Nikolai Karamzin

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Nikolai Mihailovitš Karamzin, Aleksei Venezianov 1828, Puškinin taidemuseo Moskova

Nikolai Mihailovitš Karamzin (ven. Никола́й Миха́йлович Карамзи́н; 12. joulukuuta (J: 1. joulukuuta) 1766 Mihailovsk, Simbirskin kuvernementti – 3. kesäkuuta (J: 22. toukokuuta) 1826 Pietari) oli venäläinen kirjailija, kielitieteilijä, toimittaja, kielenkääntäjä ja historioitsija. Hän oli merkittävä venäjän kirjakielen kehittäjä ja loi runsaasti uudissanoja venäjän kieleen. Hän oli Aurora Karamzinin toisen aviomiehen isä.

Hän oli 1700-luvun lopun merkittävin venäläinen kirjailija, jonka tuotanto ja toiminta enteilivät jo seuraavaa kirjallisuuden taitekohtaa, romantiikan murrosta. Hän loi nimensä kirjailijana ilman hovia ja virkauraa sekä esitteli venäläiselle yleisölle uuden kirjallisen suuntauksen, sentimentalismin. Hänen työnsä ansiosta kertova proosa sai Venäjällä viimein laajaa hyväksyntää ja arvostusta.[1]

Karamzin oli merkittävä kirjallisuuslehtien toimittaja, huomattava eurooppalaisen kirjallisuuden kääntäjä ja uransa lopulla hovin virallinen historiankirjoittaja. Karamzinin filosofiaa, kieltä ja kirjallisuutta käsittelevät esseet ja arviot muokkasivat venäläisen lukijakunnan makua, arvostuksia ja kirjallisuuskäsitystä ennennäkemättömän voimakkaasti. 1790–1820 -lukuja on joskus nimitetty Karamzinin kaudeksi, jolloin venäläinen lukijakunta laajeni huomattavasti ja ammattikirjailijoiden määrä kasvoi.[1]

Suku ja koulutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikolai Karamzin syntyi Simbirskissä Volgan rannalla.[1] Hänen vanhempansa olivat pienaateliin kuulunut kartanonomistaja, kapteeni Mihail Jegorovits Karamzin (1724–1783) ja Jekaterina Petrovna Pazukina (1730/1735–1769). Suku polveutui perimätiedon mukaan kristinuskoon kääntyneestä tataari Kara-Murzista.[2] Äiti kuoli kun Nikolai oli 2-vuotias ja vuonna 1770 Mihail Karamzin meni uusiin naimisiin Jevdokia Gavrilovna Dmitrjevan (1724–1783) kanssa, tästä liitosta syntyi kaksi lasta.[3] Hänellä oli sisaruspuolien lisäksi yksi sisar[3] ja kolme veljeä.[4]

Nikolai opiskeli kotiopetuksen jälkeen vuodesta 1778 lähtien saksalaisen Johann Matthias Schadenin koulussa Moskovassa. Hän seurasi tübingeniläisen filosofin l. G. Schwartzin luentoja Moskovan yliopistossa ja opiskeli kirjoittamista vuosina 1781–1782.[5] Lisätäksen venäläisten tietämystä englanninkielisestä kirjallisuudesta Karamzin käänsi venäjäksi Shakespearen Julius Caesarin vuonna 1787 ja Gotthold Ephraim Lessingin Emilia Galottin vuonna 1788.[6]

Karamzin palveli henkikaartin Preobraženskin-rykmentissä Pietarissa, erosi palveluksesta luutnanttina isänsä kuoltua vuonna 1783 ja siirtyi takaisin Simbirskin kautta Moskovaan. [1]

Hän myi veljilleen 16 000 ruplalla vuonna 1795 oman osuutensa isänsä perinnöstä, 220 sielua eli miespuolista maaorjaa Znamenskojen eli Karamzinon ja Kliutševkan kylissä, joista vuositulo oli noin 1 200 - 1 400 ruplaa.[7]

Moskovassa hän tutustui Nikolai Novikoviin ja aloitti kirjailijanuransa tämän lapsille suunnatussa kirjallisuuslehdessä Detskoje tštenije dlja sedrtsa i razuma (ven. Детское чтение для сердца и разума, Lasten lukemisto sydämelle ja järjelle). Hän liittyi myös Novikovin perustamaan Ystävyyden ja oppineisuuden seuraan (ven. Дружеского учёного общества, Družeskogo utšjonogo obštšestva).[1]

Vapaamuurari-aatteeseen hän oli tutustunut jo Moskovan yliopistossa. Sturm und Drang -estetiikkaan Karamzin tutustui runoilija Jakob Michael Reinhold Lentzin vaikutuksesta. Hän perehtyi muuhunkin eurooppalaiseen esiromantiikan kirjallisuuteen ja filosofiaan.[1]

Nikolai Karamzin, Giovanni Battista Ortolani Damon 1805, Uljanovskin alueen taidemuseo. Nikolai maalautti tämän muotokuvan veljensä Vasilin pyynnöstä.

Perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jekaterina Andrejevna Kolyvanova (1780–1851), Jean Henri Brenner 1817. Eremitaaši Pietari.

Nikolai Karamzin oli naimisissa kaksi kertaa ja hänellä oli 10 lasta.[2]

Karamzinin ensimmäinen vaimo vuonna 1801 oli Jelisaveta Ivanovna Protasova (1767–1802), joka oli erittäin koulutettu ja aktiivinen miehensä avustaja. Hän kuoli tasan vuosi avioitumisen jälkeen synnytyksen jälkeiseen infektioon. Tytär Sofia Nikolajevna Karamzina (1802–1856) oli hovin kunnianeito (ven. фрейлина), Puškinin läheinen tuttava ja Lermontovin ystävä.[2]

Toisen avioliiton hän solmi vuonna 1804, suuret myötäjäiset (973 sielua eli miespuolista maaorjaa ja 10 000 ruplan vuositulot[4]) perineen Jekaterina Andrejevna Kolyvanovan (1780–1851) kanssa, joka oli ruhtinas Andrei Ivanovitš Vjazemskin (1754–1807) ja naimisissa tahollaan olleen ruhtinatar Jelizaveta Karlovna Sievers-Putjatinin (1746–1818) avioton tytär sekä runoilija Pjotr Vjazemskin sisarpuoli. Jekaterina syntyi Tallinnassa, jonka venäläisen nimen mukaan hän sai nimen Kolyvanova. Hän kasvoi aluksi isänsä tädin ruhtinatar Jekaterina Andrejevna Obolenskajan luona ja sitten isänsä ja tämän Irlannista tuodun uuden vaimon luona, kun isä kotiutui vuosina 1782–1786 tekemältään Euroopan matkalta.[8]

Nikolai Karamzinilla ja Jekaterina Kolyvanovalla oli yhdeksän lasta, joista viisi eli aikuiseksi:

  • Ruhtinatar Jekaterina Nikolajevna (1806–1867) Meštšerski os. Karamzina, jonka poika oli kirjailija ja kustantaja Vladimir Meštšerski (1839-1914).
  • Eversti Andrei Nikolajevitš Karamzin (1814–1854) oli naimisissa Aurora Karlovna Demidovan kanssa. Andreilla oli kaksi aviotonta tytärtä suhteesta kirjailija Jevdokija Suškova-Rostoptšinan kanssa.
  • Kirjailija, runoilija Aleksandr Nikolajevitš Karamzin (1815–1888) oli naimisissa ruhtinatar Natalia Vasiljevna Obolenskajan (1827-1892) kanssa.
  • Senaattori Vladimir Nikolajevitš Karamzin (1819–1879) oli naimisissa paronitar Aleksandra Iljinitšna Dukan (1820-1871) kanssa.
  • Jelisaveta Nikolajevna Karamzina (1821–1891), hovin kunnianeito (ven. фрейлина) oli naimaton ja asui vanhimman sisarensa Sofian kanssa sisarensa Jekaterina Meštšerskin luona.[2]

Nikolai Mihailovitš Karamzin kuoli keuhkotautiin 59-vuotiaana 22. toukokuuta 1826 Pietarissa. Legendan mukaan hänen kuolemansa johtui vilustumisesta 14. joulukuuta 1825, kun hän oli tarkkailemassa Senaatinaukiolla dekabristikapinan tapahtumia.[9] Hänet on haudattu Aleksanteri Nevskin luostarin Tihvinän hautausmaalle.[10]

Tieteellinen ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nikolai Karamzin, Vasili Tropinin 1818, Tretjakovin galleria Moskova.

Nikolai Karamzin matkusteli[4] Keski-Euroopassa vuosina 1789–1790 ja julkaisi klassiseksi tulleen matkakuvauksen Pisma russkogo putešestvennika (Venäläisen matkailijan kirjeet, 1791–1792). Hänen päätyönsä on 12-osainen Venäjän valtakunnan historia, Istorija Gosudarstva Rossijskogo (ven. История государства Российского) 1816–1829,[1][11] josta hän sai vaatimatonta 2 000 ruplan vuosipalkkaa.[4] Hän kuoli 59-vuotiaana työnsä ääressä Taurian palatsissa juuri kun 11. osa, josta alkoi Romanov-suvun hallitsijakausi oli valmistunut vuonna 1826.[11]

Hänet nimitettiin Pietarin keisarillisen tiedeakatemian kunniajäseneksi ja Venäjän keisarillisen akatemian täysjäseneksi. Nämä nimitykset tulivat hänen ansioidensa lisäksi Napoleonin hyökkäyksestä Venäjälle, mikä sai Aleksanteri I:n nimittämään Karamzinin entisen vastustajan ja akatemian puheenjohtajan amiraali Aleksandr Šiškovin valtiosihteeriksi.[12]

Karamzin veistettynä Tuhatvuotisen Venäjän patsaaseen Novgorodissa

Karamzin lasketaan venäläiseksi vastineeksi Jules Micheletille, Edward Gibbonille, E.G. Geijerille ja Zachris Topeliukselle. Karamzin oli myös konservatiivi ja tuki niitä Venäjän aatelisia, jotka vastustivat Aleksanteri I:n uudistuksia. Hän kirjoitti esseen Zapiska o drevnei i novoi Rossii (ven. Записка о древней и новой России, Kirjoitus vanhasta ja uudesta Venäjästä, 1811),[1] jossa hän selosti konservatiivisen Venäjän suhtautumista ehdotettuihin uudistuksiin.[13]

Karamzin toi venäjän kieleen paljon lainasanoja ranskasta. Karamzinin teoksissa käytettiin ensimmäistä kertaa uusia lainasanoja kuten: näyttämö (сцена), monumentti (монумент), melankolia (меланхолия), lippu (билет), ilmiö (феномен), lakimies (адвокат), innostus (энтузиазм), moraali (моральный). Sanastoa tuotiin teatterin, arkkitehtuurin, sosiaalipolitiikan, hallinnon, tieteen ja aateliston elämän alueille.[14]

- teatteriterminologia: proskene, näytelmä, näyttelijä, amfiteatteri, areena, aaria, taiteilija, vaudeville, duetto, konsertti, laatikko, pantomiimi, parterre, näyttämö, seurue;

- arkkitehtuuriterminologia: pelihalli, arkkitehtuuri, kaiteet, bareljeef (bas-relief) = korkokuva, galleria, gootti, reunus, kaskadi, paviljonki, pilasterit, plafondi, portaali, terassi, julkisivu, ulkorakennus, jalkakäytävä;

- sosiopoliittinen ja hallinnollinen sanasto: lakimies, seteli, pankkiiri, vaihto, lasku, johtaja, pääoma, komissaari, kauppa, konferenssi, poliisi, poliisipäällikkö, maakunta, prosenttiosuus, tehdas;

- tieteen terminologia: hypoteesi, hieroglyfi, konsultaatio, kriisi, käsikirjoitus, metafysiikka, tutkielma, kokeilu, estetiikka, ilmiö;

- aateliston elämään liittyvä sanasto: albumi, pallo, biljardi, vierailu, matka, domino, kerho, ilotulitus, bereytor (Bereitor) = ratsuttaja, valet = palvelija, allas, luola, kasvihuone, toimisto, sohva, canape, cembalo, matto, palvelu, sohva, kirjanen, vihko, medaljonki, solmio, liivi, korsetti, hihansuut, frakki, huivi, aamutakki, budoaari.[14]

Karamzinin ansioksi lasketaan myös, että hän alkoi käyttää Ë/ë [jo] -kirjainta teoksissaan hieman vuoden 1795 jälkeen. Sitä ennen oli käytetty yksinkertaista E/e [je] -kirjainta, vaikka olemassa oli myös harvinainen muoto, joka oli muokattu kirjaimesta Ю/ю [ju]. Ë/ë ei ole pakollinen kirjain, ja yksinkertaista E/e:tä käytetään edelleen usein muissa kuin sanakirjoissa, kielen opiskelun kirjoissa ja koululaisten lukukirjoissa.[15][16]

Kirjallinen ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikolai Karamzin tuli heti uransa alussa tunnetuksi pienimuotoisen proosan (malaja forma) taitajana, joka erotti hänet rönsyilevistä romaanikirjailijoista. Hän toi kotoperäiseen kirjallisuuteen eurooppalaisesta traditiosta pastoraali-idyllin, seurapiiritarinan ja goottilaisen kertomuksen.[1]

Hän kirjoitti tietoisesti naisyleisölle, jota piti taiteellisesti herkempänä ja vastaanottavaisempana. Esimerkiksi Bednaja Liza (ven. Бедная Лиза, Liisa-parka) vuodelta 1792 on sentimentalismin tyylipuhdas edustaja ja nostatti Venäjällä samankaltaista kohua pastoraalisella viettely-kuolema-katumus tarinallaan kuin Nuoren Wertherin kärsimykset Saksassa. Sankarittaren itsemurhapaikasta, lammesta Simonovin luostarin alueella Moskovassa tuli kulttikohde, jossa vierailemista alettiin jopa rajoittaa moraalisyistä.[1] Kirja on kuulunut Venäjällä koululukemistoon vielä neuvostoaikanakin ja se käännettiin jo vuonna 1803 englanniksi.[17]

Kertomuksissa Ostrov Borngolm (ven. Остров Борнгольм, Bornholmin saari, 1793), Afinskaja žižn (ven. Афинская жизнь, Ateenalaista elämää, 1793) ja Sierra-Morena (ven. Сиерра-Морена, 1793) näkyy kauhuestetiikka ja englantilainen goottilainen kertomus. Seurapiirikertomuksen kolmiodraamaa edusti Julija (ven. Юлия, Julia, 1797). [1]

Karamzin oli tuottelias ja suosittu runoilija. Ilja Murometš (ven. Илья Муромец, Ilja Muromalainen, 1795) kertoo sankarisadun tunnetusta bogatyristä. Runokokoelman Moi bezdelki (Minun joutavanpäiväisyyteni, 1794), jonka nimi viittaa naisten salonkikulttuurissa suosimiin runolajeihin kuten epitafit eli muistorunot, omistuskirjoitukset, anekdootit ja trioletit eli toistoon perustuvat värssyt. [1]

Karamzin toimitti kolmea kirjallista julkaisua: Moskovski žurnal (ven. Московский журнал, Moskovan lehti, 1792–1793,) Aglaja (ven. Аглая, 1795) ja Aonidy (ven. Аониды, 1796–1799. Vestnik Jevropy (ven. Вестника Европы, Euroopan sanansaattaja, 1802-1803) käsitteli lieventyneen sensuurin ansiosta kirjallisuuden lisäksi myös yhteiskunnallisia asioita.[1]

Käännetyt teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Pipes, Richard: & Karamzin, Nicolay: Karamzin's Memoir on Ancient and Modern Russia: A Translation and Analysis. Featuring a New Introduction by the Author. Ann Arbor Paperbacks For The Study Of Russian And Soviet History And Politics. University of Michigan Press, 2005. ISBN 0472030507, ISBN 978-0472030507
  • Karamzin, Nicolay: Poor Liza and Other Tales, (sis. tarinan Julia). Original translation by John Battersby Elringtort, first published in London in 1803. Great Steppe Press, 2019. Kindle edition. ISBN 1086045157
  • Karamzin, Nikolai: Letters of a Russian traveller. (Ed. Andrew Kahn). With an Essay on Karamzin's Discourses of Enlightenment. First complete translation into English. Studies on Voltaire and the eighteenth century (SVEC) Series no. 4. Voltaire Foundation for Enlightenment Studies, Oxford Unversity, 2003. ISBN 978-0-7294-0811-0

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m Turoma, Sanna. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 2. Karamzin ja sentimentalismi”, Venäläisen kirjallisuuden historia. Gaudeamus, 2015, 2. painos. EPUB 9789524957144
  2. ↑ a b c d Vengerov, S. A. A. B. V. / Венгеров С. А. А. Б. В.: Venäläisten kirjailijoiden ja tutkijoiden kriittinen ja elämäkertainen sanakirja venäläisen koulutuksen alusta nykypäivään. Т. I. Osa 1-21 : A. - S. 7. Критико-биографический словарь русских писателей и ученых (от начала русской образованности до наших дней. Т. I. Вып. 1—21. А. — С. 7. Pietari: Semenovskaya Typo-Lithography (I. Efron), СПб.: Семеновская Типо-Литография (И. Ефрона), 1889. (venäjä)
  3. ↑ a b Rummel, Vitold & Golubtsov, Vladimir: ”Volume 1.”, Genealogical Collection of Russian Noble Families in 2 Volumes. s. 363-367. A. S. Suvorin Publishing House, Saint Petersburg, 1886. (venäjä)
  4. ↑ a b c d Elena Korchmina, Andrei Zorin: Karamzin and Money. Cahiers du monde russe. Russie - Empire russe - Union soviétique et États indépendants, 1.1.2018, 59. vsk, nro 1, s. 117–140. doi:10.4000/monderusse.10272 ISSN 1252-6576 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  5. ↑ Замечательные питомцы студентов Московского университета XVIII–XIX веков hist.msu.ru. Viitattu 5.8.2014.
  6. ↑ 'An absolutely essential handyman and busybody in Russian literature’…Nikolai Karamzin (1766-1826) blogs.bl.uk. Viitattu 25.1.2023. (englanniksi)
  7. ↑ Elena Korchmina, Andrei Zorin: Karamzin and Money. Cahiers du monde russe. Russie - Empire russe - Union soviétique et États indépendants, 1.1.2018, 59. vsk, nro 1, s. 117–140. doi:10.4000/monderusse.10272 ISSN 1252-6576 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  8. ↑ Karamzin Ekaterina Andrejevna - hans kone og assistent for den kjente historikeren no.atomiyme.com. Viitattu 23.1.2023.
  9. ↑ Konjajov, N.: Romanovs. The Rise and Fall of a Dynasty. Vetse, 2003. s. 465. [ru]
  10. ↑ Aleksandr Nevski lavra - Karamzin Nikolai Mikhailovits ru.wikipedia.org.
  11. ↑ a b Nikolay Mikhaylovich Karamzin | Russian author | Britannica www.britannica.com. Viitattu 23.1.2023. (englanniksi)
  12. ↑ Artemi Jermakov: Все начиналось со словаря pravoslavije.ru. Viitattu 5.8.2014.
  13. ↑ Jangfeldt, Bengt: Venäjä. Aatteet ja ideat Pietari Suuresta Putiniin, s. 45. Siltala, 2022. ISBN 978-952-388-137-2
  14. ↑ a b 8. 1. 3. Отношение карамзинистов к заимствованиям. Обогащение словаря StudFiles, Файловый архив студентов.. 2015. Viitattu 24.1.2023. (venäjä)
  15. ↑ ЕСЬКОВА, H.: И ЕЩЁ РАЗ О БУКВЕ Ё, Кандидат филологических наук Портал журнала «Наука и жизнь». №7, 2008. АНО Редакция журнала «Наука и жизнь».
  16. ↑ Еськова, Н.: ПРО БУКВУ Ё, Кандидат филологических наук Портал журнала «Наука и жизнь». nro 4, 2000. АНО Редакция журнала «Наука и жизнь». (venäjä)
  17. ↑ Segel, Harold B.: THE LITERATURE OF EIGHTEENTH-CENTURY RUSSIA. An Anthology of Russian Literary Materials of the Age of Classicism and the Enlightenment From the Reign of Peter the Great (1689-1725) to the Reign of Alexander I (1801-1825). Volume I, s. 4, 78. E. P. DUTTON & CO., INC, New York, 1967.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta: Nikolai Karamzin
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Nikolai_Karamzin&oldid=22647707”