Rynnäkkötykki

Syyrialta sotasaaliina saatu Sturmgeschütz III Ausf. G esillä israelilaisessa museossa vuonna 2005. Huomaa edestä katsottuna vasemmalla tornin päällä oleva Rundum-Feuer-tyyppinen kk-jalusta, jolla asetta voidaan käyttää myös vaunun sisältä.

Neuvostoliittolainen ISU-152 rynnäkkötykki esillä Ukrainan toisen maailmansodan historian kansallismuseossa Kiovassa.

Rynnäkkötykki on panssaroitu, etupäässä jalkaväen tukitehtäviin tarkoitettu tela-alustainen suorasuuntaustykki, jossa ei yleensä ole kääntyvää tornia. Rynnäkkötykin pääaseena on suurikaliiperinen kanuuna tai haupitsi. Kääntyvän tornirakenteen puuttuminen mahdollistaa raskaamman aseistuksen käyttämisen sekä pienentää tuotantokustannuksia. Rynnäkkötykit ovat jääneet käytöstä pian toisen maailmansodan jälkeen, ja niiden tehtävät ovat siirtyneet taistelupanssarivaunuille, rynnäkköpanssareille ja muille panssarivaunuille.

Historia

Suunnittelu

Rynnäkkötykin idean esitti ensimmäisen kerran saksalainen eversti, myöhemmin marsalkka, Erich von Manstein (1887–1973) vuonna 1935 muistiossaan Wehrmachtin komentajalle. Manstein tarkasteli ensimmäisen maailmansodan saattopatterien toimintaa ja esitti jalkaväen tukemista panssaroiduin ja liikkuvin tykkilavetein. Manstein nimitti suunnitelmaansa rynnäkkötykistöksi (saks. Sturmartillerie). Mansteinin suunnitelman mukaan joka jalkaväkidivisioona olisi saanut kolme patteria käsittävän patteriston (Abteilung). Saksassa yksiköt kuuluivat kenttätykistöön. Uuden aseen nimitys oli pitkään vakiintumaton.

Manstein tarkensi esitystään seuraavana vuonna. Erityisesti hän korosti, ettei Saksan ulkopuolella ymmärretty panssarivaunujen ja rynnäkkötykkien eroja: vaikka ne muistuttavat suuresti toisiaan, niiden taktinen käyttö tuli erottaa täysin toisistaan. Siinä missä panssarijoukkojen tarkoitus oli pyrkiä läpimurtoon ja toimia itsenäisesti, rynnäkkötykistö puolestaan on jalkaväkidivisioonan apuase. Rynnäkkötykit taistelevat pienissä yksiköissä jalkaväen tukena.

Toinen maailmansota

Toisen maailmansodan aikana saksalaiset valmistivat runsaasti rynnäkkötykkejä jalkaväen tukivaunuiksi. Päätyyppi Sturmgeschütz III oli eniten valmistettu panssarivaunutyyppi Saksassa toisen maailmansodan aikana. Niitä valmistettiin sodan loppuun asti kaikkiaan 11 960 kappaletta. Sturmgeschützin pääase oli aluksi lyhytputkinen 75 mm:n kanuuna. Helmikuusta 1942 alettiin valmistaa pitempää 75 mm:n StuK 40 (L/48) -kanuunaa, josta tuli Sturmgeschütz III Ausf. G:n pääase. Kanuuna kääntyi sivusuunnassa vain 10 astetta, ja suurempaa sivusuuntausta varten piti telojen avulla kääntää koko vaunua. Saksalaiset myös muunsivat aseistukseltaan vanhentuneita ja sotasaalisvaunuja enemmän tai vähemmän onnistuneiksi rynnäkkötykeiksi.

Rynnäkkötykkejä ei vielä käytetty Saksan hyökätessä Puolaan niiden ollessa vasta kokeiluasteella. Ensimmäiset taistelut, joihin rynnäkkötykit osallistuivat, käytiin Hollannin, Belgian ja Luxemburgin operaation aikana.

Sodan lopulla 1945 rynnäkkötykkejä jouduttiin käyttämään panssarivaunujen tapaan taisteluun vihollisen panssareita vastaan. Kesän 1943 kuulalaakeritehtaiden pommitusten jälkeen rakennettiin erityisesti panssarintorjuntaan tarkoitettuja rynnäkkötykkejä kuten Jagdpanther, Jagdpanzer IV sekä raskas 70 tonnin Jagdtiger, jossa oli erittäin tehokas 128 mm:n PaK 44 L/55 -kanuuna ja sodan paksuin, 250 mm:n etupanssarointi tornissa.

Myös Neuvostoliitossa käytettiin sodan aikana rynnäkkötykkejä. Siellä niitä nimitettiin Samohodnaja ustanovkaksi (itseliikkuva lavetti). Yleisimmät mallit olivat SU-85, SU-100, SU-122, SU-152 ja ISU-152.

Suomi

Sturmgeschütz III:t eli "Sturmit" olivat Suomessa jatkosodan lopussa Panssaridivisioonan Rynnäkkötykkipataljoonan kalustona. Suomalaiset tuhosivat näillä rynnäkkötykeillä kymmeniä vihollisen panssarivaunuja kesän 1944 ratkaisu­taisteluissa. Suomalaisten käyttö ei eronnut suurestikaan saksalaisesta käytöstä. Vaunuja käytettiin pääasiassa jääkärien välittömänä tulitukena, mutta myös puolustuksessa lähinnä panssarintorjuntaan. Suomella oli käytössään myös sotasaaliina saaduista BT-42-panssarivaunuista Suomessa muutettuja rynnäkkötykkejä, joissa oli pyörivä torni ja 114 mm:n haupitsi. Ne osoittautuivat kuitenkin varsin tehottomiksi sen aikaisessa sodankäynnissä.

Suomessa StuG III:t olivat koulutuskäytössä vielä muutama vuosi sodan jälkeenkin. Lopullisesti ne poistettiin käytöstä vasta 1960-luvulla. Tämänkin jälkeen niitä käytettiin kiinteinä tykkipesäkkeinä eri puolilla maata lentokenttien ja rannikkoväylien suojaamiseksi. 1980-luvulla ne poistettiin tästäkin tehtävästä.

Maailmansodan jälkeen

Toisen maailmansodan jälkeen rynnäkkötykkien kehityssuunta siirtyi Neuvostoliitossa kevyempiin maahanlaskujoukkojen mukana kulkeviin malleihin, kuten ASU-85. Viimeinen länsimaissa valmistettu puhdas rynnäkkötykki oli länsisaksalainen 90 mm:n kanuunalla aseistettu Jagdpanzer Kanone -panssarintorjuntavaunu, jota valmistettiin 1960-luvulla. Ruotsissa valmistettiin vielä 1970-luvun kuluessa S-Tank-tyyppisiä panssarivaunuja, joita voi rakenteeltaan pitää rynnäkkötykkeinä. S-Tankissa on täysin kiinteä 105 mm:n kanuuna, jonka suuntaaminen tapahtuu telojen jousituksen ja vaunun kääntämisen avulla. Nyttemmin rynnäkkötykit ovat poistuneet ensilinjan joukkojen käytöstä.