Meripihkahuone

Alkuperäinen Meripihkahuone 1830-luku, Katariinan palatsi vuonna 1917

Rekonstruoitu Meripihkahuone 1976-2003, Katariinan palatsi, kultaajamestari Natalja M. Fomitševa

Meripihkahuone (saks. Bernsteinzimmer, ven. Янтарная комната, Jantarnaja komnata) oli Preussin kuningas Fredrik Vilhelm I:n vuonna 1716 Venäjän tsaarille Pietari Suurelle antama lahja. Huoneen oli rakennuttanut Fredrik Vilhelm I:n isä, Fredrik I. Se oli huone, jonka seinät ja useat kalusteet oli koristeltu tuhansilla meripihkaupotuksilla sekä kultauksella.

Rakentaminen

Meripihkahuonetta oli rakennettu Berliinissä vuodesta 1701 kuvanveistäjä Andreas Schlüterin piirrosten pohjalta ja tanskalaisen meripihkasepän Gottfried Wolframin johdolla, mutta sitä ei saatu koottua vuosikymmeniin. Se pystytettiin lopulta vuonna 1755 italialaisilla kivimosaiikeilla täydennettynä Katariinan palatsiin, Tsarskoje Seloon lähelle Pietaria, jossa siitä tuli suosittu nähtävyys. Myöhemmin siitä käytettiin jopa nimitystä ”maailman kahdeksas ihme” (ks. maailman seitsemän ihmettä).

Preussin kuningas Fredrik Vilhelm I määräsi meripihkakäsityöläinen Gottfried Turaun Danzigista tekemään meripihkahuoneen ja esitteli sen Pietari I:lle Havelbergin katselmuksessa merkkinä ikuisesta ystävyydestä. Pietari l Suuri lähetti sen Amsterdamissa 7. tammikuuta 1717 päiväämällään kirjeellä Berliinistä Memeliin, missä Kuurinmaan herttuattaren Anna Ioannovnan luotettu kansleri Aleksei Bestužev-Rjumin vastaanotti arvokkaan huoneen ja lähetti sen sotilassaattueen kanssa Riian kautta Pietariin. Siellä se näyttää olleen käyttämättömänä vuoteen 1755 asti, jolloin meripihkakäsityöläinen Martelli, joka oli alkanut sisustaa yhtä Talvipalatsin huonetta, sai käskyn lopettaa työn, kerätä meripihkan ja käyttää sitä työhuoneeseen Tsarskoje Selossa. Vuonna 1830 kenraali Zatšartševski sai keisarillisen luvan kunnostaa meripihkahuone sorvari Eschin avulla.

Toinen maailmansota

Toisen maailmansodan aikana syksyllä 1941 palatsin vallanneet saksalaiset ryöstivät meripihkahuoneen, ja tiettävästi siirsivät sen Königsbergin linnaan Itä-Preussiin. Sodan lopussa huone katosi. Venäjällä kadonneesta meripihkahuoneesta on tullut kaikkien saksalaisten sodassa ryöstämien kalleuksien ja taideaarteiden symboli.

Huoneen kohtalo

Pieniä osia huoneesta on myöhemmin löydetty, mutta muuten sen kohtalo on tuntematon. Siitä on kehitetty useita vaihtoehtoisia teorioita ja vuosikymmenten kuluessa lukuisat aarteenmetsästäjät ja viralliset tutkimusryhmät ovat tuloksetta etsineet mahdollisia kätköpaikkoja, joihin saksalaiset olisivat voineet evakuoida huoneen sodan lopussa. Yksi neljästä huoneeseen liittyneestä kivimosaiikista löydettiin 1990-luvulla Saksasta, sillä mosaiikin omaan laskuunsa varastanut saksalainen sotilas oli säilyttänyt sitä vuosikymmeniä kotonaan. 2000-luvun alussa Katariinan palatsiin rakennettiin meripihkahuoneen jäljennös saksalaisen Ruhrgas-yrityksen lahjoittamilla varoilla. Se paljastettiin Pietarin kaupungin 300-vuotisjuhlien yhteydessä vuonna 2003.

Rekonsturoitu Meripihkahuone vuonna 2015.

Vuonna 1979 aloitettiin mittavat entisöintityöt Meripihkahuoneen uudelleenrakentamiseksi. Entisöinti oli kallista ja vaivalloista, koska mallina oli lähes ainoastaan vanhoja mustavalkoisia valokuvia. Alkuperäisen huoneen kopio avattiin vihdoin yleisölle yli 20 vuoden työn tuloksena 30. toukokuuta 2003 Pietarin 300-vuotisjuhlien kunniaksi. Huonetta nimitetään usein maailman kahdeksanneksi ihmeeksi mahtipontisen ulkonäön vuoksi. Työryhmää Tsarskoje Selon Meripihkatyöpassa johti vuodesta 1981 lähtien arkkitehti Aleksandr A. Kedrinski (1917- 2003) ja hänen jälkeensä vuodesta 1994 alkaen kivenleikkauksen asiantuntija Boris P. Igdalov. Entisöintityön maksoi Ruhrgas AG ja se maksoi 3,5 miljoonaa dollaria.

Meripihkahuoneen koristelut entisti kuvanveistäjä-restauroija Lilia M. Švetskaja (1929-2012). Kaikki maalaukset restauroivat Jakov A. Kazakovin (1915-1989) johdolla restauraattorit Juri F. Šitov, I. A. Aleksejev, V. G. Žuravlev ja Boris N. Lebedev (1928–2013). Kaikki puukaiverrusten restauroinnit tekivät Aleksei K. Košujev (1925- 2007) johdolla restauraattorit A. V. Vinogradov, Juri M. Kozlov, V. A. Bogdanov, I. N. Boldosov, V. F. Žuvak, V. A. Kotšujev, D. P. Andrejev, V. S. Antonov, A. V. Zabrovski ja M. A. Ukin. Kultaukset teki kultaajamestari Natalja M. Fomitševan (s. 1947) johtama restauroijaryhmä.

Vuonna 2004 ilmestyneessä brittiläisten toimittajien Catherine Scott-Clarkin ja Adrian Levyn kirjassa Meripihkahuone esitettiin teoria, jonka mukaan huonetta ei olisi koskaan evakuoitu Königsbergin linnasta, vaan se olisi tuhoutunut ilmeisesti vahingossa syttyneessä tulipalossa puna-armeijan sotilaiden ryöstellessä kaupunkia pian sen valtauksen jälkeen huhtikuussa 1945. Kirjoittajien mukaan Neuvostoliiton edustajat saivat tämän selville pian sodan jälkeen, mutta organisoivat vuosikymmenten ajan turhia etsintäoperaatioita peittääkseen totuuden. Kiistanalaista teoriaa ei kuitenkaan kyetä todistamaan ja varsinkin Venäjällä sitä on arvosteltu.

Lähteet

• Catherine Scott Clarke ja Adrian Levy: Meripihkahuone: Maailman kahdeksannen ihmeen jäljillä (suom. Pekka Tuomisto). Tammi, Helsinki 2007 (alkuteos The Amber Room, 2004). ISBN 978-951-31-3495-2 ^{lähde tarkemmin?}
• Smith, Daniel: Pääsy kielletty!: 100 maailman salaisinta kohdetta, s. 52–54. Helsinki: Tammi, 2013. ISBN 978-951-31-7343-2

Aiheesta muualla

• Biographical database of the international literature about the Amber Room by Peter Bruhn