Monoftongi

Monoftongi eli yksinkertainen vokaali on vokaaliäänne, jonka laatu ei ääntämisen aikana muutu. Monoftongin vastakohtana voidaan pitää diftongia.

Monoftongit voivat kielikohtaisesti ääntyä eri pituisina, ja esimerkiksi suomen vokaalijärjestelmässä erotetaan kaksi äänneopillista pituusastetta: lyhyt ja pitkä. Suomen kielen oikeinkirjoituksessa lyhyttä vokaalia merkitään yhdellä kirjaimella (a, e, i, o, u, y, ä, ö) ja pitkää vokaalia yleensä kahdella kirjaimella (aa, ee, ii, oo, uu, yy, ää, öö). Kirjoitusasun vuoksi pitkää vokaalia voidaan kutsua myös kaksoisvokaaliksi, mutta foneettisesti se on silti yksinkertainen vokaali.

IPA-standardin mukaisesti kaksikirjaiminen monoftongi merkitään geminaatan tavoin pidennysmerkillä (ː), jota kutsutaan myös kaksoiskolmioksi. Esimerkki: miina /miːna/.

Monoftongistuminen

Monissa kielissä on tapahtunut (ja tapahtumassa) diftongien sulautumista monoftongeiksi. Sanskritissa vokaalit, jotka nykyään käsitetään vokaaleiksi e ja o, ovat alun perin olleet ai ja au, minkä mukaisesti ne myös kirjoitetaan devanagarin sukuisissa aakkostoissa. Sanskritissa on kyllä olemassa äänteet ai ja au, mutta ne kirjoitetaan kuten aːi ja aːu, pitkillä alkuvokaaleilla. Vastaavaa vanhojen diftongien muuttumista monoftongeiksi on havaittavissa niinkin erilaisissa kielissä kuin ranskassa ja nykykreikassa.

Myös suomen murteissa tapahtuu monoftongiutumista: laulu > laalu, köyhä > kööhä, leipä > leepä. Ilmiö tunnetaan savolaismurteissa Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa.

Katso myös

• Triftongi

Lähteet

• Iivonen, Antti: Suomen fonetiikkaa Päivitetty 29.10.2000. Helsingin yliopiston fonetiikan laitos. Viitattu 28.9.2013. (verkkosivua ei ole)
• Iivonen, Antti ym.: Fonetiikan perussanasto 2000. Helsingin yliopisto – fonetiikan laitos. Viitattu 28.9.2013.
• Savolainen, Erkki: Verkkokielioppi: suomen kielen äänne-, muoto- ja lauseoppia 2001. Finn Lectura. Arkistoitu 2.10.2013. Viitattu 28.9.2013.