Sortovuodet

Eetu Iston teos Hyökkäys vuodelta 1899 muodostui jo aikalaisten silmissä venäläistämistoimien symboliksi.

Sortovuodet eli sortokaudet olivat ajanjaksot 1899–1905 (ensimmäinen sortokausi) ja 1908–1917 (toinen sortokausi), jolloin Venäjän keisarikunta yritti venäläistää Suomea. Nimi ”sortovuodet” on otettu käyttöön jälkeenpäin, ensimmäisestä sortokaudesta käytettiin nimeä ”routavuodet”.

Ensimmäisellä sortokaudella muun muassa kerättiin Suuri adressi ja perustettiin vastarintajärjestö Kagaali, joka järjesti kutsuntalakkoja. Toisella sortokaudella annettiin yhdenvertaisuuslaki, joka antoi maassa asuville venäläisille oikeuden hakea virkoja ilman Suomen kansalaisuutta, sekä käynnistettiin jääkäriliike. Sortokausi päättyi Venäjän vallankumoukseen.

Ensimmäinen sortokausi

Pääartikkeli: Ensimmäinen sortokausi

Ensimmäinen sortokausi on Suomessa käytetty nimitys ajanjaksosta 1899–1905, jolloin Venäjän keisarikunta pyrki lujittamaan ja yhtenäistämään Venäjän valtakuntaa toteuttamalla vähemmistökansallisuuksiin kohdistuvaa venäläistämispolitiikkaa Suomen suuriruhtinaskuntaa kohtaan. Sortokauden tunnetuin tapahtuma oli vuoden 1899 Helmikuun manifesti, jota Suomessa pidettiin valtiokaappauksena, jonka avulla Suomen perustuslait tahdottiin syrjäyttää. Tämän johdosta syntyi hyvin organisoitu passiivinen vastarinta ja kerättiin Suuri adressi, johon kertyi yli puoli miljoonaa nimeä muutamassa viikossa. Samoin syntyi Kulttuuriadressi, jonka allekirjoittajina oli muun muassa tunnettuja ulkomaalaisia tiedemiehiä ja lakimiehiä. Asevelvollisuusmanifestin ja uuden asevelvollisuuslain avulla lakkautettiin Suomen kansallinen sotaväki. Suomalaisia kutsuttiin Venäjän armeijaan, minkä seurauksena kagaali järjesti kutsuntalakkoja. Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov sai diktaattorin valtuudet, jonka jälkeen alkoivat toimenpiteet passiivista vastarintaa harjoittaneita ihmisiä vastaan, kuten vangitsemiset, karkotukset, viroista erottamiset ja sanomalehtien lakkauttamiset. Ensimmäinen sortokausi päättyi Bobrikovin murhaan ja vuoden 1905 suurlakkoon.

Toinen sortokausi

Pääartikkeli: Toinen sortokausi

Toinen sortokausi alkoi Pjotr Stolypinin tultua Venäjän pääministeriksi ja hänen toteuttaessaan 1908 Suomen asiain esittelyjärjestyksen, jonka jälkeen Suomea hallittiin enemmän Venäjän ministerineuvoston kautta. Aikaisemman käytännön mukaan suomalainen ministerivaltiosihteeri oli esitellyt Venäjän keisarille ne Suomea koskevat lakiasiat, jotka tulkittiin kuuluviksi yleisvaltakunnallisiin asioihin. Uuden esittelyjärjestyksen jälkeen tämä valta oli Venäjän ministerineuvostolla. Vuonna 1910 annettiin laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä, joka käytännössä riisti Suomen senaatilta ja eduskunnalta lähes kaiken lainsäädäntövallan. Sen turvin säädettiin vuonna 1912 myös yhdenvertaisuuslaki, joka antoi Venäjän kansalaisille Suomessa samat oikeudet kuin Suomen alamaisilla oli, äänioikeutta lukuun ottamatta. Tämä mahdollisti venäläisten nimittämisen korkeisiin virkoihin Suomessa.

Ensimmäisen sortokauden aikana merkittävässä roolissa olleen myöntyväisyyssuuntauksen kannattajat menettivät toisen sortokauden kuluessa uskonsa myöntyväisyyden hyödyllisyyteen ja lähentyivät passiivisen vastarinnan kannattajia. Toisen sortokauden loppuvaiheiden aikana Suomessa syntyi sotilaalliseen vastarintaan valmistautunut jääkäriliike. Ensimmäinen maailmansota esti suureksi venäläistämisohjelmaksi nimetyn ohjelman toteuttamisen. Toinen sortokausi päättyi Pietarissa maaliskuussa 1917 tapahtuneeseen helmikuun vallankumoukseen, jonka jälkeen Venäjän uudet vallanpitäjät palauttivat Suomen autonomian vuotta 1899 edeltäneessä laajuudessaan.

Lähteet

• Klinge, Matti: Keisarin Suomi, Schildts Miktor, 1997, ISBN 9789515006820
• Toimituskunta: Maa kansa valtakunta II, Otava, 1924