiin maissa käydä. 24 p. tammikuuta joki äkkiä paisui
tulvilleen ja tulva oli reväistä laivat ankkuristaan ja viedä ne särkille.

Siirtokuntayritys Veraguassa.

Vasta helmik. 6 päivä saattoi amiraali lähettää veljensä Bartolomeon

Veraguan joelle tiedusteluretkelle, mukanaan 68 miestä. Bartolomeo
kulki joukkonsa keralla seudun »kasikin», Quibianin kylään. Päällikkö,
joka oli maan tavan mukaan maalattu ja alasti, tuli suuren aseettoman
joukon keralla vieraita vastaan. Hän paikalla suostui saattamaan
muukalaisia kultapaikalle ja antoi heille kolme opasta. Osan väestään
Bartolomeo lähetti takaisin veneitten suojaksi, osan hän otti kerallaan
kultapaikoille. Kaikista joista löytyi kultaa, puitten juurien lomassa,
kivien alla ja hiekassa. Sitten oppaat veivät Bartolomeon korkealle
vuorelle ja näyttivät varsinkin lännen maila paikkoja ja kyliä, joissa
muka oli kultaa vielä paljon enemmän. Myöhemmin saatiin tietää, että
tämä oli petos. Viekas Quibian olikin näyttänyt naapurikuninkaan maata,
yllyttääkseen Espanjalaiset hänen kimppuunsa ja itse korjatakseen sodan
syttyessä hedelmät. Quibianin oma maa oli koko kannaksen kultarikkain
seutu, mutta parhaat kultapaikkansa hän oli jättänyt näyttämättä.
Täälläkin kuultiin huhuja mahtavasta kultuurikansasta, jonka piti asua
kannaksen takana toisen meren rannalla. Columbus päätti, nämä tiedot
saatuaan, perustaa paikalle siirtokunnan. Belen joen rannalle rakennettiin
huoneita ja Bartolomeo päätti itse jäädä siirtokuntaa johtamaan. Yksi
laiva oli hänelle jätettävä, muilla piti Columbuksen palata Espanjaan
hakemaan apua.

Mutta hyvin pian välit alkuasukkaitten kanssa rikkoutuivat, arvatenkin

Espanjalaisten omavaltaisen menettelyn kautta. Quibian ryhtyi salassa
toimiin muukalaisten tuhoamiseksi.

Asukkaitten vihamielisiä aikeita alkoi ensiksi epäillä Columbuksen

hyvä ystävä Diego Mendez, urhoollinen ja uskollinen mies, joka oli ollut
amiraalin sihteerinä. Rohkeasti hän päätti käydä Quibianin kylässä omin
silmin näkemässä, kuinka asian laita oli.

Matkalla hän näkikin paljon aseellisia miehiä ja kuuli, että heidät oli
kutsuttu kokoon polttamaan laivat ja tappamaan kaikki valkoiset. Erään
pojan keralla Mendez siitä huolimatta lähti kylään. Siellä oli koolla
tuhansia sotilaita, kaikki täysissä sotatamineissa. Päällikön puheille hän
tosin ei päässyt, päin vastoin päällikön poika hyökkäsi hänen
kimppuunsa, mutta Mendez lepytti hänet lahjottamalla hänelle kamman
ja peilin ja Mendezin toveri kampasi nuoren päällikön hiukset. Mendez
sai rauhassa palata siirtokuntaan, jossa hän kertoi, mitä oli nähnyt, ja
kehotti paikalla hyökkäämään kylän kimppuun. Bartolomeo Colombo
viipymättä valitsi 50 parasta miestä, marssi Quibianin majoille ja otti
kasikin koko perheensä keralla vangiksi. Seuraavana yönä kasikki
kuitenkin pääsi pakoon ja käski paikalla alkaa hyökkäyksen.
 Amiraali oli sillä välin saanut kolme laivaansa virran suistamosta
särkän poikki merelle. Tuskin oli hän kadonnut näkyvistä, niin
alkuasukkaat alkoivat suurella joukolla ahdistaa siirtokuntaa. Bartolomeo
Colombo taisteli itse, keihäs kädessä, ensimäisten riveissä. Intianit
karkotettiin takaisin metsään, mutta sinne he piiloutuivat ja väijyivät
herkeämättä siirtokuntaa. Onneksi ei amiraali vielä ollut ennättänyt,
lähteä matkaan. Hän lähetti vielä kerran maihin veneen ottamaan vettä ja
viemään viimeiset viestit jäljelle jääneille. Tuskin oli kuitenkaan vene
päässyt särkän poikki jokeen, kun maanasukkaat nuolia ampuen joka
puolelta piirittivät sen sotiveneillään. Veneen ohjaaja kaatui ja kaikki
muutkin, yhtä lukuun ottamatta. Yksi ainoa pelastui uimalla rantaan,
piiloutui siellä metsään ja hiipi kenenkään huomaamatta siirtokuntaan,
jonne hän toi tiedon salahyökkäyksestä. Siirtokunnassa oli mieliala
masentunut ja miehet vaativat, että heidän piti päästä laivain kanssa pois.
Mutta asema oli niin vaarallinen, ettei pako enää näyttänyt mahdolliselta.
Rakennetut huoneet ensi aluksi hylättiin, koska ne olivat liian lähellä
metsää, ja kyhättiin meren rannalle veneistä, tynnöreistä ja laudoista
suojus, jonka takana päätettiin taistella viimeiseen mieheen.

Kun ei venettä kahden päivän kuluttua kuulunut palaavaksi, niin

amiraali alkoi huolestua. Useimmat intianilaisista vangeista olivat
hypänneet mereen ja uineet maalle, ja ne, jotka eivät päässeet, olivat
tehneet itsemurhan. Kun ei muutamaan päivään saapunut mitään tietoa,
niin alkoivat pahat aavistukset täyttää Columbuksen mielen. Unessa hän
silloin kuuli äänen, — Columbus luuli monessa tilaisuudessa kuulevansa
näitä ilmestyksiä — ja sen puhe oli niin selvä, että hän saattoi kirjottaa
sanatkin muistoon. »Oi sinä houkka ja hidas uskoja ja Jumalasi, kaikkien
Jumalan, palvelija. Siitä pitäen kun olit lapsi, hän on pitänyt sinua
ainaisessa huolellisessa huostassaan. Hän antoi sinulle avaimet
valtameren salpoihin, jotka olivat niin mahtavilla kahleilla suljetut, ja
monet maat olivat sinulle kuuliaiset ja kautta kristikunnan sinä sait
kunniaa ja mainetta. Käänny hänen puoleensa ja tunnusta erehdyksesi,
— hänen armonsa on rajaton. Vanha ikäsi ei ole sinua estävä saamasta
suurta aikaan. Sinä huudat avun epävarmuutta. Vastaa, ken on sinulle
niin suuria suruja tuottanut ja niin usein. Jumalako, vaiko maailma?
Jumala ei milloinkaan jätä täyttämättä niitä lupauksia, joita hän on
antanut, eikä Hän sano, kun Hänelle on joku palvelus tehty, ettei se muka
ollut hänen aikomuksilleen mieluista, taikka että hän on asiaa katsellut
toisessa valossa. Eikä hän anna kärsimystä sen vuoksi, että sen kautta
voimaansa näyttäisi. Hänen työnsä ovat hänen sanainsa mukaiset ja
koron keralla hän täyttää kaikki, mitä on luvannut. Olen sinulle kertonut,
mitä Luoja on puolestasi tehnyt ja mitä hän tekee kaikkien ihmisten
puolesta. Nytkin hän osottaa sinulle niin suurien ponnistuksien ja muitten
palveluksessa nähtyjen vaivain ja kestettyjen vääräin palkan. Elä pelkää,
vaan luota!» Nämä sanat synnyttivät jälleen Columbuksen
masentuneessa mielessä toivon kipinän.

Mutta hänellä oli enää yksi ainoa vene ja häntä arvelutti sitä lähettää,
koska sekin olisi voinut joutua hukkaan. Tällä tuskallisella hetkellä eräs
nuori merimies tarjoutui uimaan maihin, jos hänet soudettaisiin lähemmä
rantaa, koettaakseen päästä siirtokuntaan näkemään, miten siellä oli
asiat. Uhkarohkea yritys onnistuikin ja mies palasi takaisin tuoden
sanoman edellisen veneen surullisesta kohtalosta ja siirtokunnan
epätoivoisesta tilasta. Mutta amiraalin täytyi vuotavissa laivoissaan
odottaa useita päiviä, ennenkuin ilma oli siksi suotuisa, että hän saattoi
lähettää jokeen veneen. Siellä sen kahden puolen sidottiin kanootti, ja
tällä venelautalla soudettiin sitten laivoihin sekä miehet että tavarat.
Mutta neljäs laiva oli virtaan jätettävä.

Haaksirikko Jamaicassa.

Kolmella laivalla lähdettiin sitten Belenistä ja saavuttiin jälleen Puerto

Belloon 20 p. huhtik. 1503. Siellä oli vielä yksi laiva hyljättävä
kokonaan merikunnottomana, kahdella vuotavalla lähdettiin jatkamaan