Metallimusiikki

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”Metal” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla.
Metallimusiikki
Alkuperä psykedeelinen rock, bluesrock
Alkuperämaa Yhdistynyt kuningaskunta,Yhdysvallat
Kehittymisen
ajankohta		 1960-luvun loppu
Tyypillisiä
soittimia		 sähkökitara, sähköbasso, rummut, joskus myös kosketinsoittimet
Kehittyneitä
tyylilajeja /
suuntauksia		 alternative metal
avantgardemetalli
black metal
death metal
doom metal
extreme metal
folk metal
glam metal
goottimetalli
grindcore
hard rock
industrial metal
kristillinen metalli
metalcore
nu metal
neoklassinen metalli
power metal
progressiivinen metalli
sinfoninen metalli
speed metal
stoner rock
thrash metal
viikinkimetalli
Heaven Shall Burn -yhtyeen kitaristi Alexander Dietz.

Metallimusiikki on raskassointista rockmusiikkia, jonka ominaispiirteitä ovat intensiiviset rytmit, sähkökitaran särösoundi ja monesti myös sanoitusten synkät aiheet. Monin paikoin maailmaa metallimusiikkia on kutsuttu yleisesti nimellä heavy metal. Nykyisin käsite heavy metal viittaa ensisijaisesti 1970- ja 1980-lukujen melodisiin metalliyhtyeisiin. Suomessa on myös käytössä lainasana ”hevi”.

Metallimusiikin syntyhetken täsmällinen ajoittaminen on vaikeaa. Tyylilaji kehittyi 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa Englannissa. Sen juuret ovat bluesrockissa ja psykedeelisessä rockissa. Ensimmäisinä laajaa mainetta saaneina heavy metalia kehittäneinä yhtyeinä mainitaan usein vuonna 1968 perustetut Led Zeppelin, Black Sabbath ja Deep Purple. 1970-luvun loppupuolella Judas Priestin kaltaiset yhtyeet kehittivät tyylilajia eteenpäin hylkäämällä sen blues-juuret. Yhdysvaltalainen Ronnie James Dio toi metallimusiikkiin keskiaikaisen ritarimytologian ja demonit sekä hevin symboliksi nousseen pirunsarvi-käsimerkin.

1980-luvun alussa Motörheadin ja Iron Maidenin kaltaiset yhtyeet lisäsivät tyyliin aggressiivisuutta ja nopeutta. Yhdysvaltalaisen Metallican kaltaiset yhtyeet toivat raskaan thrash metalin valtavirtaan. Vuosikymmenen kuluessa metallimusiikki sai runsaasti suosiota myös kevyempää metallia soittaneiden yhtyeiden myötä. Metallimusiikki sai maailmanlaajuisen ihailijajoukon, jonka edustajia kutsutaan hevareiksi. Sittemmin metallimusiikki on jakaantunut lukuisiin alatyylilajeihin. Alakulttuuripiireissä kehittyivät äärimetallin tyylit, kuten death metal ja black metal. 1990-luvun puolivälissä metallimusiikin määritelmää laajensivat muun muassa nu metal, joka yhdistää metallimusiikkiin aineksia funkista ja hip hopista, sekä metalcore, joka yhdistää extreme metalia ja hardcore punkia.

Ominaispiirteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Allmusic-sivuston määritelmän mukaan ”kaikista rock and rollin muodoista metallimusiikki on äärimmäisin äänenvoimakkuuden, miehisen uhon ja teatraalisuuden suhteen”.[1] Metallimusiikin yleisiin ominaispiirteisiin kuuluvat äänekkäät särökitarat, ponnekkaat rytmit, tiheät basso- ja rumpuäänet sekä voimakas laulu.[2]

Musiikillisten piirteiden, kuten melodian, harmonian, rytmin, kappalerakenteen, soinnin sekä instrumenttiroolien, mukaan metallimusiikin lajeja on alettu jakaa 1980-luvun puolivälistä lähtien karkeasti kolmeen luokkaan: perinteiseen metalliin, pop-metalliin ja äärimetalliin. Perinteisen metallin musiikillisia ominaispiirteitä ovat raskaat rummut ja basso, särökitaran riffit, virtuoosimaiset kitarasoolot ja ”ulvova” laulutyyli. Vaikka laulumelodiat ovat tärkeitä, kappaletta määrittelee enemmän kitara ja soitetut riffit. Varhaisessa metallissa kosketinsoittimet korvattiin usein toisella kitaralla. Kaksoiskitaroiden tai kitaran ja kosketinsoittimien vuorovaikutus on edelleen yksi perinteisen metallin piirre. Pop-metalli nousi valtavirran suosioon 1980-luvulla. Musiikilliset erot perinteiseen metalliin verrattuna olivat huomattavat. Merkittävin ero on siinä, että pop-metalli painottuu yleensä enemmän laulumelodioihin kuin kitarariffeihin.[3]

Äärimetalli syntyi vastapainona pop-metallin kasvavalle kaupallisuudelle. Speed ja thrash metal -yhtyeet käyttävät hardcore punkin aggressiivisuutta ja nopeutta, mutta säilyttävät varhaisen metallin ja NWOBHM:n monimutkaiset kappaleiden muodot ja kitarataituruuden. Kitaran särö kasvaa äärimetallissa entisestään ja laulumelodioista tulee lähes merkityksettömiä. Siinä missä perinteisissä ja pop-metallikappaleissa on tunnistettava sävelkorkeus, äärimetallikappaleissa laulu voi olla huutavia ääniä eikä melodisella laululla ole merkitystä. Äärimetallissa käytetään yleensä kaksoiskitaroita. Virtuoosimaiset soolot ovat tärkeitä samoin kuin perinteisessä metallissa, usein vain lisääntyneellä nopeudella ja kitaran säröllä. Myös ”tummien” moodien käyttö on ominaista.[3]

Musiikkilajien tyypittely perustuu musiikillisten piirteiden lisäksi paljon myös sanoituksiin ja ulkomusiikillisiin tekijöihin.[3]

Soittimet ja ääni

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyypillinen yhtyekokoonpano sisältää rumpalin, basistin, rytmikitaristin, soolokitaristin ja laulajan sekä joissakin tapauksissa kosketinsoittajan.[4][5]

Kitara

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Crematory-yhtyeen kitaristi ja basisti.

Sähkökitara ja sen vahvistimella luoma äänivalli ovat historiallisesti olleet keskeisiä metallimusiikin ominaispiirteitä.[6] Kitarat soitetaan usein säröpedaaleilla vahvistinten läpi luomaan paksuja, voimakkaita ja raskaita soundeja.[7][8]

Kitaristilla on usein hyvin keskeinen osa metallimusiikkiyhtyeessä ja useimmissa metallimusiikin tyyleissä keskeinen osa on myös kitarasoololla. Metallikappaleissa on tyypillisesti vähintään yksi kitarasoolo. Kitaristit käyttävät teknisesti kehittyneitä soittotapoja ja monissa metallimusiikin alalajeissa korostuu virtuoosimainen taidonnäyttö.[9][10]

1970-luvun alussa jotkut suositut rockyhtyeet, kuten Thin Lizzy ja Scorpions, alkoivat suosia kahden kitaristin yhteissoittoa.[11] Standardiksi kahden kitaran kokoonpanot tulivat 1980-luvulla yhtyeiden kuten Accept, Judas Priest ja Iron Maiden myötä. Yhtyeet sovittivat sävellykset kahdelle kitaralle tavalla, jossa ne täydentävät toisiaan – esimerkiksi käyttämällä erilaisia sointukappaleita tai harmonisoitua melodiaa.[8]

Basso

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bassokitaralla on merkittävä osa monissa metalliyhtyeissä. Se luo perusalan äänen ja vaikuttaa ratkaisevasti siihen, mikä tekee musiikista ”raskasta”.[12] Lisäksi bassonkin ääntä on usein särjetty ja sitä toisinaan muunnellaan erilaisilla efektipedaaleilla. Metallimusiikin basistit soittavat usein plektraa sormien sijasta. Plektra tuottaa voimakkaampia, korostuneempia ääniä.lähde?

Metallimusiikissa bassolla yritetään omaksua soittimen syvä ääniala. Tämän takia suuntaus eroaa selvästi esimerkiksi jazzista ja funkista. Metallimusiikissa bassolla soitetaan usein kahdesta oktaavista kitaran mataliin aloihin. Tämä korostaa pohjimmaisia harmonisia riffejä. Siten basson ja rytmikitaran ilmaisua voi verrata sellon ja kontrabasson käyttöön taidemusiikissa. Siinä basso useimmin kaksinkertaistuu oktaavilinjalla sellon kanssa. Tässä asemassa basso vuoraa kitaran ääntä. Joskus bassolla lisätään säveliä tai sävelten kirjoa rikastamaan aloja. Bassolla soitetaan poljinharmonioita taustalla, kun taas kitaroilla soitetaan eri harmonioita pinnalla.lähde?

Perinteisesti bassoa soitetaan kitaraa myötäillen. Joskus bassolla kuitenkin soitetaan itsetietoisemmin ja kitarasta erillään. Tämä on erityisesti havaittavissa Black Sabbathin Geezer Butlerin tai Metallican Cliff Burtonin tyyleissä. Niissä basson soitto ilmaisee vuoropuhelua kitaran kanssa, kuten kappaleissa ”N.I.B.” tai ”For Whom the Bell Tolls”. Basson itsenäisyys on usein toistuva piirre alternative metalissa ja olennainen osa funk metalissa, joka on perinyt basson merkittävän osan funkissa.

Laulu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Motörhead-yhtyeen Lemmy Kilmister.

Metallimusiikin laulu vaihtelee yhtyeiden tyylin mukaan. Yksi laulutyypeistä ovat mahtipontiset monioktaavit kuten Judas Priestin Rob Halfordin ja Iron Maidenin Bruce Dickinsonin laulu. Toinen laulajatyyppi taas ottaa tarkoituksellisen karkean lähestymistavan. Tätä edustavat esimerkiksi Motörheadin Lemmy Kilmister.lähde? Metallimusiikin alalajeissa on yleistynyt murinatyyli, jonka teki suosituksi Possessedin Jeff Becerra.[13] Sittemmin tyyli on yleistynyt alalajeissa kuten death metal, grindcore, doom death ja goottimetalli. Örinän ja kirkunan muista muunnelmista toimivat esimerkkeinä Lamb of Godin Randy Blythe ja At the Gatesin Tomas Lindberg. Black metal -laulajien rääkymistyylistä toimii esimerkkinä Mayhemin Deadin limatukkoinen ja vimmattu ilmaisu. 1990-luvun puolivälissä ilmeni alternative metalin ja rapcoren myötä uusia laulutyylin kehityssuuntia, joissa korostuu melodisuus. Näiden tyylien esimerkkeinä toimivat laulajat kuten Jonathan Davis (Korn) tai Burton C. Bell (Fear Factory).

2000-luvun vaihteessa jotkut yhtyeet alkoivat hyödyntää laulajia, jotka ovat perehtyneet oopperalaulun tekniikkaan. Tämä on yleistä erityisesti sinfonisessa metallissa.[14] Esimerkkinä entinen Nightwish-laulaja Tarja Turunen tai Sarah Jezebel Deva (Cradle of Filth, Therion, Covenant).

Rummut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rumpukokoonpano on yleensä huomattavasti isompi kuin muissa rockmusiikin lajeissa.[12] Tavallisesti on tomeja, bassorumpu, pikkurumpu sekä hi-hat-, ride- ja crash-symbaaleja. Näiden lisäksi on vielä lisätomeja ja symbaaleja kuten splash ja china. Muut soittimet kuten lehmänkellot ovat myös yleisiä. Alun perin metallimusiikin rumpalit hyödynsivät perinteisen rockin lyömäsoitintekniikoita. Sittemmin monet suuntauksen alalajit ovat perättäin tehneet suosituiksi erikoistekniikoita kuten tuplabassorummun, skank-beatin ja erityisesti blast beatin. Nämä tekniikat antavat soiton luoda eteneviä ja rytmisiä kulkuja, jotka painottuvat nopeuteen ja korostavat kitaran etenevyyttä.

Tommy Aldridge oli tuplabassorumpujen soiton edelläkävijöitä.

Tuplabasari-tekniikassa lyönnit on jaettu kahdelle rumpupedaalille tai kahdelle rummulle.[15] Tyyliä luonnehtii tahdistettujen jalkojen tekninen soitto. Menetelmällä luodaan paahtavia kulkuja bassorummulla. Metallimusiikkiin tämän tekniikan toivat speed metalin ensimmäiset kokeilut: Judas Priestin kappale ”Exciter” (1978), Motörheadin ”Overkill” (1979) ja Acceptin ”Fast as a Shark” (1982). 1980-luvun alun thrash metal -yhtyeet kehittivät sitä eteenpäin. Tekniikkaa käytetään usein speed, power, thrash, death ja black metalissa.

Skank-beat tarkoittaa kaksiosaista supistumaa perinteisen rockin neliosaisesta rytmistä. Tyyli antaa vaikutelman musiikin kaksinkertaisesta nopeutumisesta, vaikka tahti ei ole noussut. Hardcore punk -yhtyeet tekivät tyylin suosituksi ja ensimmäiset thrash metal -yhtyeet omaksuivat tekniikan. Skank-beat on tyypillinen thrash metalin poljento.

Blast beat määrittää teknisen ja hyvin nopean rytmikaavan. Siinä soittoaika on yksi osa perinteisen rockin neljästä tahdista (kaksi bassorumpujaksoa pikkurumpua kohden). Tämä antaa vaikutelman musiikin nopeuden nelinkertaistumisesta. Saatu tehoste luo äänivallin vaikutelman.lähde? Metallimusiikille tämän tekniikan esittelivät S.O.D.:n Charlie Benante ja Napalm Deathin Mick Harris. Blast beatia hyödyntävät varsinkin black metal, death metal ja grindcore-yhtyeet.[16][17][15]

Jotkin black metal -yhtyeet käyttävät oikean rumpalin tilalla rumpukonetta.

Äänenvoimakkuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Konserteissa äänenvoimakkuutta pidetään tärkeänä.[18] Jimi Hendrix ja The Who olivat suunnannäyttäjiä äänenvoimakkuudessa. The Who pitikin joskus hallussaan ”maailman äänekkäimmän yhtyeen” asemaa Guinnessin ennätysten kirjassa. Metalliyhtyeet asettivat pian uusia kiintopisteitä äänenvoimakkuudelle.[19]

Metallimusiikin pakkomiellettä äänenvoimakkuuteen pilkattiin kuvitteellisesta Spinal Tap -yhtyeestä kertovassa parodisessa rockdokumentissa Hei me rokataan!. Siinä kitaristi Nigel Tufnel paljastaa, että hänen Marshall-vahvistimensa on muunneltu menemään 11 pykälään (”up to eleven”) tavallisen 10 sijasta.lähde?

Musiikillinen kieli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rytmi ja groove

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Esimerkki metallimusiikin rytmistä.

Metallimusiikin pääasiallista groovea luonnehtivat lyhyet, kahden tai kolmen sävelen rytmikaavat staccatossa, koska rytmikitaroissa käytetään palm mute -tekniikkaa.[20] Rytmikaavat ovat usein 8 tai 16 nuotista koostuvia. Nopeiden, jyrkkien ja rytmikkäiden osien vuoksi metallimusiikki käsittää usein eteenpäinpyrkiviä ja valmistelemattomia rytmikaavoja.

Metallimusiikissa voi olla myös pitkiä osia kuten kokonuotteja. Ne antavat sointujen soida. Kokonuotteja käytetään erityisesti keskitahtisissa kappaleissa kuten balladeissa. Toisinaan kokonuoteilla luodaan ambienssia ja eri kuvioita. Tämä saadaan aikaan, kun yksi kitaristi antaa soinnun soida, ja toinen soittaa nopeita kohtia.

Soinnut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksi lajin tunnusmerkeistä ovat kitaran voimasoinnut.[21] Teknisessä mielessä voimasointu on yksinkertainen: se käsittää vain yhden pääasiallisen intervallin, yleensä kvintin. Juuri (basse fondamentale) voidaan kuitenkin kaksinkertaistaa lisäämällä oktaavi. Muunlaisia voimasointuja käytetään myös: usein perinteinen kvintti korvataan erilaisilla intervalleilla. Näitä ovat esimerkiksi kvartti, pieni terssi tai suuri terssi, alennettu kvintti ja pieni seksti.[22] Voimasointu mahdollistaa korkean tason särön niin, että siinä ei ole dissonanssia. Eri voimasoinnut voidaan soittaa yhdenmukaisella sormijärjestelyllä, joka liukuu helposti ylös ja alas otelautaa.[23]

Harmoniset suhteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metallimusiikki on yleensä riffipohjaista. Riffit luodaan toistuvasti kolmella harmonisella piirteellä: modaalisilla skaalakuluilla, tritonuksella ja kromaattisilla kuluilla.

Modaaliharmonia

Perinteinen metallimusiikki tapaa lisätä modaaliskaaloja, erityisesti aiolista (luonnollinen molli) ja fryygistä (molli, b 2. sävel) moodia.[24] Harmonioiden kannalta laji tyypillisesti yhdistää modaalisointukulkuja kuten aiolisia kulkuja tyyliin I-VI-VII, I-VII-(VI) tai I-VI-IV-VII ja fryygisiä kulkuja, jotka viittaavat I ja ♭II -kulkujen yhteyteen (I-♭II-I, I-♭II-III tai I-♭II-VII esimerkiksi).

Aiolisesta harmoniasta esimerkkeinä toimivat Judas Priestin ”Breaking the Law”, Iron Maidenin ”Hallowed Be Thy Name” ja Acceptin ”Princess of the Dawn”, jotka kaikki käyttävät I-VI-VII kulkuja pääriffeissään.

Fryygisistä harmonioista esimerkkeinä toimivat Mercyful Faten ”Gypsy” (pääriffi I-♭II-I-VI-V), Megadethin ”Symphony of Destruction” (pääriffi rakentuu ♭II-I:n suhteeseen) ja Sodomin ”Remember the Fallen” (intro ja pääriffi – viimeinen riffi viittaa fryygiseen kadenssiin: I-♭II-III).

Tritonus ja kromaattisuus

Esimerkki tritonuksen harmonisesta kulusta G-C#: pääriffi ”Black Sabbath” -kappaleessa.

Yksi metallimusiikin alalajien tunnusmerkeistä on jännittyneen harmonian käyttö kuten tritonuksen ja kromaattisuuden suhteet.[25][26] Tritonus on kolmen kokoaskelen välinen intervalli, esimerkiksi C ja F#. Tritonus on yksi länsimaisen musiikin dissonanssin olennaisista ilmaisuista. Tritonus oli kielletty keskiaikaisessa kirkkolaulussa sen riitasointuisen laatunsa vuoksi. Tämän takia munkit alkoivat kutsua sitä nimityksellä diabolus in musica – ”piru musiikissa.”[a][b]

Myöhemmin intervalli hyväksyttiin, mutta sen käyttöä säännösteltiin. Alkuperäisen asiayhteytensä vuoksi se tuli länsimaisessa kulttuurissa kuulluksi ”pahana”. Nykyisin intervalli jatkaa mainettaan ”uhkaavana”, ”pelottavana” tai ”pahana” äänenä. Metallimusiikki on vienyt eteenpäin diabolus in musican käyttöä sen sivumerkityksensä vuoksi: sitä käytetään toistuvasti kitarasooloissa ja riffeissä, kuten esimerkiksi ”Black Sabbath” -kappaleessa yhtyeen esikoisalbumilla.lähde?

Urkupiste

Metallimusiikki käyttää usein laaja-alaisesti urkupistettä (engl. pedal point) harmonisena pohjana. Urkupiste on pitkittynyt sävel. Se on tyypillisesti basson alueella. Sävelen keston aikana ainakin yksi ulkopuolinen (eli dissonanssinen) harmonia kuuluu muissa osissa.[27] Metallimusiikin riffit rakennetaan usein kestävälle, jatkuvalle sävelelle. Se soitetaan matalilla basson tai rytmikitaran kielillä, yleensä E-, A- ja D-kielillä.[c] Toisin sanoen yksittäistä bassosäveltä – yleensä matala E:tä tai A:ta – toistetaan sitkeästi. Jotkut eri soinnut taas soitetaan peräkkäin. Näihin lukeutuvat myös ne soinnut, jotka eivät yleensä sisälly tuohon bassosäveleen. Esimerkkinä toimii Judas Priestin ”You’ve Got Another Thing Comin'” -kappaleen alkuriffi.” Tässä tapauksessa yksi kitara soittaa urkupisteen F#:ssa kun taas toinen kitara soittaa soinnut.

Taidemusiikin vaikutteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metallimusiikissa on ollut vaikutteita länsimaisesta taidemusiikista. Vaikutteet ovat tyypillisesti peräisin barokin ja romantiikan säveltäjiltä kuten Johann Sebastian Bach, Niccolò Paganini ja Richard Wagner. Romantiikan säveltäjät kuten Franz Liszt hyödynsivät tritonusta juuri sen synkeän ja ahdistuneen sivumerkityksensä vuoksi. Näin tekivät myös 1900-luvun taidemusiikin säveltäjät kuten Béla Bartók, Igor Stravinsky ja Arnold Schönberg. 1970-luvulla Deep Purple ja Rainbow -kitaristi Ritchie Blackmore alkoi kokeilla klassisesta musiikista lainattuja musiikillisia kuvioita. 1980-luvulla taas kitaristi Randy Rhoads ja Uli Jon Roth hakivat 1700-luvun säveltäjiltä malleja, nopeutta ja tekniikkaa. Samoista juurista vaikutteita on ammentanut Yngwie Malmsteen. Hän on kokeiluillaan innoittanut monia neoklassisen metallin soittajia kuten Michael Romeo, Michael Angelo Batio ja Tony MacAlpine.[28]

Metallimusiikkia ei kuitenkaan voi juuri sanoa taidemusiikin jälkeläiseksi, vaikka monet metallimuusikot ovat maininneet taidemusiikin säveltäjät innoittajikseen.[d] Progressiiviset ja neoklassiset metallimuusikot keskittyvät yleensä lainaamaan taidemusiikin pinnallisia piirteitä kuten motiiveja, melodioita ja skaaloja. Taidemusiikki on sivistysmusiikkia, kun taas metallimusiikki on populaarimusiikkia.[e] Muusikot, jotka mainitsevat esimerkiksi Bachin vaikuttajakseen, hyödyntävät harvemmin kontrapunktia, mikä on säveltäjän työn keskeinen osa. Lisäksi metallimusiikki käyttää laaja-alaisesti voimasointuja, mikä edellyttää lukuisia perättäisiä kvinttejä ja oktaaveja. Niiden käyttö rikkoo sääntöjä, jotka muodostavat taidemusiikin keskeisen olemuksen.[29]

Sanoitukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metallimusiikin sanoituksissa tyypillisiä aiheita ovat toisaalta rockmusiikille perinteiset aiheet kuten seksi, juhliminen, kapinallisuus ja rock’n’roll sekä toisaalta kaaosteemat kuten väkivalta, katastrofit, kuolema, fantasia ja okkultismi. Pahuutta, pimeyttä, voimaa ja maailmanloppua käytetään metallimusiikissa usein vertauskuvallisesti ilmaisemaan tosielämän ongelmia.[30][31]

Iron Maidenin maskotti Eddie konsertissa vuonna 2005.

Metallimusiikin varhaisessa vaiheessa sanoituksiin vaikuttivat suuntauksen bluesjuuret ja niissä esiintynyt seksuaalisuus.[32] Varhaisen ja perinteisen metallin lisäksi tämä ilmenee etenkin pop-metalliyhtyeiden sanoituksissa, jotka käsittelevät yleisesti ihmissuhdeaiheita, seksiä ja juhlimista.[33] Kaaosteema käsittää kantaa ottavia sanoituksia aiheista kuten sota, ydintuho, ympäristöongelmat, politiikka tai uskonto. Esimerkkeinä tästä ovat Black Sabbathin ”War Pigs”, Metallican ”...And Justice for All”, Iron Maidenin ”2 Minutes to Midnight” ja Megadethin ”Peace Sells”.

Osa perinteisistä heavy metal -yhtyeistä käytti sanoituksissaan perinteisten rockteemojen sijaan mystiikka- ja fantasia-aiheita. Nämä yleisilmeeltään todellisuuspakoiset sanoitukset hakivat innoituksensa mytologiasta, fiktiosta ja runoudesta.[34] Esimerkiksi Iron Maidenin kappale ”Rime of the Ancient Mariner” pohjautuu Samuel Taylor Coleridgen runoon.lähde? Muita tunnettuja esimerkkejä ovat Black Sabbathin ”The Wizard”, sekä Judas Priestin ”Dreamer Deceiver”.lähde? Folk ja viikinkimetallissa sanoituksissaan hyödynnetään pakanamyyttejä ja mytologiaa.[35]

Äärimetallissa ihmissuhde- ja juhlimisaiheita käsitellään harvemmin. Thrash ja speed metal -kappaleiden sanoitukset käsittelevät yleensä todellisen maailman kauhukuvia ja yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta. Sanoitusten aihepiirejä ovat muun muassa mielenterveyden ongelmat, päihteiden väärinkäyttö, sota, väkivalta, kuolema, ympäristön saastuminen ja tuhoutuminen, poliittinen ja uskonnollinen tekopyhyys sekä korruptio.[36] Death ja black metal -kappaleissa käsitellään kristinuskon vastaista ”saatanallista” ja okkultistista tematiikkaa.[37]

Rakkautta jumalaan ja toisiin ihmisiin, iankaikkista elämää ja pelastusta sekä uskonnollista palvontaa käsitellään muun muassa kristillisessä metallissa. Kristillisen näkökulman lisäksi uskonnollisia sanoituksia on tehty vähäisemmässä määrin myös muslimi- ja juutalaisnäkökulmasta. Musiikillisesti nämä uskonnollisia aiheita käsittelevät yhtyeet voivat edustaa eri metallityylien alalajeja.[38]

Metallimusiikin on kohdistunut arvostelua ja kriitikot ovat syyttäneet sitä kielteisten asioiden ylistämisestä sekä naisvihasta. 1980-luvulla Parents Music Resource Center anoi Yhdysvaltojen kongressia säätelemään populaarimusiikkia paheksuttavien sanoitusten vuoksi. Metallimusiikki oli erityisesti syytteiden kohteena. 2000-luvulla metallimusiikki on joutunut kovimman sensuurin ja yhteiskunnallisen leimaamisen kohteeksi etenkin muslimimaissa.[39]

Visuaalisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Manowarin laulaja Eric Adams pukeutuneena nahka-asuun.

Metalliyhtyeiden albumien kannet ja konserttiesiintymiset ovat yhtä suuri osa yhtyeen mainekuvaa kuin itse musiikki.[40] Metallimusiikille on luonteenomaista ilmaisun kokonaisvaltaisuus, joka ulottuu musiikin ulkopuolelle. Vaikka musiikki pysyy metalli-ilmaisussa pääosassa, se ei ole ainoa järjestelmällisesti kehitelty aines. Jokaisen yhtyeen mainekuva (imago) juontuu monesta eri seikasta. Näitä ovat albumien kansikuvat ja kansilehden kuvitus, konserttien visuaalinen puoli, logo, sanoitusten sävy ja muusikoiden vaatteet.

Esimerkiksi fantasiakuvittaja Ken Kelly on luonut Manowar-yhtyeelle lihaksikkaita, synkeitä ja kostonhimoisia albumikuvituksia. Nämä kuvitukset luovat yhtyeelle imagoa ja antavat kuvan albumien yleisestä tunnelmasta. Iron Maiden -yhtyeellä on maskotti Eddie the Head, joka on kuvataiteilija Derek Riggsin kädenjälkeä. Se on mukana melkein jokaisella yhtyeen albumilla.

Teatraalisesta esiintymisestään tunnettu Kiss keikalla 2004.

Metalliyhtyeiden live-esiintyminen on energistä. Yhtyeet ovat keskittyneet huolella myös ulko-asuunsa ja lavashow’hun. Yhtyeet käyttävät usein hyödykseen pyrotekniikkaa ja muita näyttäviä tehosteita. Raskasta rockia soittava Kiss toi pyrotekniikan ja valoshow’n konsertteihinsa ensimmäisten yhtyeiden joukossa. Yhtye tunnetaan myös mustavalkoisista kasvomaskeistaan ja korokepohjakengistään.

Lavaesityksissään monet metallimuusikot harjoittavat usein headbanging-elettä, johon kuuluu, että päällä taotaan rytmikkäästi tahdin mukaan, mitä korostaa pitkien hiusten liike. Metallimusiikkiin usein yhdistetyn sormilla muodostetun ”pirunsarvimerkin” käytön aloitti tiettävästi entinen Rainbow-solisti Ronnie James Dio toimiessaan Black Sabbathin laulajana luodakseen edeltäjästään Ozzy Osbournesta erottuvan tyylin.[31] Dion mukaan hän oppi alun perin merkin isoäidiltään ja merkin alkuperäinen tarkoitus on ilmeisesti ollut torjua pahaa silmää. Kiss-yhtyeen Gene Simmons väittää myös ensimmäisenä tehneensä kyseisen merkin konsertissa.[41]

Alakulttuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Hevari
Pirunsarvimerkkejä.

Deena Weinsteinin mukaan metallimusiikki on kestänyt muita rockmusiikin lajeja kauemmin paljolti siksi, että tyylin myötä syntyi intensiivinen, sisäpiirimäinen alakulttuuri.[42] Vaikka metallimusiikin alakulttuuri on pääsääntöisesti nuorta, valkoista, miespuolista työläiskansaa, ryhmän jäsenet ovat ”sisäpiirissään suvaitsevia niitä kohtaan, jotka noudattavat hyväksyttyä pukeutumiskoodia, ulkonäköä ja käytöstapoja.”[43] Metallialakulttuuriin yhtenäisyyttä vahvistavat muoti, konserteissa käyminen ja metallimusiikin julkaisut.[44]

Metallikonserteissa kävijät eivät ”tanssi” tavanomaisessa mielessä: Heavy Metal. A Cultural Sociology -kirjassa Deena Weinstein on sitä mieltä, että tämä johtuu suuntauksen pääasiassa miespuolisesta yleisöstä ja ”ääriheteroseksuaalisesta ideologiasta”. Hän nimeää kaksi perusliikettä, jotka vastaavat tanssimista: headbanging-ele ja käden heilutus, jotka molemmat ilmaisevat musiikin arvostamista ja rytmistä elettä.[45] Ilmakitara-ele on suosittu metalliharrastajien joukossa sekä konserteissa että kotona.[46] Muita konserttiyleisön eleitä ovat stage diving, crowd surfing, töniminen ja tuuppiminen kaoottisessa moshpitissä (moshaus) sekä sarvimerkkien tekeminen.

Metallimusiikkipiirejä on nimitetty ”vieraantumisen alakulttuuriksi”, aitouskoodinsa vuoksi.[47] Aitouskoodi asettaa useita vaatimuksia muusikoille: heidän on oltava sekä täysin omistautuneita musiikilleen että uskollisia alakulttuurille, joka tukee sitä; he eivät saa olla kiinnostuneita valtavirran näkyvyydestä ja radiosuosiosta; ja he eivät saa ”sortua kaupallisuuteen”.[48] Ihailijoille koodi ajaa asianaan ”vakiintuneen auktoriteetin vastustamista ja eristäytymistä muusta yhteiskunnasta”.[49] Muusikko Rob Zombie totesi, että metallimusiikki on ”ulkopuolista musiikkia ulkopuolisille.”[50] Metallimusiikin tutkijat ovat huomanneet ihailijoiden taipumuksen luokitella ja tyrmätä jotkut esiintyjät sekä toiset ihailijat ”poseeraajiksi”, ”jotka teeskentelevät olevansa osa alakulttuuria mutta jotka eivät näytä olevan aitoja tai vilpittömiä”.[47]

Käsitteen synty

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metallimusiikin alkuperäinen nimitys oli ’heavy metal’, joka suomen kielessä tarkoittaa nykyisin ensisijaisesti suuntauksen perinteisintä alalajia. Käsitteen alkuperästä ei ole varmuutta. Ilmausta käytettiin kemikaali- ja metallialoilla raskasmetallista.

Yksi sanaa ensimmäisistä vastakulttuurissa käyttäneistä oli William S. Burroughs, joka romaanissaan The Soft Machine (1961)[51] viittaa hahmoon nimeltä ”Uranian Willy, the heavy metal kid”.[52] Seuraavassa romaanissaan Nova Express vuodelta 1964 hän käytti ”heavy metalia” vertauskuvana riippuvuutta aiheuttaville päihteille.[53]

Yhdysvaltalaisessa puhekielessä sana ’heavy’ merkityksessä ’armoton’ tai ’perusteellinen’[54]) päätyi vastakulttuurin slangiin, jossa se tarkoitti poikkeuksellisen raskassointista musiikkia. Kirjassa Pedon meteli on kerrottu nimityksen alkuperästä: ”Ennen Black Sabbathia termi ’heavy’ viittasi pikemminkin tunnelmaan kuin mihinkään nimenomaiseen musiikkityyliin, esimerkiksi hippijargonissa termi viittasi mihin tahansa voimakkaaseen tunnelmaan.”[52] Esimerkkinä voidaan mainita yhtye Iron Butterfly, joka teki ensiesiintymisensä San Diegossa vuonna 1966. Yhtyeen nimi (kirjaimellisesti ”rautaperhonen”), on selitetty sen albumeilla: ”iron” kuvasti äänen raskautta ja ”butterfly” taas kevyttä, miellyttävää, mukautuvaa ja vapaasti mielikuvituksen vallassa olevaa oliota.[f] Lisäksi yhtyeen ensimmäinen albumi, joka julkaistiin vuonna 1968, on nimeltään Heavy.

”Heavy metal” -termin ensimmäinen käyttö äänitetyssä laulussa tapahtui vuonna 1968 Steppenwolf-yhtyeen ”Born to Be Wild” -kappaleella:

»I like smoke and lightning
Heavy metal thunder
Racin’ with the wind
And the feelin’ that I’m under.»
([55])

»Pidän savusta ja salamoista
Raskasmetallin pauhusta
Ratsastan tuulella
Ja tällä tunteella»
(Vapaa käännös)

Led Zeppelin -yhtyeen nimi sai innoituksensa Keith Moonilta, joka sanoi että yhtye ”putoaisi” kuin lyijyilmalaiva.[g] Mahdollisesti tämä raskasmetalliin (’lyijy’, engl. lead → led) ja ilmalaivaan viittaava nimi vahvisti heavy metal -käsitteen yhdistämisen uuteen rocksuuntaukseen.

Blue Öyster Cult -yhtyeen tuottaja Sandy Pearlman väittää, että hän oli 1970-luvulla ensimmäinen, joka käytti termiä ”heavy metal” rockmusiikin yhteydessä. On totta, että hän oli rock-kritiikin edelläkävijä yhdysvaltalaislehti Crawdaddyssa.[56] Vuonna 1971 hän julkaisi lehdessä arvostelun, jossa hän käytti termiä ”heavy metal” kuvaamaan The Byrds-yhtyeen kappaletta ”Artificial Energy”.[57] Varhainen tapaus, jossa termiä ”heavy metal” käytettiin kuvaamaan kokonaista musiikkityyliä, oli toukokuussa 1971 yhdysvaltalaislehti Creemissa, jossa kriitikko Mike Saunders arvosteli Sir Lord Baltimoren albumin Kingdom Come: ”Sir Lord Baltimore on vienyt useimmat heavy metalin keinot täydellisyyteen.”[58]

Creemin kriitikko Lester Bangsille on annettu kunnia henkilönä, joka teki ”heavy metal” -termin suosituksi 1970-luvun alussa kirjoittamillaan esseillä. Hän käytti käsitettä Led Zeppelinin ja Black Sabbathin kaltaisista yhtyeistä.[59] ”Heavy metal” saattoi alun perin olla arvostelijoiden käyttämä pilkkanimitys, mutta suuntauksen harrastajat ottivat sen pian omakseen. Eräät Deep Purplen kaltaiset asemansa jo vakiinnuttaneet yhtyeet, joiden juuret olivat psykedeelisessä tai progressiivisessa rockissa, yhdistettiin pian heavy metaliin, jolloin ne omaksuivat entistä aggressiivisemman musiikkityylin.

Termejä ”heavy metal” ja ”hard rock” on usein käytetty vaihtoehtoisesti – erityisesti puhuttaessa 1970-luvun yhtyeistä, koska termit olivat tuolloin samanmerkityksisiä.[60] Esimerkiksi vuonna 1983 julkaistussa Rolling Stone Encyclopedia of Rock & Roll -kirjassa on lause: ”Aerosmith, joka tunnetaan aggressiivisesta bluespohjaisesta hard rock -tyylistään, oli yhdysvaltalaisen heavy metalin kärkiyhtye 1970-luvun puolivälissä.”[61] Nykyisin harvat luonnehtisivat Aerosmithin perinteistä tyyliä heavy metaliksi saati metallimusiikiksi. Kaikkia sellaisiakaan yhtyeitä, jotka yhdistetään metallimusiikin syntyyn, ei nykyisin pidetä metallimusiikkiyhtyeinä. Esimerkiksi Led Zeppelin ja Deep Purple eivät monien mielestä ole varsinaista metallimusiikkia.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edelläkävijät: 1960-luvun puoliväli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bluesjuuret

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltalainen bluesmusiikki vaikutti suuresti varhaisiin brittiläisiin rockmuusikoihin. Metallimusiikin varhaisimpina edelläkävijöinä on pidetty joissakin lähteissä 1940- ja 1950-lukujen rhythm and blues -kitaristeja, jotka olivat mieltyneet kovaan ääneen ja säröiseen kitaratyyliin. Esimerkkinä mainittakoon Howlin’ Wolfin taustayhtyeen jo varhain säröä käyttänyt kitaristi Willie Johnson. 1960-luvun puolivälissä mainetta saavuttaneet brittiläiset rockyhtyeet, kuten The Rolling Stones ja The Yardbirds, äänittivät sähköisiä cover-kappaleita monista perinteisistä blueskappaleista. Brittiläiset yhtyeet kehittivät kovaäänisen särökitaratyylin, joka rakentui voimasointujen ympärille. Brittiläiset yhtyeet vaikuttivat yhdysvaltalaisiin yhtyeisiin, jotka vuorostaan jatkoivat tyylin kehittelyä.[62]

Psykedeelinen rock

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jeff Beck.

The Kinks vaikutti merkittävästi tämän tyylin suosioon vuoden 1964 menestyskappaleellaan ”You Really Got Me”.[63] Merkittävä lisä nousevaan kitaratyyliin oli takaisinkytkentä eli kiertoääni, jonka uuden sukupolven vahvistimet tuottivat. Takaisinkytkentää kokeilivat muun muassa The Kinksin Dave Davies, The Whon Pete Townshend ja Tridentsin Jeff Beck.[64] Bluesrockin lyömäsoitintyyli alkoi yksinkertaisista, toistuvista rytmeistä pienillä rumpuseteillä. Myöhemmät rumpalit alkoivat käyttää jykevämpiä, monimutkaisempia ja vahvistetumpia soittotyylejä, jotta rummut kuuluisivat kitaraa vasten. Tuolloin kitaran voimakkuus musiikissa nimittäin kasvoi jatkuvasti.[65] Myös laulajat muuntelivat menetelmiään. Äänenvahvistuksesta alkoi tulla tärkeä osa laulua, joten laulajat kehittivät ilmaisujaan tyylitellymmiksi ja mahtipontisemmiksi. The Who vei myös äänenvoimakkuutta uusiin ulottuvuuksiin: yhtye hyödynsi monien Marshall-vahvistinten muuria.[66] Samanaikainen kehitys äänen vahvistuksessa ja äänitysmenetelmissä tekivät mahdolliseksi sen, että tämän tyylin raskas voima voitiin tallentaa myös äänilevylle.

Bluesrockin ja psykedeelisen rockin yhdistelmä muodosti suuren osan metallimusiikin perustasta.[67] Yksi näiden tyylien yhteensulautumiseen voimakkaimmin vaikuttaneista yhtyeistä oli Cream. Yhtye kehitti kitaristi Eric Claptonin ja basisti Jack Brucen yhteissointuisen riffittelyn pohjalta jykevän ja raskaan tyylin. Tähän vielä yhdistyi Ginger Bakerin tuplabassorummunsoitto.[68] Creamin kahta ensimmäistä albumia, jotka olivat Fresh Cream (1966) ja Disraeli Gears (1967), on pidetty merkittävinä uuden ja raskaamman rocktyylin innoittajina. Hyvin vaikutusvaltaisia olivat myös The Jimi Hendrix Experiencen singlet ja esikoisalbumi Are You Experienced (1967). Monet metallikitaristit ovat sittemmin jäljitelleet Hendrixin taiturimaista kitaransoittotyyliä. Varsinkin kappaletta ”Purple Haze” on pidetty ensimmäisenä listamenestystä saaneena metallimusiikkikappaleena.[62]

Alku: 1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaismetalli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvun lopun raskasta rockia kutsutaan nykyisin joskus käsitteellä ”proto-metal”, jonka voi suomentaa ”varhaismetalliksi”. Psykedelian ohella proto-metal-musiikissa oli usein voimakkaita bluesvaikutteita.

Tammikuussa vuonna 1968 San Franciscosta kotoisin oleva Blue Cheer -yhtye julkaisi cover-version Eddie Cochranin kappaleesta ”Summertime Blues” albumillaan Vincebus Eruptum. Monet pitävät sitä ensimmäisenä todellisena metallimusiikkikappaleena.[69] Samassa kuussa Steppenwolf julkaisi omaa nimeään kantavan esikoisalbuminsa, joka sisälsi ”Born to Be Wildin”. Kesäkuussa julkaistiin kaksi muuta käänteentekevää äänitettä. Ensimmäinen oli The Yardbirdsin ”Think About It”, joka sisältää kitaristi Jimmy Pagen taidonnäytteen. Se ennakoi metallimusiikin tyyliä, jonka hän tekisi pian kuuluisaksi. Toinen oli Iron Butterflyn In-A-Gadda-Da-Vida -albumi, joka sisältää 17 minuuttia kestävän nimikappaleen. In-A-Gadda-Da-Vida on vahva ehdokas ensimmäiseksi metallimusiikkialbumiksi.

Led Zeppelinin Robert Plant ja Jimmy Page.

Lokakuussa The Beatlesin ”Revolutionista” tekemä single-toisinto asetti uudet mittapuut kitaran säröäänelle. Kappale sisältää myös metallimusiikille tyypillistä kitaran ja rummun yhteissoittoa. Samassa kuussa Jeff Beck Group, jonka johtohahmo oli ollut The Yardbirdsin kitaristina ennen Jimmy Pagea, julkaisi esikoisalbuminsa Truthin. Levy sisälsi eräitä ”väkäpäisimmistä ja ilmiselvästi hauskimmista äänistä, joita oli nauhoitettu”, ja uursi uraa metallimusiikin kitaransoitolle.[70] Lokakuussa Jimmy Pagen uusi yhtye Led Zeppelin esiintyi ensimmäistä kertaa lavalla. Marraskuussa Love Sculpture kitaristinaan Dave Edmunds julkaisi Britannian singelistoilla menestyneen jytisevän, aggressiivisen toisinnon Aram Hatšaturjanin ”Miekkatanssista” (”Sabre Dance”, UK#5). The Beatlesin niin kutsuttu White Album, joka julkaistiin samassa kuussa, sisälsi suositulle yhtyeelle poikkeuksellisen raskassointuisen ”Helter Skelterin”.[71]

Jimmy Pagen särökitaratyylillä ja Robert Plantin mahtipontisella, vaikeroivalla laululla Led Zeppelin määritteli syntyvän musiikkisuuntauksen keskeiset piirteet.[72] Tammikuussa 1969 julkaistiin Led Zeppelinin nimialbumi Led Zeppelin, ja se saavutti sijan 10 Billboardin albumilistalla. Kesäkuussa Zeppelin ja Grand Funk Railroad soittivat Atlanta Pop Festival -tapahtumassa. Grand Funk Railroadin musiikki oli Creamin innoittamaa, mutta yhtyeen ilmaisu oli karkeampaa. Samassa kuussa toinen Cream-vaikutteinen trio, jota johti Leslie West, julkaisi Mountainin. Sillä on raskasta blues rock -kitaraa ja jylisevää laulua. Elokuussa yhtye, joka nyt nimitti itseään Mountainiksi, esiintyi Woodstock-tapahtumassa. Vaikka yhtye luokitellaan usein ”hard rockiksi”, sen virallinen esikoisalbumi Climbing! (1970) saavutti sijan 85 ”Top 100 Metal Albums” -listalla, jonka kokosi Hit Parader vuonna 1989. Grand Funk Railroadin Survival (1971) saavutti sijan 72.[73] Grand Funkin esikoisalbumi, On Time, julkaistiin myös samassa kuussa. Syksyllä Led Zeppelin II meni sijalle 1, ja albumin single ”Whole Lotta Love” saavutti sijan 4 Billboardin pop-listalla.

Metallimusiikin piirteet vakiintuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ritchie Blackmore, Deep Purplen ja Rainbow’n perustaja.

Vuonna 1970 julkaistut Black Sabbathin albumit Black Sabbath ja Paranoid sekä Deep Purplen Deep Purple in Rock olivat tyylin merkkipylväitä.[65] Black Sabbath oli kehittänyt erityisen raskaan soittotyylin, ja yhtyettä pidetäänkin heavy metaliin kuuluvan synkän ja raskaan soundin yhtenä suurimpana kehittäjänä. Raskaaseen tyyliin vaikutti osaltaan se, että kitaristi Tony Iommi oli menettänyt osan sormenpäistään tehdashallionnettomuudessa, eikä hän kyennyt soittamaan perinteisesti vaan hänen täytyi virittää kitaransa matalammalle ja pitäytyä voimasoinnuissa.[74] Deep Purple oli häilynyt eri tyylien välillä varhaisina vuosinaan. Kuitenkin vuoteen 1969 mennessä laulaja Ian Gillan ja kitaristi Ritchie Blackmore olivat vieneet yhtyeen kehityksen kohti heavy metal -ilmaisua.[75]

Vuonna 1970 Black Sabbath ja Deep Purple saavuttivat listamenestyksiä Britanniassa kappaleillaan ”Paranoid” ja ”Black Night”. Samana vuonna kolme brittiläistä yhtyettä julkaisi heavy metal -tyylisen esikoisalbumin: Uriah Heep Very ’eavy... very ’umblen, UFO UFO 1:n ja Black Widow Sacrificen. Wishbone Ash esitteli kaksoisoolokitara ja rytmikitara -tyylin, jonka monet yhtyeet seuraavissa sukupolvissa omaksuivat. Wishbone Ashia ei kuitenkaan yleisesti luokitella metalliksi. Black Sabbathin, Uriah Heepin ja Black Widow’n käsittelemät okkultistiset aiheet tulivat metallimusiikissa suosituiksi. Myös Led Zeppelin alkoi käsitellä vastaavia asioita albumillaan Led Zeppelin IV, joka julkaistiin vuonna 1971.

Toisella puolen Atlanttia kehityssuunnan asettaja oli Grand Funk Railroad. Siitä on kirjoitettu, että se oli ”kaupallisesti menestynein yhdysvaltalainen heavy metal -yhtye 1970-luvulta, kunnes se hajosi vuonna 1976.”[76] Yhdysvalloissa ilmaantui myös muita metallimusiikkiin liitettyjä yhtyeitä, kuten Dust (ensimmäinen LP vuonna 1971), Blue Öyster Cult (Blue Öyster Cult, 1972) ja Kiss (Kiss, 1974). Saksassa Scorpions tuli esiin albumillaan Lonesome Crow vuonna 1972. Ritchie Blackmore sai huomiota taiturikitaristina Deep Purplen Machine Head -albumilla vuonna 1972. Blackmore kuitenkin jätti yhtyeen vuonna 1975 perustaakseen Rainbow’n. Nämä yhtyeet myös keräsivät itselleen suuria yleisömääriä tekemällä jatkuvasti kiertueita ja yhä näyttävämpiä lavaesityksiä.[65]

Kuten edellä on mainittu, on väitelty siitä, olivatko nämä yhtyeet todella luokiteltavissa ”metallimusiikiksi” vai pikemminkin ”hard rockiksi”. Ne yhtyeet, jotka ovat lähempänä suuntauksen bluesjuuria tai jotka korostavat enemmän melodioita, luokitellaan nykyisin jälkimmäisenä mainittuun tyyliin. Valioesimerkkinä toimii AC/DC, joka teki esiintulonsa albumilla High Voltage vuonna 1975. Vuoden 1983 Rolling Stone -tietosanakirjan määritelmä alkaa: ”Australialainen heavy metal -yhtye AC/DC...”[77] Rockhistorioitsija Clinton Walker kirjoittaa: ”AC/DC:n nimittäminen metalliyhtyeeksi 1970-luvulla oli yhtä virheellinen kuin nykyään – – se oli rock and roll -yhtye, joka vain sattui olemaan tarpeeksi raskas metalliksi.”[78] Kysymys ei ole vain vaihtelevista määritelmistä, vaan myös pysyvästä erosta musiikkityylin ja yleisön tunnistuksessa: kirjoittaja Ian Christe kuvailee, kuinka AC/DC ”nousi yhtyeeksi, joka ohjasi huikeat määrät yleisöä kohti heavy metal -onnelaa.”[79]

Black Sabbathin jälkeen toinen selkeästi metallimusiikkiin yhdistettävä suuri yhtye on brittiläinen Judas Priest, joka debytoi albumilla Rocka Rolla vuonna 1974. Christen määritelmän mukaan:

Judas Priest.

»Black Sabbath tarjosi toki yleisölleen muutakin kuin kolme sointua ja hyvän shown, mutta silti yleisö joutui tyydyttämään metallinnälkäänsä rääppimällä soundeja, jotka tarjosivat samansuuntaisia tuntoja. 1970-luvun puoliväliin mennessä metallin estetiikka oli aistittavissa pohjavireenä Thin Lizzyn synkissä basso- ja tuplakitarakuvioissa, Alice Cooperin lavaolemuksessa, Queenin sähisevissä kitaroissa ja mahtipontisissa lauluosuuksissa siinä missä Rainbow’n keskiaikaista mystiikkaa uhkuvissa lyriikoissakin. Sitten, vuonna 1974, Sabbathin jalanjäljissä astui areenalle birminghamilainen Judas Priest, joka yhdisti ja vahvisti tuotannossaan nämä raskaan rockin laajalle levinneet kulmakivet. Vasta nyt heavy metal oli kasvanut omaksi genrekseen.[80]»

Vaikka Judas Priestilla ei ollut top 40 -albumilistamenestyksiä Yhdysvalloissa ennen 1980-lukua, se oli monille ratkaiseva Black Sabbathin jälkeinen metalliyhtye: sen nopeat ja metalliset kaksoiskitarahyökkäykset olivat merkittäviä vaikuttajia myöhemmille yhtyeille.[81]

Metallimusiikin suosio kasvoi vaikka se ei miellyttänyt monia arvostelijoita. Vastustusta herättivät metalliyhtyeiden tapa esiintyä ylikorostuneen näyttävästi sekä muut kaupalliset keinot.[82] Eniten ärsytystä aiheutti metallin musiikillinen ja sanoituksellinen älyttömyys: tunnettu kriitikko Robert Christgau kuvaili erästä Black Sabbath -albumia ”tylsäksi ja rappeutuneeksi – – vähä-älyiseksi ja siveettömäksi väärinkäytöksi”.[83]

Valtavirta: 1970-luvun loppu ja 1980-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punkrock kohtaa metallimusiikin ja NWOBHM syntyy

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Iron Maiden oli keskeinen yhtye punkrock-vaikutteisessa New Wave of British Heavy Metal -suuntauksessa.

Punkrock ilmaantui 1970-luvun puolivälissä vastatoimena yhteiskuntaoloille. Punk vastusti sitä, mitä pidettiin ylimaltillisena ja ylituotettuna ajan rockmusiikkina mukaan lukien metallimusiikki. Heavy metal -albumien myyntiluvut laskivat 1970-luvun loppua kohden.[82] Kun suuret levy-yhtiöt kiinnostuivat punkista, monet uudemmat brittiläiset metalliyhtyeet saivat innoitusta tästä tyylistä. Vaikutteita otettiin suuntauksen ponnekkaasta tyylistä ja tavoista, joissa oli tyypillisesti itsetekemisen ja alhaisen äänituotantolaadun toimintamalleja. Valtavirran ulkopuolella olevat metalliyhtyeet alkoivat julkaista halvasti äänitettyjä julkaisuja itsenäisesti ja omistautuneille yleisöille.[84]

Brittiläiset musiikkilehdet alkoivat antaa huomiota ilmiölle: Sounds-lehden kirjoittaja Geoff Barton nimesi suuntauksen New Wave of British Heavy Metaliksi.[85] NWOBHM-yhtyeisiin kuuluivat Iron Maiden, Motörhead, Saxon, Diamond Head ja Def Leppard, jotka virroittivat metallimusiikin lajin. Seuraamalla Judas Priestin mallia ne karskiinnuttivat ilmaisua, vähensivät bluesaineksia ja painottivat nopeutuvia tahteja.[86] Uuden aallon brittiläinen heavy metal löi itsensä läpi valtavirrassa vuonna 1980, kun Iron Maidenin, Motörheadin ja Saxonin albumit saavuttivat sijoituksia Britannian albumilistan top 10:ssä. Seuraavana vuonna Motörheadista tuli ensimmäinen suuntauksen yhtye, joka saavutti Britannian listalla kärkisijan No Sleep ’til Hammersmith -albumillaan. Toiset NWOBHM-yhtyeet kuten Diamond Head ja Venom vaikuttivat merkittävästi metallimusiikin kehitykseen, vaikka eivät olleet yhtä menestyksekkäitä.[87]

Ensimmäisen sukupolven yhtyeet katosivat yksi toisensa jälkeen: Deep Purple oli hajonnut pian Blackmoren lähdön jälkeen vuonna 1975, ja Led Zeppelin lopetti toimintansa vuonna 1980. Black Sabbath jäi tavallisesti konserteissaan lämmittely-yhtyeensä, yhdysvaltalaisen Van Halenin varjoon.[88] Eddie Van Halen vakiinnutti itsensä yhtenä aikakauden johtavista kitarataitureista. Hänen kitarasoolonsa kappaleella ”Eruption” yhtyeen vuoden 1978 nimialbumilta pidetään tyylin kulmakivenä.[89] Randy Rhoads ja Yngwie J. Malmsteen tulivat myös kuuluisiksi kitarataitureiksi, ja he kehittivät myöhemmin neoklassista metallityyliä. Blackmore ja Scorpionsin Uli Jon Roth olivat kärkijoukossa klassisen musiikin ainesten omaksumisessa. Esimerkiksi Rhoads soitti klassista akustista kitaraa entisen Black Sabbath -laulaja Ozzy Osbournen sooloalbumin Blizzard of Ozz kappaleella ”Dee” (1980).

Glam metal ja läpimurto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Van Halen.

Van Halenin menestyksen innoittamana metallipiirit alkoivat kehittyä Etelä-Kaliforniassa, erityisesti Los Angelesissa, 1970-luvun lopulla. Los Angelesin Sunset Stripin alueen klubeille kerääntyi yhtyeitä kuten Quiet Riot, Ratt, Mötley Crüe ja W.A.S.P.. Ne ottivat vaikutteita 1970-luvun perinteisestä heavy metalista[90] ja lisäsivät glam rock -yhtyeiden kuten Alice Cooperin ja Kissin mahtipontisuutta sekä joskus meikkejä.[91] Näiden glam metal -yhtyeiden sanoitukset painottuivat villiin hedonismiin. Musiikillisesti tyyliä kuvastivat kitaratilutussoolot, tunnuslaulumaiset kertosäkeet ja suhteellisen melodiset pop-vaikutteet. Glam metal -suuntaus nousi suureksi ilmiöksi heavy metalissa ja rockissa. Tyyliä hallitsivat Twisted Sisterin kaltaiset New Yorkin yhtyeet.

New Wave of British Heavy Metalin ja Judas Priestin läpimurtoalbumin British Steel (1980) ansiosta metallimusiikista tuli suosittua 1980-luvulla. Monet yhtyeet hyötyivät saamastaan huomiosta Music Televisionilla. Sen lähetykset alkoivat vuonna 1981.[92] Def Leppardin musiikkivideot albumilta Pyromania (1983) tekivät yhtyeestä supertähden Yhdysvalloissa. Quiet Riotista taas tuli Metal Healthin (1983) ansiosta ensimmäinen metalliyhtye, joka pääsi Billboardin listalle. Yksi herätteitä antavista tapauksista metallimusiikin suosion nousussa tapahtui Kaliforniassa. Siellä pidettiin vuonna 1983 US Festival -tapahtumassa metallimusiikkipäivä. Tapahtumassa esiintyivät Ozzy Osbourne, Van Halen, Scorpions, Mötley Crüe, Judas Priest sekä muita, jotka houkuttelivat paikalle suurimman yleisön tapahtuman aikana.[93] Vuosien 1983 ja 1984 aikana metallimusiikin myynnin osuus kaikista levymyynneistä nousi 8 prosentista 20 prosenttiin Yhdysvalloissa.[94] Syntyi monia suuntaukselle omistautuneita ammattimaisia lehtiä kuten Kerrang! (1981) ja Metal Hammer (1984). Lisäksi alkoi syntyä harrastajapohjaisia lehtiä. Vuonna 1985 Billboard julisti: ”Metallimusiikin yleisö on laajentunut. Metalli ei ole enää yksinomaan teini-ikäisten miesten musiikkia. Suuntauksen yleisössä on enemmän sekä vanhempia (yliopistoikäisiä), nuorempia (varhaisnuoria) että naisia.”[95]

Metallica-yhtyeen laulaja-kitaristi James Hetfield.

1980-luvun puoliväliin mennessä glam metal hallitsi yhdysvaltalaisia listoja, Music Televisionia ja konserttiareenoita. Uudet yhtyeet alkoivat vetää lisää yleisöä. Los Angelesista tuli Warrant ja itärannikolta Poison sekä Cinderella. Mötley Crüe ja Ratt pysyivät myös suosittuina. New Jerseyn Bon Jovi yhdisti hard rockia sekä glam metalia ja tuli hyvin suosituksi kolmannella albumillaan Slippery When Wet (1986). Vuonna 1987 MTV aloitti metallimusiikkivideoille omistetun ohjelman Headbanger’s Ball lähetykset. Metallimusiikki oli kuitenkin alkanut jakautua nurkkakuntiin. Pienemmät piirit alkoivat suosia äärimmäisempää tyyliä ja alkoivat kutsua suosittuja tyylejä ”lite metaliksi” (kevyt metalli) tai ”hair metaliksi” (tukkahevi).[96] Eräs yhtye, joka saavutti moninaisen yleisön, oli Guns N’ Roses. Yhtye nähtiin raaempana ja vaarallisempana kuin muut Los Angelesin kollegansa. Appetite for Destruction (1987) -listamenestyksellään Guns N’ Roses ”antoi uutta virtaa Sunset Stripin törkytehtaalle ja piti lähes yksinään ilmiötä hengissä vielä useamman vuoden.”[97] Seuraavana vuonna Jane’s Addiction ilmestyi samoihin Los Angelesin hard rock -klubipiireihin. Yhtye sai huomiota esikoisalbumillaan Nothing’s Shocking. Rolling Stone -lehti julisti albumin arvostelussa: ”Jane’s Addiction on todellinen Led Zeppelinin perillinen.”[98] Jane’s Addiction oli ensimmäinen yhtye, joka tunnistettiin alternative metal -kehityssuunnan edeltäjäksi. Vaihtoehtometallista tulisi näkyvimpiä tyylilajeja seuraavalla vuosikymmenellä.

Metallimusiikin eriytyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet metallimusiikin alalajit kehittyivät kaupallisen valtavirran ulkopuolella 1980-luvulla.[99] Näitä alalajeja on useaan kertaan yritetty kartoittaa. Näkyvimpiä yrittäjiä ovat Allmusic-sivuston toimittajat sekä Rock Detectorin Garry Sharpe-Young. Sharpe-Youngin metallimusiikin hakuteos jakaa underground metalin viiteen pääluokkaan: thrash metal, death metal, black metal, power metal sekä samansukuiset doom metal ja goottimetalli. Tästä jatkumosta puhuttaessa ”heavy metal” -termiä alettiinkin lyhentää usein pelkäksi ”metalliksi” tai ”metallimusiikiksi”, koska heavy metal -termi ei enää riittänyt määrittämään suuntausta tarpeeksi tarkasti. Uusien metallilajien syntyessä heavy metal onkin muuttunut vahvaksi suunnannäyttäjäksi ja vaikutteeksi metalliyhtyeille 1980-luvulta eteenpäin. Kuitenkin termi ”hevi” on jäänyt erittäin vahvaksi kansan suuhun, ja sillä pystytään edelleen ymmärtämään koko metallimusiikin kirjo.

Thrash metal

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Thrash metal
Slayer, uraa uurtanut thrash metal -yhtye

Thrash metal syntyi 1980-luvulla hardcore punkista ja New Wave of British Heavy Metalista.[100] Jälkimmäinen kuuluu varsinkin thrash metalin sukulaisessa, speed metalissa. Suuntaus alkoi Yhdysvalloissa, ja johtavat piirit olivat San Franciscon lahden ympäristöstä. Thrash metal -yhtyeiden kehittämä tyyli oli nopeampi ja hyökkäävämpi kuin glam metal -edeltäjiensä.[100] Alarekisterin kitarariffien päälle soitetaan tyypillisesti tilutussooloja. Sanoituksissa ilmaistaan tyypillisesti nihilistisiä näkökulmia. Aiheet käsittelevät usein yhteiskunnallisia ongelmia, ja sanastossa hyödynnetään väkivaltaista kuvastoa.[101]

Alalajin teki suosituksi ”thrashin neljä suurta” eli Anthrax, Megadeth, Metallica ja Slayer.[102] Saksalaisyhtyeet Kreator, Sodom ja Destruction taas toivat suuntauksen Eurooppaan. Näiden lisäksi Testament, Exodus, Overkill ja brasilialainen Sepultura vaikuttivat merkittävästi suuntaukseen. Thrash syntyi pienissä piireissä ja pysyi pienikokoisena suuntauksena vuosikymmenen. Kuitenkin johtavat yhtyeet alkoivat pian saavuttaa suurempaa yleisöä. Metallica toi tyylin Billboardin top 40 -albumilistalle albumillaan Master of Puppets vuonna 1986. Kaksi vuotta myöhemmin yhtyeen ...And Justice for All saavutti sijan 6. Samoin Megadethin ja Anthraxin albumit pääsivat top 40 -listalle.[103]

Vaikka Slayer ei menestynyt yhtä hyvin kuin muut ”neljästä suuresta”, yhtyeen albumi Reign in Blood (1986) oli suuntauksen uraauurtavimpia julkaisuja. Kerrang!-lehti kuvaili sitä ”kaikkien aikojen raskaimmaksi albumiksi”.[104] Vuonna 2006 Metal Hammer -lehti palkitsi sen takavuosien parhaana albumina.[105] Äärioikeistolaiset skinheadit alkoivat ihailla yhtyettä. Tämän takia yhtyettä alettiin syyttää väkivallan ja natsismin ihannoinnista.[106] Thrash löi itsensä läpi metallimusiikin valtavirrassa varhain 1990-luvun alussa.[107] Metallican Metallica (1991) saavutti Billboardin listan kärkisijan, Megadethin Countdown to Extinction (1992) pääsi sijalle 2 ja Anthrax sekä Slayer pääsivät top 10:een. Lisäksi Testament ja Sepultura saavuttivat sijoja top 100 -listalla.

Death metal

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Death metal
Lamb of God.

Thrash alkoi pian kehittyä ja synnytti muita extreme metal -lajeja. Allmusicin mukaan Slayerin Reign in Blood ”lähes yksinomaan vaikutti koko death metal -lajin syntyyn Yhdysvalloissa.”[108] NWOBHM-yhtye Venom oli myös merkittävä kantaisä. Näiltä yhtyeiltä death metal -suuntaus otti rienaavia ja pirullisia vaikutteita. Suuntauksen nimi on ilmeisesti peräisin kappaleesta ”Death Metal”, joka on Possessed-yhtyeen albumilta Seven Churches (1985). Death metal hyödynsi sekä thrashin että hardcore punkin nopeutta ja hyökkäävyyttä. Nämä ainekset sitten yhdistettiin sanoituksiin, jotka saivat innoitusta slasher-elokuvien väkivallasta ja okkultismista.[109] Death metalin laulu on yleensä karkeaa. Tyypillisesti ilmaisu on korisevaa murinaa tai joskus kirkunaa tai muuta epätavallista tyyliä.[110] Syvää ja aggressiivista laulutyyliä korostavat voimakkaat, mataliksi viritetyt särökitarat.[109] Rumpujensoitto on nopeaa, ja siinä hyödynnetään tekniikoita kuten tuplabassorumpua, blast beatia ja synkooppia. Usein vaihtuvat nopeudet ja tahtilajit ovat myös tyypillisiä.

Death metalissa hylättiin suurieleinen lavaesiintyminen, jota tavattiin muissa metallityyleissä paitsi thrashissa. Death metal -muusikot pukeutuvat yleensä arkisiin revittyihin farkkuihin ja nahkatakkeihin.[111] Tästä poikkeuksena toimii kuitenkin Deiciden Glen Benton, joka poltti ylöslaisen ristin otsaansa ja käytti haarniskaa lavalla. Morbid Angel taas tunnetaan uusfasistisesta ulkonäöstään.[111] Nämä kaksi yhtyettä sekä Death ja Obituary olivat suuntauksen johtavia yhtyeitä. Death metal -piirit syntyivät näiden yhtyeiden mukana Floridassa 1980-luvun puolessa välissä. Yhdistyneessä kuningaskunnassa death metalin sukulainen oli grindcore. Sitä johtivat yhtyeet kuten Napalm Death ja Extreme Noise Terror, joiden juuret olivat anarkopunk-suuntauksessa.[109]

Skandinaaviset death metal -piirit alkoivat myös kehittyä, ja uraauurtavia yhtyeitä olivat muiden muassa ruotsalaiset Entombed ja Dismember. Skandinaavisesta death metalista kehittyi melodinen death metal -tyyli, jonka tekivät suosituksi ruotsalaisyhtyeet In Flames, Dark Tranquillity ja At the Gates sekä suomalaisyhtyeet Children of Bodom, Kalmah ja Norther. 1990-luvulla Yhdysvalloissa syntyi tekninen death metal, jota edustivat yhtyeet kuten Atheist ja Cynic. Ne kehittivät kitaransoiton nopeuden ja teknisyyden poikkeuksellisen taitaviksi.

Black metal

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Black metal
Cradle of Filthin Dani Filth tunnetaan korkeasta kirkunatyylisestä laulustaan.

Black metalin ensimmäinen aalto alkoi Euroopassa varhain 1980-luvulla. Suuntausta johtivat brittiläinen Venom, sveitsiläiset Hellhammer ja Celtic Frost sekä ruotsalainen Bathory. 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa norjalaisyhtyeet Darkthrone, Mayhem, Burzum ja Emperor johtivat toista aaltoa.[112] Black metalin tyyli ja äänituotanto vaihtelevat yhtyeittäin. Useimmat yhtyeet kuitenkin hyödyntävät kirkuna- tai murinalaulua, raakaa kitarasäröä ja ”synkeää” tunnelmaa.[110] Saatanalliset aiheet ovat tyypillisiä black metalissa. Monet tyylin muusikot kuitenkin hakevat innoituksensa muinaisista pakanauskoista. Tällä usein ilmaistaan tahtoa palata aikaan, jolloin ei ollut kristillisiä arvoja.[113]

Mayhem käytti ruumismaskeja (corpse paint), jotka sitten yleistyivät muiden black metal -muusikoiden lavaesityksissä. Bathory vaikutti viikinkimetalli- ja folk metal -suuntauksien syntyyn, ja Immortal kehitti blast beat -ilmaisun huippuunsa.[114] Vuonna 1992 black metal -piirejä alkoi syntyä Skandinavian ulkopuolella.[115] 1990-luvun kuluessa ruotsalaisyhtye Tiamat ja sveitsiläisyhtye Samael kehittivät sinfonista black metal -suuntausta.[116] 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa norjalainen Dimmu Borgir toi black metalin lähes valtavirtaan.[117] Samoin teki Cradle of Filth, jota väitetään Iron Maidenin jälkeen Englannin menestyneimmäksi metalliyhtyeeksi.[118]

Power metal ja progressiivinen metalli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Power metal ja Progressiivinen metalli
HammerFall vuonna 2005.

1980-luvulla kehittynyt[119] power metal -niminen alalaji tuli 1990-luvun puolivälissä suosituksi vastauksena vastauksena death- ja black metalin julmalle ilmaisulle[120] sekä nu metalin trendien seuraamiselle.[121] Power metal keskittyy nopeisiin melodioihin ja eeppisiin aiheisiin.[122] Termi vakiintui nykyiseen merkitykseensä, kun saksalainen Helloween loi alalajin perusmallin 1980-luvun jälkipuoliskolla. Yhtye yhdisti melodisuutta ja kimakkaa Judas Priestia ja Iron Maidenia muistuttavaa laulua thrash metal -tyyppisiin voimariffeihin.[123] Muita varhaisia power metal -yhtyeitä olivat muun muassa Running Wild, Rage[124] ja suomalainen Stratovarius[125]. Yngwie J. Malmsteen teki suosituksi tilutuksena tunnetun erittäin nopean kitaroinnin.[126] Lisäksi Malmsteen yhdisti metalliin taidemusiikin aineksia. Tämä vaikutti merkittävästi power metaliin.[124]

Perinteisen metallityylin lisäksi monet power metal -yhtyeet kuten amerikkalainen Kamelot, suomalainen Nightwish ja italialainen Rhapsody of Fire pyrkivät musiikissaan sinfoniseen ilmaisuun, jossa korostuu kosketinsoittimen osuus ja jossa saatetaan käyttää orkesterisoittimia ja oopperalaulua.[119] Power metal on ollut hyvin suosittua Euroopassa, mutta lähinnä pienten piirien suosikki Yhdysvalloissa.[122] Omistautunut harrastajapiiri on syntynyt varsinkin Japaniin ja Etelä-Amerikkaan, jossa yhtyeet kuten brasilialainen Angra ja argentiinalainen Rata Blanca ovat suosittuja.

Progressiivinen metalli on läheisesti sukua power metalille. Alalaji otti vaikutteensa progressiivisen rockin yhtyeiltä kuten Rush ja King Crimson. Progressiivinen metalli kehittyi Yhdysvalloissa varhain 1980-luvulla, ja tyylin uranuurtajia olivat Queensrÿche, Fates Warning ja Dream Theater.[124] Myöhempää progressiivisen metallin ja power metalin sekoitusta edustaa Symphony X.[127]

Doom metal ja goottimetalli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkelit: Doom metal ja Goottimetalli
Trouble, yksi doom metalin kehittäjistä.[128]

Doom metal -suuntaus syntyi 1980-luvun puolessavälissä, ja sen kehittäjiin kuuluivat brittiläinen Witchfinder General sekä yhdysvaltalaiset Saint Vitus, The Obsessed ja Trouble. Suuntaus hidasti musiikin tahdin laahustavaan nopeuteen. Black Sabbathin varhaiset albumit ja sanoitusaiheet vaikuttivat doom metalin kehitykseen.[129] Sabbathin lisäksi vaikuttajia olivat Blue Cheer, Pentagram ja Black Widow.[130] Myös The Melvins on vaikuttanut merkittävästi doom metaliin ja sen alalajeihin.[131] Doom painottuu melodiaan, alakuloiseen tahtiin ja haudankoleaan mielialaan.[132]

Theatre of Tragedy vaikutti goottimetallin kehitykseen.

Brittiläinen Cathedral, amerikkalainen Solitude Aeturnus ja ruotsalainen Candlemass aloittivat doom metalin toisen aallon 1980- ja 90-lukujen taitteessa. Samaan aikaan brittiläisyhtyeet Paradise Lost, My Dying Bride ja Anathema alkoivat soittaa doom ja death metalin yhdistelmää, joka synnytti eurooppalaisen goottimetallisuuntauksen.[133] Tätä tyyliä luonnehtii kahden laulajan yhteislaulu, josta esimerkkeinä toimivat norjalaiset Theatre of Tragedy ja Tristania. Type O Negative esitteli goottimetallin Yhdysvalloille. Myöhemmin ruotsalainen Therion yhdisti taidemusiikin vaikutteita, ja synnytti goottimetallista eriytyneen sinfonisen metallisuuntauksen. Sen merkittäviksi edustajiksi ovat sittemmin nousseet australialainen Virgin Black ja alankomaalaiset Within Temptation sekä After Forever.lähde?

1980-luvun lopulla Yhdysvalloissa syntyi sludge metal -suuntaus, joka yhdistää doom metalia ja hardcore punkia. Suuntauksen johtavia yhtyeitä ovat Louisianasta peräisin olevat Eyehategod ja Crowbar. Varhain seuraavalla vuosikymmenellä kalifornialaiset Kyuss ja Sleep kehittivät stoner metal -suuntausta,[134] kun taas Seattlesta kotoisin oleva Earth auttoi luomaan drone metal -alalajia.[135] 1990-lopulla nousi esille uusia merkittäviä yhtyeitä. Los Angelesin Goatsnake soitti perinteistä stoner-doom-tyyliä. Sunn O))) taas yhdisteli doomia, dronea ja dark ambient metalia.[132]

Alternative metal ja uusmetalli: 1990-luku ja 2000-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkelit: Alternative metal, Extreme metal ja Rapcore

Metallimusiikin johtoasema valtavirrassa päättyi 1990-luvun alussa, kun Nirvana ja muut grunge-yhtyeet tulivat suosituiksi. Tämä merkitsi vaihtoehtorockin läpimurtoa.[136] Grunge-yhtyeet ottivat vaikutteita metallimusiikista mutta välttivät suosittujen yhtyeiden tapoja. Glam metal menetti suosionsa ensinnäkin grungen vuoksi.[137] Toiseksi Metallica ja post-thrash-yhtye Pantera tekivät aggressiisemman tyylin suosituksi.[138] Vuosikymmenen alussa muutamat uudet metalliyhtyeet saavuttivat kaupallista menestystä: Panteran Far Beyond Driven ylsi Billboardin listan kärkeen vuonna 1994. Valtavirran suosiossa heavy metal ei kuitenkaan enää ollut.[139] Jotkut yhtyeet yrittivät muuttaa tyyliään. Metallican jäsenet leikkasivat pitkät hiuksensa ja yhtye esiintyi vaihtoehtomusiikin tapahtuma Lollapaloozassa vuonna 1996.[140]

Type O Negative.

Jane’s Addictionin tavoin monet 1990-luvun menestyneimmät yhtyeet olivat alternative metal -alalajissa.[141] Käsite liitettiin moniin yhtyeisiin, jotka yhdistivät metallimusiikkiin eri tyylejä. Alternative metaliin kuuluivat esimerkiksi grungea yhdistänyt Alice in Chains ja noise rock -vaikutteinen White Zombie. Muutkin yhtyeet kokeilivat eri tyylejä: Faith No More yhdisti vaihtoehtorockiin punkia, funkia, metallia ja hip hopia; Primus taas liitti musiikkiinsa aineksia funkista, punkista, thrash metalista ja kokeellisesta musiikista. Tool yhdisti metallia ja progressiivista rockia. Syntetisaattoreita käyttävät ja toisinaan elektronisen tanssimusiikin puolelta etäisesti vaikutteita hakevat yhtyeet kuten Rammstein, Lacuna Coil ja Velcra sekä industrial metal -laji yleensä. Metallimusiikille tyypilliset elementit löytyvät usein niiden sanoituksista ja kitarariffeistä. Ministry sekoitti metallia industrial-tyyliinsä. Samoin teki Marilyn Manson, vaikka se yhdisti myös vaikutteita shock rockista, jonka Alice Cooper oli tehnyt suosituksi.[141] Alternative metalin tyyliyhdistelmät edustivat kirjavaa tulosta siitä, mitä avoimuus eri tyyleille sai aikaan.[142]

1990-luvun lopulla alkoi yhdysvaltalaisen metallin uusi aalto, kun yhtyeet saivat innoitusta alternative metal -yhteiden tyylikokeiluilta.[143] Tätä suuntausta alettiin kutsua uusmetalliksi tai rapcoreksi (”nu metal”). Yhtyeet kuten P.O.D., Korn, Papa Roach, Limp Bizkit, Slipknot ja Linkin Park ”olivat kehitelleet uuden kaavan, jossa heavy metalin ukkosmainen kumu kohtasi rapin notkeanfunkyn rytmin. Ja kun nämä kaksi oli saatettu yhteen, kompromissi viimeisteltiin death metalin karmivalla äänivallilla.”[144] Uusmetalli sai suosiota MTV:n lähetyksillä. Lisäksi Ozzy Osbournen aloittama Ozzfest-tapahtuma sai viestimet puhumaan metallimusiikin uudesta noususta vuonna 1996.[145] Samana vuonna Korn julkaisi Life Is Peachyn. Se oli ensimmäinen nu metal -albumi, joka saavutti albumilistan top 10:n. Kaksi vuotta myöhemmin yhtyeen Follow the Leader meni kärkeen vuonna 1999.[146] Vaikka nu metal oli suosittua 2000-luvun alussa, perinteisen metallimusiikin harrastajat eivät pitäneet tyylistä.[147] Vuonna 2005 rapcore-suuntaus alkoi laantua. Kuitenkin P.O.D. ja Korn sekä yhtyeet kuten System of a Down jatkoivat menestystään.[148]

Uudet kehityssuunnat: 2000-luvun puoliväli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkelit: Metalcore ja New Wave of American Heavy Metal

Metalcore, extreme metalin ja hardcore punkin risteytys, ilmestyi 2000-luvun puolivälissä valtavirtaan ja saavutti kaupallista menestystä. Tyylin juuret ovat crossover thrash -suuntauksessa, jota kehittivät yhtyeet kuten Suicidal Tendencies, Dirty Rotten Imbeciles ja Stormtroopers of Death 1980-luvun puolivälissä. 1990-luvulla metalcore oli vain pienten piirien tyyli,[149] ja tuon ajan edelläkävijäyhtyeitä olivat Earth Crisis ja Agnostic Front. 2000-luvun alusta monet yhdysvaltalaisyhtyeet alkoivat yhdistämään aikaisempaan metalcoreen vaikutteita ruotsalaisesta melodisesta death metalista,[150] ja vuonna 2004 siitä oli tullut tarpeeksi suosittu, jotta Killswitch Engagen The End of Heartache ja Shadows Fallin The War Within saavuttivat Billboardin albumilistalla perättäin sijat 21 ja 20.[151][152] Bullet for My Valentine saavutti samanlaisia sijoituksia brittilistoilla albumillaan The Poison (2005).[153]

Arch Enemyn laulaja Alissa White-Gluz.

Euroopassa, erityisesti Saksassa ja Pohjoismaissa, metallimusiikki oli edelleen suosittua. Ryhmät kuten post-thrash-yhtye The Haunted, melodiset death metal -yhtyeet In Flames ja Children of Bodom, black metal -yhtyeet Cradle of Filth ja Dimmu Borgir, ja sinfoninen metalliyhtye Nightwish olivat erityisen menestyneitä.

Myös Yhdysvalloissa metalliyhtyeet kuten richmondilainen Lamb of God ja atlantalainen Mastodon saivat suosiota. Uutta renessanssia alettiin kutsua käsitteellä ”New Wave of American Heavy Metal” (NWOAHM).[154] Lamb of God meni Billboardin top 10 -listalle albumillaan Sacrament (2006)[155] ja samana vuonna Mastodon saavutti sijoja Billboardin top 40 -listalla albumillaan Blood Mountain[156]. NWOAHM nähtiin metalcorelle rinnakkaisena suuntauksena siinä, että se nojasi enemmän metallimusiikin perinteeseen kuin punkiin esimerkiksi kitarariffien ja -soolojen tärkeällä osalla.[157]

Perinteinen heavy metal nousi esiin 2000-vuosikymmenen puolivälissä. Englanninkielisissä maissa on käytetty yhtyeistä kuten yhtyeistä kuten The Darkness[158] ja Wolfmother[159] käsitettä ”retro-metal”.[158] Albumi saavutti kärkisijan brittiläisillä listoilla ja myi viisinkertaista platinaa. Wolfmotherin vuoden 2005 esikoisalbumi esitteli Deep Purple ja Led Zeppelin -vaikutteita.[159] Eräs esimerkki vuosikymmenen uusista suuntauksista on Commodore 64:n SID-äänipiiriä ja metallimusiikkia yhdistävä Machinae Supremacy.

Huomautuksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Tuon intervallin ensimmäinen selkeä kielto ilmenee Guido Arezzolaisen kuusinuottisessa sointujaosjärjestelmässä, joka teki B♭:sta diatonisen nuotin, nimellisesti neljännen asteen F:n hexakordaalissa. Aina renessanssin lopulta tritonusta, lempinimeltään ”diabolus in musica”, pidettiin epävakaana intervallina ja hylättiin asetelmana.”. (Sadie, Stanley: ”Tritone”. Teoksessa New Grove Dictionary of Music and Musicians, s. 154–155. MacMillan, 1980. ISBN 0-333-23111-2. (englanniksi))
  2. ↑ ”Se on nähtävästi merkitty ”vaaralliseksi” intervalliksi, kun Guido Arezzolainen kehitti kuusinuottisan sointujaosjärjestelmän, joka esitti B flatin diatonisena nuottina, ja samaan aikaan sai lempinimensä ”diabolus in musica” (”piru musiikissa”).” (Arnold, Denis: ”Tritone”. Teoksessa The New Oxford Companion to Music, Volume 1: A–J. Oxford University Press, 1983. ISBN 0-19-311316-3. (englanniksi)
  3. ↑ Black metalissa urkupiste on kuitenkin harvoin osatekijänä kitarariffissä, mutta se soitetaan taustalla bassolla.
  4. ↑ Historiallisesti länsimaisen taidemusiikin todellinen perillinen on nykyaikainen taidemusiikki.
  5. ↑ Katso Cook and Dibben 2001: ”Analyses of popular music also sometimes reveal the influence of ’art traditions.’ Esimerkki Walserin mukaisesta yhteydestä metallimusiikin ja 1900-luvun romantiikan musiikin aatteiden ja jopa joidenkin esiintymiseleiden kanssa. Olisi kuitenkin väärin väittää että blues, rock metallimusiikki, rap tai tanssimusiikki polveutuisivat taidemusiikista. (s. 56).”
  6. ↑ Iron symbolized something heavy in the sound and Butterfly was light, engaging and versatile ... An object freely usable by the imagination.
  7. ↑ ”Go down like a lead balloon”.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Burrows, Terry: Rock kitara. ((Total Electric Guitar Tutor, 2002.) Suomentanut Christa Palmberg) Porvoo: Readme.fi, 2014. ISBN 978-952-220-897-2
  • Christe, Ian: Pedon meteli. Heavy metallin vanha ja uusi testamentti. ((Sound of the Beast. The Complete Headbanging History of Heavy Metal, 2003.) Suomentanut Jone Nikula) Helsinki: Johnny Kniga, 2006. ISBN 978-951-0-31126-4
  • Lilja, Esa: Theory and Analysis of Classic Heavy Metal Harmony. Helsingin yliopisto, 2009. ISBN 978-952-5363-35-7 (englanniksi)
  • Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik: Lords of Chaos. The Bloody Rise of the Satanic Metal Underground. Venice, California: Feral House, 1998. ISBN 0-922915-48-2 (englanniksi)
  • Sharpe-Young, Garry: Metal. The Definitive Guide. London: Jawbone Press, 2007. ISBN 978-1-906002-01-5 (englanniksi)
  • Walser, Robert: Running with the Devil. Power, Gender, and Madness in Heavy Metal Music. Middletown, Connecticut: Wesleyan University Press, 1993. ISBN 0-8195-6260-2 (englanniksi)
  • Weinstein, Deena: Heavy Metal. The Music and its Culture. Cambridge, Massachusetts: Da Capo Press, 2010. ISBN 0-306-80970-2 (englanniksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Heavy Metal. Allmusic.com. Viitattu 27.10.2007. (englanniksi)
  2. ↑ Walser 1993, s. 41–50.
  3. ↑ a b c Lilja, Esa: Traditional, extreme and pop Finnish Music Quarterly. 21.8.2017. Viitattu 25.10.2019. (englanniksi)
  4. ↑ Weinstein 2010, s. 25.
  5. ↑ Lilja 2009, s. 38.
  6. ↑ Weinstein 2010, s. 23.
  7. ↑ Burrows 2014, s. 44−45.
  8. ↑ a b Lilja 2009, s. 42.
  9. ↑ Weinstein 2010, s. 24−25.
  10. ↑ Walser 1993, s. 50.
  11. ↑ Dearcangelis, Chris: The History of Dual Guitar Harmonies In 14 Songs Reverb.com. 2.1.2017. Viitattu 5.5.2022. (englanniksi)
  12. ↑ a b Weinstein 1991, s. 24.
  13. ↑ Possessed – Seven Churches Review. Allmusic.com. (englanniksi)
  14. ↑ Barton, Geoff: Symphonic Metal Special: Epica, Delain and the queens of the corset Classic Rock Magazine. 17.4.2015. Viitattu 12.11.2019. (englanniksi)
  15. ↑ a b A Drummer’s Guide To Metal The Drumeo Beat: Drumming Blog With Free Drum Lessons, Videos, and Articles. 14.3.2019. Viitattu 25.10.2019. (englanniksi)
  16. ↑ A Quietus Interview: Anthrax’s Charlie Benante Talks About The Birth Of The Blast Beat The Quietus. Viitattu 25.10.2019. (englanniksi)
  17. ↑ Schlueter, Brad: 11 Blastbeats To Master: Improve Your Technique With This Extreme Chops Challenge Drummagazine.com. Tammikuu 2017. Viitattu 25.10.2019. (englanniksi)
  18. ↑ Weinstein 1991, s. 23.
  19. ↑ Walser 1993, s. 9.
  20. ↑ Master of Rhythm: The Importance of Tone and Right-hand Technique. Guitar Legends, April 1997, s. 99. (englanniksi)
  21. ↑ Walser 1993, s. 2.
  22. ↑ Shaping Up and Riffing Out: Using Major and Minor Power Chords to Add Colour to Your Parts. Guitar Legends, April 1997, s. 97. (englanniksi)
  23. ↑ Schonbrun 2006, s. 22.
  24. ↑ Walser 1993, s. 46.
  25. ↑ Marshall, Wolf: Power Lord–Climbing Chords, Evil Tritones, Giant Callouses. Guitar Legends, huhtikuu 1997, s. 29. (englanniksi)
  26. ↑ Dunn, Sam (2005). Metal: A Headbanger’s Journey'. Warner Home Video (2006). Retrieved on March 19, 2007. (englanniksi)
  27. ↑ Kennedy 1985, ”Pedal Point”, s. 540.
  28. ↑ Aledort, Andy: Ritchie Blackmore: Medieval Times Guitarworld. 30.3.2009. Viitattu 14.11.2019. (englanniksi)
  29. ↑ Arnold 1983, s. 476; Sadie (1980), s. 666; Kennedy (1985), ”Consecutive”, s. 159.
  30. ↑ Weinstein 2000, s. 35.
  31. ↑ a b VH1:n dokumenttisarja Story of Metal. (englanniksi)
  32. ↑ Weinstein 1991, s. 36.
  33. ↑ Weinstein 2000, s. 47.
  34. ↑ Walser 1993, s. 151–160.
  35. ↑ Mäkelä, Janne: Pophistoria. Kuinka musiikki muutti maailman. Klaava, 2014. ISBN 978-952-7074-19-0
  36. ↑ Weinstein 2000, s. 50–51.
  37. ↑ Moynihan & Söderlind (1998).
  38. ↑ The Righteous Religious Themes in Heavy Metal. Viitattu 12.11.2019. (englanniksi)
  39. ↑ Hjelm, Titus & Kahn-Harris, Keith & LeVine, Mark: Heavy metal as controversy and counterculture. Popular Music History, Määritä ajankohta! Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  40. ↑ Weinstein 1991, s. 27.
  41. ↑ Appleford, Steve: Odyssey of the Devil Horns. MK Magazine, September 9, 2004. Viitattu 31.2.2007. (englanniksi)
  42. ↑ Weinstein 2010, s. 103, 7, 8, 104.
  43. ↑ Weinstein 2010, s. 102, 112.
  44. ↑ Weinstein 2010, s. 181, 207, 294.
  45. ↑ Weinstein 2010, s. 130.
  46. ↑ Weinstein 2010, s. 95.
  47. ↑ a b ”Three profiles of heavy metal fans: A taste for sensation and a subculture of alienation.” In Journal Qualitative Sociology. Publisher Springer Netherlands. ISSN 0162-0436 (Print) 1573–7837 (Online). Volume 16, Number 4 / December 1993. Pages 423–443.
  48. ↑ Weinstein 2010, s. 46, 60, 154, 273.
  49. ↑ Weinstein 2010, s. 166.
  50. ↑ Dunn, Sam: Metal: A Headbanger’s Journey B000EGEJIY (2006). (englanniksi)
  51. ↑ Burroughs, William S.: The Soft Machine. Paris: Olympia Press, 1961. (englanniksi)
  52. ↑ a b Christe 2006, s. 30.
  53. ↑ Burroughs, William S.: Nova Express, s. 112. New York: Grove Press, 1964. (englanniksi)
  54. ↑ Historical Dictionary of American Slang – Heavy: Serious, profound (1960’s) ».
  55. ↑ Walser 1993, s. 8.
  56. ↑ Sandy Pearlman at Breathing Protection. (englanniksi)
  57. ↑ A Chronology of Rock Music – The 1970s, Piero Scaruffi: ”1971 : Sandy Pearlman of ”Crawdaddy!” Uses the term ”heavy metal” for ”Artificial Energy” on ”The Notorious Byrd Brothers.”.
  58. ↑ ”Sir Lord Baltimore seems to have down pat most all the best heavy metal tricks in the book.” Mike Saunders, his criticism of the album Kingdom Come Sir Lord Baltimore, Creem-lehden sivut. (englanniksi)
  59. ↑ Weinstein,Op Cit., s. 19.
  60. ↑ Du Noyer 2003, s. 96, 78.
  61. ↑ ”known for its aggressive blues-based hard-rock style, Aerosmith was the top American heavy-metal band of the mid-Seventies.” Pareles & Romanowski 1983, s. 4.lähde tarkemmin?
  62. ↑ a b Walser 1993, s. 9.
  63. ↑ Weinstein 1991, s. 18; Walser 1993, s. 9.
  64. ↑ Wilkerson 2006, s. 19.
  65. ↑ a b c Walser 1993, s. 10.
  66. ↑ McMichael 2004, s. 112.
  67. ↑ Weinstein 1991, s. 16.
  68. ↑ Charlton 2003, s. 232−233.
  69. ↑ McCleary 2004, s. 240, 506.
  70. ↑ Gene Santoro, quoted in Carson (2001), s. 86.lähde tarkemmin?
  71. ↑ Blake 1997, s. 143.lähde tarkemmin?
  72. ↑ Charlton 2003, s. 239.
  73. ↑ Walser 1993, s. 174.
  74. ↑ di Perna, Alan: The History of Hard Rock: The 70’s. Guitar World, maaliskuu 2001. (englanniksi)
  75. ↑ Charlton 2003, s. 241.
  76. ↑ Pareles and Romanowski 1983, s. 225.
  77. ↑ Pareles & Romanowski 1983, s. 1.
  78. ↑ Walker 2001, s. 297.
  79. ↑ Christe 2006, s. 78.
  80. ↑ Christe 2006, s. 41.
  81. ↑ Walser 1993, s. 6.
  82. ↑ a b Walser 1993, s. 11.
  83. ↑ Christgau (1981), s. 49.
  84. ↑ Christe 2003, s. 30, 33.
  85. ↑ Christe 2003, s. 33.
  86. ↑ Erlewine, Stephen Thomas & Greg: Judas Priest allmusic.com. 30.4.2007. Viitattu 9.11.2007. (englanniksi), Genre – New Wave of British Heavy Metal Allmusic.com. Viitattu 9.11.2007. (englanniksi)
  87. ↑ Weinstein 1991, s. 44.
  88. ↑ Christe 2003, s. 25.
  89. ↑ Christe 2003, s. 51.
  90. ↑ Rivadavia, Eduardo. Quiet Riot. Allmusic.com. Viitattu 9.11.2007 (englanniksi); Neely, Kim: Ratt. Rolling Stone. Viitattu 9.11.2007 (englanniksi); Barry Weber & Greg Prato: Mötley Crüe. Allmusic.com. Viitattu 9.11.2007 (englanniksi); Dolas, Yiannis: Blackie Lawless Interview. Rockpages. Viitattu 9.11.2007. (englanniksi)
  91. ↑ Christe 2003, s. 55−57.
  92. ↑ Christe 2003, s. 79.
  93. ↑ Weinstein 1991, s. 45.
  94. ↑ Walser 1993, s. 12.
  95. ↑ Walser 1993, s. 12−13, 182 n. 35.
  96. ↑ Walser 1993, s. 14; Christe 2003, s. 170.
  97. ↑ Christe 2005, s. 199.
  98. ↑ ”As much as any band in existence, Jane’s Addiction is the true heir to Led Zeppelin.” Jane’s Addiction: Nothing’s Shocking Rolling Stone. 20.10.1988. Viitattu 9.11.2007. (englanniksi)
  99. ↑ Weinstein 1991, s. 21.
  100. ↑ a b Genre – Thrash Metal. Allmusic.com. Viitattu 4.11.2007. (englanniksi)
  101. ↑ Moynihan & Søderlind 1998, s. 26.
  102. ↑ Walser 1993, s. 14.
  103. ↑ Metallica – Artist Chart History; Megadeth – Artist Chart History; Anthrax – Artist Chart History. Billboard.com. Viitattu 9.11.2007. (englanniksi)
  104. ↑ Lostprophets scoop rock honours BBC News. 25.8.2006. Viitattu 29.6.2008. (englanniksi)
  105. ↑ Golden Gods Awards Winners Metal Hammer. 13.6.2006. Englanti. Viitattu 29.6.2008. (englanniksi)
  106. ↑ Moynihan & Søderlind 1998, s. 30.
  107. ↑ Walser 1993, s. 15.
  108. ↑ Huey, Steve. Reign in Blood – Review. Allmusic.com. Viitattu 9.11.2007. (englanniksi)
  109. ↑ a b c Moynihan & Søderlind 1998, s. 27.
  110. ↑ a b Genre – Death Metal/Black Metal. Allmusic.com. Viitattu 9.11.2007. (englanniksi)
  111. ↑ a b Moynihan & Søderlind 1998, s. 28.
  112. ↑ Christe 2003, s. 300.
  113. ↑ Moynihan & Søderlind 1998, s. 212.
  114. ↑ Christe 2003, s. 310.
  115. ↑ Moynihan & Søderlind 1998, s. 271, 321, 326.
  116. ↑ Genre – Symphonic Black metal. Allmusic.com. Viitattu 6.12.2007. (englanniksi)
  117. ↑ Tepedelen, Adam: Dimmu Borgir’s ’Death Cult’. Rolling Stone 7.11.2003. Viitattu 9.11.2007. (englanniksi)
  118. ↑ Bennett, J. Dimmu Borgir. Decibel, kesäkuu 2007. Viitattu 9.11.2007. (englanniksi)
  119. ↑ a b Heavy Metal Classifications: A History of Power Metal Metal Descent. Viitattu 19.11.2019. (englanniksi)
  120. ↑ Power Metal Allmusic.com. Viitattu 18.10.2013. (englanniksi)
  121. ↑ Kahn-Harris, Keith: Extreme Metal. Music and Culture on the Edge, s. 137. Oxford: Berg, 2007. ISBN 1-84520-399-2 (englanniksi)
  122. ↑ a b Christe 2006, s. 372.
  123. ↑ Rivadavia, Eduardo: Helloween – Biography Allmusic.com. Viitattu 18.10.2013. (englanniksi)
  124. ↑ a b c Progressive Metal Prog Archives. The Progressive Metal Team. Viitattu 19.11.2019. (englanniksi)
  125. ↑ McIver, Joel: Extreme Metal, s. 144. London: Omnibus Press, 2000. ISBN 071-19804-0-3 (englanniksi)
  126. ↑ Dunn, Sam: Metal Evolution, Episode 110: Power metal VH1. Viitattu 2.7.2012.
  127. ↑ What is Progressive Music? Prog Rock & Metal. Viitattu 19.11.2019. (englanniksi)
  128. ↑ Doom Metal. Allmusic.com. (englanniksi)
  129. ↑ Christe 2003, s. 401.
  130. ↑ The History of Doom Metal. Doom-metal.com. Viitattu 9.11.2007. (englanniksi)
  131. ↑ Begrand, Adrien: Blood and Thunder: The Profits of Doom. PopMatters 15.2.2006. Viitattu 9.11.2007. (englanniksi)
  132. ↑ a b Wray, John: Heady Metal. The New York Times 28.5.2006. Viitattu 9.11.2007. (englanniksi)
  133. ↑ Sharpe-Young (2007), s. 246.
  134. ↑ Christe 2003, s. 410.
  135. ↑ Jackowiak, Jason: Hex: Or Printing in the Infernal Method. Splendid Magazine, syyskuu 2005. Viitattu 9.11.2007. (englanniksi)
  136. ↑ Christe 2003, s. 304–306; Weinstein 1991, s. 278.
  137. ↑ Christe 2003, s. 231.
  138. ↑ Birchmeier, Jason: Pantera. Allmusic.com. Viitattu 9.11.2007. (englanniksi)
  139. ↑ Christe 2006, s. 355.
  140. ↑ Christe 2006, s. 360, 366.
  141. ↑ a b Genre – Alternative Metal Allmusic.com. Viitattu 26.3.2007. (englanniksi)
  142. ↑ Christe 2006, s. 244.
  143. ↑ Christe 2006, s. 366–367.
  144. ↑ Christe 2006, s. 376.
  145. ↑ Christe 2003, s. 379.
  146. ↑ Christe 2006, s. 388.
  147. ↑ Christe 2006, s. 374.
  148. ↑ D’angelo, Joe: Nu Metal Meltdown 2003. MTV.com. Viitattu 28.3.2007. (englanniksi)
  149. ↑ Christe 2006, s. 204-210.
  150. ↑ Merilinna, Mikko: Matka coren ytimeen Nuorgam. 11.5.2011. Viitattu 22.11.2019.
  151. ↑ https://www.billboard.com/music/killswitch-engage/chart-history.
  152. ↑ https://www.billboard.com/music/shadows-fall/chart-history
  153. ↑ https://www.officialcharts.com/search/artists/bullet-for-my-valentine/
  154. ↑ Begrand, Adrien: Regeneration PopMatters. 13.10.2005. Viitattu 22.11.2019. (englanniksi)
  155. ↑ https://www.billboard.com/music/lamb-of-god/chart-history
  156. ↑ https://www.billboard.com/music/Mastodon/chart-history
  157. ↑ Sharpe-Young 2007, s. 461.
  158. ↑ a b The Darkness. Allmusic.com. Viitattu 9.11.2007. (englanniksi)
  159. ↑ a b Wolfmother. Rolling Stone 18.2.2006. Viitattu 9.11.2007. (englanniksi)

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Bond, Jacklyn & Laine, Henrik: 101 heavy metal -albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään. ((The 100 Best and Absolute Greatest Heavy Metal Albums in the World, 2009.) Kääntäjä: Johanna Virtanen. Henrik Laine on kirjoittanut Suomea koskevan osuuden) Helsinki: Readme.fi, 2010. ISBN 978-952-220-180-5
  • Bukszpan, Daniel: Heavy metal. Raskaan musiikin pioneerit, jättiläiset ja kapinalliset. ((The Encyclopedia of Heavy Metal, 2003.) Suomentaneet Lotta Heikkeri ja Miki Peltola) Helsinki: Nemo, 2010. ISBN 978-952-240-054-3
  • Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik: Kaaoksen ruhtinaat. Mustan metallin messu. ((Lords of Chaos. The Bloody Rise of the Satanic Metal Underground, 1998.) Suomentanut Kai Latvalehto) Helsinki: Johnny Kniga, 2008. ISBN 978-951-0-34109-4
  • Nikula, Jone: Rauta-aika. Suomimetallin historia 1988–2002. Helsinki: Johnny Kniga, 2002. ISBN 951-0-27367-8

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Metallimusiikki.
Metallimusiikin teemasivu
Rockin suuntauksia
Metallimusiikin tyylilajit
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Metallimusiikki&oldid=22707600”