Siirtomaa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Siirtomaa eli kolonia on jonkin valtion hallinnassa oleva, mutta sen rajojen ulkopuolinen (usein merentakainen) alue, jonka väestö koostuu emämaasta muuttaneista ja alkuperäisväestöstä.[1]

Siirtomaita syntyi etenkin löytöretkien tuloksena 1500-luvulta alkaen, kun lännen valtiot hallitsivat kaukaisia maa-alueita varsinkin Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, mutta myös eräillä rannikkoseuduilla Afrikassa, Australiassa ja Aasiassa.

Siirtomaavalta purkautui nopeasti 1950- ja 1960-luvuilla, kun useimmat siirtomaat Afrikassa, Aasiassa ja Tyynenmeren saarilla itsenäistyivät. Espanjan ja Portugalin siirtomaat Latinalaisessa Amerikassa itsenäistyivät jo 1800-luvulla.

Siirtomaiden perustamisesta on usein seurannut kolonialistinen valta-asemajärjestelmä.[2]

Pääartikkeli: Luettelo siirtomaista
Johtavat siirtomaavallat ja niiden siirtomaat vuonna 1800.
Johtavat siirtomaavallat ja niiden siirtomaat vuonna 1945, jonka jälkeen valtaosa siirtomaista itsenäistyi muutamassa vuosikymmenessä.
Nykyajan epäitsenäiset territoriot, jotka kuuluvat lähinnä Yhdistyneelle kuningaskunnalle, Ranskalle, Yhdysvalloille tai Uudelle-Seelannille.

Suurin osa maailmasta ja sen kansoista oli vuosien 1500–1920 välisenä aikana eurooppalaisten hallinnassa vähintään nimellisesti. Näihin alueisiin lukeutuivat koko Amerikka ja Afrikka, lähes koko Oseania sekä suurin osa Aasiaa, jos mukaan luetaan Venäjän kolonisoima Siperia.[3] Ensimmäisen maailmansodan jälkeen 1920-luvun alussa ranskalainen taloustieteilijä Arthur Girault laski, että siirtomaavaltojen alaisuudessa eli kaksi viidesosaa maailman asukkaista: 400 miljoonaa aasialaista, 120 miljoonaa afrikkalaista, 60 miljoonaa oseanialaista ja 14 miljoonaa amerikkalaista.[4]

Suomella ei ole koskaan ollut siirtomaita, mutta ajatus niistä ei ollut vieras. Suomalainen yliopistoväki tavoitteli 1920-luvulla Ambomaata Suomelle siirtomaaksi.[5][6]

Siirtomaiden itsenäistyminen tapahtui useassa vaiheessa. Yhdysvallat itsenäistyi jo vuonna 1776, ja suurin osa Latinalaisen Amerikan valtioista 1800-luvun aikana. Aasian ja Afrikan siirtomaiden itsenäistyminen alkoi pääosin toisen maailmansodan jälkeen ja huipentui 1950–1960-luvuilla. Vuotta 1960 kutsutaankin "Afrikan vuodeksi", jolloin moni Afrikan valtio itsenäistyi emämaista. Jotkin entiset siirtomaat kuuluvat yhä entisiin emämaihinsa niin sanottuina merentakaisina alueina, kuten esimerkiksi Ranskan Guayana.

Sanan siirtomaa loi eurooppalaisten mallikielten kolonia-sanan vastineeksi August Ahlqvist.[7] Sanan ensiesiintymä on vuodelta 1845, vain muutamaa vuotta sen jälkeen, kun Elias Lönnrot oli esitellyt (1836) nykymerkityksessään sanan siirtolainen.[8]

Siirtomaiden tyypit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siirtomaat voidaan jakaa kolmeen tyyppiin.[9]

Hyödyntämistarkoituksessa perustetut siirtomaat syntyvät yleensä sotilaallisen valloituksen kautta. Niiden päätarkoituksena on taloudellinen hyödyntäminen, johon kuuluvat kauppamonopolit, luonnonvarojen käyttö ja maaveron periminen. Niillä myös turvataan strategisesti valtakunnan politiikat sekä kasvatetaan kansallista mainetta. Tällaisissa siirtomaissa toimii suhteellisen pieni joukko emämaan byrokraatteja, sotilaita ja liikemiehiä, ja he yleensä palaavat emämaahan komennuksensa jälkeen. Esimerkkejä ovat Brittiläinen Intia, Ranskan Indokiina, Brittiläinen Egypti, Saksan Togo, Yhdysvaltain Filippiinit sekä Japanin Taiwan.[9]

Merentakaiset enklaavit ovat laivaston perustamia. Niiden tarkoituksena on epäsuora taloudellinen vaikutus sisämaassa sekä vaikutus merijoukkojen logistiikkaan muodollisesti autonomisten valtioiden epävirallisessa hallinnassa niin sanotun sotalaivadiplomatian keinoin. Esimerkkejä ovat Portugalin Malakka, Hollannin Batavia, Brittiläinen Hongkong, Singapore ja Aden, sekä kansainvälinen Shanghai.[9]

Kolmas siirtomaatyyppi ovat uudisasutussiirtomaat, joita syntyy asevoimien tukemassa kolonisaatiossa. Tällaisissa siirtomaissa hyödynnetään halpaa maata ja työvoimaa sekä kultivoidaan sellaista yhteiskunnallista, uskonnollista ja kulttuurista elämää, joka emämaassa on ahtaalla. Uudisasukkaat perustavat maatiloja ja yhteiskuntia, usein sivuuttaen alkuperäiskansojen oikeudet. Joskus työvoimaksi tuodaan orjia ulkomailta. Esimerkkejä ovat Uusi-Englanti, Australia, Ranskan Algeria, Brittiläinen Etelä-Rhodesia, Etelä-Afrikka, Karibian siirtokunnat ja Portugalin Brasilia.[9]

Siirtomaiden muodostumisen dynamiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siirtomaiden muodostuminen mahdollistui, kun isäntämaa oli:

  • teknologisesti siirtomaitaan edellä (länsi ja muu maailma 1500-luvulta ja etenkin 1800-luvun loppupuolella, tykistöaseistetut valtameripurjelaivat)
  • organisatorisesti siirtomaitaan edellä (valtio vs. heimot)
  • muuten siirtomaitaan vahvempi.
  • Osterhammel, Jürgen: Colonialism: A Theoretical Overview. Markus Wiener Publishers, 2005. ISBN 978-1-55876-340-1 (englanniksi)
  1. siirtomaa. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2024.
  2. Osterhammel 2005, s. 4, 17.
  3. Osterhammel 2005, s. 3-4.
  4. Osterhammel 2005, s. 25.
  5. Kiljunen, Kimmo: Maailman maat: liput ja historia, s. 346 Into, 2013 ISBN 978-952-264-157-1
  6. Mäkinen, Lauri: Suomalaisten siirtomaahaaveet Ambomaalla 2008. Yle. Viitattu 28.8.2017. (englanniksi)
  7. Riitta-Ilona Hurmerinta: Kääntäjä, runoilija ja kriitikko – professori, dekaani ja rehtori 2014. Helsingin yliopisto. Viitattu 2.9.2022. (suomeksi)
  8. Rapola, Martti: Sanojemme ensiesiintymiä Agricolasta Yrjö Koskiseen, s. 62. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1960.
  9. a b c d Osterhammel 2005, s. 10–12.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]